Kun maailma huutelee nuorten ääntä kuuluviin esiin nousevat useinmiten upeat yksilöt; noin parikymppiset sanavalmiit, esiintymiskykyiset ja älykkäät henkilöt, jotka totta totisesti saavat myös muutosta aikaan. Kiitos heille!
Murrosikäisen ääni on erilainen. Se on vielä säröinen, itseään etsivä, joskus julkea ja usein väitteissään kiihkeä ja musta-valkoinen. Se on myös pelokas, epävarma, lapsellinen, ujo ja hyvää tarkoittava. Haparoiva ulosanti ja faktatiedon puuttuminen eivät kerro välinpitämättömyydestä tai ymmärtämättömyydestä. Se ettei vastaaminen tiettyyn kysymykseen kiinnosta ei useinkaan tarkoita etteikö kiinnostaisi olla mukana tekemässä. Suurin osa ihmisistä, myös nuorista, on mielummin osa ratkaisua kuin osa ongelmaa. Toimimiseen tarvitaan kuitenkin tietoja, taitoja ja itsevarmuutta.
Nuorilla on oikeus olla huolissaan ilmastonmuutoksesta ja muista maailman ongelmista, vaikka eivät ymmärtäisi kasvihuoneilmiöstä tai tukien vaikutuksesta maailmantalouteen hölkäsen pöläystä. Heillä on tarve lähteä rakentamaan parempaa maailmaa yhdessä, vaikka välillä otsalohkon keskeneräisyys veisi voiton järjen äänestä. He saattavat pohtia paljon ja syvästi, vaikka ulospäin näyttäisivät lähinnä jurmuttavan ja mulkoilevan -tai hilluvan sekopäisinä ilosta kavereiden kanssa ilmastomarssilla. Voi olla, että tänään ei kiinnosta mikään- ja huomenna kaikki!
Jos lähdemme ajamaan yläkouluun ilmastokasvatusta, joka olettaa nuorten äänien soivan aikuisten maailman kanssa kauniisti ja varmasti harmoniassa on vastassa epäonnistuminen. Jos lähdemme osallistamaan nuoria kysymällä aikuisten kysymyksiä aikuisten aikataulujen puitteissa ja aikuisen tarpeet edellä, menee taatusi metsään. Ei voi kiinnostaa, jos ei ymmärrä. Ei voi uskaltaa, jos ei tunne oloaan turvalliseksi. Ei voi osata, jos ei ole saanut harjoitella.
Yläkoululaisten tärkein tehtävä on selvitä murrosiästä, heillä on oikeus omaan keskeneräisyyteensä. Meidän aikuisten vastuulla on ottaa tämä kasvavien ihmisten joukko tosissaan, kuulla heidän äänensä ja toimia yhdessä heidän kanssaan.
Jos nuorten ääni todella halutaan kuuluviin on syytä pysähtyä pohtimaan vaatimuksen jokaista sanaa. KEITÄ ovat ne nuoret, jonka äänen haluamme kuulla? MINKÄLAINEN ääni on sellainen, jota pysähdymme kuunelemaan? Ja mitä oikeastaan tarkoitetaan sanalla KUULUVIIN? Miten nuori tietää, että hänet on kuultu? Kuka kuuli, missä ja miksi? MItä sitten tapahtui? Oliko tästä hyötyä, kenen maailmaa tässä rakennettiin, saatiinko muutosta aikaan?
Suomalainen peruskoulu yltää yli puoleen miljoonaan lapseen ja nuoreen viitenä päivänä viikosta, 39 viikkoa vuodessa. Se on valtava muutosvoima.
Nuoret haluavat lähteä taistelemaan itselleen tärkeiden asioiden puolesta, mutta tarvitsevat siihen harjoitusta, kannustusta ja aikuisten apua. Kukaan ei tiedä minkälaisessa maailmassa elämme tulevaisuudessa eikä miten tästä selvitään. Silti jokainen meistä tarvitaan mukaan toimimaan. Koulun muutosvoima lepää ihmisyydessä. Me opettajat olemme kasvatuksen, pedagogiikan ja koulun arkipäivän ammattilaisia. Me tunnemme ja tiedämme realiteetit, jotka mahdollistavat sellaisen koulun, jossa muutovoima pääsee jylläämään. Aktiivista kansalaisuutta ja maailmaan tarttumista voi ja pitää saada harjoitella myös ihan tavallisina koulupäivinä ihan tavallisissa kouluissa. Se ei kuitenkaan onnistu, jos kuvittelemme nuorten olevan jotakin, jota he eivät ole. Tarvitsemme nuorten äänet kuuluviin, jotta saamme nuorten äänet kuuluviin!
Kaikissa kouluissa on ihmisiä, jotka haluavat olla muita aktiivisemmin mukana vaikuttamassa. He päätyvät usein mukaan oppilaskunnan hallitukseen, ympäristötiimiin tai johonkin muuhun, kuten Korso Valittaa-porukkaan.
Omassa koulussa aktiivioppilaan rooli saattaa olla paitsi palkitsevaa myös ärsyttää ja painaa. "Mä en jaksa kuunnella sitä feminatsi-shittiä enää", sanoi erinomaisen fiksu, kiihkeä ja peloton nuori, valmiina luovuttamaan. Kukaan ei viitsi taistella jatkuvasti tuulimyllyjä vastaan ja mesota barrikadeilla saman pienen porukan kanssa ilman vastakaikua. Maailmanpelastajatkin kaipaavat välillä eriyttämistä ylöspäin.
On äärettömän tärkeää huomata, että maailmassa on paljon ajattelevia, keskustelukykyisiä ihmisiä. Olennainen osa vaikuttamistyötä on liittyminen yhteen samanhenkisten ihmisten kanssa. Nuoret löytävät toisensa hämästyttävän nopeasti, kunhan autamme heidät alkuun. Bondailu naapurikoulun hengenheimolaisten kanssa tuottaa hetkessä mielettömän määrän kipeästi kaivattua ilmastotoivoa yläkouluun.
Kuuluuko koulu- tapahtuma tuo yhteen nelisenkymmentä teini-ikäistä aktiivista nuorta. Tapaamisen vaikutukset jäävät aaltoilemaan ainakin neljään ihan tavalliseen yläkouluun Vantaalla. Oppilaskuntien hallitukset, ympäristöryhmät ja muut aktiiviporukat saavat uskoa ja nostetta tekemiseensä ja syntyvät aallot leviävät ja kantavat lukemattomat lapset ja nuoret kohti parempaa tulevaisuutta.
Ajattelevia ja välittäviä ihmisiä löytyy myös aikuisista, mutta uutistulvan keskellä nuorta epäilyttää- syystäkin. Tämän hetken maailmankuva saattaa monella olla "kaikki tietää, kukaan ei välitä eikä tee mitään". Se on tuhoisa, ahdistava ja raskas ajatus ihmisyydestä ja tulevaisuudesta. Nuoret tarvitsevat meidän aktiivisesti paremman puolesta taistelevien aikuisten esiintuloa enemmän kuin mitään muuta. Mitä enemmän hyvisten heimo näkyy, toimii ja iloitsee saavutuksistaan, sen parempi.
Kouluissa on paljon opettajia ja muita aikuisia, jotka kuuluvat hyvisten heimoon. Armottoman jäykät rakenteet ja arjen hektisyys estävät meitä tarttumasta toimeen. Yläkoulu tarvitsee ilmastotekoja ja toimijuutta, jotka kunnioittavat sen omaa todellisuutta myös konkretian tasolla. Koulusta ja opettajan työstä on etsittävä kohta, johon ilmasto- ja aktiivisuuskasvatus mahtuu. Koulun rooli ilmastokriisin ratkaisijana ja hyvinvoinnin rakentajana ei voi nojata muutaman opettajan kutsumukseen ja vapaaehtoiseen palkattomaan toimintaan.
Koulu on uuden edessä ja hämmennyksen vallassa. Meille kasvatusalan ammattilaisille muutos on monitasoinen ja kaikkea muuta kuin helppo. Ilmastotunteet ja -ajatukset ovat totta niin opettajalle itselleen kuin hänen oppilailleenkin. Olemme jumissa kollektiivisessa hiljaisuudessa emmekä osaa omin voimin ulos. Mekin tarvitsemme apua ja tukea. Kuuluuko koulu?- hackathon tuo yhteen paitsi oppilaita myös meitä koulun aikuisia.
Toivon ylivoimainen ykköstuottaja on toiminta. Rohkeilla, arkipäivää kunnioittavilla päätöksillä ja yhteisillä ponnistuksilla voi lähteä syntymään niitä ihmeitä, joita saan työssäni todistaa; valittajasta tulee vaikuttaja, pelokkaasta päätöksentekijä ja tavallisesta korsolaisnuoresta (tai opettajasta!) supersankari.
Tervetuloa hyvisten heimoon!
Sanni Virtanen
Korso Valittaa- ryhmittymän ohjaava opettaja, Ruusuvuoren koulu, Vantaa