Etsitään onnentupaa 2006

Synnyin talvi-ja jatkosotien välisenä aikana Tohmajärvellä. Olin perheemme viides eloon jäänyt lapsi. Veljeni oli kuollut kuusi vuotiaana samana vuonna jona synnyin. Tämä väritti koko lapsuuttani. Äiti suri enkelilastaan ja puhui tästä koko elämänsä ajan. Ilmeisesti tunsin olevani huono korvike. Muuten lapsuuttani varjosti pitkähkö sairaus, joka myöhästytti koulun alkamistani vuodella. Elämä Tohmajärven pappilassa oli aika huoletonta. Aikuisena olen kuullut lukuisista murheista ja niistä aiheutuneista puutteista vanhempieni elämässä. Se on ollut hienoa, etteivät he antaneet lasten huomata rahan niukkuutta ja seurakuntalaisten aiheuttamaa suurta työtaakkaa. Tunsin aina, että isäni oli pidetty kirkkoherra ja lääninrovasti, jolla oli ystäviä ympäri Suomea. Meillä kestittiin ystävinä useita piispoja ja teologeja perheineen. Ja tietysti sukulaisia ja seurakuntalaisia. Oikeastaan oli mukavaa viettää huoleton lapsuus, jossa me nuorimmaiset, perheen pienet tytöt kaivettiin esiin vähän ennen vieraiden lähtöä niiaamaan ja kuulemaan ihmettelyä nuoruudestamme ja pitkäkasvuisuudestamme. Vanhempien lähdettyä kylille oli meillä ohje leikkitovereille: "Heti kun ne lähtee, tulkaa meille". Ja sitten alkoi vapaa mellastus avarassa 13-huoneen pappilassa.

Tästä lapsuudesta kirjani kertoo pääosiltaan. Se on fiktiivinen, koska asiat perustuvat mielikuvituksella lisättyihin omiin kokemuksiini. Siihen liittyy monia vakavia ja tuskallisiakin asioita. Eräs tarkoitus kerronnalle on se suuri rakkaus lapsuuteni Kirkkoniemeä, järveä ja koko pohjoista Karjalaa ja siellä asuvia ihmisiä kohtaan.

Kirjan on kustantanut Pilot-kustannus, jonka konkurssin jälkeen Mediapinta.fi välittää sitä netin kautta.

Tässä lukunäytteitä kirjasta:

Ennen illanvieton alkamista, tuli apulainen Kristiinan luokse ja pyysi tätä pukeutumaan. Olimme järkyttyneitä. Kuinka noin hienojen vaatteiden lisäksi voisi olla vielä toiset hienot vaatteet? Kun Kristiina palasi, hänellä oli yllään samanlainen taftileninki, kuin uudella nukellakin ja jalassa kiiltonahkakengät. Yksi tsaarin tyttäristä oli liittynyt elävänä seuraamme. Kun tarkemmin katselin patruunaa, tämän vaimoa ja tytärtä, ajattelin, että täällä voisi leikkiä venäjän tsaaria ilman Taran piirtämiä nukkejakin. Katselin myös omia vaatimattomia vanhempiani ja muita vieraita. Isä oli niin kuin ennenkin, rauhallinen ja ystävällinen kaikille, mutta äidin poskilla paloivat jännityksen läikät. Äidin asema oli selkeä ja arvostettu, mutta hauskaa hän ei osannut pitää.

Useimmat vieraista halusivat tehdä vaikutuksen patruunaan ja makeilivat hänelle samalla tavalla kuin lähetysompeluseuran naiset isälleni. Sanoi patruuna mitä hyvänsä, niin kaikki nauroivat ja jotkut oikein taputtivat hänelle. Seurustelun lomassa patruuna tarttui tytärtään kädestä ja vei tämän säkenöivän kristallikruunun alle ja sanoi:

- Vaimollani, hän hymyili säteilevästi itseään paljon nuoremmalle kaunottarelle, - ja minulla on ilo ja onni kiittää teitä kaikkia siitä, että olette tulleet juhlistamaan pikku prinsessamme juhlapäivää. Sitten hän kääntyi Kristiinan puoleen ja sanoi:

- Rakas tyttäreni, toivon, että sinulla on ollut hauskat juhlat ja ikimuistoinen ilta. Kohottakaamme malja Kristiinalle!

- Onnea, onnea, kuului kaikkialta. Lasit kilisivät ja nauru raikui. Olin pyörällä päästäni. Sisään tuotiin maljoja, joissa oli harvinaisia hedelmiä ja kotitekoista jäätelöä. Sitten saliin tuli kaunis poika, joka soitti viulua. Ensin tulisesti ja sitten haaveellisesti. Myöhemmin tilalle tuli vielä orkesteri. Miten kaikki voi olla niin täydellistä ja ihanaa.

Kotimatkalla, hevosen reen liukuessa hitaasti jo miltei lumettomalla tiellä, panin silmät kiinni ja olin nukkuvinani. Halusin ajatella rauhassa kaikkea. Tyttöjä, jotka olivat niin erilaisia, kauneutta ja loistoa, ihania ruokia, musiikkia ja tunnelmaa. Minusta tuntui, että kaiken ajattelemiseen menisi vielä pitkä aika.

Toinen näyte:

- Ne näyttävät junalta, sanoi poikani. Juuri niinhän mekin olimme lapsena ajatelleet.

Kerroin hänelle, miten kerran istuimme sankarihautakivillä Eino, Riitta, minä ja Tytti. Olin hakenut kotoa isäni, siis hänen ukkinsa ylioppilashatun Einolle, kun tämä halusi olla konduktööri. Juuri, kun siinä istuimme ja hoimme: - Mat-kan-tek-koon-mat-kan-tek-koon…tuli seurakunnan puutarhurin rouva, jota sanoimme hänen tylyytensä vuoksi Kotkoksi ja tuohtuneena lopetti leikkimme lyhyeen:

- Mitä te luulette tekevänne? hän kysyi meiltä. Yritimme selittää tuoneemme kukkia tuntemattomien sotilaiden haudoille, mutta hän jatkoi jäätävästi:

- Minun isäni oli punikki ja koirana kuopattiin, enkä itse kuulu edes kirkkoon, vaikka kyllä minulla oma jumalani on, hän jatkoi ja sitten ivallisella äänellä lisäsi:

- Silti minun mieleenikään ei ikinä ole juolahtanut ilonpito hautojen päällä! Sitten hän miltei huusi: -Pappilan mamsellit häpäisemässä oman seurakunnan sankarien hautoja. Lopuksi hän vielä ohi kulkiessaan sähähti Riitalle: - Sotaorpo!

Jos haluat lähettää terveisiä tai kommentteja kirjoista tai sivuista, niin

voit lähettää ne osoitteeseen seijaliisamiettinen (at) gmail.com