Scifidystopia

Hajoavat rajat

Kävelin varmoin askelin kahvikuppi kädessä ja katsoin tyhjin silmin eteenpäin. Askeleeni kaikuivat aavemaisesti tyhjässä käytävässä. Kun pääsin pomoni ovelle, koputin ja astuin sisään. Hän nyökkäsi minulle, kun laskin kahvikupin pöydälle. Jäin hetkeksi odottamaan, sanoisiko hän tarvitsevansa jotain, mutta kun ei sanonut, lähdin rauhallisesti kävelemään kohti pientä kammiota, joka kuului sihteerille, eli minulle. Pomo kyllä sanoisi, jos tarvitsisi jotain.

Olin aina ensimmäisenä paikalla, sillä liiketunnistimet pitivät kirjaa liikkujista. Se on vain hyvä, sitten isommat pomot näkevät minun tekevän työtäni hyvin. Voisin saada enemmän palkkaa ja tarvitsinkin sitä, sillä perheelläni oli omat syynsä olla huolissaan rahatilanteesta. Käännyin kohti pienellä puisella sihteerin pöydällä olevia kansioita, jotka minun piti arkistoida alakerrassa olevaan suureen arkistoviidakkoon, jossa kaikki oli järjestetty prikulleen aakkosjärjestykseen. Siinä työssä piti olla tarkka, yksikin virhe ja laitteet hälyttivät ja sait sakot, koska niin suuressa sektorissa kuin Euroopan sosialistisen liittouman Italian sektori, yksikin virhe vaikeutti miljoonien ihmisten elämää.

Arkistoinnissa ei mennyt kauaa, ehkä tunti vaikka niitä oli niin paljon. Seuraava tehtäväni olisi sitten pomon lounaan laitto. Hänellä oli kiireinen päivä ja pomojenkin piti joskus syödä. Sitä paitsi se oli minun tehtäväni sihteerinä.

Astuin ulos tasan kuudelta. Työt oli aamukuudesta iltakuuteen ja sen jälkeen oli muutaman minuutin metromatka kotiin. Vaikka oli myöhä, oloni oli turvallinen. Valvontakameroita oli kaikkialla, joten jos joku teki jotain epäilyttävää, poliisit olivat paikalla alle minuutissa. Hallitus piti sen avulla huolta kansalaisista.

Nousin metrosta ja jatkoin matkaa pimeää katua pitkin kohti omaa asuntoani, joka oli aivan perheeni asunnon vieressä. Täällä kaikki talot olivat samanlaisia harmaita betonikerrostaloja, mutta niin oli paras, kun ihmisiä oli niin paljon ja betonirakennukset olivat helppoja ja nopeita rakentaa. 

         Siinä samassa pysähdyin. Edessäni seisoi vanha, raihnainen mies, joka ojensi käsiään minua kohti sanoen:

“Pyydän! Anna ruokaa, edes hieman. Pyydän!”

Hän oli koditon, joka oli varmaankin epäonnistunut työssään ja saanut potkut. Työttömät menettivät ruoka-annoksensa, ja siksi he joutuivat kadulle kerjäämään.

Punatukkainen naispoliisi ilmaantui kulman takaa sinisessä haalarissaan miehen luokse ja pyysi anteeksi häiriötä, sitten kävelin pois. Oli miehen oma vika, että hän oli joutunut kadulle.

Pian olinkin jo kotona. Huokaisin syvään. Oli ihanaa olla taas kotona. Minua väsytti viikon töiden jälkeen, huolimatta siitä, että työni oli kohtalaisen helppoa. Huomenna olisi onneksi lauantai.

Asunnossani oli sänky, televisio, vaatekaappi joka pesi vaatteet noin tunnissa, pieni pöytä, tuoli sekä jääkaappi, josta sain vettä ja päivän ruoka-annoksen. Avasin jääkaapin ja kurkistin sisään, iloinen tunne levisi vatsanpohjaani, kun näin ruoka-annoksen. Oli ihanaa saada jälleen ruokaa, olin näet hirmu nälkäinen.

Ruoaksi oli oliivi focaccia, jonka sisällä oli toivottavasti kanaa. Lämmitin sen mikroaaltouunissa ja söin sen samalla kun katsoin D’angelon tyttäret -sarjaa. Se kertoi naisista, jotka viettivät aikaa naisten kahviloissa ja menivät yhdessä elokuviin. Se oli lempiohjelmani, sillä en pitänyt vanhasta ajasta kertovista katastrofi elokuvista, en tosin oikein tiedä miksi.

Niissä kerrottiin kuinka ennen erilailla ajattelevat ihmiset olivat eläneet yhdessä, ja sen vuoksi Euroopassa oli syttynyt sotia. Kun Eurooppa oli yhdistynyt, ihmiset olivat alkaneet elää sovussa ja erimielisyydet oli vältetty helposti jakamalla toisinajattelijat eri alueille. Olin iloinen, etten ollut elänyt sotien aikaan, vain sain elää rauhassa kotonani tehden töitä ja rakentaen parempaa tulevaisuutta. Hymyilin surullisesti. Ketä yritin huijata? Minullakin oli oma salaisuuteni, jota kohtaan tunteeni olivat hyvin… ristiriitaiset.

Lauantai aamuna menin äitini luokse. Hän oli nelikymppinen ja oli jo lähtenyt töihin. Siskoni Livia oli lähtenyt kouluun. Isä asui omassa asunnossaan, mutta näkisimme hänet tänään illalla, sillä vanhemmat saavat nähdä toisiaan viikonloppuisin.

Asunnossa oli silti joku. Avasin siskoni makuuhuoneen oven, jossa olin itsekin nukkunut vielä puoli vuotta sitten. Minun sängylläni nukkui pikkuveljeni Nolan. Hänen olisi pitänyt olla kuollut, koska perheissä sai olla vain tyttöjä tai poikia ei molempia. Mutta lääkäri jonka olisi pitänyt tappaa vauva piikillä olikin laittanut nukutuspiikin ja äiti oli piilottanut poikalapsen kotiinsa. 

Hänen takiaan olin säästänyt palan aamupala leivästäni. Ravistelin hänet hereille ja ojensin leivän. Hän söi sen hiljaa.

“Miten töissä meni?” hän kysyi vaisusti. Hän ei koskaan muistanut, että menen töihin kuudelta, joten nyt minun pitäisi olla töissä jos ei olisi vapaapäiväni.

“Ei minulla ollut tänään töitä”, vastasin.

“Ai.”

Olimme pitkään vain hiljaa Nolanin mutustaessa leipää. Lopulta Nolan puhui:

“Voisinko tulla joskus sinun luoksesi. Et käy täällä hirveän usein ja olisi kiva joskus nähdäkin tai edes päästä täältä pois.”

“Tiedät ettet voi, vartijat löytävät sinut, jäät kiinni ja kuolet. Aiheuttaisit harmia ja surua äidille.”

“Äidille? Sinä varmasti vain iloitsisit kun saisit syödä omat ruokasi ja unohtaisit että edes koskaan olinkaan!”

“Tiedät, että olet minulle rakas, en minä…”

“Sinä unohtaisit minut heti! Hymyiletkö minulle koskaan, kun olet täällä? Et! Tuetko minua vaikeana aikana? Et! Tulet vain sisään hoidat asiasi ja lähdet! Onko se välittämistä? Ei! Etkä edes tajua sitä! Herää jo Adeline! Olet liian tottunut tähän!”

Nolanin raivonpuuska sai minut hämilleni. Enkä ymmärtänyt mihin hän ajatteli minun tottuneen. Mutta kyllähän minä rakastin Nolania, minä vain… en oikein tiennyt mitä tehdä.

“Nolan minä..”, aloitin, mutta hän keskeytti:

“Säästä vain sanasi. Tavallaan minä ymmärrän sinua, vaikka ymmärtäminen tekee minut surulliseksi. Se saa miettimään, mikä on totta ja mikä ei.”

“Kyllähän sinä tiedät mikä on totta ja mikä ei.” sanoin. Hän vain pudisti päätänsä. Siitä tajusin, että keskustelun jatkaminen olisi turhaa ja lähdin.

Seuraavina päivänä puhuimme jälleen normaalisti, eli hyvin vähän. Kun olin pienen riitamme jälkeen ottanut hieman etäisyyttä, hän ei juuri välittänyt. Kahden viikon päästä olin siivoamassa äidin kotona.

Siivosin myös Livian, ja Nolanin huoneen. Robotti imuri ei kuitenkaan suostunut siivoamaan sängyn alusta, sillä joku oli asettanut sen tilan tyhjäksi asetuksista. Kumarruin sängyn alle enkä nähnyt mitää outoa, kunnes huomasin jotakin aivan seinän vieressä. Kurotin käteni ja vedin pienen laatikon esiin.

Avatessani laatikon huomasin sen sisällä kirjan. Kirjoja ei enää juuri ollut, sillä paperi oli korvattu digitaalisilla paperin kaltaisilla hologrammeilla. Niitä minä hyllytin melkein joka päivä. Selasin kirjan sivuja, löysin listan tuntemattomista nimistä, jonkinlaisia koodeja kuten WRT-23144-QW ja jonkin kartan. Selasin kiinnostuneena listaa eteenpäin. En tuntenut noiden nimien perusteella ketään. Paitsi yhden, Nolan Barone.

Tämä ei vaikuttanut hyvältä. Minulla tuli outo olo ja laskin kirjan hetkeksi käsistäni. Selasin kirjaa kiihtyneenä eteenpäin. Ei yksi nimi vielä mitään tarkoittanut, ei minun veljeni voisi.. Löysin kirjasta manifestin. Teksti oli haparoivaa, sillä käsin ei kirjoitettu juurikaan, mutta sain silti selvää pää viestistä:

“Maamme on syöksynyt kaaokseen siitä asti kun Euroopa yhdistyi ja eri tavalla ajattelevat ihmiset jaettiin sektoreihin. Se on vain heidän keinonsa saada kontrolloitua kaikkea. Perheet erotetaan toisistaan, jotta eri sektorien ihmiset eivät tapaisi liian usein. He eristävät meidät kaikki! He eristävät meidät, jotta saisivat pidettyä oman valtansa. Minä vihaan sektoreita!

Vihaan sitä etten voi tuntea isääni kunnolla! Haluan tavata oman isäni joka päivä! Haluan päättää itse mitä syön! Haluan käydä työssä jolla on merkitystä! Haluan voida äänestää ja äänestää ketä haluan! Haluan uskoa mihin haluan! Haluan elää! Haluan olla se kuka olen, ilman että hallitus kertoo sen minulle. Minä lähden”

Lysähdin maahan kalmankalpeana. Tämä ei ollut todellista, se ei ollut tapahtunut. Katsoin vuoroin manifestia vuoroin huonetta. Sitten heitin manifestin seinään ja sitten vain katsoin sitä lohduttomana. Miksi juuri meille piti käydä näin? Emmekö olleet kärsineet jo aivan tarpeeksi? Miksi hän oli tehnyt tämän meille? Mitä minun oikein pitäisi tehdä? Pitäisikö minun ilmiantaa hänet? Ne olivat kysymyksiä, joihin minulla ei ollut vastausta.

Jos poliisi kuulisi veljestäni, hänet vietäisiin pois, sillä hänen olisi pitänyt jo kuolla, äitikin todennäköisesti joutuisi kadulle. Tämä veisi koko perheen kuolemantuomioon. Tämä oli petturuutta, valheita ja propagandaa. Vaikka pettureita olemme aina olleet veljeni vuoksi, tämä oli kamalampi rikos, joka olisi pakko ilmiantaa. Mutta jos ilmiantaisin oman veljeni, minun pitäisi myös itse tunnustaa petturuuteni.

Nauroin hysteerisesti, olin sekava ja itkin. En haluaisi ilmiantaa omaa veljeäni, ihan sama kuinka paljon hän onkin tuottanut meille vaivaa. Mutta se minun pitäisi tehdä. Se minun olisi pakko tehdä, vaikka se tuhoaisi perheeni. Mutta voisinko minä tehdä sitä? Olisinko valmis sellaiseen uhraukseen?

Ruut ja toinen oppilas, 8. luokka

Sadunomainen fantasia, jossa on ripaus romantiikkaa

Mies ja valo järven rannalla

Alper istui kivellä kalastamassa. Miksi isäni jätti minut tähän julmaan maailmaan? Miksi olen köyhä? Ja ennen kaikkea. Miksi elämäni ei voisi olla jotain muutakin kuin vain mustuutta? Hän oli niin mietteissään, että ei huomannut, kun siima alkoi nykiä. Pian Alper nosti kalan ylös ja meni kotiinsa paistamaan sen.

            Kun Alper sitten oli keittiössä kalaa paistamassa, hän huomasi pienen valonsäteen tulevan järven tuolta puolen. Hän katsoi tarkemmin, mutta ei nähnyt enää mitään. Alper avasi ikkunan ja kuunteli. Ei kuulunut pihahdustakaan. Hän päätti kuitenkin pitää ikkunan auki ihan varmuuden vuoksi. Olihan kuitenkin kaunis kesäpäivä. Pieni tuulenvire ei olisi pahitteeksi. Kun kala oli valmis, Alper istuutui pöydän ääreen ja alkoi syödä. Sitten hän tiskasi astiat ja asettui ikkunan ääreen lukemaan. Ja siellä se taas oli. Pieni valon tuikahdus järven laidalla. Alper hieroi silmiään ja katsoi uudestaan. Enää ei näkynyt mitään.

             Mutta sama toistui joka ilta. Joka ilta tuo sama valo loisti järven takana. Pian Alper ei enää jaksanut. Valo häiritsi häntä öisinkin. Niin hän siis eräänä päivänä pakkasi tavarat ja lähti valon suuntaan järven toiselle puolelle.

Kun hän oli keskellä järveä, alkoi kamala rajuilma. Alper oli kuitenkin kokenut kalastaja, eikä säikähtänyt pientä myrskyä. Hän taisteli myrskyä vastaan. Tuntui kuluvan ikuisuus, jonka aikana Alper yritti parhaansa mukaan selvitä hengissä. Sitten Alperin vene törmäsi johonkin kovaan; kuin seinään. Alper koitti soutaa eteenpäin, mutta ei pystynyt etenemään. Niinpä hän päätti soutaa pienelle saarelle, joka oli lähellä. 

           Ilta oli jo pitkällä, joten Alper nukahti riippumattoonsa pian. Hän näki unta pienestä valopilkusta, joka syöksyi hänen lävitseen; suoraan sydämen kohdalta.

***

Luminita eli kivisessä linnassa, jossa on paljon huoneita. Mutta se ei ollut mikään kaunis linna. Se oli täynnä iljettäviä patsaita erilaisista hirviöistä, joita maan päällä vain voi olla. Ne tarkkailivat häntä koko ajan. Näin oli ollut jo 15 vuotta.

             Joku tuli sisään rautaisesta ovesta.

 "Mitä kuuluu siskopuoli?” kuului ilkkuva ääni hänen takaansa. Urita.

“Mitä nyt, Urita?”, sanoi Luminita niin tyynesti kuin ikinä osasi. Nyt ei ollut oikea hetki suuttua.

“On varmaan ikävää lojua täällä, vai mitä?”

“Taidat tietää vastauksen itsekin.”

“Älä huoli, se loppuu kyllä pian”, sanoi uusi ääni heidän takaansa.

             Luminita kääntyi. Ei. Ei se voinut olla hän. Mutta se oli. Morrigan.

“Pian täytät 18 ja sitten sinä kuolet”, Morrigan, hänen äitinsä julisti iloissaan.

“Et arvaakaan, kuinka odotan sitä.”

Ja sen viestin saattelemana Morrigan lähti tyttärensä Urita kannoillaan.

            Sinä iltana Luminita luki taas loitsun, ja ikkunan eteen ilmestyi pieni valopallo.

Voi kunpa, kunpa joku huomaisi ja tulisi pelastamaan minut.

***

Alper heräsi siihen, että joku ravisteli häntä. Hän avasi silmänsä ja pelästyi niin että putosi riippumatosta. 

Hänen edessään seisoi nainen, jolla oli suipot korvat ja siivet. Alper ei ollut koskaan tavannut ketään sellaista.

“Kuka sinä olet?” hän ähkäisi ja nousi istumaan. 

“Olen Elfreda, prinsessa Luminitan haltiakummi ja tarvitsen apuasi! Pikku Luminita, rakas kummityttöni on vaarassa!” huudahti tuo salaperäinen olento, nimeltään Elfreda.

“Kuule, rauhoitu nyt. Voisitko ystävällisesti selittää asian?” 

            “Kerron sinulle sen. Olipa kerran kuningas, joka nai erittäin salaperäisen, mutta kauniin naisen. Nämä rakastivat toisiaan palavasti ja he saivat lapsen nimeltä Luminita. Eräänä päivänä nainen, joka olisi halunnut olla kuningatar tappoi Luminitan oikean äidin. Hän sai kuninkaan rakastumaan itseensä ja he menivät naimisiin. Urita on hänen tyttärensä edellisestä avioliitosta, sillä hän oli leski, ennen kuin meni kuninkaan kanssa naimisiin.

             Sitten hän rakensi linnan järven rantaan, kauas kaikkea sivistyksestä. Kun linna oli valmis, kuningatar pakotti Luminitan asumaan tuossa karussa paikassa. Kuningas ei tietenkään tiennyt tätä, sillä hän oli aivan vaimonsa pauloissa.

Luminita ei pitänyt siitä linnasta, joten koitti karata pois takaisin isänsä luo. Morrigan kuitenkin huomasi hänen aikeensa ja loihti linnan ympärille näkymättömän muurin, josta ei voinut päästä läpi kuin hän itse. Huhutaan, että muurissa olisi portti, jonka sijainnin tietää vain kuningatar Morrigan ja, joka aukeaa tietyllä loitsulla, jonka vain Morrigan osaa. 

Minä kuitenkin tiedän totuuden. Siitä pääsee silloin, kun rakastaa jotain muurin toisella puolella. Kuningatar tietää, että Luminita osaa loihtia valoa niin kuin isänsäkin. Se tarkoittaa sitä, että Luminitan kuuluisi olla seuraava hallitsija tässä maassa. Morrigan kuitenkin haluaa, että hänen tyttärensä Urita olisi seuraava hallitsija. Olen langettanut Luminitaan sellaisen loitsun, joka estää häntä kuolemasta ennen kuin hän on 18-vuotias. Mutta hän täyttää pian kahdeksantoista, enkä voi silloin enää auttaa häntä.”

           “Hirveää!” henkäisi Alper. “Eli Luminita oli lähettänyt niitä valoja.”

“Kyllä! Hän se oli. Sinun pitää kuitenkin kiirehtiä, koska Luminita täyttää kahdeksantoista jo viikon päästä!” sanoi Elfreda “Voin kuitenkin auttaa sinua siinä, koska et varmastikaan pystyisi siihen yksin. Muista: Vaikka Morrigan vaikuttaa heikolta, hän osaa jotain, josta et voisi edes uneksia.”

“Meidän pitää lähteä heti paikalla pelastamaan häntä”, päätti  Alper nyt jo hyvin heränneenä.

 “Niin sitä pitää! Noin oikea mies toimisi.” kannusti Elfreda iloissaan siitä, että voisi nähdä kummityttönsä iloisempana pian uudestaan.

Alper pakkasi tavaransa ja lastasi ne veneeseen. Pian he olivatkin muurilla ja Alper valmistautui jo henkisesti  törmäykseen. Mutta sitä ei tullut, vaan vene lipui kiltisti muurin läpi. Alperiin kohdistui kuitenkin jokin voima, joka sai aikaan kamalaa kipua hänen sydämessään. Alper vajosi veneen pohjalle ja pyörtyi.

 Alper heräsi huopiin käärittynä ja ruoka-annos vieressään. “Nukuitpa kauan. Yleensä uhrit heräävät jo kahdessa tunnissa. Yritä arvata, kuinka raskasta oli kantaa sinut tänne.” sanoi Elfreda selvästi väsyneenä.

“Onko tänne yrittänyt joku muukin?” kysyi Alper vielä vähän tokkuraisena.

“Pari uhkarohkeaa kosijaa, jotka ovat saaneet vihiä tästä paikasta. Ovat tulleet kosimaan Uritaa ja joutuneet kokemaan nopean kuoleman.

“Aika uhkarohkeaa. Heille on varmaan syötetty jotain soopaa siitä, että Urita olisi seuraava hallitsija.”

“Niin heille onkin. Mutta nyt meidän pitää kehittää suunnitelma.”

           Pian Elfreda ja Alper olivat tehneet suunnitelman: Ensin Elfreda menisi harhauttamaan muita sanomalla, että yksi muurin vartijoista olisi lähtenyt pakoon(“Usko minuun! Sitä tapahtuu todella usein.”). Sitten Alper menisi Luminitan kammariin, jonne varoitukset eivät kuuluisi ja veisi Luminitan mukanaan takaisin siihen luolaan, jossa he nyt olivat. 

***

Elfreda osoitti paikan, jossa Luminitan kammari sijaitsi  ja lähti sitten etsimään Morrigania. Sillä aikaa Alper lähti kiipeämään seinää pitkin ylös kohti Luminitan huonetta. Kun hän oli suoraan ikkunan alla, hän kuuli ääniä huoneesta. 

“Älä koita esittää fiksua. Olet vain pieni tyttö”, sanoi ensimmäinen ääni.

“Ainakin olen fiksumpi kuin sinä: Urita”, vastasi toinen ääni.

“Älä sano noin tulevasta kuningattaresta.”

“Jaa…Ja sinä todellakin luulet, että se on totta, mitä rakas äitisi sanoo.”

“Tietysti se on. Pian sinä olet kuollut ja minä olen tämän maan kruununprinsessa.”

“Sehän nähdään.”

“Se on totuus Luminita. Et voi paeta. Pian olet mennyttä.”

Ovi paukahti kiinni. Urita oli lähtenyt.

Alper kurkisti varmuuden vuoksi huoneeseen, ennen kuin kapusi ylös ikkunasta. Siellä oli vain yksi vaaleatukkainen neito. Alper pani merkille että tämä oli hyvin kaunis. Hän kuitenkin karisti ajatukset nopeasti mielestään. Hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä.

“Oletko sinä prinsessa Luminita?” hän kysyi.

“Olen kyllä, mutta… kuka sinä olet?” kysyi tuo kaunis neito kääntyen Alperiin päin.

“Olen Alper Gormgalin poika. Asun järven toisella puolella. Olen nähnyt jo jonkin aikaa lähettämiäsi valoja, mutta nyt tulin pelastamaan sinut.”

“Ja miksikähän uskoisin  sinua?” Luminita kysyi nyt kylmenneellä äänellä.

“Koska täytät pian 18 ja sen jälkeen kuningatar Morrigan tappaa sinut. Hänen juonensa pitää paljastaa pian. Ennen kuin se käy toteen.”

“Minne menemme?”

“Saat huomata sen ihan pian kunhan nyt tulet mukaani”, sanoi Alper.

“Hyvä on. Miten kuitenkin pääsit muurin läpi?”

“Sen läpi pääsee, kun rakastaa jotakuta muurin toisella puolella.”

“Rakastatko sinä jotakuta muurin toisella puolella?” kysyi Luminita.

Sitten alkoi kiusallinen hiljaisuus, jonka keskeytti yhtäkkiä kuulunut oven avaus jossain hyvin lähellä. “Nopeasti! Meidän pitää lähteä nyt heti”, kiirehti Alper sanomaan. Kun Luminita oli jo kiipeämässä alas seinää, Morrigan tuli huoneeseen ja sai loihdittua molemmat takaisin.

“Nyt olette kiikissä!” sanoi Morrigan mielipuolisella äänellä.

***   

Alper vetäisi miekkansa esiin. Hänellä oli sellainen aina mukana, ja nyt sille näytti olevan tarvetta… enemmän kuin koskaan. Niin hän siis hyökkäsi, mikä oli hyvin epäviisasta, koska Morrigan oli noita. Alper rysähti päin seinää, ennen kuin ehti edes kunnolla hyökätä.

                Siitä alkoi uuvuttava taistelu… ei Morriganille vaan Alperille. Hän osasi kyllä käyttää miekkaa varsin taitavasti, mutta hänestä ei ollut vastusta Morriganille, joka sinkosi salamoita sauvansa kärjestä.

               Lopulta Morriganin yksi salamista, sinkosi Alperin seinää vasten niin että rysähti. Alper jäi makaamaan siihen, voimattomana tekemään enää mitään.

Morrigan taas lähti Luminitaa kohti ilkeästi nauraen.

“En voi ehkä tappaa sinua vielä, mutta kiduttaa voin!” hän huusi niin mielipuolisella äänellä, että se sai ihon kananlihalle.

              Alper tiesi, että hänen piti tehdä jotain. Mutta miten? Morrigan sinkoili salamoita Luminitaa kohti sellaisella vauhdilla ettei tämä ehtinyt puolustautua.  Alper makasi maassa Morriganin hyökkäyksen lamaannuttamana. Alper kuuli Luminitan tuskanhuudot korvissaan. Jos hän vain saisi sauvan pois Morriganilta… Hänen katseensa kiinnittyi sauvan päässä hohtavaan kristalliin. Kristalliin josta energiapurkaukset ja salamat sinkoutuivat kohti Luminitaa. Jos hän saisi rikottua sen… 

               Alper nousi hitaasti ja vaivalloisesti ylös. Morrigan oli niin kiireinen kiduttamaan Luminitaa, ettei huomannut häntä. Hän kulki hiiren hiljaa Morrigania kohti, ja kun tämä valmistautui viimeiseen iskuun, hän iski miekkansa suoraan kristallin läpi. Se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi.

              “Sinä mursit sen!” Morrigan kirkui sanoinkuvaamattoman kovaa.”Nyt sinä kuolet!” Mutta juuri silloin ovi pamahti auki ja Elfreda pyyhälsi sisään.

“Alper! Vie Luminita pois täältä! Nyt heti! Minä pidättelen häntä. Älkää jääkö odottamaan minua.” Niin Alper siis vei Luminitan pois sieltä ja he aloittivat pitkän matkansa kohti pääkaupunkia. 

***

He kulkivat järven yli ja kävelivät pitkän matkan kohti linnaa. Luminita ei ollut kovin kokenut kävelijä, koska oli elänyt koko elämänsä ajan linnassa. Alper kävi hakemassa kärryt ja hevosen, jolla he ratsastivat pääkaupunkiin. Matkalla he pysähtyivät joihinkin kievareihin nukkumaan ja syömään. Samalla he kertoivat totuuden Morriganista kaikille, joille pystyivät. 

Kun he olivat jo lähellä pääkaupunkia, Elfreda tuli heidän luokseen ja  kertoi, että oli sitonut Morriganin ilmaan taikaköysillä. Jos Morrigan saisi ne auki(, joka oli hyvin epätodennäköistä) hän tippuisi järveen, jonne hän oli tiputtanut kaikki muutkin uhrit. “Hän ei ole riesanamme pitkään aikaan, ellemme halua sitä”, sanoi Elfreda ylpeänä itsestään.

Kun he olivat jo pääkaupungissa, Elfreda loihti heille kuninkaan vierailuun  sopivat vaatteet. He menivät linnan porteille, jossa seisoi paljon paremmin koulutettuja sotilaita kuin Morriganin linnassa.

“Keitä olette ja mitä tahdotte?” kysyi yksi sotilaista, joka seisoi edellä muista. 

“Minä olen kuninkaan tytär Luminita ja tässä on pelastajani Alper Gormgalin poika!” vastasi Luminita ylpeästi niin kuin kuuluikin.

“Mistä tiedän, että et ole valehtelija?” kysyi sama sotilas.

“Koska osaan tehdä näin!” sanoi Luminita ja mutisi loitsun ja hänen käsiensä ylle tuli valopallo. Kaikki sotilaat kavahtivat taaksepäin ja avasivat portin samalla kumartaen syvään. 

Luminita meni edeltä ja Alper seurasi hämmentyneenä hänen takanaan. Elfreda leijui Luminitan ja Alperin pään päällä arvokkaasti.  Aina kun he tapasivat lisää sotilaita  Luminita loihti taas valopallon ja he pääsivät menemään. Kun he saapuivat suurten tammiovien eteen. Kuninkaan valtaistuinsalin eteen. He ottivat hyvän ryhdin ja Luminita koputti.

***

Oven avasi palvelija, joka katsoi Luminitaa, Alperia ja Elfredaa alentavasti.

“Kutsu heidät sisään, Seward”, sanoi kuningas. 

“Totta kai, Teidän Majesteettinne!” vastasi  ja kutsui heidät sisään.

“Kuinka voin auttaa teitä?” kysyi kuningas enimmäkseen Luminitalta, koska hän seisoi muiden edessä.

“Olen sinun kadonnut tyttäresi, joka on tullut takaisin pyytämään anteeksi, että en tullut aikaisemmin.”

“Todista se!” sanoi kuningas päättävään sävyyn. Silloin Luminita mutisi loitsun ja hänen kädelleen ilmestyi valopallo.

“Rakas tyttäreni! Vihdoin olet tullut takaisin. Seward, järjestä juhlat heti  paikalla, sillä tyttäreni on palannut. Kaikki ovat tervetulleita”, kuningas huudahti riemuiten. “Mutta keitäs nämä muut ovat, Luminita?”

“Tämä tässä on haltijakummini, jonka sain jo syntyessäni. Ja tämä on Alper Gormgalin poika, joka on pelastanut minut Morriganilta.” vastasi Luminita. Elfreda niiasi kauniisti ja Alper kumarsi syvään.

Silloin Morrigan pelmahti sisään ja alkoi sylkeä salamoita suustaan. Alper jähmettyi paikalleen ja Elfredalla oli ilme, jota ei voinut tulkita. Silloin kuningas sanoi loitsun ja Morriganin ympärille ilmestyi kuin pallo, jonka läpi ei salamat pystyneet pääsemään. Yhtäkkiä Morrigan levitti kätensä kuplan sisällä ja kuin hänen sydämensä sisästä olisi tullut pimeyttä, koko huone pimeni sekunneissa. Silloin Luminita huusi niin lujaa ja nosti kätensä ylös, että valo sokaisi kaikki, jotka huoneessa olivat.

Se oli liikaa Morriganille. Hän räjähti miljooniksi palasiksi ilmaan ja kuin aalto olisi heidän kaikkien yli mennyt, kaikki horjahtivat paitsi kunigas. Hän seisoi yhä arvokkaasti, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta Kuningas oli onnellinen, niin onnellinen, kun oli saanut tyttärensä takaisin. Hän järjesti suuret pidot ja ne kestivät koko viikon.

Eikä juhla loppunut siihen. Jo vuoden päästä Alper Gormgalin poika ja prinsessa Luminita menivät naimisiin. Eikä Alperin elämä ollut enää mustuutta. Hänen loppuelämänsä oli kuin valoisa loppu traagiselle alulle. Ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti matkustelemalla muihin maihin ja muuttivat Morriganin linnan kauniiksi ja kirkkaaksi niin kuin Luminitakin on.     

Kirsi ja Liina, 8. lk

Kauhu

Vaihdokas

Juoksin huoneeseeni hengästyneenä, paiskasin oven kiinni ja väänsin lukon kiireessä. kädet täristen möngin sängyn alle ja hapuilin pientä laatikkoa.

Kuulin kuinka vanhempani juoksivat perääni, oven kahva rämisi, ja isä huusi nimeni kolkolla äänellä. sydämeni hakkasi kuin se yrittäisi paeta rinnastani.  

     Ovenkahva rämisi uudelleen, tällä kertaa niin voimakkaasti, että se tuntui voivan irrota minä hetkenä hyvänsä, Puristin laatikkoa käsissäni, tunsin sen tutun kylmän pinnan sormiani vasten. Se oli kevyempi kuin muistinkaan.

“Ole kiltti ja avaa ovi!” äidin ääni oli korkeampi kuin tavallisesti. Ei vihainen, vaan hätääntynyt.

Mutta en voinut. En ennen kuin tietäisin totuuden.

    Ryömin takaisin sängyn alta, polveni kolahtaen lattiaan. kuuntelin hetken, kuinka vanhempani supisivat oven takana, ja sitten aloin vapisevin sormin avata laatikkoa.

Sen sisällä oli vain muutama paperiarkki, kellastuneita ja rypistyneitä. Mutta kun katseeni osui ensimmäiseen lauseeseen, veri jähmettyi sormissani.

“Tämä ei ole sinun oikea perheesi.”

     Oven takan tuli hiljaista. Liian hiljaista. Ja sitten lukko alkoi kääntyä..

Avasin nopeasti huoneeni ikkunan ja hyppäsin ulos. Laskeuduin kömpelösti märkään nurmikkoon, polveni iskeytyessä kylmää maata vasten. Ilma oli viileä ja kostea, ja jossain kauempaa kuului koiran haukahdus. Nostin katseeni nopeasti ylös, makuuhuoneeni verhot heilahtivat, ja näin varjon liikkuvan huoneeni ikkunan edessä.

Minun täytyi lähteä. Nyt.

Sormeni puristuivat yhä laatikon  ympärille, mutta en uskaltanut jäädä avaamaan sitä uudelleen. En, kun vanhempani- tai ne, jotka väittivät olevansa  vanhempani- olivat yhä liian lähellä.

     Juoksin paljain jaloin pihan poikki, kastellen jalkapohjani kylmässä kasteessa. Aidalle päästessäni vilkaisin taakseni. Makuuhuoneeni ovi oli nyt auki.

Ja sitten näin hänet. Varjo seisoi ikkunassa, katsellen minua. Se ei ollut isä. Eikä äiti.

Se oli joku muu. Joku, joka tiesi.

     Sydämeni jyskytti rinnassani, ja kylmä pelon aalto pyyhkäisi ylitseni. En tunnistanut hahmoa, mutta se seisoi liikkumatta, tarkkaillen minua pimeydestä.

    Pakotin jalkani liikkeelle ja kiipesin aidan yli. Puun oksa raapaisi käsivarttani, mutta en pysähtynyt. maa tömähti jalkojeni alla, ja lähdin juoksemaan kohti metsän reunaa, joka alkoi pihan takana.

Minun täytyi päästä pois. En tiennyt vielä minne, mutta tiesin, että en voinut pysähtyä.

Takaani kuului ääni - ei vanhempieni huuto, vaan jotain muuta. Jotain matalaa ja kuiskaavaa.

“Tiedän, että kuulit sen. Älä juokse. Se on jo alkanut.”

Jähmetyin hetkeksi, mutta sitten adrenaliini otti vallan. Puristin laatikkoa rintaani vasten ja syöksyin puiden sekaan, oksien läimiessä kasvojani.

Mitä tämä tarkoitti? Kuka olin, jos en ollut heidän lapsensa? Ja kuka tuo hahmo oli?

     Edessäni metsässä välähti valo - heikko vilkkuva. Joku odotti minua siellä. Mutta oliko se pahempi kuin se, mitä pakenin?  Hengitykseni oli raskas ja rintakehäni nousi ja laski nopeasti, kun juoksin kohti valoa. En tiennyt, oliko se ansa vai pelastukseni, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Takaani kuuluvat äänet lähestyivät, lehdet kahahtelivat jonkun liikkuessa varjoissa.

     Puiden välistä astuessani näin pienen mökin. Sen ikkunoista hohkasi himmeää valoa, ja ovi oli raollaan. Epäröimättä työnsin sen auki ja astuin sisään.

Huoneessa oli vanha nainen, jolla oli harmaat, pitkät hiukset ja syvät uurteet kasvoissaan. Hän ei näyttänyt yllättyneeltä.

“Odotin sinua” hän sanoi hiljaa ja viittasi minua sulkemaan oven.

Nielaisin. “Kuka sinä olet?”

Nainen hymyili surullisesti ja nyökkäsi laatikkoa kohti. “Se ei ole ainoa asia, jota olet kantanut mukanasi koko elämäsi.”

     Katsoin laatikkoa käsissäni. Sormeni tuntuivat jäykiltä, mutta avasin kannen vielä kerran. Tällä kertaa huomasin jotain, mitä en ollut aiemmin nähnyt - pienen, kuluneen valokuvan.

Se esitti pientä lasta, joka istui naisen sylissä. Naisen, joka oli juuri nyt edessäni.

“Olin oikea perheesi,” hän sanoi hiljaa. “Ja he varastivat sinut minulta.”

Jokin sisälläni kääntyi ympäri. Kaikki ne vuodet, oudot tuntemukset, ne hetket kun olin tuntenut itseni ulkopuoliseksi… kaikki loksahti paikoilleen.

       Oven takaa kuului askeleita. Aika oli loppumassa.

“ Jos haluat tietää totuuden, sinun täytyy tulla mukaani nyt,” nainen sanoi ja nousi seisomaan.

Katsoin ovea, sitten häntä. Minun oli päätettävä.

Oven takaa kuului raskas kolahdus - joku yritti murtautua sisään. Sydämeni takoi, ja katsoin naista, joka odotti minua käsi ojossa.

“ Luota minuun,” hän sanoi.

Tunsin kaiken sisälläni huutavan, mutta tiesin vastauksen jo ennen kuin avasin suuni. Tartuin naisen käteen.

     Hän veti minut perässään mökin takaovesta pimeyteen juuri, kun etuovi rämähti auki. Jokin tai joku astui sisään, mutta me olimme jo kadonneet metsän syvyyteen.

Ja tällä kertaa en enää paennut - vaan palasin sinne, minne todella kuuluin.

oppilas, 8. lk

Rikosjännäri

Kuoleman silta

John Nolan, joka on juuri palannut takaisin rikostutkijan työhönsä pitkältä lomalta ja tapaa jälleen hänen tiiminsä, joka on pieni, mutta tehokas. Nolan on tiimin päällikkö. Hänen tiiminsä on erikoistunut haastaviin rikoksiin. Hänen kollegansa Tim Bradford on nuori ja innokas, mutta on erikoistunut huumepoliisina työskentelyyn. Lucy Chen on älykäs ja osaava työssään. Angela Lopez on heistä se joka oli ainoa selviytyjä järkyttävässä onnettomuudessa, joka tapahtui paikallisella sillalla. Tiimi on kaupungin parhaita tutkijoita, he ovat ratkoneet sekä pienet, että isotkin tapaukset.

Silta oli tunnettu vaarallisista säistä ja lähellä olevista huume tapauksista, mutta ei osattu arvata, että tänään sillalla tapahtuisi historiaa muuttava onnettomuus. Muutama minuutti ennen kuin he saapuivat perille silta romahti ja Angela oli siellä, sillä hän oli matkalla lomalle kavereidensa kanssa. Nolanin tiimi oli matkalla tarkistamaan juuri tapahtunutta kuolemantapausta, mutta he eivät osanneet arvata, että yksi heidän tiimin jäsenistä olisi onnettomuudessa.

Angela ei ehtinyt reagoida, kun silta sortui, hän huusi apua, mutta kukaan ei kuullut. Hänen sydämensä jyskytti ja hänelle tuli paniikki, kun silta sortui hänen ympärillään. Hän mietti, että joku oli rikkonut sillan tahallaan ja oli vielä paikalla. Angela katsoi ympärilleen ja näki ihmisiä juoksemassa pois sillalta. Hänen täytyi päästä pois, adrenaliini täytti hänen kehonsa ja hän alkoi juosta.

Silta oli romahtanut juuri, kun tiimi oli ylittämässä sitä ja he joutuivat onnettomuuden keskelle. Silta oli romahtanut keskeltä ja autoja oli tippunut sillalta alas. Paikalle tuli monta poliisia, ambulanssia ja paloautoa, jotka hoitivat onnettomuuspaikkaa. Kolme matkustajaa kuoli, mutta Angela oli ainoa joka selvisi. Hän ei muista mitään muuta tapahtumasta, kuin sen että hänen piti juosta pois sillalta, vaikka hänen kehonsa oli täynnä vammoja. Angela heräsi sairaalassa ja tajusi, että hän oli selvinnyt. Huoneeseen astui lääkäri, joka näytti huolestuneelta ja kertoi, että he ovat tarkkailleet häntä ja, että hänen tilansa on vakaa. Angela ei halunnut kuunnella lääkäriä, koska hän mietti onnettomuutta. Myöhemmin Nolan tuli katsomaan Angelaa sairaalaan ja kysyi, että muistaako hän mitään, Angela sanoi, “Muistan vain sen, että ihmiset juoksivat pois sillalta, sitten minäkin juoksin. En muista mitään muuta, koska menetin muistini”. Nolan ei tiennyt asiasta ja hän alkaa epäillä, että onnettomuus ei ollut sattumaa. Nolanilla ja hänen tiimillään herää epäilyksiä, joten he alkavat tutkia onnettomuutta, kun Angela pääsisi sairaalasta. Seuraavana päivänä tutkijat tapaavat kokouksessa. He aloittivat kokouksen ja Nolan sanoi, “Meillä on muutama todiste, mutta tiedämme, että tämä ei ollut sattumaa”. Angela yritti muistaa tapahtumaa, mutta ei pystynyt muistamaan. He alkoivat tutkia siltaa.

Tiimi löysi paljon lisää vihjeitä sillalta kuten huumeita ja mutaisia jalanjälkiä. Tim huomasi, että onnettomuuden sijainnilla on tapahtunut useita huumerikoksia. Hän ajatteli, että ehkä ne liittyvät onnettomuuteen. He halusivat tietää pian mitä oli tapahtunut. Tim sanoi, että silta on jäänyt huonoon kuntoon vuosien varrella, mutta hän epäilee ettei romahdus joutunut siitä.

Tiimi huomaa, että onnettomuus oli lavastettu ja, että sillan liitoksia oli rikottu. Angela muistaa yhden asian ja sanoi, että oli vahingossa saanut tietää jotain rikollisten toiminnasta. Hänellä oli mukana tietoa, jota rikolliset eivät halunneet kenenkään tietää. Hän oli viemässä ne poliisille ennen kuin olisi mennyt lomalle. Tiimi selvitti, että silta oli räjäytetty tahallaan Angelan takia. Angela sanoi, “olin saanut tietää rikollisten salaisia olinpaikkoja ja he tiesivät, että olin matkalla poliisiasemalle. Rikollisliiga olisi tuhoutunut, jos olisin antanut tiedot poliisille”.

Nolanin tiimi selvittivät onnettomuutta muutaman päivän. Angela muisti, että oli ottanut kuvia ennen onnettomuutta. Lucy tutki kuvia ja sulki pois syyttömiä, jäljelle jäi muutama henkilö, joilla oli rikostaustaa tiedoissa. Kuvat paljastivat rikollisten johtajien nimet. Tim ja Lucy jäljittivät rikollisliigan muut jäsenet ja heidän olinpaikkansa. He lähtivät gettoon, jossa huumediilerit ja murhaajat asuivat. Kun he pääsivät perille heidän täytyi etsiä liigan tärkeimmät jäsenet. He astuivat ulos autosta. Getto oli synkkä ja pimeä. Siellä haisi tupakka ja erilaiset huumeet. Diilerit eivät tykänneet, että heidän gettoonsa tuli uusia ihmisiä, sillä he eivät voineet tietää keitä ne olivat, mutta Tim ja Lucy olivat peitetehtävässä jotteivat he kiinnittäisi huomiota heihin. Heidän täytyi käyttäytyä kuin rikolliset, mutta se ei ollut heille vaikeaa, koska he ovat työskennelleet rikollisten parissa monta vuotta, joten he tietävät miten käyttäytyä. He saapuivat alueelle, joka oli epäilyttävä “se on täällä”, Tim sanoi hiljaa, kun he lähestyivät paikkaa. Kulman takana seisoi kaksi miestä. Tim ja Lucy päättivät lähestyä varovasti. “Poliisi” Kyle huusi. “Pidätämme teidät epäiltynä osallisuudesta rikolliseen toimintaan”. Miehet yrittivät puolustautua, mutta he saivat laitettua käsiraudat heille. Heidän pidätettyään rikolliset, rikollisten liiga kaatui. Nolanin tiimi kuulustelivat rikollisia ja saivat tietää missä loputkin rikolliset ovat ja pidättivät heidätkin kuulustelun ajaksi. He saivat tietää, että rikolliset olivat aikeissa myydä ison määrän huumeita. Tämän jälkeen Angela muistaa taas joitain asioita, mutta muistot ovat vaikeita muistaa. 

Angela istui pöydän ääressä poliisilaitoksen kokoushuoneessa, ja katsoi ympärillään olevia tutkijoita ja poliiseja. Tutkimus oli ollut pitkä ja vaarallinen, mutta he olivat vihdoin saaneet sen päätökseen. Silta ei romahtanut sattumalta vaan rikolliset olivat sabotoinut sen. “Kiitos kaikille, jotka olivat mukana rikoksen tutkimisessa, teidän avulla saimme vangittua rikolliset, vaikka tämä olikin vain yksi muista rikoksista, joita tapahtuu joka päivä” Sanoi Nolan. Angela tunsi, että se oli hänen vikansa ja nousi seisomaan, hän sanoi,”Se oli minun vikani”. “He tiesivät, että olin matkalla poliisiasemalle”. Nolan rohkaisi Angelaa sanoen ettei se ollut hänen vikansa ja, että onnettomuuteen liittyy varmasti joitain muitakin tekijöitä. Angela tunsi, että tämä ei ollut vielä ohi, vaikka hän oli saanut annettua tiedot poliisille ja rikolliset oli pidätetty. 

Viikon kuluttua Angela seisoi poliisilaitoksen pihalla, hän katsoi sillalle päin. Siltaa oltiin rakentamassa uudelleen. Hän ajatteli, että sillalle loppui monien elämä, jopa hänen kavereidensa elämä. Angela tiesi, että hänen piti silti jatkaa elämäänsä ja työtään. 

Hän astui sisälle poliisilaitokseen, valmiina jatkamaan työtään.

Milla, 8. lk