Muuta /something else

Kuvieni alla poimintaa päiväkirjastani: Kesy punarintani

My tame robin

8.4.2017 Ollut toinen peräkkäinen pakkasyö. Kesäisin täällä pesivää, viikon jo helkkynyttä, eilisin likelle tullutta punarintaa ei kuulunut. Mustarastaskin vaiti. Odotin. Piiskutus likeni! Tuli tuomeen. Punarinta helisi, lennähti pian kädenojennuksen päähän oksalle, lauleli. Katselimme toisiamme, minä suolapatsaana. Nokan kohotessa pulputuspiiskutukseen valo läikähti, valaisi laulajan silmäterän (dramaattinen sivuvalaistus, jota joskus tavoittelin muotokuvissa.) Ruosteenpunaiset kaulahöyhenet värisivät, levisivät ja supistuivat pulppuilevan sävelpuron tahtiin. Lintu katseli vuoroin minua suoraan silmiin, vuoroin ylöspäin, lauleli pitkään. Viluiset varpaat - niin pienet, täydelliset - kuulsivat auringon kilossa tummahkoa punaa. ”Kuin pieni enkeli”, ajattelin ja kiitin mielessäni Luojaa tästä linnusta.

Pitkäperjantaina 14.4. pakkasta, lumipyryä. Punarinta tykö. Talikolla tunnustelin lumen alta aiemmin roudasta paikoin ohuelti sulanutta kamaraa, kuorin pintaa, kääntelin. Parin kolmen mättään kellistyttyä kyykyin kertoakseni: Pysyn tässä. Nälkäinen lintu lennähteli miltei syliin. Kroppani toi tuulensuojaakin? Sain pienen pomon, parhaan personal trainerin liikuntaan mitä ikänä. Työasennot kehitin selän vaatimusten mukaan. Alkoi pitkä rupeama: Liihotimme päivien mittaan auringon mukaan, välillä lintu meni edellä, istahti suotuisimmalle paikalle, ellen ite sitä löynnyt, odotti, piiskutti: ”Tule, täältä kaiva.” Maata, mättäitä, kiviä ja kaatuneen puun puolilahoa kuorta käänneltävä vähän väliä, kylmimpinä aikoina kävin vain hätäisesti syömässä ja kahvilla. Kipinkapin palailin lempeäksi jättiläiseksi, kolisutin talikkoa kiviä tms vasten, kutsuin ”Maritan punarinta– tuu tuu, hyvää hyvää!” Pöheikön poukamista se kiiruhti, mitä nälämpi sitä pikemmin. Auringon paistaessa se antoi odottaa, kävi tullessaan sieppaamassa lentävän hyönteisen.

Vapunaaton lumipyryyn kamera föliin. Lintu salli kuvaamisen, istui pallona höyhenet pörhöllä. Niitä huoltaessa näkyi karu totuus: Perin harvalta, hataralta sen puku näytti. Kaikki höyhenet miltei pystyssä. Miten osuivat reikäpaidassa limittäin niin, että tosiaan pitivät lämpöä? Lämpöisempinä päivinä ylhäältä katsoen, takkinsa näytti tiiviiltä, tasaväriseltä, mutta valon osuessa ylävinosta täplittivät ruskeanvihervää siloselkää ja harmaita kylkiä vaaleammat kohdat, himersivät riisiposliinin tapaan, kuin miltei läpi näkyen.

9.5.2017 Vain tuulen huju, ajoittain rakeitten ropina kesäisen kuurosateen intensiteetillä. Kahina ruohoissa, kuovin kaiho huutelu. Yksittäinen varis kaukaa. Autojen mylvekin tauolla. Hidas pehmeä rakeitten valssi kiihtyi äkisti tarantellatanssiksi. Punarinta eteeni. Hyppelehti vikkelät tasapökät, jäi paikalleen, kallisti päätään, korvan pikkuruiset peitinhöyhenet kohosivat: se kuunteli - muutaman sekunnin - paikoillaan, (näki kohteen vain korvilla?) Kuin ohjus huis - hyppäsi se suoraan, nappasi maasta näkymättömistä lehtien alta milloin toukan, milloin kuulemansa pienen madon tai tuhatjalkaisen. Silloin minä toistin korkeahkolla hilpeyssoinnilla ” Hyvää, hyvää!” jotta se muistaisi äänteideni tarkoittavan herkkua. Kuulotarkkuutensa havaittuani vähensin muuta puhelemistani, etten häiritsisi uurastusta. Miten haitannee nyky-ympäristöjen hälyhumu, melusumu lintuja?

10.5.2017 Uutinen: Vain kolmasti sadassa vuodessa näin kylmä kevät. Olin 27 päivää jo ruokkinut punarintaa. Aamuisin se hotki parisenkymmentä, muulloin seitsemisen suupalaa, sitten lastasi taiturimaisesti nokkaansa hitaasti kiemurtelevia mato- ja toukkaspagetteja täydellisen luvun, seitsemästä kymmeneen kerralla, keltaisia, vaaleita, punaisia… Nyt se keräsi enimmin keltaisia sentin parin mittaisia ja kiidätti ne aikuisen kokoiselle nokkaa ammottavalle lapselleen säksättäen kastanjettimaisia varoituksia.

Emo palasi pikana. Muutaman paakun noustua se jo hyppäsi liikkuvan lapion kyytiin tutkimaan. Ellei kerralla löynnyt tarpeeksi, hypähti se sivuttain vatunvarrelle/ lähelleni oksalle: ”Tsididi, tisdidii.. ” ja pienen viulun paganineja korkein sävelin: ” Lisää!” Abrakadabra, heti tottelin, minä, jättiläispalvelija. Lisää punnersin, hempsutin paakuista multaa. Tarjoilu valmis. Seisahdin sanoen: ”No kattos ny, löytyykö siitä.” Ymmärtäen pyrähti pomo eteeni. Etsi. Hypähti nojaamani talikon haarukanlavalle, kuin orrelta tähysti, palasi maahan, haeskeli, kulki ympäritseni. Istahti saapaskärkeni kumisohvalle, jonka pulleva muotoilu ei ollut niin kelpo kuin sormen, jolle se ei tohtinut, vaikka vaaksan päässä katseli. Joskus toki tohti napakasti nokkaista kämmeneltä tarjoamani herkkuhöntiäisen. Ruoanvientireissulta tultua sopi istua korvani kohdalle seljapensaan /omenapuun oksalle. Pensassaksieni moderni muotoilu houkutteli kokeilemaan kädensijaa tuoliksi.

29.5.2017 Koleaa, aamupäivästä 5˚C. Punarinta joutuin luo. Aloin kääntää maata. Siitä se hotki seitsemän aamiaistoukkaa, poimi nokkapihteihin seitsemän sentinparin keltatoukkaa, joiden molemmat päät kiertyvät epätoivoisesti rinkilöiksi, ja tuhatjalkaisen, jonka kiemurtelun takia piti kantamusta entrata, sovitella ne täydelle nokkaorrelle ehoksi pakningiksi. Kovin punasävyiset madot se sylki vek. Pyrstönsä pituisia matopoloja se kuritti ja jätti muutaman pehmentävän keskivartalonokkaisun jälkeen kiemurtamaan kanveesiin. Haki pienempää evästä, lopuksi nouti nokan kärkeen sen kurittamansa. Joskus koko vikuroivan lasti piti pudottaa, latoa uuteen järjestykseen.

Kesäkuun alkua, aamupäivisin 3 ˚C, päivät koleita. Punarinnan palvelijana jopa 8 tuntia päivässä. Huilimatta hääri se aamunkoitosta auringonlaskuun. Emon osa.

20.7.2017 Kylmiä päiviä, n 12˚C. Sadetta. Rappupäässä odottanut punarinta pyrähti tykö heti kun nenäni ulos pistin. Pukunsa näytti kuluneelta, käsisulkien ja pyrstösulkien kärjet rispaantuneilta, vasemman säären vaaleat pulttuhöyhenet repsottivat tavallista enempi levällään. Osuneet johonkin? Otsassa nokan yläpuolella tumma läntti siinä, mihin nokkapihdeissä kiemurteleva mato murjaisee märän nyrkkinsä, ja mihin vikuroiva ohutsiimahöntiäinen iskee apua harovan millirillisen kouransa. Sen hetken kun lintu istahti, se tasapainoili yhdellä jalalla, pitäen toista höyhenissä lämpiämässä, kuten pakkasilla. Jalat niin väsyneetkö, että lepuutettava, vai särkikö niitä? Montako suuta odottamassa?

Sade hellittänyt tunteja sitten. Punarinnan puku oli nyt eheämpi. Vasen, kauan jo repsottanut pulttu ei repsottanutkaan, lintu ei käväissytkään saappaallani, vaan tähysi parin metrin päästä, kävi napsimassa isompia matoja ja lennätti ne tammen juurelle heinikossa lymyilevälle poikaselle. Seuraavaksi punarinta keräsi lastillisen pikkumatoja, käväisi jaloissani, vei saaliin tasan päinvastaiseen suuntaan, pusikkoon mihin ennenkin. Kohta isoja tammen alle. Sitten pieniä pesälle. Oliko toinenkin emo keksinyt käyttää palvelijaa? Suloista!

Mittelin talikon voimaa valkojuurten juuripaakkuvoimaa vasten. Alta löytyvät keltaiset matopatongit olivat emolle mieluisat. Mukaan. Illalla kääntelin liuskekivilaattoja. Alta yllätetyt hämähäkit vaaleine munakehtoineen punarinta nokki riemulla, nopsemmin kuin mitään siirantapaista puunkuoren alta paljastunutta virallisentummaa toukkaa tai Otamon kaivokselta hakemieni kalkkikivien alta pakoon pyrkiviä toffeenruskeaita tuhatjalkaisia, joita se oli kättäni hipoen hätäillyt napsimaan. Emouden sankari koosti ravinto-opin suosittamia monipuolisia, monivärisiä annoksia: Pieniä matoja, keltaisia ja heleän keväänvihreitä toukkia, hämähäkkejä, - ja kuin gourmetkoristeeksi beesinvärisiä pitsikuvioisia rusettimaisia pikkuperhosia. Annoksineen se yhtenä suhahduksena pyrähteli siivet olkapäätäni viistäin pesälle.

Tointaan se jatkoi kunnes aurinko tutimaan. Silloin ahertaja istuutui kuivuneelle oksalle eteeni, nökötti selin minuun, ikään kuin turvallisesti. Minä, yövahtiko? Kurotin nähdäkseni tarkemmin: Hetken sen pienen silmät lupsahtelivat kiinni, auki. Sitten jäivät kiinni.

Kuuluipa pian pesän suunnalta harakka. Poliisina, pillit soiden, mekkaloiden ampaisi emo hätyyttämään. Motkotti nopeasti, äkänä kovalla äänellä. Jotta frakkihäirikkö herkeisi ryöstämästä kalleinta, hampsin, henkivartija, sinne päin, kraakkuen variksena lujaa ja rumasti: ”KRRaa KkRRRaaaa!” En aikonut pesälle, vaan harakan pelästykseen saakka. Jo loppui frakkiörvelön nauru, samoin punarinnan motkotus. Käännyin. Jos poikanen olisi rosvottu, ehkä emon motkotus olisi kuulunut kaikkoavana örvelön perässä lentäen? Nyt se loppui pesällä. Urhea emo.

Ihmisten kulkemisista emo varoitti kastanjettinäpsytyksin. Kissan nähdessään tai kun mopsini ja sen harkitusti sekarotuinen pitkäkuonoisempi poika talsivat pihatiellä (eivät tykkää heinikosta), se hälytti korkeammalla, sointuvammalla huilumaisella äänellä, ihka eri nuotilla, eri tavoin kuin mistään muusta.

Päiviä. Jo istui aikuisen kokoinen poikanen täpläisessä höyhenmekossaan ikkunan edessä, siinä, missä emo aamuisin kurkki, ettenkös riennä hommiin. Ehkä kesyllä linnullani oli jo toinen poikue – pesälle viemisten koostakin päätellen.

Viimein lämpöisempi kausi, punarinta kävi moikkaamassa enää harvoin. Vattumaalta kauempaa kuului varoittelua poikasille.

Mikään matka ei voisi elämässäni korvata näitä kokemuksia. Yhteistyötä vapaan, luottavaisen luontokappaleen kanssa. Koko maailma synkkine uutisineen häipyi täydellisesti mielestä hääräillessäni punarinnan kera, sen silmiin katsellessa, sitä kuunnellessa, voidessani auttaa sitä. Lapsena en saanut hartaasti toivomaani kanarialintua. Aikuisena tuli taivaan vapaa laululintu luottavaisesti seurakseni! Niin monesti sain sanoa ”Kiitos Jeesus tästä ihanasta pienestä!” Sain, lapseton, hääriä ”isoäitinä” noille taivaan linnuille.

Marita Henriksson

.