Score 5 / Audio 

Amid the city's clamour, in a crowded space where voices intertwine, a silent hymn of life blooms in chaos, plants stand boldly with green hearts in concrete’s ceaseless domain.

Kotimetsässä. Miettimättä sen enempää tulen paikkaan, missä kuollut linnunpoikanen lepää. Tiesin että hän on täällä ja varmaan juuri sen takia valitsen intuitiivisesti tämän paikan score 5 tekemiselle.

Tehtävässä sanotaan että pitää valita luonnonmateriaalin. Valitsen poikanen. Hän on niin pieni, että en osaa määritellä mikä lajia hän on. Niin pieni, mutta silti olemassa. Observoin häntä katseella, kosketan häntä katseellani. Ja hän koskee minut takaisin. Pienet avaamattomat silmät katsovat luontoon. Lainaan silmiäni ja katsettani hänelle.

Tehtävässä sanotaan että voi koskea valitsemansa materiaalia haluamalla kehonosalla. Tuntuu vähän ällöttävältä ajatukselta. Märät utuvat ovat liimautuvat tahmeasti paljasta ihoa vasten. Märät utuvat ovat nyt ihan kuivat. Niistä ei ikinä tulleet sulkia, jotka koskettavat taivasta.

Jatkan tehtävän kuuntelua. Alkaa tuntua että olen valinnut vääränlaista luonnonmateriaalia. Että olisi pitänyt tietää että kuollut eläin ei kuulu tähän tehtävään. Mistä sitä olisin tajunnut? Onko edes elävät eläimet otettu huomioon? Olisiko taas ollut helpompaa, jos olisin osannut nähdä luontoa, niin kuin vaikuttaa että valtaväestö näkee luontoa? Miksi minun tapani kokea maailmaa on aina ongelma, kun joudun olemaan vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa?

Otan kuollut linnunpoikanen käsiini. Kysyn kuka hän on ja hän vastaa. Olen hänen silmiään ja siipiään. Hän on minun aistiani. Liikumme yhdessä. Joku voisi kutsua sitä tanssiksi.

Kotimatkalla koukkaan vielä kamuni kauriin luona. Pitkään olimme ystäviä. Kai me olemme edelleen? Otimme tukea samasta maasta, kosketimme samoja oksia. Hän oli osaa kauriiden kolmikkoa, minä olin outolintu. Ystäviä. Kunnes kolmikosta tuli kaksikko. Kuukausia myöhemmin löysin syyn. Nyt jäljellä on vain osaa luurankoa, vilkkaan autotien piennaressa. 

ENGLISH

In the home forest. Without thinking much about it, I arrive at a place where a dead baby bird lies resting. I knew he was here, and probably for that very reason I intuitively choose this place for doing score 5.

The task says that I should choose a natural material. I choose the chick. He is so small that I cannot tell what species he is. So small, and yet still existing. I observe him with my gaze, I touch him with my eyes. And he touches me back. Tiny unopened eyes look toward nature. I lend him my eyes and my gaze.

The task says that I may touch the material I chose with any body part I want. The thought feels a bit disgusting. Wet down feathers sticking tackily against bare skin. The wet down is completely dry now. They never became feathers that touch the sky.

I continue listening to the task. It begins to feel as though I have chosen the wrong kind of natural material. As though I should have known that a dead animal does not belong in this exercise. How could I have known that? Are even living animals taken into account? Would this have been easier again if I knew how to see nature the way the majority seems to see it? Why is my way of experiencing the world always a problem whenever I have to interact with other people?

I take the dead baby bird into my hands. I ask who he is, and he answers. I am his eyes and his wings. He is my senses. We move together. Someone might call it dancing.

On the way home I make a detour to visit my deer friend. For a long time we were friends. I suppose we still are? We drew support from the same earth, touched the same branches. He was part of a trio of deer; I was the odd bird out. Friends. Until the trio became a pair. Months later I found out why. Now only part of a skeleton remains, on the roadside beside a busy highway.