Aina tyynnä ilomiellä 2009

Valmistuin sairaanhoitajaksi Etelä-Saimaan sairaanhoitajakoulusta 1963. Olin silloin 21-vuotias. Kuvassa pikkuoppilaana olen 19 v. Erikoistuin lastensairaanhoitajaksi Jyväskylässä. Myöhemmin kouluttauduin terveydenhuollon maisteriksi Kuopion yliopistossa.

Sairaaloita, joissa olen opiskellut tai työskennellyt on monia. Lehtorina olen ollut kahdessa nykyisessä ammattikorkeakoulussa. Opintomatkoja olen tehnyt USA:n ja Kanadaan sekä tutustunut joihinkin eurooppalaisiin sairaaloihin ja osallistunut terveysministerin suorittamaan tutustumismatkaan Turkin sairaalaoloihin ja Ateenassa terveysministereiden kokoukseen.

Kirja kertoo opettajan yhdestä päivästä opiskelijoiden kanssa. Päivän aikana muistelen kouluaikaani. Kirja on fiktiivinen, vaikka perustuukin pääosin kokemiini tapahtumiin. Kirjan on kustantanut palvelukustanteena Mediapinta ja se myös myy sitä osoitteessa Mediapinta.fi. Kirjakaupoista kirjaa saa Mikkelistä ja tilattuna muualta Suomesta. Voin myös lähettää kirjan halukkaalle ja postimaksun maksavalle (20€+3€).

Tässä eräitä lukunäytteitä kirjasta:

Ensin muistelut opiskeluajalta

1. Harjoittelua lastenosastolla: Ulkoilumme aikana oli tullut uusi lapsi. Hän oli kaksivuotias Leena, jolla oli molemmat reidet poikki. Hän oli nyt Lillin ”oma lapsi”. Reisien poikkimenosta epäiltiin lapsen isää, joka oli hoitanut lasta äidin pistäytyessä kaupassa. Hän väitti lapsen kiipeilleen ja pudonneen. Äiti ei epäillyt omien sanojensa mukaan mitään, mutta lapsi oli lääkärin kertoman perusteella ollut jo kaksi kertaa aiemminkin epäilyttävien tapaturmien vuoksi poliklinikalla. Lillin mielestä Leenan isä oli sitä samaa roistoporukkaa mitä Topinkin isä, synkkä, välinpitämätön ja äreä.

2. Kesätyö mielisairaalassa: Iltapäivällä minut kutsuttiin ylihoitajan kansliaan. Olin hämmästynyt ja mietin, pitääkö ylilääkärinkin määräykset kertoa ylihoitajalle. Niinkö Ritvakin oli tehnyt? - Mitä osastolle kuuluu? aloitti Kalpio ja oli jotenkin pingoittuneen oloinen. - Kaikki on mennyt hyvin ja osasto on ennallaan, sanoin rauhallisesti. - Teillä oli ylilääkärin kierto, totesi Kalpio. - Ihan tavallinen, jatkoin yksioikoisesti. - Minulle on kerrottu, ettei se ollut tavallinen. On parasta, että neiti kertoo kaiken suoraan ja rehellisesti. - Siis minkä? ihmettelin. - Kiertohan ei ollut tavallinen, vaan missä kierrettiin, Kalpion ääni oli toisaalta kyllästynyt ja toisaalta vaanivan utelias. - Niin no, kierrettiin kansliassa kuten aika usein, kun potilaat ovat levottomia ja jos ylilääkäri toivoo sitä, totesin ja ihmettelin mihin tässä pyrittiin. - Onko normaalia panna ovi lukkoon? Kalpion silmät kapenivat. - Jos kaikki tahtovat kotiin ja hyökkäävät lääkärin päälle, niin ei pelkkä oven kiinnivetäminen auta yhtään, vakuutin. - Minulle on kerrottu, että oven takaa kuului varsin hilpeätä mellastusta. Nyt Kalpion ääni oli voitonriemuinen. Minä sen sijaan olin ällistyksestä sanaton. -Antaa tulla nyt. Totuuden puhuminen helpottaa

Vähitellen ymmärsin, mihin tässä tähdättiin. Käsitin, että olin puhumassa mustasukkaisen ja uteliaan lapsen kanssa.

3. Syventämistä leikkaussalissa: Leikkaussaliin menin hampaat kalisten. Se oli turhaa. Kukaan ei muistanut minua ja kaikki aloitettiin alusta. Kolme natsaani ja syventämiseni ei tehnyt heihin mitään vaikutusta. Ensimmäisen viikon lopulla, alkuviikon käsiä pestyäni ja lääkäreitä puettuani, pääsin salin puolelle asentamaan ja kohdistamaan leikkauslamppua. Siinä ei pienet nykimiset auttaneet. Kokenut hoitaja asensi lampun kerta nykäisyllä, mutta meikäläinen kohdisti ja kohdisti, mutta aina paras valo sattui jonnekin muualle kuin leikkauskohtaan.

Olin nukutushoitajan apurina, kun tuotiin kiireellinen päivystystapaus. Raskauden puolivälin ylittänyt äiti oli alkanut vuotaa rajusti. Pikku sectio eli pieniviiltoinen keisarinleikkaus oli ainoa mahdollisuus pelastaa äidin henki. Sikiöt, joita oli kaksi, olivat linnun kokoiset, mutta jostakin syystä toinen hengitti melko pitkään.

- Pelkkä refleksi, sanoi lääkäri. – Nyt ei auta tunteilla.

Vähitellen hengittäminen loppui ja kaarimaljassa oleva sikiö vietiin pois. Tuntui järkyttävältä katsella sen hauraiden lapaluiden, kuin linnun siipien kohoilua, kunnes yritykset loppuivat. Pientä ihmisenalkua ei enää ollut. Minkälainen ihminen siitä olisi tullut? Jospa vaikka suuri tietäjä tai taiteilija tai hyväntekijä oli kunnioittanut meitä käynnillään. Me emme kuitenkaan pystyneet ottamaan häntä vastaan. Olisipa ihmisiäkin varten olemassa tehokas hautomakone, ajattelin maalaiskanojen syntyä muistellen.

Viimeisellä viikolla sain kuulua salin henkilökuntaan. Kuulosti hienolta, mutta osoittautui veristen tuuppojen laskemiseksi. Tupot lentelivät lattialle ja minä pyydystin ne pitkillä kochereilla siistiin jonoon vihreän liinan päälle.

Sitten lukunäytteet opettajan vuorovaikutuksesta opiskelijoiden kanssa.

1. Istuin punasilmäisen avovaimon pöytään salaatin ja sämpylän kanssa ja kyselin hänen jaksamistaan. ”Ei tämä Karin käytös mitään uutta ole”, totesi tyttö. ”Meillä on jo pitkään ollut vaikeata. Ehkä ei kannata enää uskoa tämän tästä tasaantuvan”, hän huokasi. ”Jaksatko mennä luennolle”, huolehdin. ”Pitää jaksaa vielä monta paljon raskaampaa asiaa”, totesi hän juuri aikuiseksi kasvaneen äänellä. Hänen poistuttuaan muistelin miltä tuntui olla hylätty ja kuitenkin opiskella tulevaisuutta varten.

2. Ajankuluksi aloin kysellä, mitä mieltä oli oltu näytelmästä. ”Nukuin koko ajan”, sanoi joku. ”Miks pitää katsoa tuollaista tylsää”, ilmoitti Ritva, ”minä olisin halunnut nähdä musikaalin tai jotain muuta hauskaa”. ”Sehän korvasi osan hoitotieteen luennoista”, muistutin, ”ei sitä ollut viihteeksi tarkoitettukaan, vaan ajatuksia herättäväksi”. ”Oli se oikeastaan aika hieno”, totesivat jotkut.

”Järkyttävä ämmä”, totesi eräs tytöistä. ”Tuoko se kirjoitti ne meidän historian kirjat. Ilmankos ne on niin imeliä.”

Aika kului ja menin avovaimon viereen. ”Ei me enää voida kauaa odottaa. Pääsee ne junalla tai vaikka liftillä”, esitin. ”Minä odotan vauvaa”, nyyhki tyttö, ”se tietää sen ja kiusaa tahallaan. Minä en halua tehdä aborttia”. Hyvä Luoja miten kamalaa, mietin ja halasin tyttöä. ”Sittenhän on tärkeää, että pääset lepäämään”, maanittelin. Juuri kun ajattelin antaa lähtökäskyn, näimme nelikon juoksevan bussia kohti. Kaikki olivat helpottuneita ja karkulaiset otettiin hymyillen vastaan. Päätin jättää laiminlyödyn opiskelun korvausvaateiden esittämisen tuonnemmaksi ja esitin kuskille toivomuksen ajaa suorinta tietä kotiin.

3. Havahduin mietteistäni, kun kerubi istui käytävän toiselle puolelle. ”Aiotko painaa villaisella pinnaamisen ja kaljoittelun opetuksen aikana”, hän kysyi. ”Minun täytyy miettiä”, haukottelin. ”Älä nyt sinä tähän sotkeudu. Kyllä he joutuvat korvaamaan laiminlyönnit ja vastaamaan teoistaan”. ”Tuo porukka on juuri ne pahimmat kiusanhenget kurssilla. Aina isottelemassa ja pilkkaamassa”, puuttui takaani puheeseen kiltinnäköinen Outi. ”Kaikki ei olleet lastensairaalassakaan muualla kuin ruokasalissa.” Oijoi. Mikä yhteishenki! Siinä siis syy, miksi nenärengas ei tullut puheeksi. Siis tehokaan ei kiinnosta tarpeeksi.

Jos haluat lähettää terveisiä tai kommentteja kirjoista tai sivuista, niin

voit lähettää ne osoitteeseen seijaliisamiettinen (at) gmail.com