Ihmisellä on elämäntiellään aina seuraa, kuolema varjostaa hänen jokaista ajatustaan ja tunnettaan.Kuolema ei ole vain fyysinen tapahtuma elämän lopussa, vaan kuolemalla on monet kasvot. Kuoleman kasvoja ovat kielteisyys ja pelko.Yksi ihmisen pyhimmistä velvollisuuksista on olla oma itsensä. Elämä on kovin lyhyt ja meillä kaikilla on oma erityinen kohtalomme. Elämän pelottava tosiasia on sen ennustamattomuus. Meille voi tapahtua mitä hyvänsä.Eräs asia on kuitenkin varma ja väistämätön. Meidän on lähdettävä täältä kun kuolema kutsuu. Missä miten milloin? Sitä emme tiedä.

Syntymässä tullaan tyhjästä, kuolemassa hävitään tyhjyyteen. Kun joku kuolee, hän aivan kirjaimellisesti häviää. Kuoleman hetkellä minuus ja sielu kamppailevat, mutta kun sielun on aika lähteä, se lähtee.

Liian monet ihmiset valmistautuvat elämään sen sijaan, että eläisivät. Elämä on lyhyt ja elettyjä hetkiä ei saa takaisin. Vaikuttaa siltä, että meidän on määrä elää kaikki se, mikä kohdallemme osuu. Elämässä usein vain odotamme, että jokin puuttuva tulee täyttämään elämämme. Ihminen, esine tai hanke. Haluamme epätoivoisesti täyttää tuon tyhjyyden.

Mutta vain tuntemalla sielumme, voimme täyttää tuon tyhjyyden.

***

Sogyal Rinpoche / Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, luku 19

Voiko kuollutta auttaa hänen kuolemansa jälkeen? Kyllä voi, monellakin tapaa. Tehokkain aika auttaa on 21 päivää kuolemasta, mutta maallisen avun vaikutus on voimakas 49 päivää. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä auttaa.

Rukoukset ovat yhtä tehokkaita, tekeepä ne maallikko tai pappi. Sinun ja kuolleen välinen vahva yhteys antaa sinulle lisävoimaa rukouksiisi. Kuolleen ihmisen ja hänen kuolinpaikkansa välillä on vahva yhteys, joten sinun tulisi ajatuksissasi olla läsnä tuossa paikassa rukoillessasi. Rukouksissa tulisi huomioida kuolleen elämänkatsomus, eikä rukoilla asioita, jotka vain kiihdyttävät kuollutta. Rukousta vahvistaa esim. kuolleen kuvan katseleminen.

Erityisesti niiden puolesta tulisi rukoilla, jotka ovat kuolleet ahdistuneina. On myös tärkeää käyttäytyä niin, ettei häiritse tai loukkaa vainajaa. Esimerkiksi perinnöstä riiteleminen voi aiheuttaa tuskaa vainajalle.

Meidän ei tulisi puoliksi kuolla rakkaittemme kuollessa; meidän tulisi elää entistä täydemmin heidän mentyään.

Mutta myös surevat käyvät läpi eräänlaisen kuoleman. Aivan kuten niiden, jotka todella tekevät kuolemaa, myös surevien sekasortoiset tunteet ovat luonnollisia tunteita. Surutyö on pitkä ja usein kipeä prosessi, jossa suru palaa yhä uusina ja uusina aaltoina.

Surutyön edellytys on, että kohtaamme tunteemme avoimesti, suru ei mene ohi parissa kuukaudessa, siihen voi mennä vuosi tai kaksi. Surun voi kohdata esim. juttelemalla kuolleen valokuvalle ja aloittamalla hyvästelyprosessi, viemällä suhde päätökseen ja päästämällä irti.

Mutta ennen kaikkea, rukoile ja pyydä apua, voimaa ja armoa. Rukoilu ei poista surua, surulle on oltava avoin. Kärsimystä ei voi juosta pakoon.

Jonain päivänä katsot eteenpäin ja kysyt itseltäsi: "Mitä aioin tehdä elämälläni? Miksi haluan jatkaa elämääni?"

***

Sogyal Rinpoche / Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, luku 18

Varsinaisen kuoleman kokemuksen jälkeen heräämme välitilaan, joka on kuoleman ja uuden syntymän välissä. Tässä välitilassa tiibetin buddhalaisuuden mukaan otamme ns. mieliruumiin muodon, joka muistuttaa aiempaa kehoamme, mutta on nuoruuden ja terveyden perikuva.

Tässä tilassa voimme keskustella samassa tilassa olevien kanssa ja voimme liikkua ajatuksen voimalla ja nopeudella myös tässä maailmassa. Mutta ainoastaan selvännäkökyvyn omaavat ihmiset voivat tunnistaa hahmomme tässä tilassa. Tässä tilassa ihmiset eivät aina tajua olevansa kuolleita, vaan voivat palata kotiinsa ja yrittää keskustella läheisten kanssa.

Tämä tila on myönteisen elämän eläneille myönteinen kokemus, mutta kaikki aiheuttamamme kärsimykset toistuvat tässä tilanteessa kuin riivaajina (mutta ne ovat oman mielen harhaisia projektioita). Kirjoittaja kuvaa tilaa kuin transithalliksi, jossa joutuu odottamaan seuraavaa vaihetta.

Tässä tilassa voimme kutsua avuksi meille tuttua valo-olentoa ja hän on aina käytettävissämme. Rukoukseen harjaantuneen on helpompi pyytää tuossa tilassa apua valo-olennolta kuin harjaantumattoman. Kuvittele mielessäsi itsesi nukkumassa ja näkemässä painajaisunta. Pystytkö pyytämään apua rukouksella silloin? Tilanne on sama tuossa tilassa.

Tässä vaiheessa valkoinen enkeli luettelee hyvät tekosi ja musta enkeli pahat tekosi. Istuva tuomari tekee päätöksen tuomiosta. Mutta mielenkiintoista on, että valkoinen valo-olento rakastaa ihmisiä huolimatta siitä, mitä he ovat tehneet, mutta tuomari on lähinnä ihminen itse. Tärkein kysymys on: "Pystyykö ihminen itse antamaan anteeksi itselleen". Olemme täydellisesti vastuussa elämästämme.

Tila päättyy joko jälleensyntymän välttämiseen tai jälleensyntymään.

***

Sogyal Rinpoche / Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, luku 17

Luku käsittelee kokemuksia kuoleman jälkeen tiibetin buddhalaisuuden näkökulmasta. Kokemusta kuvaillaan yön vaihtumista päiväksi, kirkkaus valtaa tilan ja levittäytyy auki uutena ulottuvuutena. Tähän kokemukseen kuuluu neljä vaihetta.

1) Valoruumiin ottaminen

2) Jumaluuksien kohtaaminen

3) Viiden viisauden kohtaaminen (halu, viha, tietämättömyys, ylpeys ja kateus, niiden puhtaat muodot)

4) Selvännäköisyyden hetki, muistat ja tiedät kaiken oppimasi

Tapahtuvia asioita ei tule pelästyä, sillä ne ovat vain oman mielemme heijastumia. Mieli tulisi keskittää kirkkaaseen valoon, eikä antaa mielen harhailla illuusioissa. Jumaluudet ilmestyvät siinä muodossa kuin ihmiselle on tuttua, sillä ne voivat ottaa minkä hahmon vain. Mutta Jumalan perusolemus on yksi ja sama.

Vielä eläessämme on hyvin vaikea saada yhteys valaistuneiden energioiden läsnäoloon ellei niillä ole mitään hahmoa tai perustaa henkilökohtaisen yhteyden ottamiselle.

***

Sogyal Rinpoche / Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, luku 15

Luvussa keskustellaan kuolemasta, joka tulee ennenaikaisesti ja kuolemasta, joka johtuu luonnollisen elinajan loppumisesta. Kirjan mukaan meillä kaikilla on karmaamme sidottu elinaika ja kun se loppuu, elämää on äärettömän vaikea pitkittää. Kuoleminen alkaa siitä, kun kuolemaan johtava sairaus tai tila alkaa ja päättyy "sisäisen hengityksen" loppumiseen. Ahdistus voimistaa fyysisen kivun kokemista.

Luku käsittelee tiibetiläistä käsitystä ihmiskehosta, joka perustuu viiteen elementtiin: maa, vesi, tuli, ilma ja tila. Kiinalainen lääketiede on tutumpi länsimaalaisille ja sen myötä akupunktio ja ki-energia. Joogaharjoituksilla voi hallita ruumiinsa eri kanavia.

Luvussa kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti, miten ruumis reagoi kuoleman lähestymiseen fyysisellä tasolla. Menetämme ruumiin nesteiden hallinnan, hengittäminen on yhä vaikeampaa jne.

Tämä luku lopettaa kirjan toisen osan.

***

Sogyal Rinpoche / Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, luku 14

Buddhalaisuuden mukaan kuolinhetkellä kahdella asialla on merkitystä. Sillä mitä on elämänsä aikana tehnyt ja sillä missä mielentilassa on kuoleman hetkellä.

Kirjoittaja korostaa testamentin teon tärkeyttä, sitä, että tietoisesti on luopunut omaisuudestaan, maallisista asioista, joita kukaan ei voi ottaa mukaansa. Ei ole hyväksi kuoleman jälkeisessä tilassa katsoa, kuinka sukulaiset riitelevät tavaroista ja rahoista.

Rukouksen armoa kuoleman hetkellä ei voi väheksyä. Jumalaan voi turvata ja rukoilla syntejään anteeksi. Kuolinhetkellä kannattaa yhtyä rukouksin ja visualisoiden Jumalaan. Luota sieluusi ja rentoudu, sinun ei tarvitse oppia, saavuttaa eikä ymmärtää mitään uutta; anna vain kaiken sen, mitä olet jo saanut, puhjeta kukkaan ja avautua yhä suurempiin ja suurempiin syvyyksiin. Mitä ikinä ruumiillesi tapahtuukin, muista, ettei sydämesi ole koskaan rampa tai sairas.

Luvun lopussa korostetaan oman sielun tuntemisen tärkeyttä, sillä kun kuolemme, joudumme luopumaan ruumiistamme, joka on ollut koko elämämme keskipiste.

***

Sogyal Rinpoche / Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, luku 12 & 13

Luvussa 12 puhutaan myötätunnosta, mitä se on ja mitä se ei ole. Aidon myötätunnon voimalla ei ole rajoja. Mutta miksi joskus kun haluamme olla myötätuntoisia, itse asiassa aiheutamme enemmän harmia kuin hyvää? Luvussa on harjoituksia aidon myötätunnon herättämiseksi. Myötätunto ei ole sama kuin sääli, ne ovat kaksi eri asiaa.

Luvussa 13 puhutaan hengellisestä avusta kuoleville. Hieman tylysti mainitaan, että kuoleville osoitettu huomio on myöhässä, jos vainajasta kiinnostutaan vasta hautajaisissa. Hengellisen avun antamisessa on kaksi tärkeää asiaa: toivon antaminen ja anteeksiannon löytäminen. Jumala antaa anteeksi, mutta pystyykö ihminen itse antamaan anteeksi itselleen?

***

Sogyal Rinpoche / Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, luku 11

Luku 11 aloittaa kirjan toisen osan, joka käsittelee kuolemista.

Kun ihminen kuolee, kuolemisen voi tehdä vaikeaksi läheisten asennoituminen. Jos läheiset haluavat pitää kuolevan läsnä, he eivät anna kuolevalle "lupaa päästää irti", eivätkä anna hänelle mahdollisuutta keskustella lähestyvästä kuolemasta.

Kun kohtaa kuolevan ihmisen, on vaikea löytää oikeita sanoja. Mutta tilanne on sama kuolevalla, hänkään ei aina tiedä mitä sanoisi. Tärkeintä on olla läsnä, sellaisena kuin on. Älä yritä pelastaa kuolevaa omalla hengellisellä kaavallasi, jokaisella on oma tapansa lähestyä kuolemaa. Auta häntä luottamaan omaan uskoonsa.

Ihmiset kuolevat niinkuin ovat eläneet, omana itsenään.

On vaikeaa kuolla, sillä kuollessa me menetämme kaiken; kodin, työn, ihmissuhteet, ruumiin ja mielen.

Pitääkö ihmiselle kertoa totuus? Totuus siitä, että hän kuolee. Kyllä, sillä kuoleva vaistoaa asian joka tapauksessa.

Kun kohtaat kuoleman, mitä pelkäät eniten? Hallitsematonta kipua? Kärsimystä? Arvokkuuden menettämistä? Muiden kunnioituksen menettämistä? Muista riippuvaiseksi tulemista? Rakkaista ihmisistä eroamista? Jos pystyy kohtaamaan pelkonsa ja saa mahdollisuuden jutella niistä, se helpottaa, vaikkei keskustelu aina poistakaan pelkoa. Ahdistusta aiheuttaa myös keskeneräiset asiat.

Läheisten tulisi antaa kuolevalle lupa kuolla ja vakuuttaa hänelle, että läheiset selviävät jatkossa hänen lähtönsä jälkeen, eikä kuolevan tarvitse olla huolissaan jälkeen jäävistä.

***

Sogyal Rinpoche / Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, luku 3

Kun läheinen ihminen kuolee, tuska poismenosta on aina subjektiivinen kärsimys. Kuoleman lähikokemusta on tutkittu ja sen kokeneita on haastateltu. Yhteistä kuolemassa on, että kuoleman kohtaaminen muuttaa ihmistä.

Läheisen kuolema voi kuitenkin murtaa ihmisen perusturvallisuutta ja voi aiheuttaa syvää katkeruutta ja vihaa. Kuoleman lähikokemuksen omaavat usein suhtautuvat elämään eri tavalla kuin ennen kokemustaan. Aineellinen hyvinvointi tuntuu vähemmän tärkeältä ja halu auttaa muita sekä rakkauden merkitys elämässä tuntuu tärkeämmältä.

Aito hengellisyys on hyväsydämisyyttä kaikkia olentoja kohtaan. Ole rakastava ja myötätuntoinen riippumatta siitä, miten muut sinuun suhtautuvat. Hiljentyminen on tie rauhaan, iloon ja luottamukseen. Jumala on kohdattava sisimmässä, sisäänpäin katsoen.

***

Sogyal Rinpoche / Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta, luku 2

"Kuolema on suuri arvoitus, mutta kaksi asiaa siitä voimme sanoa: on ehdottoman varmaa, että kuolemme ja on epävarmaa milloin ja miten kuolemme."

Ilman tuttuja tukirakenteita kuten perhe, työ, harrastukset, pelkäämme menettävämme ainutlaatuisen ja erillisen identiteettimme. Kun jäämme ilman identiteettiämme vahvistavia peilejä, olemme kasvotuksin itsemme kanssa. Pelottaako kuolemassa mahdollisuus, että jäämme tuon "minän" varaan (jota emme edes kunnolla tunne) ja joudumme kohtaamaan uuden maailman, jonka tapoja ja kieltä emme tunne? Täytämmekö elämämme kiireellä vain jotta meidän ei tarvitsisi kohdata sisimpäämme?

Elämmekö tekaistun identiteetin suojissa, luottaen luomaamme illuusioon? Mutta sen enempää kuin maallinen mammonamme, jota kukaan ei voi viedä rajan tuolle puolen, ei useinkaan mielemme auta meitä ilman maallisia tukirakenteitamme. Jos istut hetken hiljaa, onko mielesi tyyni ja rauhallinen vai virtaavatko ajatukset kuin kuohuva koski aiheuttaen kuohuntaa ja ahdistusta? Jos joudut luopumaan ruumiistasi ja sen tuomasta vakaudesta, onko sisäisestä minästäsi turvaa ja apua matkalla?

Onko elämäsi kiertynyt lapsuuden jälkeen vain turvallisuuden ja vakaan elämän ylläpitämiseen? Onko pelkosi muutoksesta saanut sinut omien tapojesi orjaksi? Pelkäätkö tehdä muutoksia elämääsi? Onko elämäsi monotonista ja mitätöntä, asioiden toistoa ja hukkaantuuko se turhan tavoitteluun?

Mielenrauhan saavuttaminen on mahdollista. Mutta se vaatii katseen kääntämistä ulkopuolisista asioista sisäänpäin. Mielenrauhan saavuttamiseksi on tutustuttava itseensä. Muutokset eivät ole synonyymi menetykselle ja kärsimykselle. Pysyvyys ei ole turvallisuutta. Tilapäisyys on elämän perusmuoto.

Elämäsi on tilapäistä ja muuttuvaa. Missä on lapsi joka kerran olit? Missä ovat lapsuuden ystäväsi, leikkipaikkasi ja unelmasi? Se mitä nyt koet, on pian vain muisto, jos sitäkään.

Ainoa millä on mitään merkitystä, on nykyhetki. Oletko valmis kuolemaan ja kohtaamaan kuoleman nyt ja tässä? Elätkö elämääsi niin, ettei sinun tarvitse katua elämättä jäänyttä elämääsi?

***

Sogyal Rinpoche / Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta

Elämän tarkoitusta etsiessä aika olennainen kysymys on, onko elämää kuoleman jälkeen.

Jos uskoo, että elämä on tässä ja nyt päättyen kuolemaan, elämän tarkoitus on elää tämä elämä niin hyvin kuin kykenee. Elämän tarkoitus on elämä itse, jälkeläisten tekeminen ja elämän jatkumo geeneissä perimän kautta. Luonnossa elämän kierto on kiihkeää, kuolema seuraa syntymää, talvi kesää, syksy kevättä.

Monet uskonnot kautta ihmisen historian ovat uskoneet elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Elämän jatkuminen kuoleman jälkeen herättää lukemattomia lisäkysymyksiä, mikä osa ihmisestä jatkaa elämää kuoleman jälkeen, millaista on elämä kuoleman jälkeen, joutuuko ihminen taivaaseen vai helvettiin?

Kuolema on luonnollinen osa elämää ja jokainen joka syntyy, kokee myös kuoleman. Kuolemaan voi suhtautua kahdella tapaa, sitä voi ajatella ja yrittää valmistautua siihen tai sen voi yrittää karkoittaa mielestään.

Buddhalaisuudessa kuolema on kuin astuisi ulos vanhoista vaatteistaan saadakseen uudet vaatteet. Jos haluamme kuolla hyvin, meidän on opittava elämään hyvin. Niinkuin jokainen vastasyntynyt on avuton ja tarvitsee apua, niin olisi myös kuolevaa autettava kuolemaan hyvin vapauttamalla hänet hankaluuksista ja huolista ja rauhoittamalla hänen mielensä.

Länsimaissa kuolema on etääntynyt arjesta ja kuolema tapahtuu sairaaloissa. Kuolevat ihmiset jätetään yksin kohtaamaan kuolema. Saattohoito on positiivinen poikkeus, sillä silloin kuolevalle annetaan tukea kuoleman kohtaamiseen.

Usein vasta kuoleman läheisyydessä opimme arvostamaan elämää. Tiibetiläiset opetukset korostavat, että jos emme tunne "mielen luontoa" eli sieluamme, ainoa taso, jonka tunnemme on se, joka katoaa kuollessamme ja silloin meillä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä on tulossa eikä mitään tietoa siitä uudesta ulottuvuudesta, joka on mielen luonnon syvempi todellisuus. Meidän tulisi tutustua sieluumme eli mielen luontoon jo eläessämme.