17.05.2023
Ydinaseseurantaryhmä
Raportti II
Suomi, Nato ja ydinaseet
Yleistä ja yhtäläistä ydinaseriisuntaa muiden Pohjoismaiden tavoin kannattanut Suomi on liittynyt Pohjois-Atlantin puolustusliittoon eli Natoon, jonka strategiassa ydinaseilla on tärkeä rooli. Näin ydinaseista tulee väistämättä osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa. On kuitenkin Suomen päätettävissä, millä tavoin se tukee poliittisesti tai osallistuu operatiivisesti ydinaseiden käytön mahdollisuuteen perustuvaan pelotepolitiikkaan. Päätökset Suomen asemoitumisesta ydinaseisiin ovat merkittäviä, ja niitä tehdessä on huomioitava myös ydinasevalvontaan liittyvät näkökohdat. Tämä taustamuistio pyrkii osaltaan edistämään tosiasioihin perustuvaa yhteiskunnallista keskustelua näiden päätösten pohjaksi.
Jaottelemme muistion ydinaseiden maailmaa, ydinaseita ja Natoa, Suomen asemaa ja suositusten kokonaisuuksia käsitteleviin lukuihin.
Tässä luvussa esittelemme ydinaseiden maailman taustaa, ydinaseiden vaikutuksia, ydinaseita rajoittavia sopimuksia sekä kansainvälistä ja humanitaarista oikeutta.
1.1. Taustaa
Yhdeksän maata – Intia, Iso-Britannia, Israel, Kiina, Pakistan, Pohjois-Korea, Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat – ylläpitää ydinasearsenaaleja, joissa arvioidaan nykyään olevan yhteensä n. 13 000 ydinkärkeä. Suurin osa näistä maista on modernisoimassa ja laajentamassa ydinasearsenaaliaan uusilla kantolaitteilla, ydinkärjillä ja komentojärjestelmillä. Ydinasevaltioiden strategiat tähtäävät ensisijaisesti toisten ydinasemaiden ensi-iskun estämiseen ylläpitämällä riittävän vahvaa vastaiskun pelotetta (deterrenssi). Suurin osa ydinasevaltioista ei myöskään ole irtisanoutunut mahdollisuudesta ydinaseiden ensikäyttöön muita ydinasevaltioita tai ydinaseettomia maita vastaan eskalaation hallitsemiseksi. Lisäksi ydinpelotetta voidaan käyttää tukena hyökkäyssodassa, kuten Venäjän viimeaikaiset toimet Ukrainassa osoittavat. Vaikka ydinaseiden olemassaolon on esitetty estäneen sotia ydinasevaltioiden kesken, on niiden arvioitu myös mahdollistaneen ydinasevaltioiden alempiasteisia sotilaallisia konflikteja sekä interventioita ilman muiden valtioiden osallistumista niihin (vakaus-epävakaus -paradoksi).
Ydinaseiden valtavan tuhovoiman seurauksena jo niiden olemassaolo merkitsee mittaamattomia riskejä. Virheelliset hälytykset, väärin ymmärretyt aikeet, erilaiset onnettomuudet ja tekniset viat voivat johtaa ydinkatastrofiin. Nämä riskit moninkertaistuvat kriisitilanteissa. Vuosikymmenten mittaan on ollut useita läheltä piti -tilanteita ja ydinaseonnettomuuksia on sattunut sadoittain niin teknisten kuin inhimillisten virheiden vuoksi. Toistaiseksi katastrofaalisilta onnettomuuksilta ja ydinaseiden käyttöön johtavalta eskalaatiolta on vältytty, mutta kuten YK:n pääsihteeri Antonio Guterres on sanonut, hyvään onneen luottaminen on kehno strategia. Ainoa varma tapa eliminoida ydinaseiden käytön riski on täydellinen ydinaseriisunta.
1.2. Ydinaseiden vaikutukset
Ydinaseiden humanitaariset ja ympäristövaikutukset ovat katastrofaalisia. Hiroshimassa ja Nagasakissa kuoli vuonna 1945 yli 200 000 ihmistä kahden tuhovoimaltaan verrattain pienen ydinpommin käytön seurauksena tiiviisti asutetuilla alueilla. Välitön tappava vaikutus aiheutui kuumuudesta ja paineaallosta sekä kauempana radioaktiivisesta säteilystä. Ydinasekokeiden seurauksena kuolleiden ja sairastuneiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta niiden yhteydessä ilmakehään päässeen radioaktiivisuuden arvioidaan aiheuttaneen maailmassa puoli miljoonaa syöpätapausta.
Laajamittainen ydinaseiden käyttö muuttaisi ilmastoa aiheuttamalla ydintalven. Ydinräjähdykset ja niitä seuraavat tulimyrskyt nostaisivat ilmaan valtavia nokipilviä, jotka leviäisivät koko maapallon ilmakehään himmentäen auringonvaloa ja laskien lämpötilaa useilla asteilla. Tutkimusten mukaan muutos voi kestää jopa 10 vuotta, mikä heikentäisi merkittävästi ruokakasvien tuotantoa aiheuttaen maailmanlaajuisen nälänhädän. Esimerkiksi Intian ja Pakistanin välinen ydinsota, jossa kumpikin käyttäisi 50 Hiroshimaan pudotetun pommin kaltaista 15 kt ydinkärkeä, vaikuttaisi paikallisen inhimillisen ja ympäristötuhon lisäksi ruoantuotantoon koko pohjoisella pallonpuoliskolla, ajaen 255 miljoonaa ihmistä nälänhätään. Mikäli sodassa käytettäisiin 250 tuhovoimaltaan 100 kt:n ydinkärkeä (alle kaksi prosenttia maailman ydinkärjistä), laskisi lämpötila yli kuusi astetta ja pohjoisen pallonpuoliskon ruoantuotanto laskisi niin paljon, että yli kaksi miljardia ihmistä, kaikki Suomessa asuvat mukaan lukien, kuolisivat nälkään. Täysimittainen ydinsota uhkaisi kaikkea maanpäällistä elämää niin suorien kuin epäsuorien vaikutusten kautta.
Kuten ydinasevaltiot ovat itsekin useaan otteeseen todenneet, ydinsodassa ei missään olosuhteissa ole edes teoriassa voitettavissa. Jopa vastustajan kaikki ydinaseet tuhoavan ensi-iskun suorittaja joutuisi kantamaan hyökkäyksen maailmanlaajuiset vaikutukset ilmastoon ja ravinnontuotantoon.
Uudet tutkimukset vahvistavat Ronald Reaganin ja Mihail Gorbatšovin jo vuonna 1985 esittämän lausuman, että ydinsotaa ei voi voittaa eikä sitä pidä koskaan käydä. Alkuperäiset ydinasevaltiot (ns. P5-maat) vahvistivat tämän julkilausuman tammikuussa 2022.
1.3 Ydinaseiden rooli pelotepolitiikassa
Sotilaallisen pelotteen eli deterrenssin perusolettamus on, että tavoitellut toiminnan (ei käytetä ydinaseita) kustannukset ovat pienemmät kuin epätoivotun käytöksen (laukaistaan ydinaseita), ja näin ollen järkevä ja laskelmoiva ihminen ja valtio valitsee tavoitellun toiminnan. Tosiasiassa ydinpelote ei kuitenkaan ole mitattavissa oleva valtion voimatekijä, vaan päätöksen tekevän ihmisen enemmän tai vähemmän rationaalinen arvio tilanteesta ja siitä seuraava päätös.
Pelotteen lähtökohta on riittävän voimakkaan kustannuksen varmistaminen epätoivotun toiminnan seurauksena. Vastustajan oletettua kustannustietoista pohdintaa pyritään vahvistamaan lisäämällä tietoisuutta ja uskomusta pelotteen esittäjän omasta kapasiteetista ja intentioista. Lisäksi ydinasevaltiot pitävät yllä jatkuvaa epävarmuutta mahdollisista reaktioistaan, jotta vastapuoli ei voi tehdä laskelmia siitä, miten pitkälle perinteisessä sodankäynnissä tai uhkailussa voi mennä.
Pelotteen toimivuudesta ja kestävyydestä ei myöskään ole mitään todisteita. Se, että ydinsota ei ole syttynyt, ei todista pelotteen toimivuudesta. Sotilaalliselta kannalta pelotteen toimimattomuutta ei voi todistaa ennen kuin jokin hyökkäys tapahtuu. Myös rikoslainsäädäntö perustuu osittain peloteajatteluun, mutta edes kuolemanrangaistus ei toimi täydellisenä pelotteena epätoivottavien tekojen estämisessä.
Pelotepolitiikka on tosiasiassa ennustamatonta. Se perustuu oletukseen, että vastapuolella on aikomus toimia meille haitallisella tavalla, mutta se ymmärtää meidän kykymme rangaista ja siten aiheuttaa sille merkittäviä kustannuksia, jotka ylittävät vastapuolen alkuperäisellä toiminnalla saavutettavan hyödyn. Oletuksen mukaan vastapuolen päätöksenteko on kustannusrationaalista ja näin ollen se pidättäytyy toiselle osapuolelle haitallisesta toiminnasta. Erityisen tärkeää on, että pelotteen esittäjä kykenee kommunikoimaan pelotteen kohteelle haluamansa viestin ja että viesti ymmärretään tarkoitetulla tavalla.
Päätöksenteon logiikka on kuitenkin harvoin pelkästään ennakoitavan rationaalista haittojen ja hyötyjen arvioimista. Eri ihmiset arvottavat näitä eri tavalla ja käsitykset tulevista hyödyistä ja toisaalta kustannuksista voivat perustua toiveajatteluun. Lisäksi on otettava huomioon inhimillinen tekijä – kovan paineen alla voi päätöksentekijän mielen vakaus olla vaarassa. Kauhun tasapainona tunnettu suurvaltojen pelotepolitiikka näyttää siten toimivalta, mutta emme voi olla varmoja miksi ydinsota ei ole syttynyt tai etteikö se (pelotteesta huolimatta) voisi syttyä.
Teoreettisesti pelotepolitiikassa voidaan myös pohtia mitkä poliittiset tai taloudelliset seikat voivat sotilaallisen voiman lisäksi vaikuttaa kannustavasti tai rangaistuksen pelon kautta toimintaa säätelevästi.
1.4. Ydinaseita rajoittavat sopimukset
Ydinaseiden vaikutusten tultua julki toisen maailmansodan lopulla tehtiin YK:ssa useita ydinaseriisuntaan pyrkiviä aloitteita. Ydinaseriisunnan sijaan ydinasevaltioiden määrä kuitenkin kasvoi ajan myötä, mikä korosti tarvetta rajoittaa niiden leviämistä.
Ydinsulkusopimus
Ydinsulkusopimus (Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons NPT) solmittiin vuonna 1968 ja se tuli voimaan vuonna 1970. Sopimuksessa viisi ydinasevaltiota (Britannia, Kiina, Neuvostoliitto, Ranska ja Yhdysvallat) sitoutuivat etenemään kohti ydinaseriisuntaa, kun taas muut maat sitoutuivat olemaan hankkimatta ydinaseita sekä alistumaan IAEA:n valvontaan. Lisäksi ydinsulkusopimus takaa oikeuden rauhanomaisen ydinenergian kehittämiseen kaikille jäsenmaille. Näitä periaatteita – ydinaseriisuntaa, ydinaseiden leviämisen estämistä ja rauhanomaista käyttöä – pidetään sopimuksen kolmena pääpilarina. Se, että ydinsulkusopimukseen kuuluvat viisi ydinasevaltiota eivät ole edenneet kohti ydinaseriisuntaa odotetulla tavalla, on johtanut jännitteisiin ydinsulkusopimuksen sisällä. Jännitteet ovat kasvaneet etenkin sen jälkeen, kun alun perin tilapäinen sopimus julistettiin pysyväksi vuonna 1995. Ydinsulkusopimusta tarkastuskonferensseja pidetään viiden vuoden välein, eikä vuosina 1995, 2000 tai 2010 yhdessä sovittuja asteittaisia tavoitteita ole edelleenkään saavutettu. Kaksi viimeisintä tarkastelukonferenssia vuosina 2015 ja 2022 ovat päättyneet tuloksettomina ilman yhteistä julkilausumaa.
Ydinsulkusopimuksen ulkopuolelle jättäytyneet Intia, Israel ja Pakistan ovat testanneet ja kehittäneet ydinaseita, samoin kuin sopimuksesta vuonna 2003 vetäytynyt Pohjois-Korea. Myös muilla mailla on ollut ydinaseen kehittämiseen tähtääviä ohjelmia, joista ne ovat sittemmin luopuneet. Etelä-Afrikka on tiettävästi ainoa ydinaseistaan luopunut maa. Neuvostoliiton hajottua Kazakstan, Ukraina ja Valko-Venäjä luovuttivat alueilleen sijoitellut ydinaseet Venäjälle.
Ydinaseriisuntaa koskevat lupaukset eivät siis ole toteutuneet. Ydinasevallat ovat ylläpitäneet ydinasearsenaaleja, jotka ovat kasvaneet Yhdysvaltojen ja Venäjän lopetettua omiensa vähentämisen. Tämän lisäksi ydinsulkusopimusta ovat viime aikoina haastaneet mm. Australian, Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen pommikelpoista uraania käyttävien ydinsukellusveneiden AUKUS -yhteistyö, Iranin ydinsopimuksen epävarma tulevaisuus, ydinaseiden sijoittaminen viiteen Naton jäsenmaahan sekä Venäjän aikomus sijoittaa ydinaseita Valko-Venäjälle. Jotkut jäsenmaat kokevat myös ydinenergiatuotantoon liittyvän sääntelyn syrjiväksi.
Ydinasekieltosopimus
Ydinaseettomien maiden turhautuminen ydinasevaltioiden haluttomuuteen edetä kohti ydinaseriisuntaa myötävaikutti YK:n yleiskokouksen päätökseen neuvotella uusi ydinasekieltosopimus (Treaty on the Prohibition of Nuclear Weapons TPNW) vuonna 2017. Sopimus, joka astui voimaan tammikuussa 2021, pyrkii maamiinasopimuksen mallin mukaisesti edistämään ydinaseriisuntaa näiden aseiden täyskiellon ja siihen liittyvän kokonaisvaltaisen stigmatisoinnin kautta. Täyskielto pitää sisällään myös ydinaseilla uhkaamisen haastaen näin ydinaseisiin perustuvan pelotepolitiikan.
Ydinasevaltiot ja Nato ovat vastustaneet sopimusta, ja yksikään Nato-maa ei ole allekirjoittanut sitä. Nato-maa Norja oli kuitenkin keskeisessä roolissa kieltosopimuksen syntyyn myötävaikuttaneen ydinaseiden humanitaarisia vaikutuksia tarkastelleen prosessin alullepanossa. Alankomaat puolestaan osallistui ainoana Nato-maana kansallisen parlamenttinsa aloitteesta ydinasekieltosopimuksen neuvotteluihin, joskin äänesti lopulta sopimusta vastaan.
Suomi ja Ruotsi eivät ole sopimusta allekirjoittaneet, vaikka Ruotsi oli mukana sopimusneuvotteluissa ja äänesti YK:ssa ydinasekieltosopimuksen puolesta. Sittemmin Yhdysvallat painosti Ruotsia olemaan allekirjoittamatta sopimusta.
Ruotsi, Suomi ja Sveitsi kuten myös Nato-maat Alankomaat, Belgia, Norja ja Saksa sekä Yhdysvaltain liittolainen Australia osallistuivat kieltosopimusosapuolten ensimmäiseen kokoukseen tarkkailijoina kesällä 2022. Sopimus jakaa kuitenkin mielipiteitä Naton sisällä. Vuonna 2021 Yhdysvaltojen liittolaismaissa toimineet yli 50 entistä pää-, ulko- ja puolustusministeriä mukaan lukien kaksi Naton aiempaa pääsihteeriä esittivät vetoomuksen kaikille ydinaseettomien maiden johtajille sopimuksen allekirjoittamiseksi.
Kahdenväliset asevalvontasopimukset
Koska Venäjä ja Yhdysvallat omistavat suurimman osan maailman ydinaseista, ydinaseiden määrän vähentäminen on ollut pääasiassa näiden kahden maan välisten asevalvontasopimusten varassa. Vaikka niiden ydinasearsenaalit ovat pienentyneet alle neljäsosaan kylmän sodan huippuvuosista, ne muodostavat edelleen yli 90 prosenttia kaikista ydinaseista. Kiina on viime vuosina modernisoinut ja kasvattanut omaa ydinasearsenaaliaan, joka kuitenkin on edelleen selkeästi pienempi kuin Venäjän ja Yhdysvaltojen tuhansien aseiden varustus. Varsinkin Yhdysvallat on kuitenkin pitänyt tärkeänä Kiinan mukaan tuloa näihin aiemmin kahdenvälisiin sopimuksiin.
Viime aikoina kahdenvälinen sopimusjärjestelmä on kuitenkin murentunut ja keskeiset sopimukset ovat kaatuneet. Vuonna 2002 Yhdysvallat vetäytyi vuonna 1972 solmitusta strategiset torjuntaohjukset kieltäneestä ABM (Anti-Ballistic Missile Treaty) -sopimuksesta, joka oli aukaissut tietä muille ydinaseiden rajoittamissopimuksille.
Keskipitkän kantaman maasijoitteiset ohjukset molemmilta osapuolilta kieltänyt ja 1987 solmittu INF (Intermediate-Range Nuclear Forces Treaty) -sopimus puolestaan kaatui vuonna 2019 molempien osapuolten vetäytyessä siitä. Taustalla vaikuttivat epäilyt Venäjän sopimusrikkomuksista sekä Yhdysvaltojen Euroopassa edennyt, Venäjän hankalaksi kokema ohjuspuolustushanke. Osapuolet ovat kuitenkin ilmoittaneet pidättäytyvänsä sen rajoitteiden ylittämisestä.
Vuonna 2010 neuvoteltu New START on ainoa voimassa oleva strategisia ydinaseita rajoittava sopimus. Osapuolet päättivät jatkaa New START -sopimusta viidellä vuodella vuonna 2021. Presidentti Putin ilmoitti kuitenkin maaliskuussa 2023, että Venäjä keskeyttää osallistumisensa New Start -sopimuksen useiden velvoitteiden soveltamiseen, vaikka ei suoraan irtaudu sopimuksesta. Tätä ennen Venäjä oli jo keskeyttänyt osallistumisensa sopimuksen toimeenpanoa edeltäviin tarkastuksiin sekä kahdenväliseen neuvoa-antavaan komissioon.
Niin kutsuttuja taktisia ydinaseita ei koske mikään sopimus. Termillä pyritään erottamaan taistelukentillä mahdollisesti käytettävät lyhyemmän kantaman ydinaseet megatonniluokan tuhovoiman mannertenvälisistä strategisista aseista. Siksi “taktisista aseista” on siirrytty termiin “ei-strateginen ase”. Taktiset ydinaseet liittyvät keskipitkän matkan ydinaseiden ohella kiistanalaiseen ajatukseen rajoitetusta/alueellisesta ydinsodasta. Alueellisen ydinaseiden käytön Euroopan sotanäyttämöllä saatettiin kylmän sodan aikana arvioida vähentävän maailmanlaajuisen ydinsodan riskiä tarjoamalla mahdollisuuden matalamman tason eskalaatioon. Ongelmana on kuitenkin se, että eskalaatioprosessit ovat lähtökohtaisesti hallitsemattomia. Siten matalamman tuhovoiman taktiset ydinaseet saattavat madaltaa ydinaseiden käyttökynnystä.
Alueelliset ydinaseita rajoittavat sopimukset
Maailmassa on viisi keskinäisin sopimuksin ydinaseettomaksi julistautunutta vyöhykettä, jotka kattavat Keski-Aasian lisäksi suurimman osan eteläisestä pallonpuoliskosta. Vyöhykkeet vahvistavat osaltaan ydinaseiden vastaista normia alueillaan. Keskeisenä haasteena on, että kaikki ydinasevallat eivät ole ratifioineet ydinaseettomien vyöhykkeiden perustamissopimuksiin kuuluvia lisäprotokollia, joissa ne sitoutuisivat olemaan käyttämättä ydinaseita ydinaseettomia vyöhykkeitä (valtioita) vastaan. Kaikki viisi ydinsulkusopimukseen kuuluvaa ydinasevaltaa ovat ratifioineet kyseiset protokollat ainoastaan Latinalaisen Amerikan kattavan Tlatelolcon sopimuksessa.
Naton jäsenmaista Saksan itäosa, entisen DDR:n alue, on Saksojen yhdistymisen yhteydessä solmitun molempien Saksojen ja entisten miehitysvaltojen vuonna 1990 hyväksymän 2+4 -sopimuksen nojalla on pysyvästi ydinaseeton. Tämä koskee sekä ydinkärkiä että kantolaitteita.
Ydinkoekieltosopimus
Vuonna 1963 Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto solmivat rajoitetun ydinkoekieltosopimuksen, joka kielsi ydinkokeet ja muut ydinräjähdykset veden alla, ilmakehässä ja ulkoavaruudessa. Sopimus salli maanalaiset kokeet niin pitkään kuin radioaktiivista ainesta ei leviäisi muiden valtioiden alueilla. Kiina, Pohjois-Korea ja Ranska ovat ainoat ydinasevallat, jotka eivät ole allekirjoittaneet sopimusta. Ranska lopetti sopimuksen vastaiset kokeet 1970- ja Kiina 1980-luvulla.
Vuonna 1996 solmittu kattava ydinkoekieltosopimus (Comprehensive Test Ban Treaty CTBT) korvasi rajoitetun kieltosopimuksen ja kielsi ydinkokeet myös maan alla. Sopimus ei kuitenkaan ole vieläkään voimassa, koska ydinasevaltioista vain Iso-Britannia, Ranska ja Venäjä ovat sen ratifioineet. Vaikka sopimus lakkautti rajoitetun ydinkoekieltosopimuksen, sen ehdot ovat yhä voimassa. Ainoa ydinasevaltio, joka 2000-luvulta lähtien on tehnyt ydinasekokeita on Pohjois-Korea. Yksikään sopimuksen allekirjoittanut maa ei ole kuitenkaan rikkonut sopimusta. Yhdysvallat on avainasemassa sopimuksen kohtalon kannalta, sillä Kiina on ilmoittanut ratifioivansa sopimuksen välittömästi Yhdysvaltojen jälkeen. Sopimuksen ratifioinut Venäjä taas on ilmaissut valmiutensa uusiin ydinkokeisiin, mikäli Yhdysvallat tekisi niitä ensin.
1.5. Kansainvälinen ja humanitaarinen oikeus
Ydinaseiden kieltosopimus perustuu kansainväliselle humanitaariselle oikeudelle, johon liittyviä näkökohtia tuotiin ensimmäistä kertaa laajasti esiin sopimusta pohjustaneessa ydinaseiden seurauksia tarkastelevassa prosessissa vuosina 2010 - 2014. Prosessin myötä korostui keskeinen täyskiellon peruste eli se, että ydinaseet eivät, joukkotuhoaseille tunnusomaisesti, erottele sotilaita ja siviilejä toisistaan. Lisäksi ydinaseiden käytön vaikutusten laajuuden johdosta riittävän katastrofiavun toimittaminen ei olisi mitenkään mahdollista.
Ydinasekieltosopimuksen lisäksi ydinaseiden käytön ja niillä uhkaamisen laillisuutta on pohdittu sekä kansallisissa tuomioistuimissa että kansainvälisellä tasolla. Tokion piirituomioistuin on antanut ainoana tuomioistuimena tuomionsa vuonna 1963 liittyen Hiroshiman ja Nagasakin atomipommituksiin (Shimoda-tapaus). Tuomioistuin katsoi pommitusten olevan laittomia sodan oikeussääntöjen nojalla. Kyseiset sodan oikeussäännöt ovat pitkälti edelleen voimassa olevaa oikeutta Haagin valtiosopimuksiin (1899, 1907) liittyvänä tapaoikeudellisena sääntelynä.
Kansainvälinen tuomioistuin (International Court of Justice ICJ) kommentoi vuonna 1996 neuvoa antavassa lausunnossaan (The Legality of the Threat or Use of Nuclear Weapons) ydinaseiden ja niillä uhkaamisen laillisuutta. Tuomioistuin ei katsonut voivansa ehdottomasti lausua, olisiko ydinaseilla uhkaaminen tai niiden käyttö laillista tai laitonta äärimmäisessä itsepuolustustilanteessa. Samalla se kuitenkin arvioi YK:n peruskirjan asevoiman käyttöä koskevan sääntelyn ja sodan oikeussääntöjen nojalla, että ydinaseiden käyttö tuskin on yhteensovitettavissa asevoiman käytön sääntelyn kanssa.
Marshall-saaret, joiden alueella Yhdysvallat teki runsaasti ydinkokeita 1940- ja 50-luvuilla, on nostanut kanteen ydinasevaltioita vastaan niiden kyvyttömyydestä ydinaseriisuntaan. Kansainvälinen tuomioistuin katsoi kuitenkin vuonna 2016, että osapuolten välillä ei ole varsinaista riitaa, ja ei siten ottanut kannetta käsittelyyn.
YK:ssa solmittu Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus säätää, että jokaisella ihmisellä on oikeus elämään. Yleissopimusta valvovaan koneistoon kuuluva YK:n Ihmisoikeuskomitea katsoi vuonna 2019, että ydinaseiden käyttö tai käytöllä uhkaaminen rikkoo tätä oikeutta elämään.
Esittelemme tässä luvussa ydinaseiden roolia Naton pelotepolitiikassa, Naton ydinasesuunnitteluryhmän, ydinsotaharjoitukset ja Naton ydinasepolitiikkaa koskevat varaumat.
Vaikka Pohjois-Atlantin sopimuksessa ei mainita ydinaseita, on Yhdysvaltain tarjoama ydinasepelote ollut osa Naton politiikkaa alusta lähtien. Ison-Britannian ydinaseet (strategisen kantaman sukellusveneohjukset) ja Ranskan aseet (sukellusveneohjukset ja lentokoneesta laukaistavat risteilyohjukset) ovat “itsenäinen osa” Naton deterrenssiä. Oleellinen osa Naton pelotteesta on, että liittouma pidättää itselleen mahdollisuuden käyttää ydinaseita ensimmäisenä (ensikäytön politiikka).
Ydinaseiden rooli liittouman politiikassa mainittiin ensimmäistä kertaa selvästi vuoden 1957 Strategisessa konseptissa. Vuodesta 2010 lähtien Nato on määritellyt itsensä ydinaseliitoksi (nuclear alliance). Yhdysvallat alkoi kuitenkin sijoittaa taktisia ydinaseita eurooppalaisten Nato-liittolaisten maaperälle vuonna 1954 (“laajennettu pelote”), ja vuodesta 1957 se on sopinut järjestelystä, jossa eurooppalaiset taktisia ydinaseita maaperällään isännöivät liittolaiset ottavat vastuun myös niiden käytöstä “sodan aikana”. Yllä mainittu ydinsulkusopimus kieltää ydinaseiden antamisen luovuttamisen muille valtioille, mutta Yhdysvallat sekä Nato ja sen jäsenmaat tulkitsevat ydinsulkusopimuksen voimassaolon lakkaavan mahdollisessa sotatilanteessa. Sopimuksen mukaan jäsenmaa voi irtautua ydinsulkusopimuksen velvoitteista vasta kolmen kuukauden kuluttua ilmoituksestaan. Edellä mainittua Yhdysvaltojen ydinaseita koskevaa järjestelyä kutsutaan ydinaseiden jakamiseksi (nuclear sharing). Iso-Britannia ja Ranska eivät sovella politiikkaa omien aseidensa osalta.
Kylmän sodan aikana taktisia ydinaseita on ollut sijoitettuna myös muihin Yhdysvaltojen liittolaismaihin, kuten Etelä-Koreaan ja Japaniin. Neuvostoliiton tiettyihin Varsovan liiton maihin sijoitettujen joukkojen aseistukseen kuului myös ydinaseita.
Ydinaseiden jakamisen taustalla on ollut ajatus, että ydinsodan alkaessa sota ei heti laajenisi sotilasliittojen johtavia valtoja uhkaavaksi mannerten väliseksi sodaksi, vaan ydinaseita voitaisiin käyttää rajoitetummin tukemaan tavanomaista sodankäyntiä Euroopan maissa. Tämän ajateltiin lisäävän sotilaallisen pelotteen uskottavuutta madaltamalla ydinaseiden käytön kynnystä. Liittolaismaista tulisi näin mahdollisen ydinsodan taistelukenttä. Monet eurooppalaiset Nato-maat ovat kuitenkin kannattaneet taktisten ydinaseiden sijoittelua Euroopan mantereelle nähden tässä mahdollisuuden vaikuttaa Yhdysvaltojen ydinasepolitiikkaan. Yhdysvaltain johdolla toteutetut sijoitusratkaisut ja sopimukset eivät pääsääntöisesti ole näiden maiden parlamenttien tai julkisuuden tiedossa. Joidenkin Naton jäsenmaiden tiedetään luopuneen ydinasetehtävistä ja/tai ydinaseiden isännöinnistä alueellaan (Kanada, Iso-Britannia, Kreikka) mutta Yhdysvallat ja Nato eivät vahvista eivätkä kiellä aseiden ja taistelukärkien läsnäoloa jäsenvaltioissa.
Merkittävä osa taktisista ydinaseista vedettiin pois 1990-luvun alkuun mennessä. Ydinaseiden sijoittaminen jatkuu kuitenkin edelleen Alankomaissa, Belgiassa, Italiassa, Saksassa ja Turkissa. Näiden maiden tukikohtiin on varastoitu lentokoneesta laukaistavia ydinpommeja, joiden lukumäärän on arvioitu olevan yhteensä n. 100 kpl. Kaikki taktisia ydinaseita isännöivät maat on uudistamassa myös ydinpommitukseen soveltuvia kaksikäyttölentokoneitaan. Eurooppaan sijoitellut taktiset ydinaseet ovat Yhdysvaltojen sotilaallisen komentojärjestelmän hallussa rauhan aikana. Sodan aikana Yhdysvaltain presidentti voi kuitenkin päättää siirtää niiden hallinnan isäntämaille. Naton mukaan päätöksen vaaditaan lisäksi myös Britannian pääministerin sekä Naton ydinasesuunnitteluryhmän (Nuclear Planning Group) hyväksyntä.
Venäjällä on arvioitu olevan noin 2000 taktista ydinasetta, joita se suunnittelee sijoittavansa myös Valko-Venäjälle.
Ydinaseiden jakamisen politiikkaa on kritisoitu laajalti kylmän sodan jälkeen. Jakamisen sotilaallisia hyötyjä kyseenalaistettiin varsinkin Presidentti Obaman kaudella, jolloin Saksan ulkoministeri esitti julkisesti taktisten ydinaseiden vetämistä pois maasta. Kriittiset äänet Naton sisällä ovat kuitenkin sittemmin vaimentuneet. Krimin valtauksen jälkeen ja varsinkin vuonna 2022 alkaneen Ukrainan sodan myötä ydinaseiden merkitys pelotepolitiikassa on korostunut liittouman lausunnoissa ja dokumenteissa. Taktisilla ydinaseilla ei kuitenkaan niiden symboliarvon lisäksi ole edelleenkään selvää sotilaallista merkitystä. Ne ovat menettäneet alkuperäisen käyttötarkoituksensa kylmän sodan aikana mahdollisena pidetyn Euroopassa käytävän “alueellisen ydinsodan” välineinä. Naton ydinasepelote nojaakin pääasiassa Yhdysvaltain strategisiin ydinaseisiin.
2.1. Naton ydinasesuunnitteluryhmä (Nuclear Planning Group NPG)
Naton ydinasesuunnitteluryhmään kuuluvat kaikki Nato-maat lukuun ottamatta Ranskaa, joka haluaa pitää päätösvallan omista ydinaseistaan täysin itsellään. Ryhmässä keskustellaan liittoutuman ydinasepolitiikkaan liittyvistä asioista, kuten Eurooppaan sijoitettujen ydinaseiden teknisestä turvallisuudesta ja ydinaseiden rajoittamiseen liittyvistä kysymyksistä. Ryhmässä tapahtuvat konsultoinnit ja tiedon jakaminen ovat mahdollistaneet Nato-maille muita liittolaisia suuremmat tiedonsaanti- ja vaikutusmahdollisuudet Yhdysvaltain ydinasepolitiikkaan. Ryhmän voi myös nähdä yhtenäisen ydinpelotekulttuurin sekä “taakan jakamisen” (burden-sharing) kanavana, johon myös ydinaseettomat maat tulevat vedetyksi mukaan. Ydinaseita isännöivillä mailla on perinteisesti ollut eniten sananvaltaa ryhmässä.
2.2. Ydinsotaharjoitukset
Yhdysvaltain ydinaseita isännöivän viiden maan lisäksi osa muista Nato-liittolaisista osallistuu ydinaseisiin liittyvän taakan jakamiseen olemalla mukana vuotuisissa Steadfast Noon -sotaharjoituksissa, joissa simuloidaan ydinaseiskuja. Ydinaseettomien maiden niille antama tuki (SNOWCAT, Support of Nuclear Operations With Conventional Air Tactics) pitää sisällään ydinaseita kantavien pommittajien suojaamisen ja saattamisen, vastustajan ilmatorjunnan tuhoamisen sekä ydinpommittajien ilmatankkauksen tehtäviä. Yhdysvallat ja Iso-Britannia osallistuvat näihin harjoituksiin, Ranska ei osallistu. Näihin harjoituksiin osallistuvien Nato-maiden määrä on kasvanut. Näissä oli aiemmin mukana ydinasevaltojen ja taktisia ydinaseita isännöivien maiden lisäksi vain muutama muu Nato-maa, mutta vuonna 2022 osallistujina oli jo 14 valtiota. Naton tavanomaisissa sotaharjoituksissa ei ydinaseiden käyttöä harjoitella. Myös Venäjä harjoittelee aktiivisesti taktisten ydinaseiden käyttöä omissa sotaharjoituksissaan. Kiristyneessä maailmantilanteessa sotaharjoituksiin liittyvä viestintä ajatellulle vastapuolelle on välttämätöntä väärintulkintojen ehkäisemiseksi. Esimerkiksi vuonna 1983 Neuvostoliitto tulkitsi virheellisesti Naton Able Archer -sotaharjoituksen ydinsodan valmisteluksi.
2.3 Naton ydinasepolitiikkaa koskevat varaumat
Naton jäsenyys ei edellytä ydinaseiden sijoittamista valtion alueelle. Espanja, Islanti, Norja ja Tanska ovat ilmoittaneet, etteivät ne salli tai vastaanota ydinaseita alueelleen rauhan aikana. Tästä huolimatta Tanska salli Yhdysvaltain ydinaseet Grönlannissa kylmän sodan aikaan. Vaikka Liettualla ei ole vastaavaa julkilausuttua politiikkaa, sen perustuslaki kieltää kaikkien joukkotuhoaseiden tuonnin maahan.
Ydinaseiden tuominen Suomeen on lainsäädännöllä kiellettyä eikä niiden ryhmittäminen Suomen maaperälle tai merialueelle kriisiaikanakaan ole edes sotilaallisesti tarkoituksenmukaista.
Yhdysvallat ei ole sijoittanut ydinaseitaan maihin, jotka ovat liittyneet Natoon kylmän sodan jälkeen joidenkin maiden pyynnöistä huolimatta.
Monet Naton jäsenmaat ovat periaatteellisista syistä jättäytyneet pois myös vuotuisista ydinsotaharjoituksista. Esimerikiksi Norja korosti vuonna 2022, ettei se ole koskaan ottanut osaa Steadfast Noon -harjoituksiin.
Yhdysvaltain ja Naton uutena pyrkimyksenä on siirtyminen integroituun pelotepolitiikkaan, jossa ydinaseen erityislaatuisuus tunnustetaan, mutta ne kytketään tavanomaisiin aseisiin ja uusiin sodankäynnin ulottuvuuksiin. Naton komentorakenteessa ydinaseisiin liittyvät tehtävät ovat Yhdysvaltojen Euroopan komentokeskuksen (EUCOM) vastuulla. Näihin tehtäviin osallistuminen on vapaaehtoista. Ydinaseiden isännöintiä ei lasketa Naton kansallisiin kyvykkyysvaatimuksiin.
Esittelemme tässä luvussa Suomen perinteistä ydinasepolitiikkaa, ydinasekieltoa Suomen alueella ja jännitteiden lieventämistä pohjoisella alueella.
3.1 Suomen ydinasepolitiikka
Suomi on ydinaseettomana maana sitoutunut ydinsulkusopimukseen ja on velvollinen edistämään sen päämääriä. Suomen pitkäaikaisena tavoitteena on ollut edistää ydinaseriisuntaa ja käyttää asemaansa ja osaamistaan asevalvonnan, ydinaseiden leviämisen estämisen ja ydinaseettoman maailman tavoitteen edistämiseksi. Erityisesti Suomi on nostanut esiin tarvetta saattaa taktiset ydinaseet asevalvonnan piiriin. Suomi on muiden maiden ohella pyrkinyt myös maailmanlaajuisesti vähentämään ydinaseiden roolia turvallisuuden perustana.
Naton vastuullisena jäsenenä Suomen ei tule luopua näistä tavoitteista, vaikka ydinaseisiin nojaaminen sen omassa turvallisuuspolitiikassa luo väistämättä ristiriitaisen asetelman näiden tavoitteiden edistämispyrkimysten kanssa. Vaikka ydinaseista tulee Nato-jäsenyyden kautta osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa, maan tuen laajuus ydinaseisiin perustuvalle puolustusliiton pelotepolitiikalle riippuu viime kädessä sen omista valinnoista. Esimerkiksi kaikki Nato-maat ovat perinteisesti antaneet poliittisen tukensa ydinaseiden käytön uhkaan perustuvalle pelotepolitiikalle hyväksymällä liittouman strategiset konseptit, kun taas operatiivinen tuki esimerkiksi osallistumalla ydinasesotaharjoituksiin on ollut rajatumpaa. Tehdessään päätöksiä sitoutumisesta Naton ydinasepolitiikkaan Suomen on huomioitava myös ydinasevalvontaan liittyvät näkökohdat.
3.2. Ydinasekielto Suomen alueella
Suomen ydinenergialain mukaan ydinräjähteiden maahantuonti samoin kuin niiden valmistaminen, hallussapito ja räjäyttäminen Suomessa on kielletty. Suomi muistuttaa tässä verrokkimaista Liettuaa, jonne ydinaseiden tuonti on niin ikään lailla kielletty. Suomen kansalaisten osallistumisesta em. toimiin säädetään rikoslaissa.
Lain merkitys kasvaa tulevaisuudessa, sillä jatkossa Suomeen voidaan Suomen sen hyväksyessä sijoittaa sekä Naton toimintoja että Yhdysvaltojen kanssa kahdenvälisesti sovittuja asevarikkoja. Tällaiset yksiköt tulevat olemaan Suomen määräysvallan ulkopuolella (eksterritoriaalialueita), mikä tarkoittaa, että Suomi luopuu osittain suvereenisuudestaan mm. takaamalla yksiköiden henkilökunnalle juridisen koskemattomuuden. Mikäli Suomeen sijoitetaan Naton toimintoja tai Yhdysvaltojen kanssa kahdenvälisesti sovittuja asevarikkoja, on lakeja ja sopimuksia käsitellessä syytä varmistaa, että näihin säädöksiin kirjataan kielto tuoda Suomeen täällä kiellettyjä asejärjestelmiä kuten ydinaseita tai muita joukkotuhoaseita. Suomen tulee myös pitää vieraiden joukkojen ja Naton toimintojen sijoittaminen maahan omassa päätösvallassaan ja korostaa Nato-jäsenyyden puolustuksellista luonnetta.
Oman kysymyksensä muodostaa Suomen ilmatilan käyttö. Norja ei salli rauhan aikana ilmatilansa käyttöä ydinaseiden kuljetukseen. Suomen ei tule osallistua ydinasehyökkäyksen harjoitteluun eikä sallia sitä Suomen ilmatilassa. Nämä näkökohdat on otettava huomioon syksyllä 2022 alkaneissa neuvotteluissa Yhdysvaltojen kanssa tehtävässä puolustussopimuksessa (Supplementary Defence Cooperation Agreement SDCA).
3.3. Jännitteiden lieventäminen Pohjolassa
Vaikka Naton laajeneminen Ruotsiin ja Suomeen yhtäältä parantaa alueellista turvallisuutta, se tulee myös lisäämään olemassa olevia jännitteitä Pohjolassa ja Venäjän vastaisilla rajoilla. Ydinaseisiin perustuvan strategisen tasapainon näkökulmasta jännitteitä luo erityisesti Kuolan niemimaalla sijaitsevien Venäjän strategisten komentokeskusten, aseiden ja varastojen läheisyys suhteessa Suomen ja Venäjän väliseen rajaan. Itämerellä puolestaan keskeisessä asemassa ovat Pietarin suurkaupunki sekä huoltovarmuuskysymykset kuten merireittien, vedenalaisten telekaapeleiden ja kaasuputkien turvaaminen. Lisäksi huomiota on kiinnitettävä kansainvälisen merioikeuden mukaiseen vapaaseen liikkumiseen, Itämeren saarten strategiseen asemaan ja saarten koskemattomuuteen sekä Ahvenanmaan demilitarisoidun aseman kunnioittamiseen. Venäjän näkökulmasta ensisijaista on Kaliningradin turvallisuus ja huoltoreittien ylläpito alueelle, kun taas Nato-maat Suomi mukaan lukien sekä Ruotsi näkevät Kaliningradiin sijoitetut aseet uhkana. Erityisesti INF-sopimuksen kaatumisen myötä on noussut esiin kysymys Venäjän Kaliningradiin sijoitettujen ohjusten laadusta. Suomen tulee pyrkiä lievittämään alueellisia jännitteitä Pohjolassa, Arktisella alueella ja ennaltaehkäisemään sotilaallisen eskalaation riskejä.
Esitämme tässä luvussa joukon suosituksia Suomen ydinasepolitiikalle edellisissä luvuissa esittämiemme näkökohtien perusteella.
1. Ydinenergialakia uudistettaessa on huolehdittava, ettei sen kiellosta ydinräjähteiden maahantuontiin samoin kuin niiden valmistamisen, hallussapidon ja räjäyttämisen kiellosta luovuta. Tämä on tärkeää periaatteellisesti huolimatta siitä, että ydinaseiden tuontiin Suomeen ei ole operatiivisia perusteluja. Suomi voi halutessaan myös vahvistaa lakiin perustuvaa Liettuan mallin mukaista kieltoa samalla tavoin kuin Islanti, eli tekemällä poliittisia julistuksia tai päätöslauselmia, joiden mukaan ydinaseita ei saa tuoda maahan missään olosuhteissa.
2. Suomen tulee pyrkiä edistämään keskustelua ydinaseiden käyttöön liittyvistä riskeistä, ja ydinaseidvähentämisestä Naton sisällä ja laajemminkin esimerkiksi sodankäyntidoktriineissa. Tässä yhteydessä huomion tulee keskittyä Suomen perinteisen politiikan mukaisesti erityisesti taktisiin ydinaseisiin. Lisäksi keskusteluun tulisi nostaa mukaan ensikäytön doktriiniin sisältyvät eskalaatioriskit sekä jatkuvan hälytysvalmiuden mukanaan tuoma vahingossa syttyvän ydinsodan mahdollisuus. Suomen tulee pyrkiä edistämään ensikäytön kieltoa Naton politiikkana. Lisäksi tavoitteena tulisi olla kaikkien ydinaseiden poistaminen välittömästä laukaisuvalmiudesta ja ydinaseiden käytön teknisten varmistustoimien vahvistaminen.
3. Suomen tulee pyrkiä vähentämään Naton laajenemisen mahdollisesti aiheuttamia jännitteitä ja eskalaatioriskejä ottamalla huomioon suurvaltojen strateginen tasapaino. Tässä yhteydessä tulee vahvemmin huomioida puolustusliitto Naton perussopimuksen (1949) ensimmäisen artiklan painotus YK:n Peruskirjan periaatteiden, kansainvälisen oikeuden kunnioittamisesta ja kansainvälisten riitojen rauhanomaisesta ratkaisemisesta. Norjan rajoitukset esim. vieraiden valtioiden tukikohtien ja kansainvälisten sotaharjoitusten järjestämisen osalta tarjoavat lähtökohtia keskustelulle, jossa tulisi olla edustettuna laaja joukko erilaisia asiantuntijoita.
4. Suomen tulee suhtautua varauksellisesti Naton ydinaseiden käytön harjoituksiin ja niihin osallistumiseen. Naton tavanomainen asevoima muodostaa riittävän suorituskyvyn hyökkäysten torjumiseksi.
5. Suomen tulee suhtautua avoimesti ydinasekieltosopimukseen ja osallistua jatkossakin tarkkailijana sen kokouksiin. Lisäksi Suomi voi osallistua ydinaseiden käytön ja ydinkokeiden uhrien auttamiseen sekä ydinasekokeiden aiheuttamien ympäristötuhojen korjaamiseen.
Itsenäisesti arvioitaan ydinasekysymyksistä tekevän seurantaryhmän jäseniä ovat: Tarja Cronberg (Aleksanteri instituutti, vieraileva professori, SIPRI, ydinasejärjestelmän erikoistutkija), Jaakko Ellisaari (VTM, Abolition 2000-verkosto ja RL), Tytti Erästö (YTT, vanhempi tutkija, SIPRI), Kati Juva (Dosentti, International Physicians for the Prevention of Nuclear War co-president), Mika Kerttunen (VTT, sotilasstrategian dosentti, Maanpuolustuskorkeakoulu), Claus Montonen (FT, teoreettisen fysiikan dosentti, TEP ), Juha Pyykönen (turvallisuustutkija,VTL), Erkki Tuomioja (Valtiotieteen tohtori, poliittisen historian dosentti), Katarina Simonen (OTT, kansainvälisen oikeuden ja asevalvontakysymysten dosentti, Pugwash-tiedekonferenssien hallitusjäsen), Juha Vuori (VTT, maailmanpolitiikan dosentti, kansainvälisen politiikan professori,Tampereen yliopisto) ja Raimo Väyrynen (professori emeritus).