Historiaa

Mäntysalon synty

Ilta Rauha Kristensen 1986/1990

Kirjoittaja oli Mäntysalon perustajan Henrik Enqvistin lähisukulainen ja MäntysalonSeuran perustajajäsen ja pitkäaikainen puheenjohtaja

Mäntysalon syntyhistoria

Mäntysalon omakotialue Klaukkalan pohjoisosassa on kirjattava yhden miehen ansioksi. Siinä ei liene vielä mitään merkillistä, onhan ennenkin ollut patruunoita jotka ovat saaneet aikaan paljon suurempia asioita, kokonaisia yhdyskuntia kuten Walden Valkeakoskella. Toisaalta on haaskattu mustetta mitättömämpienkin asioiden kirjaamiseen joten kerrottakoon tämäkin tarina.

Olkoon se kunnian osoituksena Mäntysalon ja Mäntysalon Seuran perustajille sekä heidän uraa uurtavalle työlleen Mäntysalon ja sitä kautta koko Klaukkalan kehityksen hyväksi. Tekijä on voinut naapurina ja lähisukulaisena kiinteästi seurata tässä kuvattuja tapahtumia. Tietojani olen täydentänyt haastattelemalla Henrik Enqvistiä ja emäntä Elma Liljaa.

Kirjoitettu Mäntysalossa v. 1986

Tarkennettu v. 1990 ja julkaistu Mäntysalon Seura r.y:n täyttäessä 20 vuotta 1991

Ilta Rauha Kristensen

Henrik ja ”Tuija”

Mies Mäntysalon takana oli Henrik Viktor Enqvist, pietarsaarelaisen kauppiaan poika. Henrikin ollessa 14-vuotias kuoli perheen äiti jättäen jälkeensä monta lasta menevän isän hoiviin. Isä avioituikin pian uudelleen ja lapsia alkoi tulla lisää.

Henrik sai 18-vuotiaana äidin perintöä 800 mk kouraansa ja käskyn lähteä pois kotoa. Hän tuli Helsinkiin ja osti pienen parturiliikkeen. Sen ammatin hän oli saanut opiskella. Hän eli nuoren miehen vaihtelevaa elämää aina sodan syttymiseen asti, jolloin hän myi liikkeensä joutuessaan lähtemään.

Ollessaan väestönsuojelutehtävissä hän tutustui tulevaan vaimoonsa Lempi Kärnään. Nimi Lempi ei miellyttänyt samettisilmäistä hurmuria ollenkaan, vaan saatuaan tietoonsa toisen ristimänimen, Tuulikin, alkoi käyttää hänestä nimeä Tuija.

Heidät vihittiin sota-ajan ankeissa oloissa ja heille syntyi tytär Tuula. Lapsi katsottiin viisaimmaksi lähettää pommituksia pakoon ukin ja mummin luo Pohjois-Karjalaan, jossa tyttö viipyikin 5-vuotiaaksi asti. Rauhan tultua Enqvistit ostivat Helsingistä pienen kahvilaan joka tuotti hyvin. Molemmat työskentelivät siellä aamuviidestä iltaluuteen joka päivä paitsi sunnuntaisin. He kutsuivat ukin ja mummin luokseen asumaan. Mummi oli jo sairas vuoteenomana ja ukki hoivaili häntä. Rahaa tuli, mutta sitä ei ehditty kuluttaa.

Lapsen kärsimykset

Muutaman vuoden kuluttua kuolivat molemmat vanhukset peräkkäin ja Tuija alkoi odottaa lasta. Kahvila myytiin. Syntyi poika, Rainer. Kovin kauan ei malttanut Henrik olla kotona vaan laittoi pystyyn uuden liikkeen, tällä kertaa ruokabaarin. Hänen tarkoituksensa oli hoitaa sitä itse vain apulaisten kanssa. Se olikin yllättävän vaikeaa. Liikevaihto lisääntyi koko ajan ja Tuijaakin tarvittiin siellä "auttamassa", mutta lopulta koko ajan. Pojan hoito jäi retuperälle. Vauva saattoi maata tuntikausia autossa baarin ulkopuolella, sitä hoiti ken ehti.

Vajaan vuoden vanhana todettiin lapsessa pahaa ihottumaa. Apua etsittiin monilta lääkäreiltä ja viimein Ylpöltä asti. Hän saattoi vain todeta että poika oli yliherkkä useille eri aineille, mm. lehtipuiden siitepölylle. Sen lisäksi vereslihalla oleviin haavoihin oli päässyt pesiytymään tunnistamaton määrä muita ihottumia.

Poikaa yritettiin hoitaa eri paikoissa, maalla ja kaupungissa, sairaalassa ja yksityisillä. Hänen kätensä ja jalkansa, joskus myös kasvonsa, olivat kääreiden peitossa, käsissä puuvillakäsineet syödessäkin ettei olisi päässyt raapimaan kutiavia paikkoja. Hengitystä alkoi ahdistaa, todettiin sydämen laajennus ja astma.

Siinä vaiheessa Tuija pakotti Henrikin myymään baarin ja alkoi itse hoitaa poikaansa. Heidän tuttavansa ja kesämökkinaapurinsa Röykän ajoilta, Jukka ja Ida Puumalainen, olivat muuttaneet Klaukkalaan ja kehottivat tulemaan sinne likaisesta Helsingistä. Löysivätpä pian paikankin, joka saattaisi olla myytävänä. Enqvistit kiinnostuivat, sillä baarista saadut rahat olivat vielä sijoittamatta. Eräänä päivänä he sitten saapuivat Puumalaisten opastamana Silaisten luo.

Paha alho

Siilainen oli eläkkeelle jäänyt yliopiston kirjastonhoitaja, jota myös leikillisesti kutsuttiin "tuomari" Silaiseksi, ilmeisesti hänen suuren tietämyksensä vuoksi. Hän oli vannoutunut pasifisti joka sen takia oli joutunut piilottelemaan sodan aikana. Hänellä oli vaikutusvaltaisai ystäviä, mm. prof. Haikala. Emäntä Lilja ei tiennyt itsuiko Silainen peräti linnassa vakaumuksensa takia, joka tapauksessa hän sai korvauksia sodan päätyttyä. Silloin juuri professori Haikala houkutteli häntä naapurikseen.

Niin Silainen sitten tuli korvausrahoillaan hieromaan kauppaa Emil Petrellin kanssa, jolla oli omistuksessaan perimäänsä maata mutta jossa hä ei asunut. Tila oli Vanhan Klaukan lehmihaka ja paikkaa kutsuttiin nimellä ”paha alho”. Sinne karja vietiin keväällä ja siellä ne käytiin lypsämässäkin Klaukkalasta käsin, jossa asunnot ja talot olivat. Syksyllä vasta karja sitten haettiin takaisin navetoihin. Luhtajoen ylitse vei hutera puusilta, jonne viettävä jyrkkä rinne johti sateiden uurtaman ja huonossa kunnossa olevan soratien. Se oli vaikeakulkuinen jopa hevospelillä, siitä nimitys paha alho.

Sillan nimi oli tietysti karjosilta koska sitä myöten karja vietiin ja tuotiin. Jossakin vaiheessa , vaiko murteen vaikutuksesta, nimi muuttui karjsillaksi ja lopulta j-kirjainkin tipahti pois joten nykyisin se on hieman outo Karsilta. Silaisella oli tarkoitus ryhtyä eläkepäivillään hoitamaan karjaa joten paikka oli vallan sovelias.

Kauppaa tehdään

Kesäisellä pientareella istuivat Silainen ja Petrel. Ostaja oli varustautunut oikein harjakasiryyppyjen kera. Leppoisissa tunnelmissa syntyi kauppa. 20 hehtaaria maata vaihtoi omistajaa. Siinä riitti myös heinämaata Silaisen tulevalle karjalle. Noin puolet oli peltota. Toinen puoli jylhää metsää. Lähiympäristössä asukkaita vain Mäkelän savustamolla Kirkkotien varressa nykyisen Professorintien kohdalla. Haikalan sukutila hiukan siitä etelään.

Silainen rakennutti Kirkkotien itäpuolelle Luhtajoen töyräälle talon ja navetan, lato oli paikalla ennestään. Hän hankki puolenkymmentä lehmää, maitoa vietiin meijeriinkin, maitolaituri sijaitsi kirkkotien varressa.

Silainen istutti myös puutarhaa, omenapuita, joiden sadosta samoin kuin viinimarjoistakin teki innokkaasti kotiviiniä. Syksyisin pidettiin viinijuhlat uuden sadon kunniaksi, vieraina hienoja ystäviä, ennenkaikkea prof. Haikala. Silainen asui tilaa kaikkiaan 16 vuotta. Sinä aikana ilmestyi Kirkkotien mäkeen muitakin asukkaita. Rintamamiestonteille. Sitten iski sairaus. 

Karja hävitettiin, koska emäntä ei jaksanut yksin hoitaa kaikkea. Vähitellen lähti huhu kiertämään kylällä että tila varmaan kohta myytäisiin.

Puumalaisen tuodessa Enqvistit paikalle, ilmeni huhuissa olevan perää. Silainen oli valmis myymään kaiken muun paitsi talonsa ympärille hän tahtoi jättää hehtaarin puutarhamaakseen. Lähdettiin katselemaan paikkoja. Metsä oli upea. Sankkaa kuusikkoa, jonka alla pehmeä sammal. Solakat petäjät kuusien seasta kohoten ja ylväitä latvakruunujaan kannatellen ylitse muiden. Lehtipuita ei lainkaan, sillä vielä vuosi sitten karja oli täällä laiduntanut ja syönyt kaiken lehtiosan. Metsä oli siistiä, emäntä oli kerännyt kaikki risut polttopuiksi.

Romanttinen Tuija ihastui heti siihen satumaiseen hämärään, joka puiden alla vallitsi. Kuullessaan poikansa hengittävän vapaasti tätä havuntuoksuista ilmaa hengityksen rahisematta, hän innosti miestään tekemään kaupat sen enempää aikailematta. Niin tapahtui. Maksuksi Enqvist tarjosi rahan lisäksi, jota ei ollut huomannut varata mukaan riittävästi, miljoonan markan shekkiä (vanhaa rahaa), jota Silainen ei huolinut vaan vaati selvää rahaa koko kauppasumman edestä. Muuten ei pantaisi nimeä kauppakirjaan.

Onneksi oli arkipäivä ja pankit vielä auki. Lähdettiin lähimpään pankkiin joka oli Nurmijärven kirkolla. Siellä vaihdettiin shekki rahaksi jotka katosivat liukkaasti Silaisen salkkuun. Kauppa hyväksyttiin ja vahvistettiinkin samantien pankinjohtaja Emil Kaukopään luona. Vuosi oli 1960.

Tilan lohkomisessa tuli ongelmia. Maanmittausinsinööri Lagus ei suostunut lohkomaan Silaiselle vähempää kuin 2 hehtaaria.

Kaikki paperit jouduttiin tekemään uudestaan ja vihdoin päästiin lainhuudatuksiin. Tila oli Enqvistien.

Klaukkala

Tuolloin Klaukkala oli rauhallinen, vähän ränsistyneen tuntuinen maalaiskylä. Muutama vauras talo hiukan tiestä syrjässä. Keskustaa hallitsivat Kiven osuuskauppa, Elanto, Talouskauppa, Koto-Asuste, Roinela, vanha seurakuntatalo, sekä kansakoulu kauempana mäellään. Oli siinä myös jokunen tönö kallellaan. Tie oli kiemurteleva soratie jota nykyisin vanhaksi Nurmijärventieksi kutsutaan.

Tulevaan Mäntysaloon vei Kirkkotiestä erkaneva hevostie Silaisen talolle. tilan nimi oli Karppo. Mäntysalon teitä nimettäessä myöhemmin tuli sen nimeksi Korppoontie siksi että suomenruotsalinen Enqvist tiesi kyllä Korppoon olemassaolon mutta ei tajunnut sellaista kuin Karppo, ja luuli vaan kuulleensa väärin.

Saatuaan tilan haltuunsa hän katsoi itselleen mökin paikan ja rakensi sinne tien. Vaatimaton hirsimökki nousi pian tuuheaan kuusikkoon, jossa oravat olivat perin tuttavallisia ja uteliaita. Haukka pesi pihapuussa ja teeri tepasteli soitimella läheisyydessä.

”Uudisraivaajat”

Mökki oli pieni hirsimökki, kaikkiaan 18 neliötä. Siihenmahtuivat sauna, pukuhuone ja kamari. Puumalainen katsoi kaivon paikan läheltä, mökki oli lämmin, pelkkä puuhella lämmönlähteenään ja tietysti myös saunan kiuas.

Poika parani hyvää vauhtia, elämä oli taivaallisen ihanaa ainakin Tuijalle. Hän saattoi vain kävellä tässä metsässään ja kuunnella sen ääniä, joka päivä löytyi jotain uutta ja ihastuttavaa aivan omilt anurkilta.

Kaupunkiasunto jäi kokonaan koulukäyvän Tuulan huostaan.

Henrik taas ryhtyi ensitöikseen harventamaan metsää aivan mökin ympäriltä. Valtavia havukasoja poltettiin ja lautaakin kertyi isot taapelit. Niistä hän jo sai takaisin vähän sijoittamiaan rahoja. Muuta rahantuloa ei ollutkaan. Hän ryhtyi miettimään miten turvaisi toimeentulon eteenpäin. Niinpä hän keksi että mahtuisihan ympärille asukkaita vielä muutama lisää.

”Kaavoituskiemuroita”

Hän luonnosteli ensin aivan pienen kaavan. Siihen tuli kaksi tietä. Kauimpana sijaitseva Äijäniitty saisi jäädä omaan rauhaansa. Samoin etelään viettävän harjun rinne, jossa oli paljon mansikoita. Lemmikkinotkoakaan ei koskettaisi. Vain muutama tontti, jonka voisi myydä rahaa tarvitessaan. 

Lähti siitä kuntaan kyselemään kaavoituksen toteutumismahdollisuuksia. Siellä hän sai hyvin ylimielisen ja ynseän vastaanoton. Klaukkalan kaava on vasta suunitteilla eikä tässä mitään "hökkelikylää" aleta sinne erikseen kaavoittamaan. 

Sisuuntuneena Enqvist lähti voipaperiarkille piirretyn luonnoksensa kanssa Uudenmaan lääninhallitukseen, tiedustelemaan poikkeuslupamahdollisuuksia.

Läänin arkkitehti Ravelalla oli kiireitä, mutta Enqvistillä oli aikaa. Tunti toisensa jälkeen  kului eikä puheille pääsyä myönnetty. Arkkitehti kävi lounaalla ja palasi takaisin iltapäivällä. Enqvist istui yhä odottelemassa. Lopulta Raveala kiinnostui siitä, kuka tämä itsepäinen odottaja oli, ja otti hänet vastaan. 

Yleisselvitykset saatuaan hän syventyi katsomaan piirrosta. Luonnos kiehtoi häntä mm. siksi että metsää oli jätetty niin paljon pystyyn ja tontit kohtuullisen kokoisiksi. Saatuaan vielä kuulla Enqvistin aikovan teettää tiet, vesi- ja viemäröintiverkoston sekä saoskaivon, hän ihastui vielä enemmän. Hän kehoitti naureskellen Enqvistiä piirrättämään kunnollisen kaavan joko arkkitehdillä tai insinöörillä ja tulemaan sitten uudestaan."Niin, ja keksikää sitten joku nimi tuolle paikalle, ja tiet pitää myös nimetä valmiiksi", hän varmisti hyvästiksi.

Mäntysalo

Niin tuli alueesta Mäntysalo, sillä vaikka puustosta suurin osa oli kuusia, ei nimi Kuusisalo olisi Tuijan   mielestä ollut niin kaunis. Sitäpaitsi kuusia jouduttaisiin kaatamaankin enemmän teiden ja kaivantojen tieltä. 

Teistä toisen nimeksi tuli ilman muuta Mäntysalontie. Siitä lähtevälle kaarevalle tielle, joka yhtyisi takaisin päätiehen*), annettiin nimi Äijänniityntie, se kun ensiksi kulki Äijänniitylle päin. Insinööri Vähä-Piikkiö, joka kaavan sitten piirsi, kuuli kuitenkin Enqvistin ruotsinvoittoisesta puheesta nimen Eijenniityntieksi, ja sellaisena se kirjoitettiin kaavaan. Lääninhallitus myönsi poikkeusluvan. Enqvist alkoi rakentaa teitä. Oli myös pantava käyntiin vedenottamon rakentaminen, lupien anominen, vesi- ja viemärilinjojen vetäminen jne.

Aiemmin, heti lohkomisen tapahduttua ja saatua lainvoiman olivat Enqvistit tarjonneet peltoalueiltaan halvalla Tuijan Irja-siskolle ja tämän miehelle Eino Raatikaiselle. Nämä ostivatkin itselleen n. pari hehtaaria josta suurin osa peltoa, vain pieni kuiva kumpare mökinpaikaksi. Heilä oli tarkoitus ryhtyä harrastamaan puutarhaviljelyä joka kuitenkin jäi toteutumatta. Vedensaannin he varmistivat ulottamalla rajansa jokeen astii ja rakentamalla kaivoja kaksikin. Vedenottamoa kun ei vielä ollut.

Aikanaan Mäntysalon Vesihuolto sitten perustettiin ja osakkeita tarjottiin mm. Kirkkotien varressa asuville. Ne eivät juuri menneet kaupaksi joten Enqvistien oli itse merkittävä lähes kaikki osakkeet saadakseen homman pyörimään. Käytäntö oli myöhemmin se, että jokaisen oli tontin osatessaan liityttävä myös vesihuoltoon ja osatettava ainakin yksi osake. Ensimmäiset vieraille myydyt tontit olivat vaatturi Hellmanille Mäntysalontie 10, ja betoniraudoittaja Kiviniemelle Eijenniityntie 7. Kaupoissa sovittiin että vesi- ja viemäriputket tuodaan tontin rajalle samaan kauppahintaan. Tuotiinhan ne. Mutta. Jo Mäntysalon Vesihuoltoa perustettaessa sitä vastustettiin kirkolla kovasti. Varsinkin vesilautakunnan puheenjohtaja Lehtoruusu.

Asia oli niin uusi Nurmijärvellä ja kirkonkyläänkin oli vastikään saati vesilaitos toimimaan. Lehtoruusu sanoikin lupaa anovalle Enqvistille: "Ei näitä nyt joka mustalaiskylään rakenneta".  Hän toi lakikirjan Enqvistin nenän alle, koputti tätä olkapäähän sanoen: " Lukekaahan lakia ennenkuin tulette tänne".

Hiekkaa rattaisiin

Enqvist närkästyi saamastaan kohtelusta ja sivalsi sormet pois olkapäältään ja hänen avustajanaan ollut  maatilahallituksen asiantuntija pyysi herroja rauhoittumaan ja Lehtoruusua itseään tutkimaan lakikirjaansa paremmin. Sen tuloksena lupa oli myönnettävä. Tämä jäi kuitenkin kaivelemaan kirkonkyläläisten mieliä, ja kun Hellman ja Kiviniemi anoivat rakennuslupia, niin nIitä ei myönnetty. Perusteluina käytettiin (nyt ilmeisen huolellisen lakitekstiin tutustumisen jälkeen) sitä, että Mäntysalossa ei ollut vesilain vaatimaa puhdistuslaitosta. Kosto jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Enqvist oli tunnetusti itsepäinen ja peräänantamaton varsinkin tietäessään olevansa oikeassa. Hän kutsui pieneen mökkiinsä palaveriin sellaisen määrän päättäviä henkilöitä, Maatilahallituksesta, Lääninhallituksesta ja Nurmijärven kunnasta yhtä aikaa selvittämään tätä tilannetta, että siihen ei jäisi mitään epäselvyyksiä. Kahvituksen jälkeen alettiinkin puhua viemäriasioista. Enqvist selosti tilanteen ja Nurmijärven suhtautumisen asioihin. Raveala kysyi silloin, miten Klaukkalassa vesiasiat oli ärjestetty, oliko siellä jo vesihuolto toiminnassa, puhdistuslaitos tai saosaltaat vai miten kaikki oli järjestetty? Nurmijärven herrojen oli myönnettävä ettei ollut vielä tehty mitään, vaan kaikki toimi siellä vanhalla kaivosysteemillä ja jätevedet menivät avo-ojia pitkin Luhtajokeen. "Eikö edes saoskaivoja kenelläkään?" huudahti Maatilahallituksen edustaja. ( Silloin ei vielä Vesihallitusta ollut). "No ei - ei ole, vielä, mutta suunnitteilla kyllä. " mentiin ulos. Mökkinsä takana olevalta pengermältä Enqvist osoitti alavalle pellolle näyttäen paikan, jossa sijaitsi syvä saosallas. Sinne menisivät Mäntysalon jätevedet, liete laskeutuisi pohjalle ja puhtaampi neste ajautuisi jokiuomaan. Hän arveli tämän systeemin riittävän niin kauan kuin Mäntysalossa asuisi vain muutamia talouksia. Raveala virkahti tuikeaan sävyyn: "Täällähän ovat asiat hyvin, jättäkää jo Enqvist rauhaan." Maatilahallituksen edustaja lisäsi että Nurmijärven viranomaiset tulevat saamaan ankaran kehoituksen hetimiten panna vesiasiat kuntoon koko Klaukkalassa. Piste.

Mäntysalon keisari

Vähitellen tajuttiin ettei Mäntysalosta tulisikaan "uutta hökkelikylää." Yksi ja toinen toi vaivihkaa vieraitaan katsomaan "Nurmijärven Tapiolaa", sillä Mäntysalo oli ensimmäinen paikka koko pitäjässä, jossa ei sallittu erillisiä ulkorakennuksia vaan kaikki toiminnot piti mahduttaa saman katon alle. Jonkin ajan kuluttua kävikin sitten niin , että kun joku meni kysymään kunnasta neuvoa Mäntysalon tonttinsa rakennusasioissa niin hänen käskettiin "kysyä Enqvistiltä". Vähitellen hän saikin lisänimen Mäntysalon keisari. Tontit kävivät hyvin kaupaksi sillä hinnat olivat turhankin halvat. Moni oli Enqvistille kateellinen, haukuttiin grynderiksi ja rosvoksi jne.

Pian ilmeni tarvetta kaavoitaa lisää tontteja. Otettiin Äijänniitty käyttöön. Sitä pitkin kulkee Suvitie ja sinne vie alueen laitaa pitkin Kovikkotie. Myös mansikka-aho tontitettiin monen suureksi suruksi, siellä ovat Harjutien talot.

Enqvist rakennutti itselleenkin oikean talon, ja samantien alapuolellaan olevalle vapaalle peltoaukealle uimalammikon omaan käyttöönsä. Havaittiin nimittäin pellon reunalla paikka, josta pulppusi jatkuvasti vettä. Kutsuttiin katerpillari työntämään maat pengermällä valleiksi, jonka sisälle jäi n. 3000 neliön ala. Aloituspaikka jätettiin loivaksi rannaksi. Pian allas täyttyi itsestään, hädintuskin ehdittiin ajaa pohja täyteen hiekkaa. Lähde varustettiin putkella jonka päähän laitettiin sihti ettei se tukkeentuisi. Pojan iholle se teki hyvää, siellä hän pulikoikin serkkujensa (minun poikieni) kanssa koko ihanan kesän ja kaikki oppivat uimaan aivan itsekseen.

Naapuritkin kiinnostuivat. Kysyivät lupaa uimiseen yhä useammin. Mikäs siinä, mahtuisihan tuohon.

Enkun lampi

Naapurit saivat maksaa joko pienen maksun vuosittain tai lunastaa koko elinikäisen uintioikeuden. Rantojen hoito piti tehtämän talkilla mutta harvapa siellä muut kuin Enqvist itse. . . Hän ajatti talvisin myös jään päälle hiekkakerroksen ja niin pysyi pohjavesi kirkkaana. Läheinen Luhtaniitty oli keväisin ja syksyisin tulvien alla ja siitä Enqvist keksi ajatuksen sen kokonaan vesittämiseksi samalla systeemillä. Tutkimuskin teetettiin. Hanke jäi kuitenkin unelmaksi. Se olisi ollut liian raju muutos viljelijäväestön mielestä. Vastustuksen kyllä jotenkin ymmärtää saadessaan kuulla, että tulviva niitty oli kuivatettu jo kerran ja juuri kun saatiin kustannukset maksetuilsi, alettiin kuivattaa Nurmijärveä mutta unohdettiin jatkotoimenpiteet ja seurauksena oli alempana sijaitsevan Luhtajoen niityn tulviminenuudemman kerran. Maanviljelijä tahtoo toestysti taistella maastaan jo satavuotisten perinteidenkin velvoittamana vaikka se tämän päivän tilannetta ajatellen tuntuukin tarpeetomalta.

Mikään ei ole ikuista ja jonkun sukupolven kohdalle sattuvat muutospaineet voimakkaampina kuin toisten. Tekojärvihanke on toistaiseksi rauennut. Jokikin kertaalleen ruopattu. Omaan lammikkoonsa Enqvist kerran kokeili istuttaa kirjolohta, koskapa siihen joesta pikkupoikien onkimat ja "istuttamat" kalat jopa lisääntyivät. Kirjolohista ei kyllä ollut pitkää iloa, ne hävisivät lammesta vähitellen tuntemattomalla tavalla. Kerran myös luvallisesti. Tuli nimittäin päivänä muutamana Enqvistin luo eräs nuori nainen, esittäytyi rovasti Launialan tyttäreksi ja esitteli myös vierasmaalaisen ystävänsä. He olivat olleet lomamatkalla Lapissa, jossa ahkerista yrityksistä huolimatta miesraukka ei ollut onnistunut saamaan yhtään kala saaliikseen. Siksi he tulivat kysymään, kuultuaan että täällä oli kirjolohia altaassa, saisivatko he pyydystää sieltä edes yhden. Tietysti lupa annettiin ja pian mies vetikin aika vonkaleen. Valokuvauksen jälkeen hän kiitti kovasti Enqvistiä joka pelasti hänen lomansa menemästä piloille. Noista kirjolohista jäi kyllä yksi riesa uimalampeen, nimittäin järvisimpukka. Se oli ilmeisesti ollut kirjolohen kiduksisa juuri kotilovaiheessaan ja alkoi lisääntyä päästyään rauhalliseen veteen jossa sillä ei ollut saalistajia.

Puheenaiheita riitti

Edellä mainittu tarina osoittaa Enqvistillä olleen myös ystäviä. Rakennustarkastaja Pukkila esim. ymmärsi alusta alkaen sen kaukonäköisyyden millä Enqvist. Suunnitelmiaan teki ja toteutti. Moni ei käsittänyt häntä pelkästään siksi että hänen ajatuksensa olivat liian uusia. Paljon närää herätti myös se, että hän oli muualta tullut, ja se, että hän asioita voimallisesti ajaessaan ei jäänyt nyhjäämään kunnan vastustelevien virkamiesten kanssa, vaan kääntyi ylempien instanssien puoleen jolloin paikalliset päättäjät kokivat ktsensä poljetuiksi loukatuiksi. Vaikka moni havaitsi myöhemmin hänen olleen oikeassa, ja vaikka otettiin mallia hänen puuhistaan mm. ostamalla Haikalan sukutila ja kaavoitettiin totnteiksi samoin periaattein, niin kaipa se suomalainen kateus jäyti taistalla ja asenteet varsinkin kirkonkylällä pysyivät nyreinä. Kadehtijatkaan eivät aina ajatelleet sitä, että olihan Enqvisteillä rahaa jo tullessaan. Omalla kustannuksellaan he teettivät tiet, vesi- ja viemäriverkoston, vedenottamon, jopa ensimmäiset 5 katuvaloa, joista saivat maksun kunnalta monta vuotta myöhemmin. Miksi ei kadehdittu myös niitä, jotka ostivat tontin Enqvistiltä halvalla ja muutaman vuoden kuluttua myivät sen moninkertaisella voitolla? Enqvist oli aikaansa edellä, liian kaukana muista. Se kävi ilmi mm. silloin kun hän suunnitteli Kerhokujan varrelle varaamalleen tontille nykyaikaista monitoimitaloa, johon olisi sisältynyt uimahalli, ravintola, klubihuoneisto, kappeli ja seurakunnan päiväkoti sekä vahtimestarin asunto. Kaikki säikähtivät ajatuksen uutuutta ja perivanhoillisella pelolla tyrmäsivät yrityksen. Keksitiin kaikenlaisia verukkeita, pelättiin sen tuovan levottomuutta ympäristöön. Lehti ivaili suuruudenhulluudesta jne. Enqvist antoi suunnitelman raueta. Antoi myös jakaa tontin jonka oli aikonut lahjoittaa kerhotalon paikaksi. Siitä tehtiin kaksi omakotitonttia ja ne myytiin tarvitseville. Siitä nousi myös äläkkä. Se kun olisi pitänyt pitää puistona. Niitä on kuitenkin Mäntysalossa enemmän kuin asuinalueilla yleensä. Ne ovat nyt kunnan omistuksessa, villiintyneinä, sillä kunta ei vaivaudu niitä juuri hoitamaan. Tunnollisimmat asukkaat itse sen sijaan hoitavat lähistöllään myös yhteisiä alueita varsin kiitettävästi. Tuijan kuoltua 1977 menetti Enqvist kiinnostuksensa Mäntysaloa kohtaan. Rainer oli kasvanut isoksi ja pystyi itse pitämään ihottumansa kurissa. Jo Tuijan eläessä ostivat Enqvistit isohkon tilan Kuusamosta. Sinne Henrikin teki mieli. Vähitellen hän loittoni Mäntysalosta, ensin Haikalaan, sitten Klaukkalaan, senjälkeen Vantaanpuistoon ja viimein lopullisesti Kuusamoon. Sieltä hän palasi Helsinkiin tyttärensä luokse tuntiessaan lopun lähestyvän. Hän kuoli 1987, kymmenen vuotta Tuijan jälkeen. Lepää Nurmijärven kirkkomaassa Tuijansa vieressä.

*) myöhemmin nimi muutettu Tuohitieksi