Hömötiainen ja Ankerias

Mitä yhteistä on hömötiaisella ja ankeriaalla

Oletko törmännyt viime päivinä uutisiin, joiden kuvassa poseeraa hellyttävän näköinen hömötiainen tai jänteikkäästi kiemurteleva ankerias? Jos olet lukenut otsikon tarkemmin, kyse on todennäköisesti ympäristöministeriön vasta julkaisemasta uhanalaisten lajien listasta, jonne kumpikin laji on päätynyt, monien muiden joukossa. Jos olet lukenut vielä eteenpäin, olet ehkä saanut selville, että Suomen lajisto köyhtyy hurjaa vauhtia ja sama kehitys uhkaa kiihtyä.

Voi olla hankala yhdistää noita uutisia omaan arkeen - hömötiainen ja ankerias eivät näy kovin monen ihmisen elinympäristössä normipäivänä muutenkaan. Mitä tästä sitten voisi päätellä? Kun pohtii kehityskulkuja, jotka näihin uutisiin johtavat, esiin nousee monia asioita, jotka olisi syytä ottaa vakavasti - vaikka hömötiaisen uhanalaisuus itsessäänkin on traagista.

Suuri syy lajien uhanalaistumiseen on tapa, jolla me hyödynnämme luontoa ja luonnonvaroja - hömötiaisen tapauksessa metsiä ja ankeriaan tapauksessa vesistöjä. Yksittäiset lajit saattavat tuntua vähäpätöisiltä mutta kokonaisuus kertoo, että luonnon tila heikkenee nopeasti. Meidän suomalaisten, jotka haluamme profiloitua luontokansana, pitäisi näistä signaaleista vetää vakavia johtopäätöksiä ja ryhtyä niiden vaatimiin toimiin.

Viime aikoina luontoarvot ja luonnonvarojen käyttö on alistettu kokonaisvaltaisesti liiketoiminnan etujen ajamiseen. Talouden kasvu, työllisyys ja taloudelliset voitot ovat olleet vastaanpanematon peruste luonnonvarojen käytölle ja luontoarvojen sivuuttamiselle. Lyhytnäköisen suunnittelun seuraukset ovat nyt näkyvissä vesistöjen rehevöitymisenä, hiilipäästöinä, hakkuuaukkojen mosaiikkina, sinilevälauttoina jne. Lajien uhanalaistuminen on vain jäävuoren huippu, joka kertoo tästä kehityksestä.

Kehityksen suuntaa voidaan muuttaa melko yksinkertaisin menetelmin. Lähinnä kyse on toiminnan suunnittelusta, joka pitäisi tehdä hiukan laadukkaammin, huomioiden toiminnan kokonais- ja epäsuoria vaikutuksia. Jos esimerkiksi kaivostoiminnalle annetaan valtuudet pilata ympäristöä ilman pelkoa korvausvastuuseen joutumisesta, toiminta ei mielestäni ole kovin laadukasta kaivosyrityksessä eikä yhteiskunnassa. Haittavaikutukset on ulkoistettu veronmaksajalle.

Maataloudessa ja metsänhoidossa on olemassa menetelmiä, jotka turvaavat monimuotoisuutta, vähentävät päästöjä ja ovat yhtä tuottoisia kuin perinteiset menetelmät. Jatkuvapeitteinen maanviljely sitoo ravinteet ja estää eroosion. Metsien jatkuva kasvatus tuottaa laadukkaampaa puumateriaalia ja pitää metsän aidosti monimuotoisena. Lisäksi se kestää paremmin ilmastonmuutoksen lisäämiä tuhoja, mm. tuholaisia, tuulia ja kosteusvaihteluita. Jatkuvan kasvatuksen metsä sitoo ja varastoi hiiltä tehokkaammin kuin perinteinen avohakattu metsä.

Nyt on niin paljon merkkejä ilmassa, että on viimein aika ryhtyä toimiin ja ottaa kaikki se tieto ja viisaus käyttöön, joka jo on olemassa. Uusia menetelmiä tarvitaan uudessa tilanteessa, ne pitää nähdä mahdollisuuksina. Esimerkiksi vihreä teknologia voi olla Suomen tuleva Nokia. Digitalisaatio mahdollistaa uusimman tiedon tehokkaan hyödyntämisen eri toimialoilla. Yritystukia voidaan käyttää uusien menetelmien kehittämiseen ja käyttöönottoon, ei vanhojen menetelmien pönkittämiseen.

Kyse on tahtotilasta. Annetaan hömötiaiselle kotimetsät takaisin niin meidän oma elämän laatummekin paranee.

(julkaistu Aamupostissa 11.3.)