Semiotiikan alkeita - erityisesti kasvatustieteilijöille

Eetu Pikkarainen

Alkeita ja virikkeitä semiotiikkaan tutustumista varten.

Ensimmäinen määritelmä: Semiotiikka = merkkejä, merkkijärjestelmiä ja merkityksiä tutkiva tiede / tutkimusalue (tai merkityksellisyyttä ylipäänsä tutkiva tiede)

Suomessa tärkeitä erityisesti: Eero Tarasti, Suomen Semiotiikan seura, Synteesi-lehti,

Perusoppikirjoja ja johdatuksia suomeksi:

• Veivo, H., & Huttunen, T. (1999). Semiotiikka : Merkeistä mieleen ja kulttuuriin. Helsinki: Edita.

• Tarasti, Eero. (1990). Johdatusta semiotiikkaan: esseitä taiteen ja kulttuurin merkkijärjestelmistä. Helsinki: Gaudeamus.

• Cobley, Paul & Jansz, Litza. (1998). Semiotiikka vasta-alkaville ja edistyville [suomenos: Sari Vähänen] Helsinki: Jalava.

(Myös: Wikipedia )

Alla on lähinnä kalvoihin perustuva rekonstruktio 90-luvulla pitämästäni luennosta.

Kieli (l. semioottinen järjestelmä)

= merkkijoukko + säännöt ( / koodi)

(Koodi = 1 käyttäytymissääntö tai -säännöstö; 2 yksiselitteinen käännössäännöstö (esim. Morse-koodi); 3 semioottinen järjestelmä tai 4 jotain näiden väliltä)

Säännöt (kielitieteen osa-aluejaon mukaisesti):

1. semanttiset: mitä merkki (lingvistiikassa yleensä sana) merkitsee

2. syntaktiset: miten merkit voivat (saavat) yhdistyä, esiintyä yhdessä (esim. sanajärjestys)

3. pragmaattiset: kielen ja käyttäjien väliset suhteet, esim. miten tietyssä tilanteessa täytyy sanoa.

Luonnollinen kieli: äidinkielet, lingvistiikan tutkimuskohde
(Ks. Fred Karlsson: Johdatusta yleiseen kielitieteeseen. Helsinki: Gaudeamus. 1976.)

”Semiotic”, semioottinen järjestelmä on yläkäsite, joka kattaa kaikenlaiset "kielet"

Paralingvistinen viesti on luonnollisen kielen viestiin mahdollisesti liittyvä oheisviesti: esim. äänen sävy. Lingvistinen ja paralingvistinen viesti voivat olla yhtäpitäviä tai ristiriitaisia.

Kielifilosofiasta

(taustalla lingvistiikan huima kehitys tieteenä; tämän seurauksena rajoittuminen luonnollisen kielen piiriin)

Tietoisuusfilosofia:

• 0 ei tietoisuusfilosofia, ongelmat ja asiat ovat "todellisia", sinänsä, "metafyysinen realismi"

• 1 maltillinen tf, tietoisuutemme vaikuttaa ainakin kuvaamme asioista

• 2 jyrkkä tf, filosofiset ongelmat ja ehkä koko todellisuus on tietoisuutemme synnyttämää; tietoisuus on jotain alkuperäistä

Kielifilosofia:

• 0 ei-kf, (metafyysistä tai tietoisuusfilosofiaa)

• 1 maltillinen kf: kielemme osaltaan määrittää ainakin kuvaamme todellisuudesta ja/tai tietoisuudesta

• 2 jyrkkä kf: tietoisuus ja/tai todellisuus on kielen synnyttämää tai absoluuttisesti määrittämää

Meta-tason analyysista

Metakieli - objektikieli – asiat

(vrt. analogia: hallinto/tutkimus - toiminta - kohde/tuote)

• Luonnollisen kielen metakielellinen funktio

• Metadiskurssi, metateksti (mm tyylikeinot, vrt. paralingvistiikka): meta- ja objektitasoja vaikea aina erottaa, voivat olla hyvin sekoittuneena samassa ilmaisussa.

• Äärettömän regression mahdollisuus / ongelma: meta-metakieli, meta-meta-metakieli jne.

• Metasemiotiikka (metasemiotic): yhdellä kielellä voidaan puhua toisen kielen ilmaisuista.

• Luonnollinen kieli voi toimia kaikkien muiden kielten (semiotiikkojen) metasemiotiikkana.

• Metakommunikatiivinen aksiomi: ihminen ei voi ei-käyttäytyä, ei-viestiä, eikä ei-metaviestiä, vaan käyttäytyy, viestii ja metaviestii koko ajan, myös silloin kun "ei tee mitään".

• Logiikan ongelma: kieli, jolla on metakielellinen funktio (erityisesti mahdollisuus arvioida väitteiden totuutta) on ristiriitainen ja todistumaton: esim. valehtelijan paradoksi: "Minä en puhu koskaan totta" -lauseella on ristiriitainen totuus.

• Kääntäminen on yksi metasemiotiikan erityistapaus. Kääntämisen onnistuminen riippuu kielten saman kaltaisuudesta, erityisesti siitä, voidaanko niiden ajatella puhuvan samoista asioista. Täydellinen kääntäminen mahdotonta tai epätodennäköistä.

Määritelmän tilapäinen tarkennus:

Semiotiikka = Yleistä metasemiotiikkaa (kommunikointia eri semioottisten järjestelmien yleisistä piirteistä)

Viestintä - Kommunikaatio

lat.: communicare, tehdä yhteiseksi

Lineaarinen (ja dyadinen) malli

Yksinkertaisimmillaan:

S -> R

jossa S = lähettäjä (sender) ja R = vastaanottaja (receiver)

Usein malliin liitetään muitakin seikkoja, esim. viesti. Olennaista on, että mallit ovat kaksinapaisia (S ja R) ja lineaarisia so. yksisuuntaisia ja yksiulotteisia.

Shannon & Weaver kehittivät lineaarista kommunikaatiomallia ja matemaattista informaatioteoriaa puhelinteollisuuden tarpeisiin. (Yksinkertaisen informaatioteorian mukaan viestin ainoa olennainen piirre on sen informaation määrä. Emme käsittele informaation käsitettä tässä; ks. tarkemmin esim. Ahmavaara, Y. 1975. Informaatio; tutkimus tiedotuksen logiikasta. Helsinki: W&G.; Niiniluoto, I . 1989. Informaatio, tieto ja yhteiskunta: Filosofinen käsiteanalyysi. Helsinki: Vapk.)

Heidän mallinsa on varsin elegantti (vaikkakaan ei mullistavan omaperäinen) ja vaikuttanut voimakkaasti myöhempään tutkimukseen. Mallin mukaan lähettäjä on informaatiolähde, joka lähetintä käyttäen koodaa viestinsä informaation signaaliksi, joka voidaan jotain kanavaa myöten siirtää vastaanottajalle, joka dekoodaa signaalin takaisin viestiksi, jonka informaation hän ymmärtää. Erityisen mielenkiintoisia jatkopohdinnan aiheita mallissa tarjoaa hälyn käsite. Alunperin se tarkoitti kanavan huonoa kykyä säilyttää signaalin informaatiota laitteiston itsensä aiheuttaman kohinan takia.

Shannonin ja Wieverin malli (muokattu)

(Ranskalainen filosofi M Serres on kehittänyt hälyn käsitteestä, jota hän kutsuu myös nimellä loinen, filosofiansa hyvin keskeisen positiivisen luovuutta synnyttävän ja mahdollistavan elementin ks. esim. Serres, Michel. 1981. Der Parasit. Frankfurt am Main: Suhrkamp.)

Lineaariset mallit ovat saaneet (laajennuksistaan huolimatta) kritiikkiä "behavioristisuudestaan". Niissä näyttää lähettäjän liikaa määräävän tilannetta, viesti olevan liian yksinkertaisesti ymmärretty, vastaan ottaja liian passiivinen ja koko kuviosta jäävän pois yksityiskohtien lisäksi hyvin laajoja viestintään liittyviä kysymyksiä.

Kolmitahoiset mallit

Yhtenä merkittävänä askeleena eteenpäin voidaan pitää kolmitahoisia malleja, joissa lähettäjän ja vastaanottajan lisäksi on vielä jokin muu kiertämätön kohtio. Yleensä tämä kolmas taho on ymmärretty viestinnän kohteeksi, referentiksi (jatkossa merkitsen sitä: Rf). Yksinkertaisimmillaan tämä malli on myös lineaarinen kuvaten ajatusta siitä, että ensin lähettäjä havaitsee jonkin asian tai tapahtuman ja sitten hän viestii sen vastaanottajalle:

Toinen, enemmän dyadisesta mallista poikkeava malli on kolmiomainen. Siinä referentti, se mitä viestintä käsittelee, on yhteinen sekä lähettäjälle että vastaanottajalle. Eräs meille varsin tuttu versio tästä mallista on ns. didaktinen kolmio, jonka kulmina ovat opettaja, oppilas ja opetettava asia.

Kommunikaation käsitteelle antamamme etymologisen selityksen kannalta nämä kaksi edellä mainittua mallia ovat varsin mielenkiintoisessa suhteessa toisiinsa. Voimme ajatella, että ensimmäisessä mallissa Rf on olemassa, tunnettu, vain S:lle, mutta kun hän kommunikoi sen R:lle, siitä tulee myös hänelle tuttu ja olemassa oleva asia. Siten kommunikaatio, yhteiseksi tekeminen olisi aina juuri siirtymistä yksiulotteisesta kolmitahoisesta mallista kolmiomaiseen malliin, jossa Rf on tullut yhteiseksi molemmille. Esim. ns. Dialogipedagogiikan yhtenä isänä pidetty Martin Buber hahmottaa kasvatustoiminnan juuri tällä tavalla. Kasvatuksessa kasvattaja "tarjoaa valikoiman maailmasta" kasvatettavalle. Siinä vaiheessa kun maailmasta on tullut yhteinen, kasvattaja ja kasvatettava ovat tulleet tasaveroisiksi, kasvatus päättyy.

Tietysti nämä vaiheet kommunikaatiossa eivät voi olla ehdottomia, koska ilmeisesti Rf:n täytyy olla jossain määrin yhteinen molemmille, jotta siitä voisi ymmärrettävästi viestiä mitään. Ja toisaalta se ei voi olla täydellisesti yhteinen, koska silloin ei olisi oikeastaan mitään viestittävää (ainakaan mitään informatiivista).

Toinen mahdollisuus laajentaa dyadinen malli kolmioksi on ottaa tarkasteluun merkkijärjestelmät. Tämä tekee tarkastelusta aidosti semioottisen. Viestin kulku ei edellytä pelkästään (fyysistä) kanavaa, vaan lisäksi viestijöillä täytyy olla ainakin osittain yhteiset merkkijärjestelmät, kielet (Mj). Kielelliset ja laajemmin semioottiset koodit eivät ole kanavaan sidottuja, kuten esim. puhelimen mekaanis-sähköinen koodausmekanismi, vaan ne pikemminkin "kulkevat ihmisen mukana". Kommunikaatio ihmisten välillä voi olla ainoastaan siinä määrin onnistunutta ja ymmärrettävää, kuin se tapahtuu yhteisen semioottisen järjestelmän alueella.

Palaute, Feedback

Palautteen yleinen merkitys ja funktio on auttaa toimijaa onnistumaan toiminnassaan. Palaute kertoo onko toiminta onnistumassa tai onnistunut vai täytyykö yrittää uudelleen tai jollain eri tavalla. Tällaisena yleisenä toiminnan ohjaus- eli orientaatiomekanismina palaute on kybernetiikan peruskäsitteitä. Kybernetiikka (alunperin perämiehentaito, navigointitaito) on matemaattinen, varsin lähellä informaatioteoriaa oleva tutkimusalue, joka tutkii ennen kaikkea automaatteja eli laitteita jotka kykenevät itse ohjaamaan omaa toimintaansa. Lisäksi kyberneettisesti on tutkittu myös mm eliöiden, ihmisten ja yhteiskunnan toimintaa ja olemusta. (Ks. esim. Ahmavaara, Y. 1976. Yhteiskuntakybernetiikka. Helsinki: W&G.)

Viestinnässä lähettäjä saa yleensä palautetta hyvin monesta vaiheesta viestintäprosessin etenemistä. Esim. puhelin keskustelussa hän tuntee toimivatko äänielimet normaalisti, hän kuulee luurista myös oman äänensä ja samalla ainakin osittain hälyn vaikutuksen, lopulta hän saa palautetta myös vastaanottajalta tämän vastatessa jotain.

Kehämäiset mallit

Kehämäisiä malleja voidaan pitää enemmän tai vähemmän radikaaleina laajennuksina dyadisiin malleihin. Tällaiselle laajennukselle voidaan hahmotta kaksi perustetta. Ensimmäinen on palautteen ajatus. Toinen on huomio siitä, että esim. puhelinkeskustelussa keskustelijoiden roolit lähettäjänä ja vastaanottajana saattavat vaihtua jatkuvasti. Puhelinkeskustelu voidaan tietysti hahmottaa yksisuuntaiseksi viestinnäksi, jossa vastaanottajan puheenvuorot toimivat vain palautteena lähettäjälle. Opetuskeskustelu hahmotetaan usein tällaisena tapahtumana. Mutta jos vastaanottaja sanoo jotain omaperäistä, jotain mikä esim. muuttaa keskustelun referenttiä toiseksi, sitä ei enää voi pitää pelkkänä palautteena, vaan vastaanottajasta on tullut lähettäjä.

Siinä määrin kuin molemmat keskustelijat osallistuvat aktiivisesti lähettämällä uusia, omaperäisiä viestejä ja samalla nämä uudet viestit jossain määrin pohjautuvat aikaisempiin, hahmottuu viestintä parhaiten kehämäisenä prosessina. Tällaisesta kehämäisestä prosessista saadaan vain kapea poikkileikkaus kuva tarkastelemalla yhtä lähettäjän lähettämän viestin siirtymistä vastaanottajalle. Pikemminkin näyttäisi siltä, että jokaista irralliselta ja yksittäiseltäkin vaikuttavaa tällaista yksisuuntaista viestintätapahtumaa, episodia, olisi tarkasteltava osana jotain laajempaa kehämäistä prosessia. Itse asiassa tällainen kehä muistuttaa paljon hermeneuttista kehää siinä, että sille on hyvin vaikea löytää selkeää ja absoluuttista alku- tai loppupistettä.

Kehämäistä mallia voidaan pitää edellä esiteltyjen mallien aitona laajennuksena siinä mielessä, että siihen voidaan liittää kaikki edellä mainitut yksityiskohdat ja lisäykset (kanavat, koodit, kielet, referentit jne.)

(Tähän täytyisi liittää sitten myöhemmin löytämäni W.T.Powersin Havaintokontrollin teoria!!)

Autonomiset mallit ja Autopoiesis

Seuraavaksi käsiteltävät mallit korostavat ennen kaikkea vastaanottajan autonomiaa suhteessa lähettäjään ja tämän lähettämään viestiin. Näiden mallien kehittelyyn on paljon vaikuttanut chileläisten biologien H. Maturanan ja F. Varelan teoria autopoieettisista järjestelmistä (esim. 1972. Autopoiesis and Cognition: The Realization of the Living. Dortrecht: Reidel.) Tämä teoria on kehitetty ratkaisemaan biologian käsitteellinen perusongelma elävän olion määrittelystä. Maturanan mukaan elävää oliota on tarkasteltava autopoieettisena eli itsensä tuottavana järjestelmänä. Siinä määrin kun olion toimintaa voidaan ymmärtää ja kuvata (ainakin tietyllä tavalla) riippumatta sen ympäristöstä, on kysymyksessä elävä olento. Elävän olennon toiminta ei ole riippuvaista sen ympäristön (aiheuttamista) muutoksista, vaan pelkästään sen omasta tilasta (state dependence). Siis eliön oma tila, sen oman toiminnan historia, määrittää, determinoi sen tulevan toiminnan - ulkoiset vaikutteet ja ärsykkeet voivat olla enintään jonkinlaisia väliin tulevia muuttujia. Kannattaa panna merkille, että Maturana aluksi korostaa uudistuksensa teoreettisuutta ja lingvistisuutta: kyse on kielen uudistaminen, jossa samoja ongelmia ja faktoja tarkastellaan vain uudenlaisen kielenkäytön avulla - kyse ei ole siitä, että eliö on autopoieettinen, vaan siitä, että biologiassa sitä kannattaa tarkastella sellaisena. (Sittemmin hän kylläkin liukuu voimakkaasti ontologisoiviin näkemyksiin ja johtaa teoriastaan mm yhteiskuntafilosofisia ja eettisiä väitteitä.)

Teoriaa voidaan lähestyä rakenteen ja organisaation käsitteiden kautta. Rakenne tarkoittaa esim. eliön kaikkein osien välisten suhteiden muodostamaa kokonaisuutta (rakenteen käsitteestä tarkemmin myöhemmin strukturalismin yhteydessä). Organisaatio on näistä suhteista ne, joiden varassa eliön "olemus" on. Esim. koiran rakenteeseen kuuluu mm. sen jokaisen atomin ja jokaisen karvan kärjen väliset suhteet. Kuitenkin koira on koira ja vieläpä se sama koira vaikka sen karvat leikkaisi pois. Niinpä tässä tapauksessa karvat eivät kuuluisi sen organisaatioon. Kaikki sellaiset osat ja niiden väliset suhteet, joiden muutos muuttaisi sen koiramaisuutta (ominaisuutta olla elävä koira), muodostavat sen organisaation. Autopoieettisuus tarkoittaa juuri sitä, että eliö itse tuottaa oman organisaationsa ja säilyttää - uudelleen tuottaa - sen huolimatta kaikista ympäristön aiheuttamista rakenteen muutoksista.

Eliö tuottaa ja säilyttää organisaationsa muokkaamalla omaansa ja ympäristönsä rakennetta. Maturana väittää kaikkea eliön tällaista toimintaa kognitiiviseksi toiminnaksi ja sitä aluetta, jolla eliö toimii, eliön kognitiiviseksi alueeksi (cognitive domain). Tietoisuus on monimutkaisempien eliöiden erikoistunut toiminnan tapa tai laji, jonka avulla se orientoi omaa toimintaansa. Tietoisuuden ansiosta eliö kykenee entistä tehokkaampaan autopoieesikseen.

Kieli on (mm. ihmisen kaltaisten) eliöiden erikoistunut toiminnan tapa, jolla ne kykenevät yhteisesti orientoimaan toimintaansa. Kieli ja viestintä ei siten siirrä mitään informaatiota tai viestiä lähettäjältä vastaanottajalle; myöskään lähettäjä ei vaikuta vastaanottajaan (kuten mikään ulkoinen ei voi vaikuttaa autopoieesikseen). Viesti on jotain, minkä avulla vastaanottaja orientoi toimintaansa, ja sen toiminta ei ole seurausta tästä viestistä vaan sen omasta tilasta.

Vastaanottaja ymmärtää viestin aina oikein, koska se orientoi omalla tavallaan toimintaansa sen perusteella. Maturana kutsuu kommunikaatioksi viestintää, joka tapahtuu lähettäjän ja vastaanottajan yhteisellä kognitiivisella alueella, ns. yhteisymmärryksen alueella (consensual domain). Tällä alueella tapahtuva viestintä on myös lähettäjän ja mahdollisen kolmannen tarkkailijan näkökulmasta järkevää. Mikäli tässä kommunikaatiossa tapahtuisi väärinymmärrystä tai katkoksia (hälyä), se tarkoittaisi Maturanan mukaan, että kysymys ei olekaan kommunikaatiosta vaan jostakin muusta toiminnasta (joka tapahtuu siis yhteisymmärryksen alueen ulkopuolella).

(Kommunikaatio yhteiseksi tekemisen merkityksessä ei siis ole tässä teoriassa mahdollista - tai ainakaan sitä ei siis sanota kommunikaatioksi. Toiseksi kärjistynyt näkemys tilariippuvuudesta johtaa eräänlaiseen predestinaatio-ajatukseen, jonka mukaan eliö aiempi tila määrää absoluuttisesti sen tulevat tilat - käytännössä tämä johtaa siihen, että eliön perimä määrää sen koko olemuksen ja koko toiminnan. Mikään aito kasvun ja kehityksen - varsinkaan kasvatuksen - ajatus ei tämän teorian puitteissa ole mahdollinen.)

Tekstisemiotiikka

Tekstisemiotiikka on viimeaikaisen semiotiikan ydinaluetta. Se tarkastelee viestiä tekstinä. Tekstille on ominaista, että se on tietyssä mielessä itseriittoinen: se voi olla olemassa suhteellisen itsenäisesti riippumatta siitä viestintätilanteesta, jossa se on tuotettu. Tässä viestintätilanteessa ei välttämättä ole konkreettisesti läsnä vastaanottajaa (esim. pöytälaatikkokirjoittaminen). Tekstin vastaanotto tapahtumaa voidaan nimittää lukemiseksi.

Teksti tarkoittaa etymologisesti jotain kudottua (vrt. tekstiili). Voimme sanoa, että teksti on viesti, joka on koherentti merkkien muodostama kokonaisuus. Erityisesti Itä-Euroopassa kehitetty kulttuurisemiotiikka (Y. Lotman) on korostanut kaikkien kulttuuri ilmiöiden ja koko ihmisen kulttuuri ympäristön tekstimäisyyttä: maisema on teksti, rakennus on teksti, maalaus on teksti jne. Usein tekstillä tarkoitetaan suhteellisen kestävässä muodossa olevaa merkeistä koostuvaa koherenttia viestiä, esim. kirjoitettua tekstiä. Sen sijaan "ohimenevää" tekstiä, kuten puhetta tai keskustelua nimitetään usein diskurssiksi.

Tekstisemiotiikka korostaa siis paitsi vastaanottajan autonomiaa (vapautta lukea teksti kuten itse haluaa), myös tekstin itsensä autonomiaa (kirjoittaja ei voi pakottaa omia intentioitaan tekstiin). Teksteillä on omat historiansa ja elämän vaiheensa. Verrattuna autopoiesis-teoriaan, tekstisemiotiikka on yleensä sallivampaa: tekstit voivat vaikuttaa vastaan ottajaan, teksti on myös kirjoittajan tekemä jne. Merkittäviä tekstisemiotiikkoja ovat mm: Umberto Eco, Roland Barhes, Julia Kristeva, A. J. Greimas.

Viestinnän funktioista

Roman Jakobson on kehittänyt tärkeän funktionalistis-strukturalistisen viestintäteorian, jossa otetaan huomioon paitsi viestintätapahtumaan kuuluvat osat, myös ne erityiset funktiot (tehtävät t. vaikutukset) joita nämä osat ja koko viestintä tapahtuma toteuttaa. Teoria rakentuu yksinkertaiselle lineaariselle mallille ja voidaan esittää seuraavana kaaviona:

1. KONTEKSTI

viittausfunktio

A. LÄHETTÄJÄ ------ 2. SANOMA -------------- B. VASTAANOTTAJA

emotiivinen poeettinen funktio vaikutusfunktio

funktio 3. KONTAKTI

faattinen funktio

4. KOODI

metakielellinen funktio

Charles Sanders PEIRCE (1839-1914)

Amerikan omaperäisin ja merkittävin filosofi - pragmatismin perustaj(i)a. Ei saanut eläissään tunnustusta. Kirjoittanut tuhansia tekstejä, joista vasta osa julkaistu. Herättänyt ristiriitaisia tulkintoja, kehitellyt teorioitaan eri aikoina eri suuntiin. Vaikuttanut mm. tieteen filosofiaan: konsensus-teoria, tiedeyhteisön merkitys; tulkittu usein "väärin" tieto-opilliseksi realistiksi (korrespondenssiteoria, Niiniluoto). Monien mielestä Peircen filosofia on onnistuneesti ohittanut (ratkaissut) kokonaan realismi-relativismi kiistan.

Kategoriaoppi

P:n filosofian perustana on yksinkertaistettu oppi transsendentaalisista kategorioista (vrt. Kant). Näitä kategorioita, tietämisen vaiheita, ovat
1. Firstness ("ensimmäisyys", tunnistamaton havainto, pelkkä mahdollisuus),
2. Secondness ("toiseus", jotain olemassa olevaa, konkreettia, vaikuttavaa) ja
3. Thirdness ("kolmannuus", muisti, laki, tapa, synteesi; laji)

Merkki/Semiosis

Toinen perusta on P:n pansemioottinen näkemys, jonka mukaan tieto ja koko maailma koostuu merkeistä. Peruskäsite Peircen semiotiikassa (tai semeiotiikassa ks. Kilpinen, E. Mitä on semeiotiikka? Synteesi 4/1995, s. 2-21.) on semiosis. Semiosis on kategorialuettelon mukaisesti kolmevaiheinen prosessi seuraavan kuvion mukaisesti:

Tiivistän Peircen määritelmiä semiosiksesta seuraavasti: Representamen edustaa objektia jollekulle siten, että se tuottaa hänelle interpretantin, joka edustaa objektia samalla tavalla kuin representamen. Siis esimerkiksi kuulemani hurina (äänihavainto) voi olla representamen, joka edustaa objektia auto siten, että minulle syntyy interpretanttina ajatus kohti ryntäävästä autosta. Semiosis on jatkuva prosessi, koska interpretantti synnyttyään muuttuu representameniksi ja synnyttää uuden interpretantin. Semiosiksen subjektina voi olla mm. mikä hyvänsä elävä olio, ihmisyksilö tai ihmisyhteisö. Peircen uskon mukaan semiosis johtaa parempaan tietoon objekteista. Mutta vaikka objektit (erityisesti ns. dynaaminen objekti) ovat olemassa riippumatta subjektin toiveista ja ajatuksista, ne eivät ilmeisestikään ole olemassa riippumatta semiosis-prosessista ja siten subjektin olemassaolosta ja toiminnasta. Semiosis on päättelyä.

Merkkiluokitus

Peirce on johtanut kolmijakojensa pohjalta monimutkaisia luokituksia, ja merkkien (huom., että merkkiä ja semiosista käytetään usein epämääräisesti synonyymeinä) luokittelu on ollut ominaista koko myöhemmälle peirceläiselle semiotiikalle. Seuraavassa kaaviossa merkkien yhdeksän pääluokkaa, joista yhdistelemällä saa tyypiteltyä lukuisia erilaista merkkitapauksia.

Tunnetuin ja käytetyin on luokittelu ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Nämä, kuten mitkään Peircen luokat, eivät ole aidosti luokkia, vaan pikemminkin ominaisuuksia tai vaiheita, jotka voivat esiintyä yhtäaikaa: tyypillinen merkki on sekä ikoninen, indeksinen että symbolinen. Ikoni on merkki, joka muistuttaa objektiaan (esim. muotokuva), Indeksi on objektin kausaalisesti aiheuttama (esim. lämpömittarin lukema, savu). Symboli on konventionaalisessa suhteessa objektiin (esim. sana). Qualisign on mahdollinen merkki, vaikutelma merkistä (esim. ääni, joka saattaa olla musiikkia). Sinsing on yksi konkreetti yksinäinen merkki (esim. sävelmä). Legisign on merkkilajin edustaja (esim. tietyn tyylisuunnan sävelmä). Reema on yksinäinen ajatus (esim. "auto"). Lause on ajatus ketju, joka väittää jotain (esim. "tiellä on auto"). Argumentti paitsi väittää, myös perustelee itseään (esim. "tiellä on auto, koska näin siellä sellaisen").

Fredinand de SAUSSURE (1857-1913)

de Saussure oli Sveitsiläinen kielitieteilijä, joka loi modernin kielitieteen perustan ja samalla antoi lähtökohdan yleiselle merkkejä tutkivalle tieteelle, semiologialle. de Saussure vaati pohdittavaksi perinpohjaisesti, mikä on kielitieteen tutkimuskohde. Siis hän otti laatiakseen kielitieteen objektiteorian perusteet, käsitteellisen esityksen siitä, mitä kieli on tutkimuskohteena. de Saussure ei itse julkaissut näitä teorioitaan vaan, ne on julkaistu postuumisti hänen 1907-1911 pitämiensä luentojen pohjalta teoksena Cours de Linguistique Générale.

1. Kieli koostuu merkeistä

so. äänet ovat kieltä, joss ne ilmaisevat ideoita. Jotta äänet voisivat ilmaista ideoita, kielessä on oltava sopimusten järjestelmä, joka kertoo, mitä ideaa mikäkin ääniyhdistelmä tarkoittaa.

Merkki koostuu kahdesta osasta, jotka ovat: äänikuva eli signifiant ("merkitsijä", ilmaus) ja idea eli signifié ("merkitty", sisältö). Ainostaan yhdistyneenä merkiksi nämä osapuolet kuuluvat kielitieteen tutkittavaksi. Esim. sanassa "hevonen" äänteistä h, e, v, o, n, e ja n koostuva äänikuva on signifiant ja puhujalla tai kuulijalla oleva idea, käsite, tuosta eläimestä, jota sanotaan hevoseksi, on signifié.

Signifiant'n ja signifié'n välinen suhde on arbitraarinen. Se perustuu pelkästään tai ainakin ensisijaisesti sopimuksenkaltaiseen sääntöön, joka on ehkä sattumalta joskus syntynyt. Mikään äänikuvaan liittyvä fyysinen ominaisuus tai ideaan liittyvä käsitteellinen ominaisuus ei vaadi näitä yhdistymään jollakin välttämättömällä tai luonnollisella tavalla yhteen, vaan sana /hevonen/ voisi tarkoittaa jotain aivan muutakin, ja tuota laukkaavaa eläintä voitaisiin nimittää jollain aivan muulla sanalla.

2. Kieli on erojen järjestelmä.

Kielen perustavat säännöt ovat erottelusääntöjä. Asiat ovat olemassa kielessä vain siinä määrin kuin ne erotetaan toisistaan (on olemassa sääntö, miten ne eroavat). Nämä säännöt ovat myös arbitraarisia. Esim. äänteet erotetaan toisistaan eri kielissä eri tavalla. Jos kaksi puhujaa lausuu tietyn äänteen eri tavalla, tätä yksilöllisyyttä ei ole kielitieteelle olemassa, jos näitä lausumia ei eroteta eri äänteiksi. Seuraavassa esimerkissä verrataan suomen ja ruotsin kielen erottelu sääntöjä i-y-u äänteiden suhteen.

Samoin ideat ja käsitteet ovat olemassa vain erottelujärjestelmien takia. Esim. hevosen käsite ei viittaa fyysiseen eläimeen, vaan kielemme käsitejärjestelmän tietynlaisille eläimille varattuun paikkaa, eläimille, jotka erotetaan esim. lehmistä ja koirista. Seuraavassa esimerkissä verrataan suomen ja kymrin kielen värikäsitteitä.

Näitä erotteluvälejä kutsutaan arvoiksi.

3. Kielijärjestelmän synkroninen tutkimus.

Kieleen liittyy kaksi tasoa: langue l. kielijärjestelmä (jokin luonnollinen kieli) ja parole l. puhunta (yksittäiset kielenkäyttöaktit). Kielitieteen tulee kiinnittää päähuomionsa kielijärjestelmään, jota kylläkin joudutaan tutkimaan puhuntojen kautta. Tutkimuksessa on kuitenkin abstrahoiduttava puhuntojen yksilöllisistä (usein jopa "virheellisistä") ominaisuuksista ja yritettävä selvittää kielijärjestelmän yliyksilölliset (so. sosiaaliset) ominaisuudet.

Edelleen kieltä voidaan tutkia joko historiallisesti muuttuvana ilmiönä, kuten ennen Saussurea oli pääsääntöisesti tapana tehdä tai sellaisena kuin se tietyllä hetkellä on. Saussure kutsui edellistä diakroniseksi otteeksi ja korosti sen rinnalle tai jopa edelle välttämättömänä jälkimmäistä sykronista otetta.

Erityisesti kielen käyttäjä kannalta kieli näyttäytyy aina synkronisena: juuri nyt vaikuttavina kielenkäytön sääntöinä. Normaalisti puhuja ei joudu ottamaan huomioon sitä, että aiemmat sukupolvet käyttivät kieltä eri tavalla. Kieli on muuttumaton suhteessa puhuntoihin, vaikka se toisaalta se on muuttuvainen historiallisessa katsannossa.

4. Semiologia

Kielitiede on yleisen merkkejä ja niiden elämää yhteiskunnassa tutkivan tieteen, semiologian, erityistapaus. Vaikka tällaista yleistä tiedettä ei ollut olemassa, oli sillä paikka ja tilaus.

Strukturalismi

Samalla kun Saussure laati nämä kielitieteen perusteet hän loi pohjan myöhemmin vaikutusvaltaiselle suuntaukselle: strukturalismille. erityisesti edellä kohdat 2. ja 3. liittyvät tähän. Myöhemmin strukturalismi on saanut hyvinkin kärjekkäitä muotoja, joissa on korostunut subjektin, historian, muutoksen ja toiminnan käsitteiden tarpeettomuus. Parhaimmillaan, kuten S:llä, strukturalismi on metodinen periaate. Otan kaksi esimerkkiä tästä:

Suhde Suhteen käsite edellyttää kaksi asiaa, joiden välillä suhde vallitsee. Näiden asioiden on oltava siinä mielessä samanlaisia, että ne voivat olla suhteessa keskenään ja siinä mielessä erilaisia, etteivät ole yksi ja sama asia. Jonkin asian ominaisuus tarkoittaa sitä, että se on johonkin toiseen asiaan sellaisessa suhteessa, että se poikkeaa tämän ominaisuuden suhteen tästä toisesta (ks. arvon käsite edellä). Siten ominaisuuksia on olemassa ainoastaan suhteissa ja kaikki tutkimus on tietyssä mielessä aina vertailevaa tutkimusta (ja tietäminen vertailevaa tietämistä). Jos meillä on yksi asia, joka ei ole suhteessa mihinkään toiseen, tällä asialla ei voi olla mitään ominaisuuksia.

Syntagma ja paradigma Sellaisia asioita, kuten kielellinen ilmaus (puhunta), jotka etenevät lineaarisesti voidaan tutkia kahden ulottuvuuden, syntagmaattisen ja paradigmaattisen (Saussure: assosiatiivisen), avulla. Ensin mainittu tarkoittaa prosessin osien tai vaiheiden liittymistä toisiinsa ketjuksi tai jatkumoksi ja toinen tarkoittaa tietyn vaiheen tai osan suhdetta sen vaihtoehtoihin. Tällaisen tutkittavan asian kokonaisuus saa hahmonsa syntagmaattisista suhteista ja sen yksityiskohdat saavat merkityksensä, ominaisuutensa, pradigmaattisista suhteistaan. Seuraava kaavio selventänee asiaa:

Alariveillä olevat termit viittaavat siihen, että paradigmat voidaan hahmottaa joukkoina tai luokkina. Esim. lauseen subjekti on eräs paradigmaattinen luokka, joka määrittää, millaiset sanat voivat olla toistensa vaihtoehtoina. Eräs erityinen paradigmaattinen luokka ovat synonyymit, jotka eivät muuta lauseen merkitystä.

***

Tämä oli kurssin / luennon yleinen osa, tarkemmin tarkastellaan erittäin tärkeää myöhempää semiootikkoa A.J.Greimasia omalla sivullaan.