Valitsemalla vaikuttamista ja paremman maailman rakentamista omin teoin pitäisi voida harjoitella koulussa. Miten ilmastoystävällisten valintojen tekeminen tehdään näkyväksi ja selkeäksi? Voisiko kouluruokailu opettaa ottamaan huomioon hiilibudjetin jotenkin ikätasolle sopivasti ja jopa hauskasti? Voisiko tähän liittyä myös yhteisöllisyyttä? Ihmiset tekevät valintoja ihan koko ajan, jos vain voivat. Ilmastoystävällisyyden pitäisi olla itsestäänselvä perustelu ihan kaikille valinnoille, mutta ei se ihan helppoa ole. Pitää oppia, tietää ja ymmärtää.

Miksi koulun arvomaailma, toimintakulttuuri ja OPSin tavoitteet unohtuvat ruokailun ajaksi? Miten voi olla mahdollista, ettei näinkin näkyvä jokapäiväinen käytäntö tue opetettavia sisältöjä? Tilanne on turhauttava ihan kaikille osapuolille. OPSissa on hienot tavoitteet myös ruokailulle, mutta käytäntö on niistä kaukana. Ruokailusta ei varmasti haluta oppituntia sinänsä, mutta sen aikana voisi oppia huimasti asioita ihan huomaamatta.

Tiedonkulku keittiön ja oppilaiden välillä on melko olematonta. Keittiön porukkaa kyllä kiinnostaa tietää mikä maistuu ja mikä ei ja luulisi myös tuottajilla olevan tarve suoraan palauteeseen vaikka uuden kasviproteiinin tullessa markkinoille. Kaikilla meillä on sama tavoite; se, että ihmiset söisivät paremmin ja ilmastoystävällisemmin ja hävikin määrä pienenee. Ympäri maata ja maailmaa kouluissa on kehitetty erilaisia tapoja osallistaa oppilaita ja pyrkimyksiä saada tieto liikkeelle. Jo Vantaan sisältä löytyy hyviä esimerkkejä onnistuneista kokeiluista, joissa ääneen on päässyt paljon ruokaraatia laajempi joukko. Alku on hyvä, mutta sisällöksi tarvitaan muutakin kuin lempiruoka-kyselyitä ja hymiönappuloita.

Entä osallisuus? Nykysin ainakin meidän koulussa vain noin prosentti oppilaista kuuluu ruokaryhmään, joka pääsee vaikuttamaan. Suurin osa ei edes tiedä, että oppilaillakin on mahdollisuus vaikuttaa. Ei ihme, ettei ruokailuhetki tunnu omalta. Kouluruokailu voisi olla erinomainen aktiivisen kansalaisuuden ja ekososiaalisen sivistyksen treenikenttä. Vaan kun ei ole. Voisiko osallisuudesta tulla jokapäiväinen itsestäänselvyys? Tulisiko useampi syömään, jos ruokailuhetki tuntuisi enemmän omalta?

Tieto saadaan liikkeelle vain, jos jollakin on aikaa tuottaa se muillekin ymmärrettävvän muotoon. Oppilaat kertovat mielellään toisilleen ja aikuisille oman koulunsa käytänteistä ja lähtevät kokeilemaan omassa koulussa jotain, mistä muualla on innostuttu. Mutta ei se ilman aikuista ja aikaa onnistu. MIten saamme ihmiset yhteen ratkaisemaan yhteistä ongelmaa omissa yksiköissään?

Aikuisten oletukset jarruttavat nuorten oman äänen kuulumista. Lienee totta, että jotkut nuoret ja vanhemmat ryhtyvät äänekkääseen taistoon "pupunruokaa" vastaan. Mutta on myös hirveän paljon ihmisiä, jotka ymmärtävät, että maapallo on tärkeämpi kuin lihapulla. Voisimmeko vahvistaa hyviä valintoja, kasvattaa ajattelevien ihmisten laumaa ja jättää huudot pienemmälle huomiolle? Kuka edes enää käyttää sanaa "viherpiipertäjä"? Meidän täytyy uskaltaa olettaa, että suurin osa ihmisistä haluaa olla osa ratkaisua eikä pahentaa ongelmaa. Identiteetti ja perinteiset roolitukset ovat asioita, jotka voi ottaa huomioon- mutta ei niitä tarvitse pelätä. Ihan kummallisisita asioista on tullut ennenkin trendejä ja pikkuhiljaa itsestäänselvyyksiä, miksei myös järkevästä syömisestä ja tulevaisuuden ajattelemisesta?

Kouluruoka menee tunteisiin, ja niin kuuluukin olla. Mutta mihin tunteisiin se menee ja miksi- ja mikä tässä oikeastaan on tärkeää? Luulisi tauon, ruuan ja kavereiden kanssa samaan pöytään istumisen olevan positiivinen asia koulupäivässä.

Entistä mutkikkaammaksi tilanteen tekee kunnan rakenteiden jähmeys. Eikö palvelusopimusta muka pysty muuttamaan? Onko raha tosiaan kaikkein olennaisin osa kilpailutusta, miten olis hiilibudjetti? Onko kaupunki valmis kuulemaan nuorten äänen muissakin kuin makuasioissa? Miten pääsemme mukaan päätöksentekoprosessiin? Miten kouluruokailu saadaan nostettua arvoon arvaamattomaan ilman, että ensimmäinen ongelma on kunnan tai kaupungin budjetti tai muut rakenteet, joille ei kuulemma voi tehdä mitään? Mitä nuoret itse voivat tehdä, ja mitä me aikuiset?