Eetu Pikkarainen, Oulun yliopisto (Materiaali perustuu luentooni Semiotiikan verkostoyliopistossa Imatralla 28.-20.2.2008)
(Parempi ja selkeämpi yhteenveto on englanniksi oleva artikkelini: Pikkarainen, E. 2015. Educational Semiotics, Greimas, and Theory of Action. In: M. Peters (ed.), Encyclopedia of Educational Philosophy and Theory. Springer.

Taustaa

Algirdas J. Greimas (1917-1992)

• Tärkeä (ellei tärkein??) semiotiikan teoreetikko

• Tausta: kielitieteilijä (sanasemantiikasta tekstisemiotiikkaan)

• Pariisin koulukunnan perustaja

• Strukturalisti (Saussuren ja Hjemslevin perintö)

• Prosessuaalisuuden (ja subjektiivisuuden) korostus
  (Semiotiikka ei tutki todellisuutta sinänsä vaan subjektin suhdetta todellisuuteen.)

• Pyrkimys tieteelliseen semiotiikkaan ja diskurssin teoriaan,

• hypoteettis-deduktiivinen ote, jopa formalisoitu metakieli;

• filosofisten ongelmien välttäminen.

• Semiotiikan kohteena signifikaatio, merkityksen artikuloituminen (sisällön ja ilmaisun tasoilla; semiosis, semioottinen funktio, prosessi), mikä edellyttää semioottista järjestelmää.

• Struktuuri (immanentti vai konstruktio = filosofinen kysymys) pyritään osoittamaan tuottamalla uusi, metakielinen käännös, malli tutkittavasta diskurssista, jolla on sama merkitysvaikutus kuin alkuperäisellä. (Rakenne on suhdeverkko.)

• Huomio merkin ylä- ja alapuolelle: pienempiin ("eemit") ja suurempiin kokonaisuuksiin (diskurssit, anti-atomismi?)

• Analyysin antropomorfinen taso: klassisen toiminnan teorian peruselementit mukana kaikessa diskurssissa - aktanttirakenteet (subjekti - objekti yms.) : rajoittuuko liikaa?

• Makrosemiotiikat: luonnollinen kieli (lingvistinen maailma) ja luonnollinen maailma (merkitsevät objektit, näkymät ja käytännöt), joista kaikki muut semiotiikat (semioottiset järjestelmät ja prosessit) ammentavat aineksensa.

• Isotopiat = erilaiset lukutavat

• Semioottinen neliö (= heuristinen analysoinnin yleistyökalu)

• Syvä- ja pintarakenteet (Generatiivisen kulun malli)

• Modaliteetit, modalisoivat rakenteet: tunteet ja arvot, tyymiset kategoriat (euforinen/dysforinen)

• Oppiminen: kompetenssi ja performanssi, kompetenssin kehittyminen

---

Vrt. Peirce: elämän prosessi = ajattelua = semiosis (objektin vaikutus)

Saussure: Strukturalismi ("antiprosessualismi" ?)
Antroposemioottinen näkemys t. rajaus; kulttuuri- t. sosiaalitieteellinen.
Arbitraarisuus vs. motivoituneisuus
Dualiteetit, erojen järjestelmä, binaarinen oppositio
Kieli on erojen järjestelmä.

Levi-Strauss: rakenteen autonomisuus, vs. muoto. rakenne on oma sisältönsä. Kaksi asiaa on suhteessa keskenään, jos ne ovat erilaisia ja kuuluvat yhteen.

Hjemslev: sisältötaso ja ilmaisutaso (molemmissa muoto ja aines).
Kielen kaksoisartikulaatio: merkitykselliset yksiköt (esim. sanat) muodostuvat erottuvista, mutta sinänsä merkityksettömistä yksiköistä (esim. kirjaimista).
Ilmaisun tasolla erottavat piirteet (esim. soinnillisuus vs. ei-s.); kokoontuvat pheemeiksi ja nämä edelleen foneemeiksi ja morfeemeiksi.
Sisällön tasolla: seemit, semeemit, lekseemit

Seemit

Merkityksen (signifikaation / sisällön) pienin yksikkö, alun perin ajatus n 20 seemistä ja niiden yhdistelystä. -> Sittemmin tarvittava määrä erottavia piirteitä (seemisiä kategorioita).

Figuratiiviset (havaittavat), abstraktit ja tyymiset (arvioivat) seemit

Aktanttimalli

Aktantti = syntaktinen yksikkö, joka formaalisti edeltää kaikkia semanttisia ja ideologisia investointeja.

Merkitykselle on ominaista, että siinä on mukana, sisällä, erilaisia roolin kantajia eli aktantteja.

(Koska merkitys liittyy kokijan toimintaan, hän on tavallaan itsekin siinä aina mukana - tai hänen ja hänen toimintansa abstrakteja "kuvajaisia".)

"Klassinen aktanttimalli" (l. myyttinen aktanttimalli)

Syntaksi: suhteita (taksonomia, yleinen/erityinen, samanlainen/erilainen), operaatioita (myöntö/kielto), semioottinen neliö yms.

Semantiikka: arvot, (tieto, kulttuurinen kompetenssi, kulttuurisisällöt)

1. Syvätaso ("fundamentaalitaso"):

• abstraktit ja yleiset rakenteet: syvärakenteet

• loogis-abstrakti perusarvojen rakenne

• semioottinen neliö

2. Pintataso

• Semio-narratiiviset rakenteet = lausuma (kertomus),

• antropomorfinen semio-narratiivinen rakenne

• aktantit

• aktanttirakenne

• narratiiviset ohjelmat

• modaaliteetit (tietää, tahtoa, voida, täytyä)

3. Diskursiivinen taso

Diskursiiviset rakenteet = lausuminen (kerronta, diskursivointi, enonsiaatio)

• figuratiivinen diskursiivinen rakenne

• teemat ja hahmot,

• ajallis-paikallistaminen

• aktorisointi

• pois- ja päällekytkentä (lausuminen)

• referentiaalinen illuusio (totuus-, merkitysefekti)

Semioottinen neliö

Seemisen kategorian analyysi. Useita muotoja, käyttötapoja ja tulkintoja.

Suhteet:

• kontraarinen (vaaka, asteittainen, inklusiivinen),

• kontradiktorinen (vino, ehdoton, poissulkeva, kielto),

• komplementaarinen (pysty, edellyttävä)

2. vaihe / käyttötapa: Metatermit

(3. vaihe: Kompleksiset ja neutraalit termit?)

Ongelmia: Muut suhteet: samanlaisuus (kaikki), yleisyys/erityisyys; Entä Läheisyys?

Dynamiikka: Suhteet operaatioiksi (ja edelleen teoiksi)

Alla tulkintani Tarastin eksistentiaalisemiotiikan subjektin transformaatioista palautettuna semioottiselle neliölle:

Perusarvot

Generatiivinen perustaso: perusarvot

Perustasolla (syvimmällä tasolla) sijaitsevat perusarvot.

Kohteet (diskurssit) voidaan jakaa kahteen luokkaan:

• Idiolektisiin (yksilö): Elämä - Kuolema

• Sosiolektisiin (yhteisö): Kulttuuri - Luonto

(”Ad hoc hypoteesi universaaleista arvoista”)

Perusarvorakennetta voidaan kuvata / analysoida ns. semioottisella neliöllä:

Esim. (kollektiivisen - ns. sosioloektisen - diskurssin perusarvorakenne)

Modaliteetit:

- haluaminen

- tietäminen (että ja miten)

- voiminen

- täytyminen (velvollisuus)

Aktantit saavat erilaisia modalisointeja -> tunteet, arvot yms.

Kertomus : sarja aktanttien toteuttamia tapahtumia (vrt. Propp)

Kertomuksessa / kerronnassa aktantit sijoittuvat aktoreihin.

Esim. Tuhkimo-satu:

Hienosti pukeutuneena = haluttavaksi modalisoituna

Tuhkimo lähti = subjekti, tekeminen

Haltijalta = lähettäjä

saamillaan vaunuilla = voimisen modalisaatio

tanssiaisiin. = objekti, joka edelleen sisältää viettelyn, tunnustuksen ja prinsessaksi pääsyn

Makrosemiotiikat

Luonnollinen kieli: äidinkieli (vs. keinotekoiset kielet) Kombinatoriikka ja kaksoisartikulaatio, kvasi-ääretön ilmaisuvoima, käännettävyys

Luonnollinen maailma: näkyvä tuttu maailma, kulttuurin osa, vrt. lausuman diskursivoitu pintarakenne (luonnontieteet tutkivat syvärakennetta). Ei varsinainen semioottinen järjestelmä, vaan monien järjestelmien lähde. Merkitsevät näkymät ja merkitsevät toiminnot. Muodostaa luonnollisen kielen sisältöä (figuurit). Referenssi ja konteksti.

Virtuaalisuus, aktuaalisuus ja reaalisuus

Semioottinen olemassaolo = subjekti on yhteydessä johonkin arvo-objektiin

• Virtuaalinen: (paradigmaattinen, systeemi, kieli) ei-junktio

• Aktuaalinen: (syntagmaattinen, prosessi, puhunta) disjunktio

• Reaalinen: (diskursiivinen) konjunktio

Modaliteetit:

• Virtualisoivat: pitäminen, haluaminen

• Aktualisoivat: voiminen, tietäminen

• Realisoivat: oleminen, tekeminen

Narratiivisuus:

Semio-narratiivisella pintatasolla sijaitsevat aktanttirakenteet, abstraktit toimintarakenteet, joita voidaan kuvata formaalilla kielellä logiikan tapaan.

Narratiivisen syntaksi, antropomorfismi (merkityksen emergenssi)

· Narratiivinen ohjelma: teko (ks. alempana tarkemmin)

· Narratiivinen skeema: toimintarakenne

(Narratiiviset diskurssit ovat sellaisia kohteita, joissa korostuu narratiiviset rakenteet; muita vaihtoehtoja: abstraktit diskurssit ja figuratiiviset diskurssit)

Ensin ongelma / kysymys, sitten vastaus = diskurssi

Alkuperäinen epätasapaino –> suunnitelmat, toiminta, välivaiheet, vaikeudet, ratkaisu –> lopullinen tasapaino

Narratiivinen skeema: Tunnetuin ja yleisen skeema on juuri subjektin kulku (trajectory): Manipulaation, toiminnan ja sanktion semiotiikka (ks. alempana tarkemmin)

Merkitys ja toiminta

Greimasin mielestäni suurin saavutus oli yhdistää perinteinen strukturalistinen semiotiikka toiminnan teoriaan tai toiminnan käsitteeseen:

Kaikki merkitykset, siis aina se, miten ja miksi jokin kohde koetaan, perustuu tavalla tai toisella kokijan (tai yleisemmin) toimintaan. Merkitys on aina toiminnallinen.

Merkitys on toiminnalliselta kannalta aina ongelmatilanne:

S haluaa, mitä ei ole: siis miten toimia (jotta olisi)?

Merkityksellinen kohde = merkityskokonaisuus; koostuu ja sisältää kokonaisuudelle alisteisia osia, ali- tai välinemerkityksiä ja merkkejä. (vrt. sana ja kirjaimet; lause ja sanat; tarina ja lauseet; kohde ja tausta jne.)

Eri tavalla koostuvia kokonaisuuksia, erilaisia rakenteita

· Sama (tai suunnilleen sama) merkitys voi olla rakentunut eri tavoin!

· Lausuma / lausuminen / enonsiaatio (sama kertomus voidaan kertoa eri tavoin).

Toiminta on/esitetään kahdella sisäkkäisellä lausumalla:

tekemisen lausuma määrittää olemisen lausumaa:

S tekee, että

(O on x)

Olemisen lausuman voidaan ajatella ilmaisevan tapahtuman:

• Muutos:

  • (O ei ole x) -> (O on x): saavuttaminen

  • (O on x) -> (O ei ole x): menettäminen /poistaminen

• Ei-muutos

  • (O on x) -> (O on x): säilyminen

  • (O ei ole x) -> (O ei ole x): poissa pysyminen

Sekä toiminta, että tapahtuminen voi sisältää useita vaiheita (teko/toiminta; tapahtuma/prosessi)

Toiminta / tekeminen

Olemisen ja tekemisen lausumat

Tekemisen faktitiivisen modaliteetin eri vaihtoehdot voidaan esittää semioottisella neliöllä seuraavasti (Stockinger, 38 teoksessa: Perron & Collins 1989a):

Merkitys ja sen artikuloituminen

Merkitys on siis jonkinlainen toimintatilanne ("eksistentiaalinen haaste"), ongelmatilanne – ja sen ratkaisu.

Ongelma (merkitys) voi olla: virtuaalinen (mahdollinen), aktuaalinen ("polttava") tai realisoitunut (ratkennut suuntaan tai toiseen).

Materiaalinen (empiirinen) merkityksellinen kohde on jossakin tai joissakin semioottisissa järjestelmissä artikuloitunut merkitys.

Osat, merkit ja seemit, alisteisia artikulaation kokonaisuudelle.

Merkityksen voi ajatella artikuloituvan generatiivisesti seuraavien tasojen / vaiheiden kautta:

1) perustason abstrakti arvoasetelma (perusarvojen ristiriita, esim. Elämä vs. Kuolema tai Kulttuuri vs. Luonto)

2) narratiivisen tason aktanttirakenne (toiminnanteoreettinen rakenne)

3) diskursiivisen tason figuratiivinen rakenne (moninaiset yksityiskohdat, paikka, aika yms.)

4) tekstuaalisen tason rakenne, joka määräytyy semioottisen järjestelmän mukaan: esim. kieli, maisema, musiikki, arkkitehtuuri jne.

Narratiivinen ohjelma (teko)

(semio-narratiivisen tason kuvausta)

NO = F [S1 → (S2 ⋀ Ov)] (= S1 tekee niin, että S2 saa Ov:n)

NO = F [S1 → (S2 ⋁ Ov)] (= S1 tekee niin, että S2 menettää Ov:n)

-----------

NO = narratiivinen ohjelma

F = funktio

S1 = tekemisen subjekti

S2 = tilan subjekti

O = objekti, joka voi saada erilaisia arvoja:

v = objektiin liitetty arvo

[ ] = tekemisen lausuma

( ) = olemisen (tilan) lausuma

→ = tekemisen funktio

⋀ = konjunktio, arvon (Ov) saavuttaminen

⋁ = disjunktio, arvon (Ov) menettäminen

Narratiivinen kaavio (skeema)

Kolme koetta: kvalifioiva, ratkaiseva, klorifioiva

Kasvattajan manipuloiva toiminta (alkusopimuksessa) voidaan esittää narratiivisena ohjelmana:

F1 (m1) {S1 → F2 (m2) [S2 → (S2 ⋀ Ov)]}

(vrt. ns. pedagoginen sykli)

Vakuuttaminen ja motivointi

Sellaista (kommunikatiivista) tekemistä, jonka tarkoituksena on manipuloida toisen subjektin toimintaa, voidaan nimittää taivutteluksi tai vakuutteluksi. Perinteisesti didaktiikassa tähän ongelmaan on viitattu motivaation ja motivoinnin käsitteillä. Taivuttelu voidaan jakaa ristiintaulukoimalla neljään päätyyppiin.

• Toinen ulottuvuus on erottelu ulkoiseen (deskriptiiviset arvo-objektit) ja sisäiseen (modaaliset arvo-objektit ja kompetenssit); ja

• toinen on erottelu negatiiviseen ja positiiviseen suhteeseen.

Syntyvät neljä luokkaa ovat tutut:

• uhkailu t. pelottelu (ulkoinen ja negatiivinen, arvo-objektin riistäminen),

• lahjonta t. houkuttelu (ulkoinen ja positiivinen; arvo-objektin antaminen tai lupaaminen),

• provokaatio (sisäinen ja negatiivinen: kompetenssin kieltäminen) ja

• suostuttelu t. rohkaisu (sisäinen ja positiivien; kompetenssin myöntäminen, sen uskottelu).

Loppuyhteenveto

Vähemmän teknisesti koottuna, osittain omia tulkinta- ja tutkimushypoteesejani:

Subjektilla täytyy olla semioottinen kompetenssi, voidakseen kokea/tuottaa merkityksiä.

Semioottinen kompetenssi ilmeisesti edellyttää myös toimintakompetenssia, jotta olisi "tarve" merkityksille.

Ympäristö (myös yksittäiset diskurssit yms. kohteet) koetaan merkityksellisinä suhteessa (omaan) toimintaan.

Tunnekomponentti (ks. Greimas & Fontanille 1993, tyyminen t. foorinen) välttämätön, jotta olisi "syytä" toimia - edeltää kognitiivista ja pragmaattista kompetenssia/toimintaa.

Merkityksen kokeminen on kohteen aiheuttama merkitysvaikutus. Merkitysvaikutukseen ei liity aktiivista tulkintaa tai reflektiota, se on välitön, mutta sitä voidaan työstää jälkikäteen - ja voidaan etukäteen valmistautua kokemaan asiat jollakin tietyllä tavalla.

Kommunikaatio on toimintaa, jossa yritetään tuottaa (toisessa, myös autokommunikaatio) subjektissa tiettyjä merkitysvaikutuksia.

Kommunikaation onnistuminen edellyttää jollakin tavalla yhteistä (samanlaista, jaettua) semioottista kompetenssia (yhteinen semioottinen järjestelmä l. kieli; ks. kuva alla - CR = common rules)

Merkitykselliseen kohteeseen sisältyy aina subjekti-aktantteja - vähintään merkityksen kokija. Merkityksen käsittely, kommunikointi ja reflektointi, (voi) tuottaa siihen lisää sisäkkäisiä kerroksia, joissa toteutuu jonkinlainen sarja:

kokija-subjekti - kertoja-subjekti - toimija-subjekti, joka on diskurssin sisäinen kokija-subjekti ja suhteessa sisäiseen kertoja/toimija-subjektiin, jne. Siis kohteen sisällä on toisia kohteita ja kohde itse on osa jotain laajempaa kohdetta. Laajin merkityksellinen kohde voisi olla esim. elämä itse.

Tehtävä/Harjoitus: (ei tarvitse palauttaa)

Ota jokin mielivaltainen kokemus, esim. tämä kurssin tai sen osa tms. minkä itse haluat (voi olla fiktiivinen) ja kuvaa se lyhyesti. Voit kirjoittaa tarinan tai ajatella, miten sen kertoisit, tee kuitenkin jonkinlaiset muistiinpanot tätä varten. Sitten analysoit tuottamasi diskurssin ja sen tuottamisprosessin soveltaen tässä käsiteltyjä Greimasilaisia välineitä.

Greimasin tunnetuinta semioottista tuotantoa kronologisesti

Sémantique structurale 1966 (on myös englanniksi, ruotsiksi, suomeksi...)

Du sens 1970. (artikkeleita käännetty englanniksi teoksiin On Meaning 1987 ja The Social Sciences 1990, myös suomeksi teokseen Tarasti 1982)

Maupassant. La sémiotique du texte 1976. (englanniksi 1988)

Sémiotique et sciences sociales 1976. (Luultavasti ainakin osittain englanniksi: The Social Sciences 1990)

Sémiotique. Dictionnaire raisonné de la théorie du langage 1979. (kirjoitettu yhdessä Courtesin kanssa, englanniksi 1982)

Du sens II 1983. (artikkeleita käännetty englanniksi teoksiin On Meaning 1987 ja The Social Sciences 1990)

Des Dieux et des hommes. Études de mythologie lithuanienne 1985. (englanniksi 1992)

Sémiotique. Dictionnaire raisonné de la théorie du langage, vol. 2, 1986. (toimittanut yhdessä Courtesin kanssa, tutkmusryhmän jäsenten kirjoittamia sanakirja-artikkeleita, keskusteleva, ei englanniksi)

De l'imperfection 1987. (ei englanniksi)

Sémiotique des passions. Des états de choses aux états d'âme 1991 (yhdessä Fontanillen kanssa, englanniksi 1993)

Lähteitä

Lähinnä englanniksi ja suomeksi saatavilla olevia - ei sisällä yleisiä semiotiikan oppikirjoja, joissa Greimasia käsitellään.

Akrich M & Latour B. 1992. Summary of a Convenient Vocabulary for the Semiotics of Human and Nonhuman Assemblies. In: Bijker WE & Law J (eds) Shaping Technology / Building Society: Studies in Sociotechnical Change. MIT, Cambridge, 259-264. (Latour on tuonut ja soveltanut aika vapaasti greimasilaista semiotiikkaa tieteen ja teknologian tutkimukseen.)

Anttila H-L. 2004. ”Vapauteen, luontoon, aurinkoon on päästävä!” Lomapropagandaa työväestölle 1940-luvun lyhytelokuvissa. Sosiologia 4. (Esimerkki aktanttimallin käytöstä.)

Autto J. 2005. Yksilön vai perheen oikeudet? Vapauksien, velvollisuuksien ja yleisen edun rakentuminen eduskunnan lastenhoitoa koskevissa keskusteluissa. Politiikka 47:1. (Esimerkki aktanttimallin käytöstä.)

Greimas A J & Courtés J. 1982. Semiotics and Language: An Analytical Dictionary. Indiana University Press, Bloomington. (alkup. 1979)

Greimas A J & Fontanille, J. 1993. The Semiotics of Passions: From States of Affairs to States of Feelings. University of Minnesota Press, Minneapolis. (alkup. 1991)

Greimas A J. 1980. Strukturaalista semantiikka. Gaudeamus, Helsinki. (alkup. 1966, suom. E Tarasti)

Greimas A J. 1982 Modaliteettien teoriaa. Teoksessa: Tarasti E (toim) Pariisin semioottisen koulukunnan esseitä. Jyväskylän yliopisto, Taidekasvatus, Julkaisu 6, 1-26.

Greimas A J. 1987. On Meaning: Selected Writings in Semiotic Theory. Frances Pinter, London.

Greimas A J. 1988. Maupassant: The Semiotics of Text: Practical Excercises. John Benjamins, Amsterdam. (Greimasin oma perusteellinen esimerkkitutkimus M:n romaanista.)

Greimas A J. 1990. The Social Sciences: A Semiotic View. University of Minnesota Press, Minneapolis. (Artikkeleita, teos julkaistu samanaikaisesti englannissa nimellä Narrative Semiotics and Cognitive Discourses, Pinter Publishers, London.)

Greimas A J. 1999. A. J. Greimasin luennot Helsingissä 4.-5.5.1979 Toimittanut ja suomeksi kääntänyt Eero Tarasti. Semiotiikan julkaisuja 1. ISI, Imatra.

Honkasalo A & Salosaari K. Ei vuosilukua. Harhainen oleminen – tapaturmaselostukset kertomuksina. Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu, Tuotantotalouden osasto, Tutkimusraportti 27.

Lindroos R. 1993. Työ, koulutus ja elämänhallinta: Elämäkertatutkimus työllisyyskoulutukseen osallistuneiden työorientaatioista. Helsingin yliopiston kasvatustieteiden laitoksen tutkimuksia 136. (Esimerkki aktanttimallin käytöstä.)

Perron P & Collins F. 1989a) Paris School of Semiotics I: Theory. John Benjamins, Amsterdam. (Artikkeleita Greimasin semiotiikan teoreettisista kysymyksistä, ks. Mm. Ricoeur!)

Perron P & Collins F. 1989b) Paris School of Semiotics II: Practice. John Benjamins, Amsterdam. (Empiirisiä tutkimusesimerkkejä erilaisiin kohteisiin kohdistuneista empiirisistä sovelluksista.)

Salosaari, K. 1989. Semiotiikalla kertomuksen keksimiseen. Synteesi 4, 5-22.

Salosaari, K. 1989. Perusteita näyttelijäntyön semiotiikkaan: I osa Teatterin kieli ja näyttelijä merkityksen tuottajana. Acta Unversitas Tamperensis, ser A vol 262.

Salosaari, K. on lisäksi tehnyt arvokkaita julkaisemattomia opetusmonisteita greimasilaisesta semiotiikasta ja sen soveltamisesta teatteritutkimukseen, ks myös Honkasalo & Salosaari.

Schleifer R. 1987. A. J. Greimas and the Nature of Meaning: Linguistics, Semiotics and Discourse Theory. Croom Helm, London.

Stockinger P. 1983. Semiotik: Beitrag zu einer Theorie der Bedeutung. Stuttgarter Arbeiten zur Germanistik Nr. 125. Akademisches Verlag Hans-Dieter Heinz, Stuttgart. (Saksankielinen oppikirjaesitys Greimasilaisesta semiotiikasta.)

Tarasti E 1982. (toim.) Pariisin semioottisen koulukunnan esseitä. Jyväskylän yliopisto, Taidekasvatus, Julkaisu 6.

van Wolde EJ. 1986. Greimas and Peirce: Greimas' Generative Semiotics and Elements from Peirce's Semiotics United into a Generative Explanatory Model. Kodikas/Kode Ars Semeiotica, 9. 3): 331-366.

van Wolde EJ. 1987. A Semiotic Analytical Model: Proceeding from Peirce's and Greimas' Semiotics Kodikas/Kode Ars Semeiotica, 10. 3): 195-212.

Greimassian semiotics, New Literary History, 20, no. 3 (Spring 1989) (Tämän saatavuudesta en tiedä, pitäisi sisältäää sekä Greimasin että kommentaari artikkeleita englanniksi.)