Tapahtuman jälkeen

Tulokset ja voittajat

Sammon ryöstivät Jere Vaeltaja, Kerttu Vaeltaja, Into Vaeltaja, Ruska Kihovauhko ja Juho Kihovauhko.

Sunnuntain taistelun Rajamaiden ja Sammon hallinasta voitti Hallavan kansa.

Kuvat ja videot

Kuvat ja videot vuoden 2022 tapahtumasta löydät täältä: https://drive.google.com/drive/folders/1LWCPgQlMZye5ZYyAe65dHTZv_EGt1f8-?usp=sharing

Taru Sammon uudelleentaonnasta

Kuulkaa, kun kerron tarinan Sammosta, sankaruudesta ja uusista aluista. Tämä on tarina siitä, miten maailma tuhoutui, selvisi ja muovattiin uudelleen.

Menneinä aikoina, kun maailma oli toinen ja nuorempi, eli Rajamaiden väki kahdessa kansassa, joiden suvut olivat vauraita ja onnellisia, vaikka elämä oli raskasta ja vaativaa. Mutta sitten alkoi kuulua huhuja ammoisesta taikakalusta, väkevästä vaskesta, kiiltävästä metallista. Sampo, Mylly, Kirjokansi, Taivaannaula – monin nimin kiirivät kuiskaukset tuulen lailla tarujen ihmekojeesta. Sen kerrottiin jauhavan kultaa, viljaa ja suolaa kantajalleen, tuovan virkeää elämää ja kaikki edellytykset onneen. Ja sellainen on ihmisluonto, että rauha kansojen välillä osoittautui hauraaksi.

Kiihkeästi etsivät suvut Sammon avaimia ja kiiruhtivat kohti Kirjokantta. Niin oli tarve onneen ja kavalaan kultaan suuri, että veli kääntyi veljeä vastaan, ystävä petti toisen ja maat valtasi sekasorto. Monet sankarit Sampoa tavoittelivat, mutta niin kävi, että lupaus vallasta ja vauraudesta vailla mittaa ja määrää osoittautui tyhjäksi. Jotka löysivät Sammon ja yrittivät sillä toiveensa lunastaa, eivät osanneet taivuttaa Taivaannaulaa tahtoonsa, vaan tuhosivat Sammon, ja maailma sortui sen mukana.

Kun Kirjokansi särkyi sirpaleiksi, kampeutui taivaankansi paikoiltaan ja maahan satoi tulta ja tähtiä. Joet kiehuivat, järvet vyöryivät paikoiltaan ja metsät paloivat. Jo valmiiksi hajanaisista suvuista kaikki eivät selviytyneet yhtenäisinä tai edes elossa. Sampo vaipui unholaan, avaimet katosivat ja tuhoutunut maailma uinui odottaen uutta aikaa.

Maailman tuhkista nousi joukko urheita sieluja, jotka sukurajoista välittämättä ja rakkaudesta Rajamaihin päättivät hengittää hiilloksen uuteen loimuun. Keitä he olivat, se on painunut historian hämäriin. Toiset kertovat tarinoita suurista sankareista, toiset suuresta pimeydestä. Heidän nimensä ovat kadonneet laulajien huulilta jo kauan sitten, mutta heidän perintönsä elää meissä kaikissa.

Vähitellen maailma virkosi, toipui ja muovasi itselleen uuden järjestyksen. Rajamaille muodostui kolme kansaa: vakaa Väinölä, puurtava Päivölä ja uutuuttaan hehkuva Hallava, ja jälleen kuusi sukua asutti Rajamaita. Kihovauhkot ja Perisokeat, Hiidet ja Rammat, Perilliset ja Vaeltajat. Hetken näytti siltä, että tasapaino saavutettaisiin ja Pohjolassa jälleen olisi mahdollisuus viljaviin vainiohin ja kalaisiin vesiin. Mutta rauha on helposti särkyvä ja ihminen häilyvä. Vanha voima oli jälleen nostamassa päätään.

Kuin pohjoistuuli, joka tuo mukanaan purevan kylmän ja viljamaille hallan, alkoivat kulkea jälleen huhut, että Sampo lepäisi kätkettynä Rajamaille. Ja niin kävi uudelleen, että eripura löysi tiensä väen mieliin. Kullanhimo ja toiveet uudesta maailmasta, paremmasta huomisesta, ajoivat ihmiset toisiaan vastaan. Onko Sampo todella siunaus vaiko kuitenkin kirous, joka uudelleen ja uudelleen Rajamaita saapuu piinaamaan, ratkaistaan voittajien tarinoiden kautta.

Samaan aikaan, kun tarina Sammosta oli alkamassa uudelleen, kalvoi Rajamaita toinenkin yliluonnollinen onnettomuus. Varjot, nuo arvaamattomat öiden aaveet, kylvivät kauhua kaikkialle, missä kulkivat. Missä syttyi punainen lyhty, siellä odottivat varma kuolema ja kärsimys, niin huhuttiin. Vuosisataista tietoa hallitsevat Noidat arvelivat näiden rauhattomien kummitusten liittyvän jotenkin Sampoon ja maailman tuhoon vuosisatoja sitten, ja oli käymässä ilmi, että he olivat oikeassa.

Varjojen ammoista salaisuutta selvittämään lähti joukko rohkeita sankareita, jotka yön pimeydessä seurasivat kuiskauksia eteläisille soille. He olivat kuulleet tarinoita haudasta, jota aaveet karttoivat, lepopaikasta, johon lasketut sielut eivät olleetkaan saavuttaneet unta vainajalan viileillä vesillä. Mutta rämeiden henget ovat petollisia, eivätkä he uhrauksistaan ja toiveistaan huolimatta löytäneet mitään.

Rautaiset seikkailijat eivät kuitenkaan suostuneet antamaan periksi, vaan palasivat suon turpeisille tantereille Päivättären jälleen loistaessa valoaan metsiin ja vainioille. Ja niin oli tarkoitettu, että keskeltä suuria rämeitä, hetteikköjen tuolta puolen, sankarit löysivät haudan, jota merkitsi kuihtumaton männynoksa vielä vuosisatoja pystyttämisensä jälkeenkin. Sen juurelle oli kaiverrettu muistokirjoitus Sammon sotureille, ja haudalta löysivät urhot myös muinaisen päiväkirjan sivut, jotka avasivat raolleen oven rapautuvaan mieleen.

Niin kävi ilmi, että Varjot olivat suurien soturien henkiä, jotka olivat hävinneet kilvan Kirjokannesta ja kuollessaan jääneet kiinni Sammon sirpaleisiin saamatta rauhaa. Vuodet nakersivat aaveiden olemusta ja järkeä, ja ne unohtivat, keitä olivat olleet ja mistä olivat tulleet. Jäljelle jäi vain kyltymätön jano avaimiin ja Sampoon, pysähtyneen sydämen toive jatkaa eloaan ja estää uuden maailman luominen. Nyt nuo muinaiset sankarit, jotka olivat tavoitelleet parempaa maailmaa, olivat vain varjoja entisestään, yön kuvia lammen pinnassa.

Päiväkirjan löytäjät ymmärsivät, että vain Noidat voisivat heitä auttaa saattamaan Varjot kauan kaivattuun lepoon, tuuditella heidät Tuonelaan lempein lauluin. He kiiruhtivat kuin siivet saappaissaan taikuuden kehtoon, missä Noidat ottivat heidät ylisanoin vastaan. Ja niin sovittiin, että illan laskiessa haudan ylle kokoontuisivat sankarit manaamaan muinaiset soturit Manalaan. Tehtävä ei kuitenkaan tulisi olemaan helppo, sen tiesi aika.

Auringon kääntyessä länteen valmistautuivat seikkailijat taistoon. Heidän vakaumuksensa oli vahva ja miekkansa terävät, kun he kävivät matkaan. Puolet joukosta suuntasi Noitain tykö ja sieltä etelän suurille soille, mutta puolet sai taakakseen vaarallisemman tehtävän: heidän tuli viekkaudella houkutella Varjot takaisin haudalleen, jota ne karttoivat visusti. Sankarit kiipesivät kukkulalle, joka kuhisi kummituksia, ja kohtasivat punaiset lyhdyt. Niistä yhden valo oli kuitenkin sammunut, ja ennen toverinsa heräämistä eivät Varjot suostuneet käymään matkaan, vaan vaativat verta, joka voisi puhaltaa punaisen liekin yölliseen loimuun. Niin joutuivat seikkailijat raskaan päätöksen eteen. Uhraisivatko he yhden omistaan voidakseen suorittaa tehtävänsä loppuun?

Varjot oli tuuditeltava Tuonelaan ja Rajamaat saatava rauhaan. Kitkerä oli lääke, jolla se hoidettaisiin, mutta niin päätettiin, että seikkailijoista mahtavin, monisieluinen sankari kuolisi tulevaisuuden tähden. Hurme huuhteli maata, aaveet iloitsivat ja punainen liekki syttyi uudelleen. Sukusurmasta voimistuneet Varjot tarjosivat palkkiota ystävänsä tappaneille. Sieluja, rahaa, mitä heitä ruokkineet halasivatkaan. Silloin pyysivätkin seikkailijat palvelusta, apua kiivaaseen taistoon, ja Varjot suostuivat heitä seuraamaan vuodatetun veren velvoittamina.

Niin kulki joukko etelään yli kukkuloiden ja kivisen maan, Varjot kintereillään ja surmatun toverinsa henki vanavedessään. Kun suuret suot alkoivat häämöttää näköpiirissä, pysähtyivät kummitukset sijoilleen epäluuloisina ja vihaisina. Mikä noituus heitä johdatti tuohon paikkaan, jossa epämieluisten muistojen sirpaleet pyörivät kuin vaahto koskessa? Silloin toimi eräs seikkailijoista nopeasti ja lähti tiedustelemaan maastoa kohdaten Noidan ja toverinsa, jotka odottivat rauhattomien sielujen haudan yllä. Jotta vastustelevat Varjot saataisiin soille, missä niiden menneisyys ja tulevaisuus kietoutuivat toisiinsa, oli toimittava ovelasti. Mikä saisi houkuteltua aaveet niiden turman tykö?

Kiihkeän neuvonpidon päätteeksi tiedustelija palasi soiden laidalle, missä hän kertoi odottaville uutiset: suolla käytiin tiukkaa kamppailua avaimesta, Sammon arkun avaajasta! Nyt pystyivät muutkin jo kuulemaan rämeeltä kantautuvat huudot ja miekkojen kalskeen. Varjojen himo avaimiin ja vanhan maailman rippeisiin voitti niiden epäluulon, ja joukko kiisi suolle, missä loput seikkailijat ja Noita odottivat valmiina laulamaan loitsut, riistämään runoin järjettömyyden muinaisten soturien mielistä ja laskemaan heidät viimein levolle.

Mutta voi! Seikkailijoiden suunnitelma onnistui liiankin hyvin! Loitsun ensimmäisten säkeiden kaikuessa turpeisilla mättäiköillä, syöksyi suolle suunnaton sotajoukko, jonka houkuttivat paikalle huudot avaimesta ja kalpojen kolkko kalina. Miekanterät päivän viimeisissä säteissä hohtaen rynnistivät nämä uudet soturit Metsästäjäin kera manaajien kimppuun, ja hetken näytti siltä, että kaikki toivo oli menetetty. Yksi kerrallaan vajosivat rämeen pehmeään sammaleeseen seikkailijat, jotka olivat pyrkineet Varjot vapauttamaan.

Silloin nousi loitsulaulaja vielä kerran, parannusjuoman suomin suurin voimin, ja keihäänpistoja väistellen, nuolisateessa tanssahdellen saattoi manauksen loppuun. Loitsukäärön revetessä vaipui tuokin sankari suohon enää nousematta, mutta työ oli tehty, Varjot oli saateltu vainajalaan, ammoiset soturit olivat jälleen nähneet järjen valon. Hyväntekijöilleen he vannoivat liittolaisuutta olevaisuutensa loppuun, apua tulevaan viimeiseen taisteluun, ennen kuin kuulisivat Tuonen neidon kehtolaulun ja jättäisivät lopullisesti Pohjolan kukkeat kunnaat.

Suolle syöksynyt sotajoukko voitti taiston, mutta avainta he eivät palkkioksi saaneet, sillä sitä ei koskaan ollut rämehaudalla ollutkaan. Alkoi kilpajuoksu Noitain tykö, missä avaimen tiedettiin olevan. Suuri oli Noitain hämmästys, kun kukkulalle kerääntyi mitä mahtavin joukko Rajamaitten väkeä: paikalla olivat kaikki suvut ja kansat sekä Varjot, Metsästäjät ja Soturit, joista osa ties minkä vaiston varassa nousi mäelle sen toiselta puolen. Tämän yleisön kyräillessä toisiaan ja valmistautuessa taisteluun Noidat kutsuivat Kultaista naista herättämään henkiin loitsulaulajan, joka oli Varjot saatellut Manan maille. Tämän virotessa uuteen eloon antoivat Noidat avaimensa seikkailijalle, joka kohtasi tiukan valinnan ja satain soturien katseet. Säilyttääkseen itselleen uskotun elämän hengen luopui tuo sankari avaimestaan ja ojensi sen Varjoille, jotka mustana puhurina palasivat kukkulalleen ennen kuin avainta ahnaasti himoavat kädet ehtivät nostaa miekkansa niitä vastaan.

Tähdet olivat asettumassa linjaan ja taivaat kohdakkain Sammon uudelle tulemiselle. Kolme avaimista oli tavoittanut itselleen uudet kantajat, mutta tarve saada viimeinen Varjoille uskottu avain oli suuri kaikkien kansain keskuudessa. Rohkeat lähtivät sitä tavoittelemaan, käytiin kukkulan kyljellä kamppailua elämästä ja kuolemasta, mutta ammoiset soturit säilyivät voitokkaina ja vain kuolleet kävelivät pois. Sillä välin suurilla soilla niin valtavaan ylivoimaan kaatuneet olivat saaneet parannettua haavansa ja heidän suonissaan kohisi veren vilkas laulu. Vielä kerran yhdistivät nämä sankarit voimansa ja epävarmuuden kalvaessa sydänalaansa kiipesivät Varjojen pesäpaikkaan. He valmistautuivat jo taistelemaan avaimesta, mutta silloin kohtalo käänsi suuntaansa: Varjot ojensivat avaimen takaisin pelastajilleen, joille olivat vannoneet liittolaisuutta. Uudesti löydetty järki ja muisti eivät olleet hämärtyneet eivätkä soturit syöneet sanaansa.

Niin oli neljä avainta löydetty ja alkoi sukujen kilpajuoksu Sammolle. Mahtava puuarkku oli löytänyt tiensä Sepän ahjon loimuun, ja sen sisällä uinuivat Sammon sirpaleet, maailmanlopun airut, jolla oli myös voima oikeissa käsissä nostaa Rajamaat ennennäkemättömään loistoon. Yön pimeydessä solmittiin liittoja hunajaisin sanoin ja petettiin niitä katkerin solvauksin. Lopulta lähestyi arkkua joukko sankareita, jotka olivat saaneet hankittua itselleen monin konstein kolme neljästä avaimesta sekä loitsun, jolla suostutella auki viimeinenkin lukko. Kuinka nuo avaimet oli hankittu, kuinka monen veri oli vuotanut ja kuinka moni oli vaarantanut henkensä tuota joukkoa tukeakseen, sen tietävät vain he. Ja aukesi arkku, Taivaannaula heräsi unestaan, ja Sampo ryöstettiin jälleen.

Sirpaleet eivät kuitenkaan ole kokonaisuus eivätkä lupaukset totuus. Kirjokansi oli tuhoutunut, se oli taottava uudeksi ja sidottava voimasanoin, muuten ei jauhaisi Mylly viljaa eikä valtaa. Aamun hämärässä kannettiin Sampo halki usvien Maailmannavalle, paikkaan, jossa Taivas ja Maa kohtasivat ja taikuus virtasi vallattomana vuona. Siellä soitettiin ahjoon kuuma liekki, jollaista ei oltu nähty sitten Taivaan takomisen, ja Seppä, sukunsa nuorin, muinaisen tiedon ja taidon kantaja, löi vasarallaan vaskeen, jonka ääni kiiri yli maanpiirin. Syntysanoin, laajoin loitsuin sidottiin sirpaleet yhteen ja kerrottiin Kirjokannelle sen paikka, taivuteltiin Taivaannaula ihmiselle alisteiseksi, ja niin saatettiin olevaisuuteen jälleen Mylly, joka antaa viljan, suolan ja kullan, tuo onnen, virkeän elämän ja kyvyn muovata maailma toiveidensa kuvaksi.

Mutta kuten niin monesti ennenkin, sai ihmekoje, tuo Rajamaiden riemuvoitto, ihmiset hulluiksi, syttyi sota Sammosta ja sen hallinnasta. Voittajat kirjoittaisivat historian uudelleen, takoisivat toivomansa tulevaisuuden, mutta mitä jäisi häviäjien osaksi? Taistelut raivosivat kansojen jahdatessa vaurautta ja vaikutusvaltaa ja kiville roiskui viattomien veri. Uhrauksia tehtiin, sankartöitä, joilla ei ole vertaista, mutta myös paljon pahaa, loitsuin laulettu turmio ja miekkojen, jousten ja nuolten sävel liittolaisten selässä. Lopulta, kun väsymys sammutti maailman palot, nousi voittoisaksi Hallavan kansa, joka vuodatti hurmetta, keräsi rikkauksia ja voitti monen suosion. Heidän haltuunsa jäi Kirjokansi, heidän haltuunsa haluttomasti uskoivat muut kansat tulevaisuutensa ja maailman uudeksi takomisen. Millaisen maailman he luovat, on huomisen huoli, uuden aamun toivo.

Näin päättyy tarinani Sammon uudelleentaonnasta, verinen luku Rajamaiden suuressa kertomuksessa täynnä rakkautta ja vihaa, epäluuloa ja uskollisuutta. Mitä tulevaisuus tuo, sen tietävät vain ne, jotka elävät sen näkemään. Tämän tarinan olen minä omin silmin todistanut ja merkinnyt tuoreeltaan muistiin, jotta tulevat polvet eivät unohtaisi heitä, jotka kaikkensa antoivat ja enemmänkin. Ruokkikaa tulta.

– Bardi Soinnunkaiku, Liekiöiden viimeinen