Amerikassa eräällä alueella kerättiin suurilla linja-autoilla lasteittain lapsia pyhäkouluun. Alueen lapsille ei kuulunut millään tavoin hyvää, päinvastoin. Linja-automatkoilla pyhäkoulun ja lasten kotien – eli roskakorien, torien, pahvilaatikoiden, kadunkulmien ja hatarien hökkelien – välillä oli mukana myös Jeesukseen uskova nainen, joka pyysi Herraltaan voivansa rakastaa lapsia Jeesuksen omaksi.
Nainen ei osannut paikallista kieltä. Puhumiset evankeliumin ytimestä jäisivät näin toisille. Nainen kuitenkin omisti kielen, jolla hänkin voisi levittää ilosanomaa. Hänessä eli Jeesus, Rakkaus, jonka kielen jokainen pystyy ymmärtämään. Rakkaus kertoo ilosanomaa turvatusta elämästä, Jeesuksen rakkaudesta, syntien sovituksesta ja armosta. Sen päämääränä on nostaa, kantaa ja johtaa pelastukseen. Se kykenee yhtymään toisen ahdistukseen rakastamalla ja tuntemalla sääliväisyyttä.
Jokaisella linja-automatkalla nainen nosti syliinsä erään tietyn lapsen, piteli häntä hellästi ja toisteli toistelemistaan kahta opettelemaansa lausetta: ”Minä rakastan sinua. Jeesus rakastaa sinua.” Kukaan ei ollut koskaan kuullut lapsen puhuvan. Kaikesta lapsen elekielestä, koko hänen olemuksestaan kuvastuivat syvä rakkauden tarve ja luottamuspula.
Erään kerran, kun lapsi oli jäämässä pois pyhäkoulumatkalta linja-autosta, hän poikkeuksellisesti kääntyi naista kohti, katsoi tätä silmiin, avasi suunsa ja alkoi hatarasti tuottaa äänteitä. Lapsi sai kuin saikin sanottua seuraavat merkittävät sanat: ”Minä rakastan sinua. Minä rakastan Jeesusta.”
Olipa kyse sitten lapsesta, nuoresta tai aikuisesta, koululaisesta, opettajasta tai vanhemmasta, tarpeemme tulla rakastetuksi on suuri ja aina läsnä. Rakkauden vastaanottaminen vaatii kuitenkin askelman: toiseen luottamisen, armollisen sylin, joka ei jätä, ei petä eikä hylkää.
”Mitä sinulle kuuluu?” -kysymys on rakastamisen ja luottamisen mittari. Se mittaa, kuinka aidosti kysyjä rakastaa toista. Se mittaa, kuinka paljon vastaaja luottaa kysyjään. Kun rakkaus on puikoissa, kysymys on turvallinen. Se ei pyri hyötymään toisesta, se ei sisällä urkkimista, ei selän takana hykertelyä tyyliin ”onneksi minulla menee paremmin”, ei toisen ala-arvioimista, ei toisen leimaamista, kuten ”noinko surkeasti sinulla on asiat – oletpa surkea tapaus”. Se ei keskity kysyjän egoon, ei liioin vastaajankaan. Se ei pilkkaa. Se nöyrtyy pyytämään ja antamaan anteeksi. Se ei korota itseään. Se kuuntelee, tarvittaessa puhuu.
Palataan vielä naisen rukoukseen. Nainen siis pyysi Jeesukselta voivansa rakastaa lapsia Jeesuksen omaksi, Jeesuksen luokse. Mikä tai kuka vaikutti naisessa tuon rakkauden? Rakkauden vaikutti ja antoi Jeesus. Nainen puolestaan välitti rakkauden ja sanoman rakastavasta Jeesuksesta lapselle, joka otti rakkauden vastaan. Lapsen sanomat sanat lienevät olleen hänen ensimmäisensä – ja myös viimeisensä. Tuon tilanteen jälkeen lapsi menehtyi. Uskon, että naisen rukous päättyi riemuun ja lapsi pääsi ikuiseen riemuun, Jeesuksen omana Taivaaseen. Uskon myös, että meidän jokaisen on mahdollista tehdä samoin: rakastaa toista luotettavasti Jeesuksen kanssa, Jeesukselle.
Oppilaan huoltaja
Kirjoituksessa on viitattu seuraaviin Raamatun jakeisiin:
1. Kor. 13:1
1. Kor. 13:4
2. Tim. 2:21
1. Kor. 13:5
Sananl. 21:28
Joh. 3:16
Jes. 63:9
Gal. 5:6
1. Joh. 4:7
5. Moos. 31:6
Ef. 3:20
1. Joh. 4:9
5. Moos. 31:8
Fil. 2:13 1.
Joh. 4:10
Matt. 7:25
Kol. 3:13 1.
Joh. 4:11