Käyttäessä samoja työvälineitä kuin maatilallamme jo toista sataa vuotta sitten, olen samassa ajallisessa jatkumossa; koskettelen samaa kuitua kuin joku, joka sen aikoinaan kehräsi langaksi. Olen kuin aikakoneessa, jossa tarina jatkuu ja kutoudun osaksi suurempaa kertomusta. Kutoessa pääsen osaksi kulttuurihistoriaa ja yhteistä perintöä oman tekemiseni ja luomisprojektini kautta. Meillä kaikilla on jokin säie tästä samasta perinnöstä. Se on liikuttavaa.
Se mihin vauva ensimmäiseksi käärittiin saattoi olla kudottu tekstiili. Se toi lämpöä ja suojaa, kulttuurisena objektina se jo luonnosteli ääriviivoja - loi ensimmäisen loimilangan ja sanan tarinaan ihmisestä osana muita. Kapalo pehmensi välitilan kovia seiniä, ympärillä sätkyilevän maailman ja kohdun väliä.
Hetken aikaa uskalsin vielä olla kuin tyhjä kirja… Kunnes…
Halusin oppia kutomaan!
Näillä nettisivuilla kerron, millaisia tekstiilejä syntyi opiskellessani Frederika Wetterhoffin jalan jäljillä Hämeenlinnan Tavastiassa.