Seuratalon uusi tuleminen
Urpo Sparf: KOTIKYLÄNI KOIVISTO
Opettaja Ilmari Laakso pani alulle Seuratalon rakentamisen. Kylän miehet innostuivat ehdotuksesta, kun monet heistä olivat menettäneet viisi vuotta parasta miehuusaikaa sodassa. He halusivat päästä eroon ankeuden ajoista ja vähän iloitsemaan. Järjestöt ja yhdistykset saivat kutsun Seuratalon jäseniksi. Kyläkunnan halu yhteistyöhön synnytti Seuratalo-osuuskunnan 1945.
Rakennuspuut kerättiin talkoilla talosta taloon. Ne seisoivat vuoden kasassa. Sitten talkoolaiset sahasivat Harjun sirkkelillä tarvittavan määrän lautoja, lankkuja, piiruja ja parruja. Osuuskunta osti Noropohjalta lainajyvästön hirret 1948.
Seuratalon avajaiset olivat elokuussa 1949. Odotettu toiminta omalla talolla pääsi alkamaan. Siellä oli tansseja ja iltamia. Toiminta alkoi hiipua 1960-luvulla, jolloin pankkikin rupesi vaatimaan saatavia. Niinpä rakennusvaiheen aikana otetun lainan takaajina olleet 14 isäntää joutuivat maksamaan kukin jäljellä olevaa lainaa 1200 markkaa (7700 mk /1996). Päätös velan maksamisesta syntyi Koiviston koulun takana olevassa koivikossa hiukan ristiriitaisin tuntein.
Penttis-Ville jatkoi pilke silmäkulmassaan: ”Nyt se mänis velekasanneesauksee!”
Talon toinen tuleminen
Seuratalo pääsi parin vuosikymmenen vajaakäytön ja puutteellisen hoidon aikana huonoon kuntoon, mikä vaivasi kyläläisiä. Katto, ikkunoita ja portaita oli korjattu useimman kerran. Seuratalon uusi tuleminen lähti uimarannan ja pururadan onnistuneista toteutuksista. Alkusysäys tuli Koiviston Kipinän taholta. Merkittävimmät valmistavat toimenpiteet olivatkin talon omistus- ja rahoitusjärjestelyt. Vanha seuratalo-osuuskunta piti tarpeelliset kokoukset ja teki päätökset talon myynnistä.
Koiviston Kipinä, Niiniveden Maamiesseura ja Äänekoiviston Eränkävijät ostivat kesällä 1989 Päivärinne 3:163 kiinteistön 4140 markalla kukin.
Kaupan jälkeen väki pääsi suunnittelu- ja muhin paperitöihin. Avustusanomukset tehtiin Koiviston Kipinän nimissä. Seuratalon remontti alkoi 1990 ja kesti lähes viisi vuotta.
Nykyään Seuratalon omistaa Koiviston Kyläyhdistys ry, Koiviston Kipinä ry ja Koiviston eränkävijät ry.
Erkki Pyyppönen: 3.11.1997
MUISTATKO MILLAINEN SE OLI?
Hiekka vain, pölynvalkoinen hiekka vain, muuta ei jäljellä rakkaudestain…
Harmaan ulkokuoren sisällä elivät muistot toiminnasta, näytelmistä, elokuvista, levytansseista seuratalolla. Ennen peruskorjausta talo oli ollut käyttämättä vuosia. Pojat siellä pelasivat joskus lämpimänä aikana, kesällä voi olla juhlat. Aika näytti ajaneen ohi.
Seinän ryhti oli kuitenkin tallella, pilarit suorassa kuin sotilaat odottamassa uutta käskyä. Muurinpohjat lujina, ilman ainuttakaan halkeamaa. Hirsiseinät suorat ja ehjinä – mitä nyt salin takaseinässä pientä pullistumaa, keittiön nurkka pakenemassa ja jossakin nurkkapielessä ja ikkunan vieressä kosteuden tummentamaa rantua. Ikkunoita rikki, lattia hiukan kulunut, naulat koholla, raoillaan – mutta ehjänä. Salin ja kahvilan katot kumarsivat nöyrästi notkollaan – anteeksi anoen. Keittiön ja kahvilan tienoilla tuskin enää leijui kahvin ja pullan tuoksu, siellä tuoksui nyt tunkkaiselta, keittiön seinillä repsottivat pahvit, vesikaton vuotokohdilla viipyi laho, pölyä ja purua sai niskaan. Pukuhuoneet raakalautaseinineen, kattoineen, lattioineen elivät vähän vajaina, törkyä täynnä. Vanha pieni putka järein ovisalvoin odottamassa pidettäväkseen remuveikkoa – juhlan häiritsijää. Eipä löydy juhlijaa.
Sähköistä oli alkuaankin tiukkaa, lamppuja vähän. Nyt sähköt olivat poikki, sulakkeet poissa, lamput rikki. Tuskin johto olisi saanut viedäkseen virtaa.
Lämmityskielto oli päällä, vaikka savipiipuissa ei näkynyt edes pahoja halkeamia. Sementtitiilikö piippumateriaalina pelotti, palovakuutus pienuudellaan? Peltikamiinat olikin purettu, vain eteisessä yksi esimerkkinä kamiinamallista, pukuhuoneessa toinen valurautainen. Kahvilan tiiliuuni seisoi vielä tukevasti paikallaan nokisin luukuin ja edustoin, tarpeettomana. Veto oli poissa. Keittiöstä hella oli purettu, vaatimattomat ja nykyihmiselle epäkäytännölliset kaapit rikki. Kiinteät komerot olivat totta kai lämpimät – hiirien pesänä. Narikassa ja lipunmyyntikojussa henki juhlan odotus nuhruisena, sinne tänne oli riipustettu nimikirjaimia ja päivämääriä, kauniimpi ja sitäkin kauniimpi piirros.
Ulkorapun lankutus kaipasi taas uusimista, kaiteet korjaamista. Keittiön porras talon takana oli laho, kuistin katto vuotaa. Mene portaille varoen! Päädyistä, sen paremmin näyttämön kuin keittiönkään päädystä et löydä porrasta lainkaan. Yläkerran puruille pääsit vaivoin tikkaissa könyten.
Katto oli paikattu, mutta näytti siltä, että paikkaamisesta huolimatta vuotokohtia syntyi jatkuvasti yhä uusia ja uusia. Huopakatto oli rapeaa kuin korppu eikä sinne juuri ollut menemistä. Risainen sadetakki vaaransi talon olemassaolon. Harmaan elinkaari oli valumassa hiekkaan… Voisiko olla? Ei kai sellaisen ponnistuksen tulos!
Erkki Pyyppösen panos oli hankkeen onnistumisen kannalta ratkaiseva, sillä hän oli rakennustöitten aloitteentekijä ja peruskorjauksen pääjärjestäjä.
Keskisuomalainen
ENTÄ NYT?
Nyt en enää anele anteeksi eloani, oloani! Remontti on onnistunut, peruskorjaus toteutettu niukoista avustuksista huolimatta. Talossa on toimivuutta, edustavuutta, alkuperäistä lämmintä henkeä. Kylän harmaasta rumiluksesta on tullut ryhdikäs, edustava toimipaikka. Mennään! Pidetään hyvänä!
