Tekniikoistani: Veistokseni ovat pääosin keramiikkaa, osin pronssia, puuta, metallia.

Kuvia teen eri tavoilla: öljyväri, silkkimaalaus, sekatekniikat... fotografiikkaa. Valokuvaan, piirrän musteella, tietokoneella ynnä muilla tekniikoilla, jopa huovutuksella.

Ajatuksistani ja työstäni:

Mietin, paljonko meissä on omaa itseä, paljonko maailmaa, korkealtiko taivasta, paksultiko nokea siivissä, syvältikö reikiä sydämessä – ja havaitseeko ne toinen? Ehkä itseä on juuri tapa kokea, iloita ja kipuilla omalla laillaan. Onko määränpääni tulla siksi, joksi Luoja minut loi? Omat työni ovat osaltaan sitä prosessia.

Vaikkeivät teokseni ole materiaaliltaan lasia, niiden sydän on, melkein kaikkien. Havaitsetko säröilevän hymyn, hehkun, kuumuuden, vilun ja uhman? Näkyvien ja piilotettujen hahmojen toiveet, huuman ja elämän? Kuoleman?

Meistä jokainen oli pieni, - en voi sanoa lasinhauras lapsi, vaan paljoa hauraampi, herkempi elämä. Perhosenhenkäystä keveämpi ja ainutkertainen. Maailma kouli ja puki meidät yhä suurempiin ja painavampiin haarniskoihin, toisinaan keveän ja somannäköisiin juhlahaarniskoihin, piikit sisäänpäin, tai ulos... Niillä kullakin on monta muodikasta nimeä, lukematon määrä olomuotoja, jostain syystä hyväksymme ne – ja pysyäksemme kärkijoukossa kasvatamme jäsenemme ja mielemme kulloisiinkin vankiloihimme sopiviksi, yritämme muovata itseämme ajan tasalle, ajan muotoiseksi. Sitä en halunnut, enkä vieläkään halua.

Pidän töissäni vapauden säilyttää sisäisen untuvikon, lapsellisuuteni. Milloin minkin. Saavat työni laulaa omaa kieltään omassa rytmissään, ihan omassa ajassaan.

En yleensä tee etukäteissuunnitelmia. Annan kätten ja silmien toimia aluksi vapaasti, sitten tarkentuen, kohdentuen, löytäen ja hioen ilmaisuun pyrkivää uutta "otusta", työtäni.

Valokuvaan luontoa, usein lintujen ja eläinten elämää, - joko dokumentoinniksi tai esteettiset seikat edellä. Abstraktimpia asioita, jotka tässä globaalitalouden ruttuun ja karrelletallomassa palloparassamme kynsivät minut sisäisesti verille, en päässe kuvaamaan; Niistä kirjoitan tai muutoin pyrin vaikuttamaan.

Luonto alkaa siitä kun astun ulko-ovesta. Jos kaikki mieltäisivätnäin, ehkä pihat, puutarhat, puistot, metsät ja teidenvieret olisivat kelvompi ja laajemman lajiston elinpaikka . Luontokatokin vähenisi nykyisen "tehomaankäytön" sijaan, tämän joka yksipuolistaa maat ja mannut äänettömiksi äärettömiksi lajiköyhiksi palstaerämaiksi ja puutarhojen ja golfkenttien vihererämaiksi, arkkuverkanurmeksi, tasanysäksi. Ihmisen "kiire" lihottaa tiet hirmukaistaliskoiksi - eli tuhomaankäytöksi. Lukutaidottomat, puolustuskyvyttömät Luojan luomat tulevat yliajetuiksi tai vähintään häätyvät irtolaisiksi, jotka ilman soveliasta kotipaikkaa kuolevat saamatta enää jälkeläisiä. Näin lajeja - myös ilon lajeja - katoaa.

Lintuparviensinfoniat ja satakielikamarikonsertit, joiden sooloja sydän hypähdellen kuulimme, katoavat. Lajien tahallinen ja tahaton häätö on meidän köyhtymisemme. Vonkuvat autot, porat, moottorit ja pinisevät sähköhyrrelöt, pulskasti pulsoiva rytke, ääniversumimme tuhoaa kuulomme, hermomme. Tinnitus kirouksemme.

Emme enää voi riemuita loputtomasta värien, muotojen, höyhenten, kuonojen, tassujen ilakoinnista, laulujen, tepasteluiden, perhossiipein leijailujen ja pienten villikukkain kavalkadista, joka vielä äsken oli... Ojentelemme haurastuvia muistojemme käsiä etsien miltä ne näyttivätkään, miltä kuulostivat.

Etsimme isänmaamme kukkeaa myhäilevää luontoa kuvista, tallenteista. Päämme peräsopukoista. Kansakuntain palvoma Ylijyrsin, Teho-Talous rouskuttaa ahnaasti varmistaen, että yhä harvemmat pääsevät pilaamattomaan luontoon, todellisuudessa. Nuorimmat eivät edes tiedä siitä. Pakenevat skifiin sfääriin, eikä ihme, jos emme heitä vie metsään ja suolle oikeasti, emmekä löydä ainoatakaan villiä kissankelloketoa mesikukkia nuuskiskellaksemmme, vaan tarjoilemme teelmää, jäljitelmää, puuhapuistoja. Ja nuudumme ajantasaisyhdentekeväismyllyjen jauhoksi. Leipoudumme osto-must-höttötaikinaan ja deletoimme elämämme. Sisäistä lahoamistamme luulemme kypsymiseksi, ympäristömme tyhjiinimusyöpää kehitykseksi. Tällaisessa maastossa rämmin.

Omassa puutarhassani olen antanut luonnon kasvaa, elää, monipuolistua, ehkä riemuita siitä pikkupläntistä maapalloa, jonka olemassaoloon voin vaikutta.

Taiteellani

Synnytän jotain,

toivoakseni muutakin kuin

hyttysen parahduksia hämärtyvään ...

My sculptures are mostly cheramics, sometimes bronze, wood, metal .

Pictorial art is done with various techniques, oil, mixed materials, silk.. photografiks, photos and drawings with ink, or with computer or something else, even by felting.

About my works:

What else we do but

breath our life with our own lungs, filtrate the smoky ragged air, take what we need to live – and blow the rest out, and it is changed, metamorphosed.

My works are part of this process.

How much of us proves to be ourselves, how much of it is the from the world,

how highly heaven, how thick the soot on our wings?

How deep the hollows in our heart?

Do others perceive this?

Perhaps self is a way to perceive, to feel joy, to feel pain - in one´s own way, just as God created us ?

My works are not of glass - but their heart is.

Look: the smile crackling, the glow, the heat, the chilliness, the defiance? The wishes of those who are to be seen, and those who are hidden, their enchantment, their life and death?

Everyone of us was small, - I can´t say only “a child brittle as glass”, - but

even much more brittle, more impressionable life, lighter than the breath of a butterfly,

yes, unique.

Reared and harnessed in to armors - the more heavy - heavy we were, and some of these looked like light and cute, the armors of festivity, - but were barbed inside. Many chick names they got, an innumerable number of existences –and for some reason we accepted them.

In order to stay on the peak

we molded our limbs and minds to fit to the measures of our prisons, to the shape of our time – this seemed to fight against my deepest needs, so I did not bother.

They say:

“You are not from our time.” Good.

In my work I keep my freedom -

to stay as a childish downy bird,

or what I happen to feel to be, and-

what gets its existence has its´ right to speak and sing just in its own language and rythm,

in its own time; You and I can start to listen what they say.

I do not make plans in advance when working with concrete materials,

I just let my hands work, then

I realize what was in my mind.

Now is the time to start final touches.

I find this “inductive”, free method effective and worth wile for me.