Historia

Partiotoiminta alkoi Seinäjoella vuonna 1917. Yhteiskoulussa oli omat partioseuransa tytöille ja pojille. Jäsenet olivat koulun oppilaita, johtajat opettajia, ja kokoukset pidettiin koulun tiloissa. Suorittaminen oli innokasta. Toiminta kuitenkin hiipui alkuinnostuksen jälkeen.
Syksyllä 1920 IV-luokkalainen Sigrid Kiikka kutsui koulun ilmoitustaululla partiosta kiinnostuneita tyttöjä kokoon. Paikalle saapui ennakko-odotuksien vastaisesti valtava määrä tyttöjä, jotka jaettiin vartioihin. Nämä alkoivat toimia viikoittain Sigrid Kiikan luokkatovereiden johdolla. Partiotaitoja opeteltiin Helsingistä saatujen ohjeiden ja sääntöjen mukaisesti.

Vuoden päästä, 15.9.1921, pidettiin Seinäjoen Yhteiskoulun partiotyttöyhdistys Kiurujen perustava kokous. Ylipäälliköksi valittiin opettaja Inkeri Särkkä, joka oli ollut hengessä mukana jo alkuvuosinakin. Vartioita perustettiin neljä. Johtajat muodostivat kunniaoikeuden eli hallituksen, joka järjesti kokouksia ja retkiä. Retket olivatkin vähän toisenlaisia kuin nykyisin. Kaikki Kiurut olivat mukana, jotkut hiihtäen, toiset kelkkaillen tai jalkaisin. Kiurujen kokouksissakin olivat kaikki läsnä. Kukin vartio suunnitteli niitä vuorollaan. Ohjelmassa oli lauluja, näytelmiä ja ilveilyjä. Kiurujen liverrys -lehteäkin toimitettiin. Partiota mainostettiin myös ulkopuolisille.

Muutaman vuoden päästä toiminta taas pääsi laantumaan, mutta vuonna 1926 toiminta lähti elpymään Helmi Töyryn johdolla, ja nimi haluttiin muuttaa. Ehdotettiin mm. Muurahaisia, Mehiläisiä, Lakeuden Tyttöjä, mutta nimeksi valittiin kuitenkin Seinäjoen Tytöt. Järjestettiin lastenjuhlat ja myyjäiset. Oman lehden nimi oli nyt Pilkkeitä. Partiolaki ja -lupaus olivat suuressa arvossa. Eräskin sisar erotettiin, koska hän oli "kaikin puolin osoittanut halveksivansa partiolakia ja rikkonut partiolupauksensa". Tällaisten ongelmien vuoksi päätettiinkin pitää alokkaiksi pyrkiville tutustumistilaisuus, jotta saataisiin mukaan nuorisoa, joka todella ymmärtäisi partiolaisuuden merkityksen.

Vuonna 1928 saapui Seinäjoelle järjestön partioneuvoja. Hän osallistui kokoukseen tarkkaillen ja neuvoja jakaen. Seinäjoen Tytöt saivat uusien ohjeiden ohella nuhteita sääntöjen vastaisista puvuistaan.

1930-luvun alussa järjestäytyi vanhempainneuvosto. Vuonna 1934 lippukuntamme sai nykyisen nimensä, Tasangon Talvikit. Vuosikymmentä leimaa avustustoiminta. Erään kerran tempaistiin auttamalla köyhää perhettä kahden kuukauden ajan päivittäin. Järjestettiin lastenjuhlia ja kirjamatineoita, sekä yhdessä partiopoikain kanssa mm. kaasusuojelunäytös. Vartionjohtajat olivat 14-16-vuotiaita, ja jäsenmäärä kieppui jossain 30:n ja 60:n välillä. 1930-luvulla aloitettiin myös ilmoittaminen Etelä-Pohjanmaa-lehden seuratoimintapalstalla.

Sodan aikana toiminta oli välillä kokonaankin tauolla, mutta jatkui taas. Suomen kärsiessä sodista voimistui myös talvikkien auttamistahto: Pantiin alulle hiuskeräys Seinäjoella, kerättiin ja korjattiin leluja sotaorvoille. Vuosi 1947 on historiamme katovuosista kamalin. Koko lippukunta oli yhden ainoan henkilön, siis lippukunnanjohtajan, varassa - muita toimihenkilöitä ei ollut. Jäsenmäärä oli vaivaiset 12. Muutoinkin 1940-luvun jäsenmäärät pysyttelivät alle 40:n.

1950-luku oli huiman kasvun aikaa. Vuosikymmenen puolivälissä liittyneitä oli jopa 120 per vuosi ja vartioitakin toimi jo 14. Edelleen harjoitettiin hyväntekeväisyyttä erilaisten vaatekeräysten ja joulupakettitalkoiden muodossa. Partioseuroissa talvikit veisasivat monta kertaa vuodessa. Toiminta laajeni Kivistön kansakoululle ja piirisairaalaan; tila yhteiskoululla ei enää riittänyt kasvaneelle väkimäärälle.

1960-luvulla johtajien ikärakenne ja vaihtuvuus oli aivan toista kuin nykyään: Sama lippukunnanjohtaja saattoi uurastaa jopa 15 vuotta. Partiotoiminta oli hyvin intensiivistä, eikä aikaa muille harrastuksille tainnut liiemmin jäädä. Ainakin johtajisto kokoontui monta kertaa viikossa. Nukkearpajaiset olivat vuosittainen varojenkeräystapa. Lippukunnan piirissä kisailtiin usein; Partiotyttöjärjestön kodintaitojen vuonna myös kodinhoidossa.

Talvikkiäidit keskustelivat kerran kuussa ompeluseurassaan tyttäriensä harrastuksesta. Myös lippukunnan kokouksiin äidit osallistuivat ahkerasti. Nyt uskallettiin jo lähteä oman lippukunnan ulkopuolelle: Talvikkeja osallistui myös kansainvälisiin tapaamisiin, kuten leireille Ruotsissa ja Tanskassa. Vapaaehtoistyö pysyi edelleen arvossaan. Talvikit mm. keräsivät suksia Baltian maihin ja kolehtikin kerättiin usein Talvikkivoimin. Vuosikymmenen lopussa apteekkari Alice Sund lahjoitti Tasangon Talvikeille ja Lakeuden Kärpille maa-alueen Soukkajoen rannasta. Tälle lisäostoin laajennetulle tontille kohosi uljas partiomajamme monen vuoden rahankeräyksen ja ahkerien auttajien ansiosta.

1970-luvulta lähtien on lippukunnan johto vaihtunut tiheään tahtiin. Uusien ihmisten myötä uudistui myös lippukunnan toiminta: Talvikit osallistuivat enenevässä määrin Etelä-Pohjanmaan Partiolaisten toimintaan. Majan valmistuminen tuki retkeilyä, ja oma lehtemme Tahkilo, joka sai nimensä Tasangon Tahkiloille osoitetusta laskusta, otti ensiaskeliaan. 1970-luvulla perustettiin myös lippukunnan oma toimisto ja sisupartiotoiminta kehitysvammaisten parissa aloitettiin Eskoon keskuslaitoksessa. Lippukunta sai myös oman huivimerkin.

Sudenpentutoiminta vakiintui lippukunnassamme 1980-luvulla. Pääpaino säilyi silti vartiotoiminnassa. Vaeltajatoiminta sen sijaan menestyi varsin vaihtelevasti: 1980-luvun alussa toiminta oli elinvoimaisen vireää, mutta laantui vuosikymmenen loppua kohden. Talvikkien määrä kasvoi kasvamistaan ja lippukunta tuotti jatkuvasti uusia, aina vain nuorempia johtajia. Vanhempainneuvoston toiminta koki lamaannuksen, mutta Talvikki-toiminta oli vilkasta nuorien, innokkaiden johtajien ansiosta. Tämä näkyi muun muassa runsaina osallistujamäärinä.

1990-luvulla lippukunta toimi reippaana, vaikkakin jäsenmäärä tippui. Liekö sitten syynä paremmin hoidettu jäsenrekisteri? Syksyllä 1995 perustettiin Partion ystävät tukemaan Talvikkeja ja Kärppiä, innostus ei kuitenkaan jatkunut kovin pitkälle. Piirin leireillä näkyi paljon talvikkeja, ja omiakin leirejä pidettiin. Kisoissakin niitettiin jälleen mainetta. Haukkalinna menetettiin, mutta surua lievitti syksyllä 1998 Törnävän koulun asuntolasta käyttöön saatu Kotkanpesä.

Kaiken kaikkiaan toiminta on pysynyt hyvin samanlaisena vuosikymmenestä toiseen: Koulu on ollut johtajien sivuharrastus, vaasalaisten kanssa on kisailtu paremmuudesta, viha-rakkaussuhde Lakeuden Kärppiin on pysynyt ja munkkeja on paistettu leireillä. Välillä liekki on roihunnut, välillä hiipunut, muttei koskaan sammunut.


Kirjoittanut Liinu Sirren ja Ennun historiikin pohjalta.

Comments