Blogi

Omenoita (18.1.2023)

Vuosi alkaa olla lopuillaan, enää kuukausi jouluun ja on aika muistella mennyttä kesän aikaa, kuinka nopeasti mukava lämmin kesä taas vilahti ohitse. Vaikka ei muissakaan vuodenajoissa ole mitään moittimista, mutta kesällä kaikki viheriöi, kukkia, mehiläisiä, perhoset lentelevät, linnut laulelevat ja puuhailevat pesäpöntöillään, kun niitä on tullut laitettua useampi kappale pihapuihin.

Kesäkuussa saatiin viimein pitkään puuhasteltu kirja, Siun ja miun juurilla, joka on omistettu lapsille ja heidän vanhemmilleen, julkaisua varten valmiiksi ja lisäksi laadittiin Pyhäjärvi lautapeli koulujen kautta kirkolle, julkaisu tapahtui Satamalan pääkirjastossa, Vanhoilla kirjallisuuspäivillä ja Vpl. Pyhäjärvi juhlilla kirja sai osakseen kiitettävän paljon huomiota sekä kiitosta, joka kuuluu kaikille kirja projektissa mukana olleille, unohtamatta Vpl. Pyhäjärvi-Säätiötä.

Heinäkuu oli juhla kuukausi, alkutahdit käytiin nauttimassa Tyrvään Pyhän Olavin kirkossa, sää oli sateinen ja aika viileä sisällä kirkossa piti olla takki päällä, kun ovet olivat osittain auki ja joelta puhalsi viileä tuuli, mutta kuitenkin tilaisuus itsessään oli lämminhenkinen. Juhlat jatkuivat seurakuntatalossa, juhlijoita sali oli lähes täynnä, ruoka oli todella maittavaa ja ohjelmasta sai nauttia täysin rinnoin. Juhlista jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa, kun vielä tapasi tuttuja, joita ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin.

Elo- syyskuussa alkoi marjojen poiminta kotipuutarhasta, joita tuli aika paljon riittävät varmasti koko talveksi, metsään ei menty, kun ei ole tietoa marja- ja sienipaikoista, torilta ja hallista saa ostettua kaikki metsien satotuotteet mukavasti. Vanhasta Lobo omenapuusta saatiin runsaasti suuria punaposkisia mehukkaita omenoita, joita säilöttiin osa kokonaisina kellariin, osa pieninä viipaleina pakastimeen ja vähän laitettiin hilloksi, puuhun jätettiin vielä muutamia omenoita lintuja varten.

Eräänä syyskuun aurinkoisena päivänä istahti seinälle lämmittelemään outo suurehko perhonen, jota en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt, piti oikein tiedostosta hakea ja katsoa mikä ihmetys se oikein on ja sieltä selvisi, että kyseessä oli suruvaippa, oikein tosi nätti lentelijä. Laitoin parivuotta sitten halkovajan seinään ”ötökkä” hotellin näyttää olevan käytössä, hotellissa olevien putkien päät on tukittu jollakin luonnosta saatavalla aineella, nähdään sitten keväällä, minkälaisia pörriäisiä siellä on talveaan viettänyt.

Hyvää talven- ja joulunalusaikaa.

Mauri Hauhia

Takaisin

Taubilan muistoja (1.12.2020)

Pirteä 106 vuotta syyskuussa täyttävä Kurkijoella syntynyt Olga Silvennoinen, asuu Huittisten Kuninkaisten vanhainkodissa. Kävimme Karl Fazer, Seija Jokinen sekä allekirjoittanut keskustelemassa Olgan ja sukulaistyttö Sirpa Silvennoisen kanssa, että onko Taubilan aikoja vielä muistissa ja samalla veimme 106 vuotis- syntymäpäiväkukat.

Olga kertoi menneensä Taubilaan puutarhatöihin 17–18 vuotiaana 1920-30 luvun vaihteessa ja oli siellä aina kannaksen 1944 tapahtuneeseen luovutukseen asti. Puutarhalle kuljin pyörällä Kallen kartanosta, jossa meillä oli isän rakentama talo. Työ oli raskasta puutarhatyötä, kun siihen aikaan kaikki tehtiin vielä käsityönä, hevoskuljetusta käytettiin tarvittaessa ja vain, kun puutarhatuotteita vietiin kellareihin ja varastoihin. Autokyytiä tarvittiin tuotteita vietäessä Käkisalmen torille, jossa Olga kertoi käyneensä usein lauantaisin tuotteita myymässä autonkuljettajana, oli Antti Rissanen.

Puutarhassa viljeltiin monia eri lajikkeita juureksista omenoihin, omenapuita oli paljon ja lajikkeita oli useita, joista Olga muisti, että ainakin oli valkeakuulasta- ja kaneli omenoita. Kasvihuoneissa kasvatettiin tomaatteja, kurkkuja, vesimeloneja, joita piti aina välillä ”tupsuttaa” yhdessä kasvihuoneessa kasvatettiin sieniä sellaisia pieniä ja pyöreitä, lajia ei hän enää muistanut, sienikasvihuoneeseen ei saanut mennä muut kuin Sundqvist hän hoiti itse henkilökotaisesti sieniviljelmät. Kasvihuoneiden ja puutarhan käytävät oli pidettävä aina siisteinä ja puhtaina, jotka haravoitiin joka päivä.

Karl Fazerin kysymykseen kävittekö usein kartanon päärakennuksessa, Olga vastasi, ettei käynyt, sieltä sisäköt kävivät hakemassa puutarhalta tarvittavat vihannekset ja juurekset keittiöön. Mutta muisteli lämmöllä kartanonomistajaa Karl Fazeria, hän oli aina metsässä ja ajeli hienolla autolla.

Evakkomatkat veivät ensin Kuortaneelle, toisen kerran Pylkönmäelle sieltä Tyrvään Sammaljoenkautta Huittisiin, jossa vietti eläkepäiviä yksiössään Huittisten keskustassa ja muutti noin vuosi sitten Kuninkaisten vanhainkotiin.

Tapaaminen Olgan kanssa oli oikein mieleenpainuva tapahtuma, hymyilevä Olga ja Karl puhelivat muistakin asioista kuin pelkästään puutarhasta, muisteltiin Fazerin perhettä ja lapsia, myös sadonkorjuu juhlat tulivat mieleen, jotka pidettiin pellon laidalla.

Karl oli otettu, kun hän sai keskustella vielä elossa olevan henkilön kanssa, joka oli ollut työssä isoisän isän omistamassa Taubilan kartanossa. Kertoi vielä jälkikäteen, että tapaaminen oli todella mielenkiintoinen ja vaikuttava tapahtuma.

Olga viettää 14.9.2018 106 vuotis- syntymäpäiväjuhlaa lähimpien omaisten läsnä ollessa.

Hyvää syntymäpäivää toivottaen.

Vpl Pyhäkylä-Seura

Mauri Hauhia

Takaisin

Havaintoja Taubilasta – valinnoista vaikutuksiin 30.5.2018

Kauko Hinkkanen

Vpl Pyhäkylä-Seura kunnioitti 20-vuotistaivaltaan juhlakokouksella 21. huhtikuuta 2018 Kinnalan Koukulla Sastamalassa. Seuran toiminta on alkanut Pyhäkylän koulupiirin henkilöiden kokoontumisilla. Niissä tilaisuuksissa käynnistyi perinnetiedon tallennus kuvin ja sanoin. Vuosi 2007 oli seuralle merkittävä vuosi. Pyhäkylän kansakoulun perustamisesta oli kulunut 130 vuotta. Seura julkaisi samana vuonna koulupiirin historiikin, ”Kaunista Vpl Pyhäjärveä, osat I ja II”. Työ ei päättynyt tähän. Vuodesta 2018 tuli toinen merkittävä vuosi. Kauppaneuvos Karl Fazer osti 100 vuotta sitten vuonna 1918 Taubilan kartanon. Seura katsoi aiheelliseksi tallentaa jo vuonna 2016 Taubilan kartanon vaiheet kirjaksi. Kuluva vuosi ja sitä edeltävä aika on täyttynyt kartanoelämään perehtyen ja arvioitaessa kartanon vaikutusta pyhäjärveläisille.

Arkkitehti, muurarimestarin poika, Carl Ludvig Engelin-myytti elää vahvasti kannakselaisessa kartanokulttuurissa. Tiedetään, että hän on piirtänyt herraskartanoita Karjalankannakselle. Onko Taubilan päärakennus hänen suunnittelemansa? Siitä ei ole varmuutta. Tiedetään, että hän on saanut vaikutteita Berliinissä suoritettujen opintojen jälkeen Tallinnasta ja Pietarista. Hänen omaksumansa tyylisuunta ”joonilaisine pylväikköineen” näkyy kannakselaisten kartanoiden julkisivuissa. Eräs selitys on muun muassa se, että 1800-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä silloiset käden taitajat, muurarit ja kirvesmiehet, olivat myös taitavia piirtäjiä. Tuohon aikaan syntyi ajan tyylisuuntaa mukailevia tyyppipiirustuksia, julkisivupiirustuksia, josta myös Taubilan päärakennus on esimerkkinä.

Historiasta tiedämme, että Taubila-nimi on johdettu Taube-nimestä. Samoin tiedämme, että kyseinen suku on vaikuttanut 1600/1700-lukujen vaihteessa Pyhäjärven ohella myös Käkisalmessa. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että kahdella tasavallan presidentillä esipolvet yhtyvät Taube-sukuun. Presidentit Gustaf Mannerheim ja Pehr Evind Svinhufvud ovat neljänsiä serkkuja keskenään. Yhteinen esi-isä heillä on Johan Reinhold Taube, joka on syntynyt vuonna 1706 Käkisalmessa, siis neljä vuotta ennen kuin Venäjä valloitti Käkisalmen vuonna 1710 Ruotsilta suuren Pohjan sodan aikana.

Olemme aiemmin tulleet tietoiseksi, että Taubilan kartanon viimeinen venäläinen omistaja paroni Wladimir Freedericksz kävi Taubilassa harvoin. Sen sijaan paronitar viihtyi siellä useammin. Paronin harvalukuisista käynneistä saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että hän suhtautui välinpitämättömästi kartanoonsa. On myös toinen näkökulma, luottamus. Hän palkkasi Taubilaan tilanhoitajaksi agronomi Toivo Francken, johon hän luotti ja antoi vapauden, puiden myyntiä lukuun ottamatta, hoitaa ja kehittää kartanotaloutta. Paronin ohella myös pyhäjärveläiset luottivat Franckeen yhteiskunnallisena vaikuttajana. – Paroni vapautui kartanon johtamisesta Francken toimikauden 1894–1918 aikana. Hänelle riitti kartanosta saatu tuotto.

Taubilan kartanon myynti elokuussa 1918 Karl Fazerille tapahtui välittömästi Venäjällä vuonna 1917 tapahtuneiden levottomuuksien ja Suomen vapaussodan jälkeen. Yhteiskunnallinen tilanne ei ollut vielä vakiintunut. Myyjä, paroni, oli saavuttamassa 80 vuoden iän. Hänen talonsa Pietarissa oli poltettu ja hänen ajatuksensa eivät enää olleet myyntihetkellä parhaimmillaan. Hänen vaihtoehtonsa Taubilan kartanon omistajana ja ylläpitäjänä olivat vähissä.

Karl Fazer nosti 1920-luvulla Taubilan kartanon tuottoisaksi maa- ja metsätalouden liiketoimintayritykseksi. On huomattava, että hänellä oli johdettavanaan jo entuudestaan Helsingissä oleva liiketoiminta. Hänen oli arvioitava, riittävätkö omat voimavarat kahden suuren ja luonteeltaan täysin erilaisen liiketoiminnan johtamiseen, kun yritykset sijaitsivat vielä maantieteellisesti kaukana toisistaan. Fazer katsoi parhaaksi, että Taubilaan oli palkattava paikalliset ammattijohtajat johtamaan siellä tapahtuvaa maa- ja metsätaloutta kannattavana liiketoimintana. Näin Taubilassa vakiintui johtajamiehitys, tilanhoitaja ja metsänhoitaja. Heitä täydensi taloutta hoitava konttoripäällikkö.

Fazer tarkkaili neljä vuotta, miten kartano alkoi kehittyä ja mitä lisätoimenpiteitä hänen olisi tehtävä johtamisen suhteen. Hän halusi saada enemmän vapautta itselleen Taubilan osalta ja luovuttaa valtaa Taubilaan. Niinpä hän kirjoitti lokakuussa 1922 valtakirjan silloiselle tilanhoitajalle Väinö Robert Lehtoselle, jonka hän katsoi luottamuksen arvoiseksi henkilöksi. Tällä valtakirjalla tilanhoitaja sai itsenäisen toimintavapauden edustaa Fazeria kaikissa Taubilaa koskevissa asioissa ”mitä hän tämän valtakirjan nojalla on lainmukaisesti toiminut”.

Vapaus käsitteenä nähtiin Taubilassa laajana. Se oli työtä oman ja muiden vapauden puolesta. Esimerkkinä tästä mainittakoon metsänhoitaja Gustaf (Gösta) Francken osallistuminen vapaussotaan ja Fazerin isänmaallinen toiminta Pyhäjärvellä, Kokkolinnan rakentaminen ja laajentaminen suojeluskunnan käyttöön.

Fazer joutui tekemään omistamansa kartanon osalta sen toiminnan alkuvuosina tärkeitä valintoja liiketoiminnan ja henkilöstön suhteen. Itsenäisissä valinnoissa oli kyse rohkeudesta ja uskalluksesta, se vaati häneltä myös pelkojen käsittelyä – riskien hallintaa. Hän kävi ajatuksissaan läpi uskomuksiaan ja tahtotilaansa, onnistuuko tämä kaikki. Kantavana voimana erityisesti Taubilan esimiesten osalta hänellä oli luottamus tehtyihin valintoihin. Luottamus oli saatava myös kartanon liiketoiminnan markkina-arvon syntyyn, kasvuun ja kannattavuuteen. Nyt oli keskityttävä olennaiseen: maa-, karja- ja metsätalouteen. Puutarhatuotteista oli saatavissa myös lisäarvoa Fazerin liiketoiminnalle Helsingissä.

Vapaus tehdä valintoja tuo suuren vastuun. Liiketoimintakulttuurissa vastuu otetaan, sitä ei jaeta. Tehtävän vastaanottavalla henkilöllä pitää olla valmius ottaa ja kantaa vastuu. Tilanhoitaja Lehtosella oli tämä ominaisuus. Vastuu on omamme, epäonnistumisista emme voi syyttää ulkopuolisia. – Merkille pantavaa oli, että tilanhoitaja Lehtonen ja metsänhoitaja Francke toimivat työparina, vastuu kannattavasta liiketoiminnasta oli kuitenkin tilanhoitajalla. – Fazer tiedosti tosiasian, kun vie toiselta vastuun hänen valinnoistaan, samalla vie häneltä myös vapauden valita.

Huomattava yhteinen vastuun ottaminen näkyi siinä, kun Taubilasta oli lähdettävä sodan jaloista viimeisen kerran vuonna 1944. Henkilökunta saattoi itsenäisesti Taubilan karjan jalkaisin kolmen viikkoa kestäneellä evakkotaipaleella Pyhäjärveltä Multahoviin.

Valinnoilla oli vaikutusta myös muiden ihmisten elämään. Vapaus tehdä valintoja merkitsi, että oli otettava vastuu myös vaikutuksista. Olivatko vaikutukset Taubilassa ennustettavissa, myönteisiä vai kielteisiä? Välittömät myönteiset vaikutukset nähtiin pitäjässä jo 1920-luvulla. Pitkäaikaisvaikutukset 1930-luvulta eteenpäin olivat osittain ennustettavissa, kunnes sota katkaisi lopullisesti Taubilan ja Pyhäjärven pitäjän kehityksen.

Vaikutukset näkyivät Taubilassa Fazerin ajan kokeneille usealla tasolla. Yleisellä tasolla näkyi konkreettisena Pyhäjärven pitäjän elinkeinoelämän kehitys. Yksilötasolla tunteissa, taloudellisena, materiaalisena ja henkisenä turvallisuutena. Taubila tarjosi työtä ja toimeentuloa lukemattomille henkilöille jopa perheille niin Pyhäjärvellä kuin sen naapurikunnissa. Lukuisat maatilataloudet pitäjässä kehittyivät Taubilan imussa. Henkinen turvallisuus näkyi siinä, että henkilö sai kuulua Taubilan kartanon yhteistoimintaverkostoon mitä moninaisemmissa toimintaympäristöissä, muun muassa kunnallisessa, seurakunnallisessa ja yhdistystoiminnassa. Läsnäolon merkitys korostui. – Taubilan työntekijänä toiminut Sirkka Mattila totesi taannoin: ”Taubila oli hyvä työpaikka ja Fazer hyvä johtaja.”

Lähteet:

Kauko Hinkkanen 2017: Taubilan kartano – lahjoitusmaakaudesta Fazerin aikaan

Tiina Miettinen 2017: Tasavallan juuret. Suomen presidenttien esipolvet.

Takaisin

Tervehdys ja kiitos 20.5.2017

Olen nyt lukenut tekemänne kirjan kokonaan. Mielestäni se oli kirjoitustyyliltään ja asiasisällöltään oikein mukavaa luettavaa, vaikka en olekaan ”ihan Taubilan sisäpiirin ytimessä”.

Erityinen kiitos on lausuttava siitä, että Taubilan lisäksi mukana oli aimo annos Suomen historian käänteitä, jotka olitte taitavasti kytkeneet varsinaiseen työnne keskiöön.

Kuulin, että olette saaneet kirjassa olevan materiaalin lisäksi paljon muuta kuvamateriaalia. On hyvä, että rajasitte kirjaan tulevan materiaalin tässä vaiheessa.

Olisi kuitenkin todella mukavaa, mikäli uusista kuvamateriaaleista voisi tehdä oman erillisen ”kuvakirjan”. Varsinaisen kirjan uusintapainos ei varmaan saavuta ansaitsemaansa huomiota. Sen myynti voikin olla varsin pientä.

Joka tapauksessa lukeminen oli ”koukuttavaa”

Oikein hyvää pian alkavaa kesää.

Parhain terveisin

Kauppat. tri Pekka Killström

Hei Mauri..

Täytyy oikein kiittää kuinka mielenkiintoinen tuo Taubilan kirja olikaan. Piti lukea se heti läpi ja sieltä löytyi oikeita aarteita minuakin koskien. Nämä kuvat mitkä lähetin sinulle Taubilasta olivat siis pappani Pekka Ikäheimon ottamia, joka oli -30 Taubilassa työharjottelijana tai sentapaista (agrologi) hänellä oli kuulemma hyvä kamera, mutta koskaan ei kuvannut kotiväkeään, aina muita. Ja sivulta 122 löytyi oikein maininta että Pekka Ikäheimo palkattiin Pyhäjärvelle maatalousneuvojaksi ja mikä parasta pappa oli myös tuossa muistomerkiltä otetussa kuvassa. Siitä sinulle liite, että todella mielenkiintoinen sattuma. Hyvää lämpimän kesän odotusta sinulle.

Tv Riitta Tegelberg Heinola

Takaisin

Evakkolapsi 29.5.2013

EVAKKOLAPSENA

(Karjalan ja Petsamon evakkojen tuntoja)

Lainauksia evakkolasten kokemuksista kahdesta kirjasta: ”EVAKKOLAPSET” koonnut Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta sekä Hinkkanen–Simonen ”ELÄMÄÄ EDESTAKAISIN”

LÄHTÖ

Määräys on tullut. Keskiviikkona 15.6.1944 aamulla pitää kylän olla tyhjänä asukkaista.

Maalasin joidenkin tuolien alaosaan isän nimen ja osoitteeksi Ähtäri, jonka tiesimme olevan jossain kaukana Pohjanmaalla.

Punakorvan aamumaito pantiin henttariin, se Eeron toiseen käteen. Toiseen pikkusiskon käsi. Tuolloin oli toiselle evakkomatkalle lähtevän kahdeksanvuotiaan Eeron kasvoille jo asettunut se totisuus, joka häntä seuraa vieläkin.

Äiti, miksei me oteta Jekua mukaan? Se oli ensimmäinen kysymys, joka jäi vaille vastausta. Sen jälkeen kysymyksiä tuli yhä lisää ja vastauksia oli yhä vähemmän.

Katselin, viimeisen kerran kotiani ja kotikylääni veneestä. Kylä oli hiljainen ja autio. Omenapuut kukkivat ja laiho viheriöi.

Neljä viikkoa kestävän evakkotaipaleen ensimmäinen muistikuva on läheltä kotia, pellon toiselta laidalta. Äitini sanoi: Katsokaa lapset! Nyt näette kodin viimeisen kerran. Äiti alkoi itkeä.

Piti jättää koti, piti jättää isä ja kotiseutu. Matka edessä oli tuntematon.

Mihin nyt joudumme? Jotain kosteaa tuntui vierähtävän poskipäilleni.

MATKALLA

Me – äiti ja kolme tyttöä – valmistauduimme eväillä ja lähdimme yön selkään härkävaunussa lehmien mukana. Pitkä tavarajuna kolkutteli hitaasti eteenpäin. Juna kulki epätasaisesti, aika kului hitaasti. Aamulla juna pysähtyi tuntemattomalle asemalle.

Iltapäivällä rantauduimme Viipurinlahden pohjoisrannalle. Aikuiset rasituksesta uupuneina, me lapset pelon ja kauhun kokeneina, märkinä ja viluisina.

Jatkuva jono ihmisiä kävellen, hevoskärryillä, tavaroitten joukossa istuen tai taluttaen tavaroita täyteen lastattua polkupyörää

Mummo, 85-vuotias, turvasi minuun, 13-vuotiaaseen, kun vanhin ja nuorin perheestä lähtivät junaan

Minulle isä laittoi kärryn perässä kulkemaan sonnimullikan. Se ei aina ollut halukas taivaltamaan toisten tahdissa. Tähän hankaluuteen kyllästyneenä ”unohdin” se eräänä aamuna jonkun mäkikumpareen taakse, oli muka ”hävinnyt”.

Pommitus oli päällä, kun päästiin aseman sirpalesuojaan. Pikkuveli meinasi hukkua ihmisten joukkoon. Valitusta ja itkua se oli, mutta sitten tuli hiljaisuus, kun joku aloitti virren: Jumala ompi linnamme. Kaikki yhtyivät siihen.

Matkan aikana nousivat ahdistavana mieleen kaikenmoiset kertomukset hankalista matkakokemuksista ja pommituksista. Silloin ei auttanut muu, kuin vetää takki korvien yli ja ottaa puhelu ylöspäin. Hyvin Hän kaikki hoiti.

UUDET SEUDUT

Lienemme olleet aikamoinen näky monien päivien ja öiden matkustamisen ja valvomisen jälkeen, nuhruisissa ja likaantuneissa asuissa epämääräisiä nyyttejä kantaen.

Ei nyt sovi, pojat kun tulevat sodasta, pitää olla heille tilaa, emäntä sanoi. Laahustimme takaisin asemalle. Odotusta asemahuoneessa. Viimein tuli mukava isäntä ja lastasi minut pyörän tarakalle. Pääsimme touhukkaan emännän hoiviin. Ja lopulta sain laskeutua makuulle lattiavuoteelle.

Metsänreunatalossa meistä huolehdittiin, surkuteltiin ihmisten kamalaa kohtaloa ja hellittiin, halattiin, sain kanamunia ja omenoita. Ja Helsingin valkotakkinen paksu lääkäri sanoi: Ei mitään matkustamista enää. Lepoa vaan ja terveellistä ruokaa.

Meit siirrettii linja-autoil sinne eräälle kansakoululle. Siellähä myö oltii tarjol vähä ko neekeriorjat enne Amerikas, jot minkälaise perreen kukakii isäntä ottaa. Mein pere ol iso ni myö jäätii sinne koulul iha viimesiks

Mummo lähti ostamaan lapsille kurria naapurista. Hän palasi kasvot kivisinä, iski henttarin hyllylle: ei ollut riittänyt kurria evakoiden lapsille, pitää antaa vasikoille.

Minulla alkoivat tähänastisen elämäni leppoisimmat viikot. Lähdin päiviksi paimeneen kylän kirjaston aarteita mukanani. Lehmät olivat käyneet kovan koulun kävellessään satoja kilometrejä Pyhäjärveltä Keski-Suomeen. Ne osasivat kulkea jonossa tien reunaa pitkin. Kun annoin lehmille luvan, ne poikkesivat tien sivuun ja alkoivat syödä uutterasti ja sitten kävivät lepäämään. Siellä keskisuomalaisessa metsässä tulivat tutuiksi sekä Annit että kiipeilevät Tarzanit. Siellä unohtuivat sodan kauhutkin.

KIPU

Ei sitä noin ruukata tehä ja sanua, oli lause, joka tuli tutuksi.

Me opimme läksymme: ei itketä. Äitikin itki vain lehmiä lypsäessään. Seuraavana kesänä muutimme uusiin maisemiin: parakkiin metsän keskelle. Mies nimeltä isä, saapui ja sota jatkui kotona

Asuimme tässä, mutta elimme ajatuksissamme muualla. Ajattelin, että siellä jossain muualla oli varmasti kaikki paremmin. Se oli kuin luvattu maa.

Lapsi vaistosi koti-ikävän, joka oli läsnä arjessa, odotti nurkissa kuin hämärä, työntyi esiin, kutsumatta.

Sanotaan, että lapsen joustava mieli sopeutuu, unohtaa. Minuun evakkous jäi asumaan.

Koulus miun puhheel naurettiin, Moni luopui äidinkielestään.

Mitä kaikkea me evakkolapset mahdoimmekaan tehdä vain miellyttääksemme ja tullaksemme hyväksytyiksi.

ELÄMÄ JATKUU

Lähdin kahdesti, 3 ja 7 -vuotiaana. Lapsuus oli harmaa: koko ajan oli vähän hätä jonnekin ja levotonta. Aikuisena on paljon mukavampaa.

Lapsuudestani muistan, että siirtokarjalaiset tukivat toinen toisiaan. Oli koettu samoja asioita.

Kovalla työllä, yritteliäisyydellä, vastuuntunnolla – jopa liikaakin – evakkolapsi on rakentanut kotimaataan kotona, työssä, politiikassa, taiteessa

Seurustelun sakramentti, sisukkuus, itku ja nauru, huumori, laulu ja usko ovat kantaneet.

EVAKKOLAPSEN LAPSI

Lapsuudestani jäi mieleen, että oli tärkeää tehdä tai olla tekevinään työtä koko ajan.

Kaupungissa asuvat koulukaverini naureskelivat siirtokarjalaista taustaani. Aikuistuessani se alkoi nousta minulle voimavaraksi. Minusta puhkesi esiin karjalaisen isän tyttö.

Hämmästyttävä oivallus tämän päivän kielellä: isäni oli pakolainen. Olen pakolaisen lapsi.

Jonkinlainen sädekehä, harmonia ja aurinko ympäröi ajatusta isäni lapsuudesta Karjalassa. Työntäyteistä, niukkaakin arkea se lienee kuitenkin ollut. Siellä Pyhäjärven hiekkaisessa mullassa ovat juureni syvällä. Sieltä ovat muuttaneet minuun herkkyys itkuun ja nauruun. Ja joku selittämätön kaipaus Lieneekö evakkolapsenlapsen etuoikeus.

Koonnut Seija Hirvikoski

Takaisin

Vpl Pyhäkylä-Seuran kunniapuheenjohtaja ja kunniajäsen 21.4.2013

Vpl Pyhäkylä-Seura kutsuu Kunniajäseneksi Irma Karppasen ja

Kunniapuheenjohtajaksi Toivo Hinkkasen 21.04.2013

Takaisin

Kihut 23.7.2012

Vpl Pyhäjärven perinteistä vuosittaista pitäjäjuhlaa vietettiin tänä kesänä Satakunnassa, Huittisissa 14-15.7. Lauantain ohjelma alkoi Kaiun muistoviestillä. Jatkuivat sukuseminaarilla, suku- ja koulupiirikokouksilla, muistojen illalla sekä iltamilla. Ohjelma oli monipuolista.

Sunnuntain juhlamessussa nuoren Harri-pastorin liturgia ja saarna aivan henkeä salpasivat. Ehtoollinen Pyhäjärven kirkon alttaritaulun äärellä, jakajana Juhani ja Silja Forsberg, koskettava. -Päiväjuhlassa Tuula Musakan nuorn puheenvuoro herkullisen hauska. Bondfolgin perheorkesterin taitavat esitykset saivat yleisön seisomaan nousten antamaan raikuvat aplodit. -Suuret kiitokset ja onnittelut Huittisten Karjalaseuralle hienosta, onnistuneesta juhlasta.

Toivo Hinkkanen pyysi keväällä eroa Vpl Pyhäkylä-Seuran puheenjohtajan tehtävästä korkeaan ikään vedoten. Suururakan koulupiirikirjan valmistuttua, hän yhdessä Esko Simosen kanssa kirjoittivvat sukukirjan Ihalaisen suvusta: Elämää edestakaisin. Kirja ilmestyi kesäkuussa 2012. Toivo, tyttärensä Seijan ja tyttärentyttären Jonnan kanssa oli kumpanakin juhlapäivänä esittelemässä ja myymässä kirjaa. En voi kuin ihailla Toivon tarmoa ja onnitella sukukirjan valmistumisen johdosta. Odotan aikaa jolloin saan rauhassa syventyä lukemiseen.

Kotimatkalle lähtiessä minulle tuli pieni pulma. Menin läheiseen hampurilaisbaariin kysymään apua. Paikan omisti murtaen Suomea puhuva mies. Ystävällisesti hän auttoi minua pulmassani. Jutellessamme hänelle selvisi millaisessa juhlassa olen ollut ja että kotini on jäänyt rajan taakse. Hän itese oli Afganista. Aivan liikutuin hänen sanoessaan: ”ja tänä päivänä me kohtasimme täällä Huittisissa”. Kädestä pitäen hän toivotti minulle hyvää matkaa Helsinkiin.

Uusia perunoita, savukalaa, mummon tillikurkkuja, mansikoita, mustikkamöllyä siinä on kesä.

Hyvää kesän jatkoa.

Liisa Saarinen

Takaisin

Äitienpäivän aikaan 3.5.2012

Näin äitienpäivän aikaan ajattelin kertoa pari oman äidin neuvoa ja opastusta. Äidin kuolemasta tulee 30-vuotta 31.05.2012.

Naapurissa oli suuri puutarha. Noin 12-13 vuotiaana olin naapurin emäntää auttamassa puutarhatöissä. Aamulla kotoa lähtiessä äiti vannotti: ko emäntä lähtöö ruuva laittoo nii muista sie tehä ahkerast töitä, et saa laiskotella.

Seuraavanlaisen opastuksen sain kun harjoittelujakson jälkeen en ikäni takia voinut vielä hakea kouluun, vaan lähdin ”vuuveks vanhenemmaa”. Hoitamaan pientä Reijo-poikaa. Opastus oli: jos siel ollaa kovast mairiaa ko määt, siint ei hyvä seuraa. Rouva oli asemalla vastassa ja hänen mielestään paiskasin auton oven liian kovasti kiinni. – Olin hyvilläni. Tämä Reijo-poika toimi sittemmin ravivalmentajana Ruotsissa.

Toivotan hyvää äitienpäivää ja virkitävää kesää kaikille Äideille!

Liisa Saarinen o.s. Humala

Takaisin

Virpovitsojen ja pääsiäismunien koristelukilpailu 16.04.2011 Koukulla

2.6.2011

Pyhäjärveläistaustaisen Pyhäkylä-Seuran vuosijuhla Kiikassa Kinnalan Koukulla virpolauantaina, 16.4.2011 onnistui hyvin. Kaunis sää helli ja väki nautti hyvästä ruuasta ja yhdessäolosta.

Virpomavitsakilpailuun tuotiin 7 perinteisesti ja 10 nykyajan koristeilla olevaa vitsaa. Toinen toistaan koreampia pääsiäismunia osallistui kilpailuun yli 20 munaa. Kaikki 45 mukana ollutta nuorta ja vanhaa saivat äänestää kunkin sarjan mielestään kauneinta. Tästä äänestystuloksesta ei ollut valitusoikeutta.

Perinteiset virpomavitsat: I Irma Karppasen 12 ääntä, II Helvi Wilkon 10 ääntä ja III Kerttu Välimaan 8 ääntä. Nykyaikaiset koristeet: I Sanna Hinkkasen 13 ääntä, II Hannele Hauhian10 ääntä ja III kerttu Välimaan 7 ääntä. Pääsiäismunat: I Joanna Hauhian 9 ääntä, II Irma Karppasen 7 ääntä ja III Joanna Hauhian 6 ääntä. Palkinnot: I palkinto, Kirjapari Kaunista Vpl Pyhäjärveä, II palkinto, kassissa piirakoita ja pullia, sekä III palkinto, myös leipomuksia. Kaikkien äänestäneiden kesken arvottiin myös kolme leipomuksia sisältävää kassia.

Kilpailujärjestelyistä vastasivat nuoremman polven edustajat, Seija Hirvikoski ja Sanna Hinkkanen. Suunnittelussa oli mukana myös Jonna Hirvikoski.

Taiteilija Joanna Hauhia työssään

Virpovitsojen ja Pääsiäismunien rivistöä

Yksi kommentti

Tosi hyvät kuvat ja Joanna hyvin keskittyneenä taiteilijana

Aulikki Hauhia | Keskiviikkona 08.06.2011, kello 8.19

Takaisin

Mauno Kurikan Runo 29.5.2011

Pihapuuni kottarainen

Kotonani Karjalassa kasvoi pihalla puita.

Niihin laitoin laudanpäistä Kottaraisille kyhäsin pesäpöntön pienoisille.

Aina kerkesit keväällä muistit tulla muilta mailta ehättelit esinmäisnä kertomaan kesän tulosta.

Lienet jo tullut takaisin päässyt syntymäsijoille, Sinne Kotikarjalahan,

pihapuuni kottarainen, Ilovirttäsi virität laulat riemulaulujasi tullesas tutuille maille, Kotipuuhun päästyäsi.

Tuota mietin mielessäni jos lie pönttöskin pahennut laudat tullehet lahoiksi.

On se ollutkin minulta korjaamatta kovin kauan.

Sinne minunkin mieleni tekisi, Sinne vereni vetäisi, muuttolintujen mukana päästä syntymäsijoille. En pääse sinne mä poloinen maatamyöten matkustaja.

Siell´ on esteitä edessä, välillä leveä linja. väätty pitkät piikkilankat, rajapyykit pystytetty, valppaat vahdit vierellänsä.

Se on toiselle luvattu , Luvattu ja luovutettu.

Jää muistoksi ikuinen ikävä mieltä kaipuu kalvamahan.

Pihapuuni kottarainen.

Siellä Koti Karjalassa, ilovirttäsi virität laulat riemulaulujasi tullessas tutuille maille

kotipuuhun päästyäsi. Kuka sitten kuunnelleekin….

Ma.Ku.

Mauno Kurikka

Pyhäkylästä 1897-1987

Pyhäjärvilehdessä 21.3.1966

Irma Karppanen

Takaisin

Paremmat tauvit 29.5.2011

Nyt ko jokahine koarittaa vaivojaa, eikä iha terve oo kukkaa ni mie aloin muistella Karjalaa niihe entisii tautiloi mukkaa.

Ne ol kyl paljo parempii ne tauvitkii Karjalas. Ei sillo etsitty lääkärii eikä juostu neuvolas.

Kehe ei kotkonstit tehonneet hää jäi läsiväks tai kuol.

Ei ketkää verenpaineita mitanneet eikä olt mielenmasennuksii, ku leiväst ol huol.

Ei kolestroolii tunnettu eikä ruokavalioi. Jos ei millo olt sialäskii ol seltii ja potatloi.

Kaik haavat ja rokahtumat verskil kermal voijeltii.

Kivistykset ja pakotukset kuumas saunas hoijeltii.

A ko kel ol sivut kipijät, tavai lapset tallomaa.

Taas korvasärky pit mynstiki lävitse tupaka savvuu tupruttaa.

Erikoise etevä ol meiä kylä kuppari.

Hää ko imas sarvet selkää, ni joha tauti tokeni.

A kesäikan ko lisahutit varpaas kivvee ja kynskii läks pois tykkenää, ni heinäl köytettii rautalehttullo siihe varpaa kärkee järkinää.

Paimenreissul ko kusijaiset toisinaa pääs pistämää, ni lääkkeeks loroteltii sellast vettä, mitä jokasihel ol itsellää.

Hotapulveri ja ruusutipat olliit apteekkilääkkeitä, eikä niitä oikein usjast kenenkää kannant käytellä. Mut jos mie kaik ne lääkkeet haastan mitä enne käytettii, ni eihä kukkaa ennää mänis nykyjääkää apteekkii.

Vaa olliitha ne tauvitkii parempii siel Karjalas, nyt kaikki räähkii nimetkii ko kirjotettaa latinakakas.

Meeri Tuokko-Mansikka.

Irma Karppanen.

Takaisin

Nuorilta uusia toimintaideoita 23.5.2011

Pyhäkylä-Seuran vuosijuhla Kiikassa Kinnalan Koukulla virpolauantaina, 16.4. 2011 onnistui hyvin. Sää suosi, väkeä oli mukavasti ja nuorilta saatiin uusia ajatuksia kokoontumisen kehittämiseksi.

Vuosikokous

Toimintakertomus (kiitoksin) ja tilit hyväksyttiin. Johtokunta jatkaa entisenä. Tilintarkastajina Jukka Harjula ja Eija Kuusisto, varalla Pertti Tikka. Toimintasuunnitelma ja talousarvio 2011-2012; Yleinen kokous antoi johtokunnalle seuraavan ohjeen. a) Hankkia tuloja sopivaksi katsomillaan tavoilla. b) Käyttää varoja maltillisesti toimintasuunnitelman toteuttamiseksi järkevällä tavalla.

Muuta ohjelmaa

Marjan ja Kallen kattama ruokapöytä kiinnosti kaikkia. Kuten myös päätöskahvit. Yhteislaulut kaikuivat kiikoislaisen Topi Jokelan tahdittamina reippaasti. Pertti Hakanen valotti mielenkiintoisesti ensi kesän Pyhäjärvi-juhlien ohjelmaa, jonne kaikki tietysti suunnistamme. Marja Koukku kertoi pääsiäisajan ruuista, Jukka Pusa Pyhäjärven matkoista ja Toivo Hinkkanen virpomaperinteestä. Virpomavitsakilpailusta toisessa jutussa tarkemmin.

Johtokunta järjestäytyi

Pyhäkylä-Seuran johtokunta 2011-2012 : Toivo Hinkkanen, phj, Antti Kaasalainen,vphj, rahastonh, Seija Jokinen, siht, Mauri Hauhia, Kauko Hinkkanen, Irma Karppanen, Pentti Kiuru, Reini Kukko, Jukka Pusa ja Aino Pöyhönen.

Työvaliokunta: Toivo Hinkkanen, Seija Jokinen , Antti Kaasalainen ja Jukka Pusa.

Uuden ”vanhan” Pyhäkylän koulupiiriä ja Vpl Pyhäjärveä koskevan arkistotiedon tallennusta useammalle koneelle selvittämään ja eteenpäin hoitamaan valittiin työryhmä: Kauko Hinkkanen, phj, Mauri Hauhia, Antti Kaasalainen ja Jukka Pusa.

Vuosijuhlan kehittäminen

Lasten ja nuorten mukaan saannin kehittämiseksi Seija Hirvikoski ja Sanna Hinkkanen tekivät johtokunnan kokouksen lopuksi ”pyytämättä” johtokunnalle mm. seuraavia ehdotuksia.

Vuosikokouksen ajaksi tulisi järjestää

a) Lapsille ja / tai nuorille oma ”työpaja”, tms ohjelmaa.

b) Rinnakkaisohjelmaa niille ”varttuneille” nuorille, jotka ”vierastavat” virallisia kokouksia.

c) Yhteisesti kaikenikäisille sopivia hauskoja kilpailuja, huutokauppaa, yms.

Näitä ideoita jalostamaan ja ohjelmaa niiden pohjalta valmistelemaan tulisi nimetä oma työryhmä, jossa jäseninä olisi nuoria ja nuoria aikuisia.

Johtokunta kiitti ehdottajia hyvistä ideoista, jotka kirjattiin pöytäkirjaan ja heidän lupauksestaan olla kertaluonteisesti käytettävissä tulevaisuudesssakin.

Toivo Hinkkanen

Takaisin

Virpomisesta jatkoa 15.3.2011

Toivo Hinkkanen

Virpomavitsa

Minua on ennen ja nyt virvottu monenlaisilla virpomavitsoilla. Pääsääntöisesti kuitenkin pajunoksilla.

Paras tapaus pari vuotta sitten. Kari, aikuinen lastenlapseni, oli meille tulossa virpomisaikaan. Muisti virpomisen. Pysähtyi ja taittoi tienvarren puskasta oikein koukeroisen pajunoksan, jossa pajunkissoja. Ei ollut koristeltu muuten. Sillä virpoi, kuostinkin sai. Vitsa pantiin kuivana maljakkoon. Pajunkissat pysyivät oksassa kiinni toista vuotta.

Ordotoksien ohjeista löysin mm. seuraavaa. Valitaan 3-haarainen pajunoksa. Se kuvaa Pyhää Kolminaisuutta. Leikkaa kreppipaperista 5 kpl 5×5 cm palasia. Määrä kuvaa Kristuksen haavojen lukumäärää. Taivuttele paperit limittäin, lisää lehdeksi pieni pala vihreää paperia ja sido kalastajalangalla kiinni oksaan. 3 kukkaa, kolme haaraa. Käytän väreinä punaista ja valkoista. Usein näkee violettia, mutta se on paaston väri, jota pitäisi välttää.

Jos pääsiäinen on aikaisessa ja oksissa ei ole lampaita (pajunkissoja), silloin tehdään kukkia.

Karjalassa ennen lapset keräsivät kaikki karkkipaperit vuoden aikana ja tekivät näistä kukat. Kylien ”sanattomana sääntönä” oli: jos lapsen virpokukat oli tehty sanomalehdestä, niin virvottava tiesi, että palkka olisi suotavaa saada rahana. Raha vietiin kotiin, virpoja ei saanut sitä itselleen. Palkka haettiin aina pääsiäisenä. Kyllä itsekin muistan monia virpomavitsoja karamellipapereilla koristaneeni ennen Pyhäjärvellä.

Virpomaloruja

Loru Kannakselta (M-L):

Virpoi, varpoi, tuoreeks terveeks.

Isännäl, iso vassa

emännäl perä leviä.

Poika tuokoon minijän

tytär hyvän sulhaisen.

siulle vissat, miulle palkka.

Miulle muna kanasestais

maitotilkka lehmäsestäs,

vähä voita vakkasestas

kopeekka kukkarostas.

Luoja sinnuu siunatkoon.

Virvon varvon vitsasella

kosken pajun oksasella,

Jumala sinua siunatkoon!

Virvon varvon vitsasella,

kosken kevätpajusella,

terveyttä toivottelen,

siunausta siivittelen,

onnea oksalla tällä.

Loru Salmista (HS)

Virpoi varpoi, tuoreeks terveeks

tulevaks vuodeks

oksan ojennan

ja elämän onnea toivotan.

Onni on siunausta,

onni on rakkautta,

onni on hyvä elämä,

en palkkaa vaadi,

enkä velkakirjaa vaadi,

vaan Jumalan siunausta toivotan.

************

Mie se virvon viksuttelen,

rahan eistä raksuttelen,

tuoreeks, terveeks,

tulevaks vuuveks,

sulle vitsa,

miueele palkka.

Virpoi varpoi vitsa uus,

niin kuin talvella kukkiva kuus.

Elämän onnea toivomme teille,

kai palkan maksatte meille!

Virvon, varvon,

tuoreeks terveeks,

tulevaks vuueks.

Vitsa siulle,

palkka miulle.

Annat sie munan vai kanan

*************

Virvon varvon vitsat käyvät,

tulevaks vuueks,

tuoreeks terveeks,

vitsa siul,

kuosti miul.

(kuosti = virpomapalkka)

Alan virpoa vitsalla

painella pajun vesalla

uuden vuoden uutisiksi

vanhan vuoden vastuksista.

Mie virvon vitsalla hyvällä

pajun varvulla parhaalla.

En mie siulta palkkaa vaadi

enkä velkakirjaa laadi.

Luoja sinnuu siunatkoon.

Virvon varvon vitsasella

kosken koivun oksasella.

Isännälle ikä pitkä,

emännälle perä leveä

ja pojalle hyvä hevonen.

Jumala sinua siunatkoon!

Kalevalaisia virpomisrunoja on myös useita ja ne kuulostavat myös hauskoilta.

“Virvon varvon vitsasella,

kosken kevätpajusella,

terveyttä toivotellen,

siunausta siivitellen,

onnea oksalla tällä.”

“Virvon varvon vitsasella,

rikkaaks, rakkaaks,

ison talon isännäks.

Viikoksi velkaa,

vuueksi vappaata,

sinulle vitsa, minulle palkka.

Annotko munan vai markan!

Kilteiksi pienet piimäsuut!”

Takaisin

Virpomaperinne 8.2.2011

Virpominen

Minulle sanat virpolauantai, virpovitsa, palmusunnuntai, virpokuosti ovat tuttuja sanoja jo yli 7-vuosikymmenen takaa. Näin varmasti myös useimmille Karjalassa syntyneille — ja mikä ilahduttavaa, myös monelle evakossa syntyneellekin. Suomeen virpomaperinne on tullut idästä ordotoksisuuden mukana. Seuraavassa lainauksia siitä, mitä asia heille tarkoittaa.

Palmusunnuntai — yksi suurista juhlista

Ordotokseille palmusunnuntai on pääsiäisen, ylösnousemuksen esijuhla. Kansa tervehti Kristustapalmunoksin ja riemuhuudoin. Jo 300-luvulla kristittyjen tiedetään kulkeneen palmusunnuntainakulkueissa palmunoksat käsissään muistaen Vapahtajan Jerusalemiin ratsastamista. Kristinuskonlevitessä juhlan vietto siirtyi kaikkialle kristilliseen maailmaan. Meillä pohjoisessa palmunoksat onkorvattu pajunoksilla, ensimmäisillä talven jälkeen heräävillä kasveilla. Virpominen ja virpovitsatulevat venäjän kielen pajua tarkoittavasta sanasta verba. Venäjäksi palmusunnuntai onkin pajusunnuntai.

Hyvissä ajoin ennen palmusunnuntaita lapset koristelevat kauniisti päiväkodeissa, kouluissa,seurakuntien kerhoissa ja kodeissa virpomavitsoja ja opettelevat virpomaloruja.Pajunoksat siunataan palmusunnuntain aaton vigiliassa.

Palmusunnuntaina virpojat eivät piiloudu naamiaispukujen taakse, vaan sonnustautuvat omiin siisteihin vaatteisiinsa. Siunattujen oksien kera lapset ja lapsenmieliset menevät sukulaisten ja ystävien luo toivottamaan Jumalan siunausta tulevalle vuodelle. Lahjaksi saatu virpomavitsa pitäisi säilyttää ikonin takana Helatorstaihin, eli Kristuksen taivaaseen astumisen juhlan aattoon asti. Tuolloin siunattu virpomavitsa hävitetään polttamalla. Kauniisti koristelluista vitsoista täytyy luopua, aivan kuten opetuslasten täytyi luopua Kristuksesta, hänen astuessaan taivaaseen 40 päivää ylösnousemuksen jälkeen.

”Virpomispalkka”

Tapana on, että virpomispalkka maksetaan vasta pääsiäisenä, jolloin paasto päättyy. Tavallisin vastalahja virpomisesta on ollut ylösnousemuksen vertauskuva, pääsiäismuna, koska munan suljetun kuoren sisällä on uuden elämän alku. Kristityille muna on ollut varhaiskirkon ajoista alkaen ylösnousemuksen symboli. Päältä päin muna näyttää kuolleelta kuin Kristuksen hauta ja sen suulla ollut kivi. Sisältä murtautuu kuitenkin uusi elämä: Kristus. Tämä pitäisi lapsille kertoa, sillä nykyisin on tapana antaa kiitokseksi myös muita lahjoja. Virpojan tulisi malttaa odottaa pääsiäiseen asti, ennen kuin syö suklaamunansa, vaikka saisikin virpomispalkan jo palmusunnuntaina.

Lapsille opetetaan, ettei virpomaan mennä palkan vuoksi ja että erityisesti virvotaan lähimpiä, kuten perhe, kummit, sukulaiset ja naapurit. Virpominen on siunauksen tuomista, samalla toivotetaan myös elämän uudistumista ja vireyttä. Virpomaloruissa korostetaankin hengellisen ja fyysisen uudistumisen merkitystä. Ordotoksinen kirkko on pyrkinyt säilyttämään kirkollisen perinteen alkuperäisen ajatuksen. Tästä syystä virpomaan mennessä ei pukeuduta noidiksi, velhoiksi tai muiksikaan hirvityksiksi, jotka kuvaavat jotain sellaista, joka on toisella puolella kuin Jumala. Karjalassa ja Itä-Suomessa myös luterilaiset lapset virpovat ilman naamiaisasuja.

Yleinen tietämys uskonnollisten juhlien sisällöstä ja vietosta on vähentynyt. Niinpä jopa toisilleen vastakkaisten juhlien viettotapoja yhdistellään uusiksi roolileikeiksi. Ordotoksit vierastavat ajatusta virpomisesta tuonkaltaisena toimintana. Heille virpomatapojen opettaminen on nimenomaan uskontokasvatusta.

Lähde: TM, lehtori Marianne Kantonen

Pyhäjärvellä

Eipä tuossa ordotoksien perusteluissa oikeastaan mitään pois otettavaa ole. Muistini mukaan pajunvitsoja tottakai etukäteen koristeltiin. Virpovitsojen siunaamisia ei meillä ordotoksien tapaan ollut. Mutta virpomassa me kävimme Virpolauantaina, eli palmusunnuntain aattona. Virpojilla oli aivan normaali, siisti vaatetus. Mitkään naamiopuvut eivät tulleet mieleenkään.

Virpokuosti taas useimmiten saatiin ja haettiin vasta pääsiäisenä.

Virpomassa käytiin kotiväen lisäksi isovanhempia, kummeja,lähinaapureita ja sukulaisia, mikäli asuivat lähietäisyydellä. Mutta ympäri kylää, talosta taloon ei kuljettu.

Trullit ja noitavirpojat?

Lähde:Wikipedia

Pääsiäisnoidat (pääsiäistrullit, trullit tai rullit) liittyvät pääsiäisajan mytologiaan. Ruotsin kielessä troll tarkoittaa peikkoa ja nykyisin myös noitaa.

Uskottiin, että pitkäperjantain jälkeisenä yönä ja pääsiäislauantaina Jumalan suojeleva vaikutus on pienimmillään ja silloin noidat pääsivät mellastamaan maailmassa. Kristinuskon mukaan Jeesus Nasaretilainen kuoli pitkänäperjantaina ja nousi kuolleista pääsiäissunnuntaina. Siksi juuri kyseisenä lauantaina pelättiin noitia ja pahan karkottamiseksi muun muassa poltettiin pääsiäiskokkoja.

Nykyinen pääsiäisnoitaleikki on lasten viihteeksi kehitetty yhdistelmä trulliperinnettä (noidaksi pukeutuminen) ja palmusunnuntain virpomisperinnettä (virpovitsat, onnentoivotus ja palkan vaatiminen). Historiallisesti virpominen ja trullit ovat siis vastakkaisia ilmiöitä; (virpominen liittyy ”siunaamiseen” ja trullit ”kiroamiseen”). Etelä Pohjanmaalla ”trullitellaan” pääsiäislauantaisin.

Lukijan kommentti Vikipediassa: Nykyisin noidat ovat menneet iloisesti sekaisin kristillisten perinteiden kanssa. Palmusunnuntaina kiertävät virpojat ovat pukeutuneet noidiksi, ja he haluavat ”palkkansa” heti. Ei enää puhettakaan siitä, että munat tai muut namuset haettaisiin vasta pääsiäispäivänä.

Mitä me tähän sanomme?

On erittäin ikävää, että kaksi täysin erilaista asiaa yritetään sekoitta keskenään. Murheeelliseksi siitä tulee, kun ”pikku noidat” virpovitsojen kanssa ilmestyvät ovelle. Eivät nykyiset lapset ehkä tunne taustoja. Mutta vanhempien asia pitäisi tajuta.

Pitäisi vain muistaa, että ”trulliksi” pukeutuminen ei kuulu palmusunnuntain tradiotioon. Trullit kiertävät vasta pitkäperjantai-yönä tai ”lankalauantaina”. Virpojat kiertävät ”virpolauantaina” tai palmusunnuntain aamuna ja palkka maksetaan vasta pääsiäisenä, ei heti. Hyvä perinne pilattu ahneudella ja röyhkeydellä.

Erään viisaan neuvon sain joskus kuulla:

Kun tämänkaltaisia ”virpojia” tulee, ei pidä näitä lapsia moittia. Antaa heidän virpoa ja kohteliaasti sitten ilmoittaa, että ”meillä on sellainen tapa, että virpokuostin saa vasta pääsiäisenä”. Luonnollisesti sitten pääsiäisenä täytyy ”kuosti” löytyä, jos virpoja tulee sitä hakemaan.

Kuinkas Sinä muistat Teillä lapsena, virvottiinko — ja milloin? Miten pukeuduttiin ja ketä käytiin virpomassa? Miten suhtaudut ”noitavirpojiin”?

Virpovitsojen koristeluun ja virpoloruihin palaan tarkemmin eri kirjoituksessa.

Toivo Hinkkanen

Takaisin

Kesällä kaksi kotiseutumatkaa Vpl. Pyhäjärvelle 24.9.2010

Pyhäkylä-Seura järjestää ensi kesänä 2011 kaksi kotiseutumatkaa Vpl. Pyhäjärvelle. Matkat tehdään ennen ja jälkeen juhannuksen. Ensimmäinen viikkoa ennen juhannusta 17.-20.6. ja toinen 1.-4.7. Vastaavana matkanjärjestäjänä toimii Heli Salminen, jonka järjestämillä matkoilla moni on käynyt aiemminkin.

Majoitus on luonnollisesti Musakan lomakeskuksessa. Matkojen hintaan kuuluu linja-autokuljetukset, retket ja retkieväät ryhmäviisumit, pääosa ruokailuista ja tulkin palvelut. Matkan hinta 320,00 € / hlö. Ilmoittautumiset 25.5.2011 mennessä, Myös mustavalkoinen passikuva ja mustavalkoinen kopio passista silloin.

Matkaan mukaan toivotaan varttuneempaa väkeä sekä nuorempia. Vanhemmilla matkalaisilla on omakohtaisia kokemuksia ja muistoja Pyhäjärvellä asumisesta, joita he voivat välittää nuoremmille. Useimpien nuorempien matkalaisten juuret ovat Pyhäjärvellä, joten matka on tilaisuus tutustua taustaansa ja saada suoraa tietoa silloisesta elämästä ja ympäristöstä.

Ilmoittautua voi kaikille jaoston jäsenille. Puheenjohtajan Jukka Pusan yhteystiedot ovat puhelin 0400 636 113 ja sähköposti jukka.pusa(a)metsatilat.fi, jäsenet Irma Karppanen puhelin 0400 827 283, Mauri Hauhia 0400 213 669 sähköposti taubila(a)pp.inet.fi

Takaisin

Vauvajuttu I: Haaveita 26.11.2009

Kuten moni teistä lukijoista jo tietääkin, menin naimisiin etelä-afrikkalaisen miehen, Jurien kanssa kesällä 2007. Olen aina haaveillut pääseväni naimisiin ja perustavani perheen nuorena. Toivomuksissa oli häät 18-vuotiaana ja ensimmäinen lapsi viimeistään 20-vuotiaana. Toisin kuitenkin kävi. Alttarille pääsin astelemaan vasta 20 vuotiaana ja nyt 23 ikävuosi olisi tarjolla muutaman kuukauden kuluttua. Jurieä hieman koitin pehmitellä heti häiden jälkeen perheen perustamisesta, mutta eipä miestä vielä tuolloin ajatus houkutellut. Hänen mielessään lapset häämöttivät vasta hamassa tulevaisuudessa.

Joulun alla 2008 eräs suurimmista haaveistani kävi toteen… Jurienkin haave perheestä aikaistui muutamalla vuodella ja päätimme antaa pikku Schoemanien perheelle mahdollisuuden kasvaa. Joulu oli sitten jännittävää aikaa, minä melkeimpä liiankin pikkutarkasti koitin löytää itsestäni raskauden oireita ja Jurie puolestaan pudisteli päätään miettien ”mihin ihmeeseen sitä tulikaan lupauduttua?!?!”. Jouluaattona tehtiin ensimmäinen raskaustesti, mutta senkin tulos vain kiusasi meitä, koska tulos oli ns. haamu. Se ei kertonut juuta eikä jaata. Joulupäivä piti vain koittaa odottaa kärsivällisesti ohi, koska silloin eivät apteekit olleet auki, eikä mistään saanut uutta testiä, samoin Tapaninpäivä oli tuskaisaa epätietoisuuden odottamista.

28.12.2008 aamuyöllä vessareissu antoi vihdoinkin vastauksen. Raskaustesti väitti kivenkovaa positiivista. Hassun tuntuinen lämpö levisi sisukalujani myöten. Tunne oli rauhallinen, helpottunut ja suunnattoman iloinen ja hämmentynyt. En myös malttanut olla ajattelematta, mitäköhän Jurien mielessä silloin meni… Suukko ja takaisin nukkumaan. Huonostihan se loppuyö tuli nukuttua, kun mielessä mylläsi monta asiaa; miten se nyt näin onkaan mahdollista, kuinka ihmeellistä olikaan olla raskaana vaikka missään ei oikein tuntunut erilaiselta, tyttö vai poika, huolehtiikoohan Jurie nyt liikaa raha-asioista, mitenkähän Onni-kissa nyt pärjää, siitä tulee varmaan tosi kateellinen vauvalle, entä keskenmenon riski???

Aamulla Jurie myös osasi järkyttää minut. Hän sanoi, että nyt pitää mennä heti ensimmäiseksi kertomaan hänen vanhemmilleen uutinen! (Olimme tuolloin siis etelä-afrikassa lomalla). Hyvä kun itse oli vielä edes tajunnut asian todellisuutta, niin toinen jo on kertomassa vanhemmilleen! Ja entäs jos tuleekin keskenmeno?! Mutta lopulta tajusin,että miksikäs ei? Onhan uutinen mahtava, miksikäs ei jakaisi sitä? Ja jos keskenmeno on tullakseen, niin tulisihan meidän kuitenkin jakaa ilot sekä surut läheistemme kanssa! Rauha valtasi mieleni ja olin ratketa halusta paljastaa koko maailmalle! No eipä tainnut uutisen todellisuus mennä ihan heti appivanhemmillekaan perille, kun eivät meinanneet aluksi uskoa. Vasta seuraavana aamuna anoppini tuli luokseni ja sanoi kuinka hän yöllä vasta oli todella tajunnut asian. Sitten oltiinkin jo lähdössä vauvan tarvike ostoksille, koska anoppi tahtoi olla ensimmäinen, joka ostaa lapselle jotakin…

Suomeen kun pääsimme, niin tietysti kaikille kerroimme heti. Kasvotusten tietysti, puhelimessa kerroimme vain niille, joita ei kasvotusten päästy näkemään. Kaikki kyselivät heti monennellako raskausviikolla olemme ja milloin on laskettu aika. Enhän minä sellaiseen osannut ollenkaan vastata, kun ei sellaista ole ennen tarvinnut ajatellakaan. Laskettu aikakin oli itse laskien noin 9 kuukauden päässä, mutta olihan se hieman eri kuin mitä sitten ensimmäisellä neuvola käynnillä selvisi. Ne neuvola-tädit kun laskevat sen hieman hassusti.

Neuvolassa kertoivat lasketun ajan olevan 02.09.2009. Heti mieleeni juolahti, että lapsihan syntyykin sitten 09.09.09 ja tulisi oikein mukava syntymäpäivä! Sen ainakin muistaisi! Siihen siis tähdätään. Neuvolasta antoivat sitten vinon pinon esitteitä ja lehtisiä, ensimmäinen ultraäänitutkimuksenkin aika varattiin ja siinä vaiheessa alkoi jännittää. Miltäköhän vauva siinä vaiheessa näyttäisi? Vai näyttäisikö vauvalta vielä ollenkaan?

Minna Schoeman

Takaisin

Sukututkimus – löytöjen maailma! 31.3.2009

Usein liian myöhään alamme kiinnostua juuristamme. Juuri näin kävi minullekin. Setäni Aleksi Pohjola jo ikääntyneenä ja sairaana sanoi minulle: ”Timo tässä on Sinulle näitä tekemiäni sukuselvityksiä. Jatka Sinä näitä, kun minä en enää kykene.” Tuosta alkoi v. 1974 sukututkimusharrastukseni isän suvun puolelta.

Sitten siirryin äidinkin suvun tutkimiseen ja ajattelin, että pianpa minä tuon Pärssisen suvun Pyhäjärveltä selvitän ja tutkin. Teille kaikille pyhäjärveläisille on varsin tuttua, miksi se ei niin pikaisesti tapahtunutkaan. Siinä vierähti tunti jos toinenkin Kansallisarkistossa ja joka työmatkalla vuosia, kun Mikkelin suuntaan tai ohi ajelin, varasin aikaa Mikkelin maakunta-arkistoon poikkeamisiin.

Mutta kyllä mielenkiintoisia tuloksiakin syntyi. Mielenkiintoa lisäsi matkat Pyhäjärvelle, äidin tunteneiden henkilöiden kertomukset äidistä, isovanhemmistani, tädeistä ja enoistani. Sitten kävimme tutustumassa Matti ja Anna-Mari Pärssisen talonpaikkaankin ja kuljin useaan kertaan äidin koulutien ja Kaasalaisen Laurin kanssa kävimme talo talolta tienvarren historiaa lävitse.

Sitten tapahtui se löytö – ukilla Matti Pärssisellä ilmeni syntyneen kaksoisveli. Luulin tämän kuolleen pienenä, kun koskaan en hänestä ollut kuullut. Mutta ilmeni, että eipä mies kuollut, kasvoi, meni naimisiin ja muutti Käkisälmen mlk:n Pörtsykän kylään. Siellä sitten syntyi 4 lasta, mutta aika onneton oli Mikon, Annin ja lasten kohtalo. Anni kuoli lasten ollessa aivan pieniä, nuorimmaisen synnytykseen ja niin kuoli syntynyt lapsikin muutaman päivän päästä. Lapset 2 tyttöä ja 2 poikaa jäivät äidittömiksi. Sitten Mikkokin sairastui ja kuoli Viipurin lääninsairaalassa v. 1938, joten nyt koko lapsikatras olivat orpoja ja joutuivat tätiensä ja enojensa hoiviin.

Sodan jaloissa perheetkin hajosivat jo muutoinkin ja lapset joutuivat evakkoon Vaasaan, tulivat sieltä sitten jonkun joukon mukana Nokialle ja oli tätinsä katsellut Nokialla talon ikkunasta tielle, nähnyt rääsyisen joukon ja tunnisti, että tuossahan ovat Mikon ja Annin lapset. Näin alkoi tie vähän paremmalle tolalle. Mikko ja Antti sitten joutuivat sijoituslapsiksi Uudenmaan Pyhäjärvelle maataloon, jossa isäntä ei ollut niitä hempeimpiä. Pelloille piti lähteä jo pienenä.

Kun sitten seurailin näitä poikien jälkiä kirkonkirjoista, päädyin molempien Antin ja Mikon asuinpaikalle Tampereelle. Tosin Antti oli jo edesmennyt, mutta Mikkoa lähdin tapaamaan.
Näin sain kuulla monia hyvin mielenkiintoisia tarinoita ukistani, äidistäni ym.

Päätimme järjestää kunnon sukujuhlat ja ne pidettiin v. 2000 kauniina kesäkuun alkupäivänä Tampereella. Oli reilusti yli 80 osanottajaa ja monet serkukset, jotka koskaan eivät olleet tavanneet toisiaan, tapasivat nyt ikäihmisinä. Tulipa siinä monta muutakin sukuhaaraa tutuiksi toisilleen.
Olin tulostanut sukuhaaroittain jokaiselle perheelle oman sukukansion ja nimilaput rintaan, jotta näimme, kuka kukin oli ja mistä sukuhaarasta.

Itse ajattelin, että ei varmaan äitinikään tiennyt mitään näistä serkuistaan, mutta erehdyin pahan kerran. Siinä pöydässä istuessani Mikon ja Annin vanhimman tyttären, äitini serkun kanssa tarinoimassa, hän kertoi olleensa kerran 40-luvun lopulla häissä yhden serkkunsa luona Laviassa. Kyselin, missä päin Laviaa ja selvityksestä päädyin tätiini Hilja Peltoniemeen, os. Pärssinen, joka avioitui Lavian Hauniaan Mauno Peltoniemen kanssa.

Sitten tuli mielenkiintoista. Täti kertoili, että he eivät kuitenkaan yöpyneet tuossa talossa, vaan muutaman kilometrin päässä olleessa talossa. Uteliaisuuteni kasvoi. Missä ja millaisessa talossa?
No se oli sellainen punatiilinen talo metsän reunassa, sukulaistalo. Ahaa, nyt sytytti, se on minun syntymäkotini, isäni suunnittelema ja oman tiilitehtaan punaisista tiilistä muurattu. Äiti olikin siis tiennyt serkkunsa, mutta koskaan näistä ei ollut tullut puhuttua hänen eläessään.

Löytyipä sitten vielä lisää äitini serkkuja ja hänen laaja sukunsa. Tämä serkku Varpu, oli äitini Antti-isoisän vanhin tytär, joka avioitui Lumivaaraan. Löytyi vielä Käkisalmen Vuohensaloon avioitunut Helena Vuohelainen os. Pärssinen. Hänen tyttärensä Ilma Kukko, os. Vuohelainen oli naimissa Tuomas Kukon kanssa ja perhe asui pitkään Heinäsenmaan saaressa, ulkosaari Laatokalla. Tästä Tuomaksesta ja hänen isästään löytyy mielenkiintoinen tarina Kukkojen suku-kirjasta.

Tällaista on tämä sukututkimus. Kaikkea se paljastaa, mutta mielenkiintoisinta on, että nuo puisevilta tuntuvat sukuluettelot alkavat näiden tapaamisten ja tarinoiden kautta todella elämään.

Pyhäkylän koulupiiri- ja –kyläkirjasta löytyy Matti ja Anna-Mari Pärssisen ja heidän lastensa tarinat nykypolviin saakka. Ne olen halunnut tallentaa jälkipolvilleni ja jokaiselle lapselleni ja sisaruksilleni on jaettu omat kirjat muistoineen.

Timo Pohjola
Sylvi Pärssisen poika
Salosta

9 kommenttia

Olen etsinyt isoäitini veljiä ja heidän jälkeläisiään. Joh. Johss Piippo muutti Hiitolasta vaimonsa Liisa Tirrin (Jaakkiman Tervajärveltä) ja tyttärensä Anna Marin (isoäitini) kanssa VPL Pyhäjärvelle Konnitsan kartanoon rengiksi 1870-luvun lopulla. Heille syntyi siellä kaksi (2) poikaa: Antti ja Johannes. Mikkelistä ja Hiskistä ei löydy lisää tietoja. Mihin heidät on evakossa sijoitettu? Isä Joh.(Juho) lienee kuollut jo ennen talvisotaa, hän oli syntynyt v 1850 Kärsämäellä (Pp).
Isoäiti nai Peter(Pekko/-a) Sunin Inkerinmaalla Kelton srk:ssa ja kuoli Siperiassa.Heidän jälkeläisistään meitä onnekkaita S-sukuisia on kourallinen Suomessa.
Niinpä, mistä srk:sta/pitäjästä isosetiä pitäisi kysellä.
Tervehtien
Seppo YI

Seppo YI Suni | Perjantaina 05.02.2010, kello 14.51

Onkohan Pyhäkylän Pärssisillä mitään yhteyksiä Kahvenizan Pärssisiin? Isoisäni isä Johan Persin (Pärssinen) oli sieltä ja on haudattuna Lahdenpohjan hautausmaalla (haudan kuvan löysin kerran netistä). Sukutaulut jatkuvat Persin nimellä ainakin 1600 luvulle. Osa tästä sukuhaarasta asuu USA:ssa ja osa Venäjällä. Itse asun Torniossa ja sisarukseni Etelä-Suomessa ja Tukholman Liepeillä. Seuraavaa sukupolvea on sitten jo Oulussa, Tampereella, Espoossa, Lontoossa, Australiassa ja Israelissa.

Tapani Pärssinen | Keskiviikkona 24.02.2010, kello 18.25

Mitenkähän… Ovatko kaikki Pärssiset sukua keskenään? Isoisäni Martti Johannes Pärssinen sanoo näin. Itse olen kiinnostunut juuristani, joten haluan kovasti selvittää, mistä olen kotoisin… Pappani sukuhaara polveutuu Puhakoista ja on tullut arvuutteluja, että suku olisi kotoisin Saksasta. Onko siis sama suku kyseessä?

Saara Hankama | Perjantaina 24.09.2010, kello 13.44

Unohtui edellisestä, Martti kertoi että olemme Karjalan suunnasta ja nykyään asumme Jyväskylässä. Hän on syntynyt v. 1947 tai sinnepäin.

Saara Hankama | Perjantaina 24.09.2010, kello 13.45

Vastaan itselleni:
Ensin kiitos rouvalle, joka auttoi minua löytämään isoenoni Johanneksen: Johannes Juhonp. Piippo oli syntynyt 30.3.1882 ja kuollut jo 15.12.1882 VPL Pyhäjärvellä, vain yhdeksän kuukauden ja kuudentoista päivän ikäisenä. Kuolinsyy:”ilmoittamaton”.
Toinen isoenoni Antti Piippo oli kateissa viime loka-marraskuuhun (2009) asti.
Kun setäni Vilho Aleksanteri (86 v.) ja Sulo Pietari (90 v.) tapasivat syntymäpäivillä Imatralla (S.P. on paluumuuttaja) he keskenään ja meille nuoremmille kertoivat, että Rääpyvän pitäjän Papusin kylässä asui heidän nuoruudessaan sekä Antti-setä että Antti-eno (Piippo !). Antti-enonkin kohtalona oli joutua perheineen Siperiaan , heistä selvisi hengissä vain Aino-tytär (missä lienee hänkin). Tältä osaltaan sukututkimuksen alle piirretään paksu musta viiva. Mainittu setä-Vilho ehti käydä sen ainoan kerran isiensä kotimaassa, sillä hän kuoli Tallinnassa pääsiäisaamuna. Kaikki tarinat eivät pääty onnellisesti.
Tervehtien Seppo YI

Seppo YI Suni | Lauantaina 02.10.2010, kello 14.02

Itse aloitin isäni Haikonen suvun tutkimisen vuoden 2007 alussa ja viime vuoden tein sitä päätoimisesti. Tutkimuksen pääpaino on ollut Räisälän suvun asioissa, mutta moni sukuhaara kytkeytyy naapuripitäjiin. Jo v.1782 avioliitto Varpu Haikosen ja Yrjö Pärssisen välillä vei yhden sukuhaaran Pyhäjärvelle. Tutkimuksessani on nyt 1350 Pyhäjärvellä syntynyttä ja 230 Pärssinen sukunimen omaavaa.

Niinhän se kävi minullakin, että liian myöhään tuli aloitettua suvun tietojen kartoitus. Enää ei juuri ole keltä asioita kyselisi. Oli tarkoitus tänä syksynä käydä haastattelemassa erästä isän äidin lähisukulaista, mutta kerkesi aika jättään hänestä. Olisin kysellyt Pyhäjärven Riiskan kylän asioista, häneltä yli 90-vuotiaalta. Enää ei ole jäljellä sukulaisia, jotka elivät aikaa siellä 1920-30 luvulla.

Eniten Pyhäjärven sukuani on Konnitsan ja Musakanlahden alueella, mutta tuntuu kaikkiin kyliin henkilöitä eksyneen. Suurimmalle osalle Pyhäjärven sukulaisia tutkimus pysähtyy vuoteen 1950, koska silloin siirtoseurakunnat lopetettiin. En ole vielä päättänyt alanko hankkimaan kyläkirjoja, koska vain muutama perhe/kirja niistä löytyy. Tein tämän urakan Räisälän osalta ja hyllyyn tuli paljon kirjoja, joista osalle ei kuitenkaan löytynyt tutkimuskäyttöä.

Kotisivuillani (www.haikonen.info) on julkinen tietokanta 100-vuotta vanhempiin asioihin, jota voi vapaasti selailla. Otan mielellään vastaan palautetta ”ruusuja ja risuja”. Koska aina löytyy tutkimuksissa virheitä/puutteita niin omissa kuin muidenkin.

Terveisin
Heikki Haikonen

Heikki Haikonen | Lauantaina 16.10.2010, kello 10.32

Löysin teidät vasta nyt. Kirjoittaessani omaa elämänkaartani innostuin tutkimaan esivanhempiani. Tyssäsin Yrjö Wirolaiseen s. 1862, joka oli naimisissa Anna (Anni) Käpin kanssa. Lapset Katrina, Arvid, Emelia, Anna-Maria, Iida, Selma, Helmi ja isäni Eemeli s. 1908. En löydä mistään merkintää Yrjö Wirolaisesta ennen vuotta 1885 (vihkiminen)
Olen kiinnostunut kaikesta!!!

Marja Kilappa | Tiistaina 22.03.2011, kello 14.29

Terveiset Marja! Olet varmaan äitini serkku eli Sylvi Pohjola-Ulmanen-os. Pärssinen. Hänen äitinsä oli Anna-Mari Pärssinen, os. Wirolainen. Yrjö Wirolainen oli lähtöisin Pyhäjärven Kostermaalta ja Anni Käppi alunperin Sakkolasta.

Minulla on koko meidän sukumme Pärssisten osalta tutkittuna v. 1668 alkaen. Samoin olen tutkinut Wirolaisen sukuhaaraa varsin pitkälle myös.
Otapa yhteyttä sähköpostiini ja lähetä puh. numerosi.

Trv. Timo Pohjola

Timo Pohjola | Perjantaina 17.06.2011, kello 22.00

Mummoni, Katri Mikontytär Pärssinen on syntynyt 21.8.1889 Pyhäjärven Alakylässä. Vanhemmat olivat Mikko Mikonpoika Pärssinen 1849-1906 ja Maria Johantytär Wuohelainen 1859-?. Hänellä monta veljeä. Johan 1880-1880, Mikkel 1881-?, Tuomas 1883-?, Johannes 1887-?, Heikki 1894 -?, Topias 1896-? ja Iisakki 1898-1898 sekä siskoja kaksi Anna 1875-1876 ja Anna 1897-?. Haluaisin tietää mummoni sisarusten historiasta. Minulla MyHeritage tietokannassa ”Tarvainen Wb Site” paljon henkilöitä.

Seppo Tarvainen | Sunnuntaina 04.09.2011, kello 7.57

Takaisin

”Kätilönä” Salossa 6.3.2009

Pyhäjärveläistä voimaa uuden Salon kaupungin synnyttämisessä!

Kuka minä olen?

Olen syntyisin Lavian pitäjän Riihon kylästä, johon äitini Sylvi os. Pärssinen, Matti ja Anna Mari Pärssisen tytär, oli ”sotasaaliina” viety suuren satakuntalaisen maatalon pojan puolisoksi. Syntymäajakseni kirjattiin 18.08.44. Isäni näki minut ensi kerran vasta n. 3 kk:n ikäisenä.

Isäni sodassa!

Isäni Antti Pohjola oli taistelemassa talvisodassa Laatokan pohjoispuolella ja jatkosodan aikana sotapoliisina Pyhäjärvellä. Sieltä hän toi äitini jo v. 1942 Satakuntaan isoon maataloon miniäksi, vaikka jäi itse vielä lähes kahdeksi vuodeksi taistelemaan Karjalan kannakselle Suomen itsenäisyyden puolesta. Antti-isäni joutui vielä Lapin sotaankin useaksi kuukaudeksi, ennen kuin pääsi viettämään siviilielämää perheensä kanssa, jossa oli silloin jo kaksi perillistäkin.

Hän johti Taipaleen taisteluissa joukkuettaan ja loppuvaiheessa komppaniaa, joka koostui oman kylän miehistä ja monista oman yrityksen työntekijöistäkin. Komppanian vääpelinä oli setäni, isän ollessa päällikkönä.

Isästäni tosin muistoni ovat vähäiset, koska hän kuoli tapaturmaisesti jo v. 1953, ollessani 9-vuotias. Äitini 30-vuotiaana leskenä jäi yksin kasvattamaan ja kouluttamaan meitä neljää alle 10-vuotiasta lasta. Oli siinä äidilläni urakkaa, mutta hienosti hän jaksoi karjalaisella sitkeydellä ja optimismilla. Kotonani myös luotettiin aina siihen, että Taivaan Isä meitä johdattaa, auttaa ja varjelee, kuten iltarukouksissa aina muistettiin rukoilla.

Timo Pohjola

Eija Pohjola

Laviaan avioituneita

Sodan jälkeen vielä kaksi Sylvin sisarta ja veli avioituivat myös Laviaan. Meitä serkuksiakin oli kaikkiaan jo 14 kappaletta, olivat sikiävää väkeä silloin. Tästä johtui, että koko lapsuuteni ja nuoruutenikin vietin satakuntalais-karjalaisessa ilmapiirissä, kuin kahdessa eri maailmassa. Aina mummolassa Tyrväällä tuo äidin murrekin muuttui joskus jopa huonosti ymmärrettäväksi, kun jutteli mummun ja ukin kanssa. Hehän asuivat Tyrvään Vinkkilässä, jossa sitten asui Pauli Määttänen, pärssis-juurisia hänkin.

Omaa historiaani ja Salon kaupungin synty

Olen oman työelämäni tehnyt pääosin kunnallishallinnon talous-, hallinto- ja tietotekniikan parissa. Sattui niin, että vielä lähes eläkepäivilläni osuin konsultoimaan Salon seutua ja järjestelytoimikunnan jäseniä siitä, miten tällainen 10 kunnan ja 4 kuntayhtymän tietotekniikka yhdistettäisiin ja miten sähköinen Salo 2009 pitäisi toteuttaa.

No, kun näitä konsultoin, kuului kutsu vastaamaan ideoistani ja niin sitä sitten sovin 3 vuoden pestistä v. 2008 maaliskuusta lähtien. Onneksi pestini päättyy v. 2010 lopussa ja pääsen näiden sukuasioiden pariin todenteolla, sekä hoitelemaan lastenlapsia, joita on kertynyt jo kahdeksan kappaletta.

Salon alueen kunnat tekivät kesäkuussa 2007 yksimielisesti päätöksen muodostaa 1.1.2009 uusi kaupunki nimeltään Salo. Tällöin syntyi 55.000 asukaan kaupunki, jolla on n. 3.800 työntekijää. Nämä sitten 30.04.2008 mennessä järjestelytoimikunnan päätöksellä sijoitettiin uusiin tehtäviinsä.

Alueellinen yhteistyö kaiken perustana

Salon alueella kaiken perustana oli pitkään tapahtunut alueellinen yhteistyö sairaan- ja terveydenhoidon parissa. Sitä olin itsekin valmistelemassa toimiessani vuoet 1976-1980 Salon aluesairaalan talousjohtajana sekä hallituksen ja valtuuston sihteerinä, sekä yhteisen terveyskeskuksen ja aluesairaalan rakennushankkeen suunnittelun johdossa. Lisäksi jo aikaisemmin myös elinkeinojen kehittäminen oli yhteistä, sekä toteutettiin jo etukäteen yhteinen alueellinen tietoverkko.

Näin meitä hallitaan ja me ”hallitsemme”

Salon kaupunkia johtaa kaupunginjohtajan apuna 8 toimialajohtajaa, joista tietohallinnon toimialajohtajana saan olla yksi jäsen näitä uusia asioita toteuttamassa. Tästä kaikesta seurasi, että enpä eläkeläisenä arvannut, mihin olin pääni pistänyt. Vaihtuivat kohtuullisen rauhalliset johtavan konsultin puolieläkepäivät tiukkaan kalenterin mukaan elämiseen ja paikasta toiseen juoksemiseen. Ei enää auttanut ottaa tehtäväksi vain niitä projekteja, joita halusi, vaan täytyi tarttua kaikkeen, mikä vähänkin viittasi tietotekniikkaan ja sähköiseen asiointiin.

Äidin opit arvossaan

Eipä siinä sitten aina oltu oikeana aikana oikeassa paikassa, mutta selvitty on satakuntalaisella itsepäisyydellä ja karjalaisella kekseliäisyydellä ja joustavuudella. Oma osansa varmaan on jo äidiltä opittu lihakaupan myyjän käytösresepti: ”Kuulepas Timo, tässä kaupassa ei sitten näytetä vihaista naamaa asiakkaille! Heille hymyillään ja tuolla takahuoneessa on tukeva pöytä, jolle voit lyödä nyrkkiä ja sitten taasen tulla iloisena palvelemaan kaikkia asiakkaita.” Se oppi on auttanut monessa vaiheessa, kun kaikki ei mennyt, kuten olisin halunnut.

Nyt kuitenkin 10 kuntaa on aloittanut toimintansa, mutta melkoisen ongelman olin saanut vielä lisänä kuormaani. Minun piti hoidella 10 kunnan ja 4 kuntayhtymän puhelinvälitystiedot kuntoon. Keskuksia oli kolme, numeroita n. 3.000, puhelinluettelotiedot vähän ajastaan jäljessä. Piti myös miettiä, miten soitellaan sisäisillä lyhytnumeroilla toisillemme 3800 työntekijöille, jotta emme huku liian suuriin puhelinlaskuihin. Yhdistelimme samalla kaikkien ent. kuntien ja kuntayhtymien palvelunumerot uusiin Salo 2009 -numeroihin. No kyllä tämäkin onnistui jotenkuten, mutta lehdestä sain kyllä parikin kertaa lukea, kuinka taitamaton tietohallintojohtaja Salolla on ja miten tietohallinto on kuin viime vuosisadalta, kun ei kaikki heti alkuun toiminut ongelmitta. Olisin mielelläni hakenut rautakaupasta riittävän paksua rautalankaa ja pyytänyt ko. valittajat vääntämään minulle mallin, miten asiat olisi voitu hoitaa niin, että mitään ongelmia ei olisi syntynyt. Kun sitten selvittelin, keitä nämä kirjoittajat oikein ovat, selvisi, että kaksi sellaista, jotka kynsinhampain yrittivät joka vaiheessa estää kuntien yhdistymisen. Ongelmana näissä yhdistymisissä on tietenkin se, että palvelut eivät voi jatkua kaikilta osin sellaisina, kuin ne kuntakohtaisesti olivat. On noudatettava liittymissopimusta ja yhdessä sovittuja pelisääntöjä palvelujen järjestämisessä. Jotakin jää pois ja jotakin saamme lisääkin.

Moitetta seuraa, kiitosta harvemmin

Eipä yleensäkään näissä yhdistymisissä lehdissä kiitosta jaeta, mutta moitteita kyllä ja huolta siitä, että uuden kaupungin joka nurkalla ei saa samaa palvelua kuin keskustassa. Johtajina ollessammetarvitaan paksua nahkaa ja pitkää pinnaa. No olenpa tähän jo tottunut valtiota ja kuntia yli viisitoista vuotta palveltuani.

Rahat ja resurssit asettavat kuitenkin omat rajoituksensa palvelujen määrälle ja laadulle. Määrääpä tuo Herra Valtio meitä myöskin, mitä voimme tehdä ja mitä emme, kun rahaa emme kaikkeen voi osoittaa. Ja nyt sitten iski vielä tämä lama päälle.

Laaja kaupunki ja hajasijoitetut toiminnot

Melkoisena ongelmana meillä luonnollisesti on hajasijoittuminen useisiin toimipisteisiin. Kouluja ja päiväkoteja sekä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja tarjoamme ehkä n. 120 eri pisteessä. Hallinto on sijoittuneena hajautetusti n. 10 eri toimipisteeseen entisten kuntien Salon kaupunki, Halikon, Kuusjoen, Perttelin, Kiikalan, Suomusjärven, Kiskon, Perniön, Särkisalon ja Muurlan kuntien alueilla. Näistähän tämä uusi Salon kaupunki muodostettiin lopettamalla kaikki edellä mainitut. Kuntia ei siis liitetty yhteen, vaan lopetettiin vanhat kunnat ja kaupunki ja perustettiin uusi kaupunki nimeltään Salo. Suurinta kiistaa aiheutti vaakuna, onko se vanhan Rikalan kauppapaikan, Halikon vaakuna vai Salon joutsenvaakuna. Vieläkin tuo taikina kuohahtelee yleisökirjoituksissa, ei muutoin.

Edellä mainituista syistä alueellinen tietoverkkomme on elintärkeä hermoverkko, jonka varaan kaikki tietotekniikkamme rakentuu. Siinä meidän oli yhdistettävä Salon kaupungin ja 10 kunnan verkot sekä 4 kuntayhtymää mukaan lukien. Urakka oli melkoinen, mutta on jo valmis ja toimintakunnossa, verkkoon liitettynä yli 2000 työasemaa palveluineen.

Aluetoimikunnat ja monipalvelupisteet

Salon kaupungin alueiden edustajina toimivat 5 aluetoimikuntaa ja jokaisessa entisessä kunnassa toimii informaatiota ja asiantuntijapalveluja jakaen ns. monipalvelupisteet, joissa tarjotaan sellaiset tavanomaiset hallintopalvelut, joita ennen sai kunnantoimistoista. Tämä edesauttaa, että laajassa kunnassa palveluja on saatavissa kussakin ent. kuntakeskuksessa varsin hyvin matkustamatta Salon keskustaan.

Hajasijoituskin väliaikainen vaihe

Onneksi saamme uuden kaupungintalon valmiiksi v. 2010 lopulla ja pääsemme keskittämään toimintojamme. Siitäkin sain itse sitten lisähommia – pitäisi suunnitella uusi mobiilityöyhteisö ko. kaupungintaloon. No, sekin kyllä hoituu vanhalla kokemuksella ja uudella teknologialla sekä hyvien asiantuntijoiden ja suunnittelijoiden avustuksella. Oma toimintani on ensisijaisesti koordinoida ja johtaa kaikkia näitä eri projekteja, joita toteutamme uuden uljaan Salon toimimiseksi odotusten mukaisesti.

Oma osastoni

Organisaatiossani on 25 tietohallinnon ammattilaista ja 3 puhelunvälityshenkilöä. Vastaamme n. 2000 työaseman ja koko Salon alueen ohjelmistojen ja tietoverkkojen toiminnasta sekä hallinnon sähköisestä asioinnista. Meillä on sähköinen hallituksen ja lautakuntien kokousmenettely sekä sähköinen äänestysjärjestelmä valtuustolla. Kaikki viranhaltijoiden päätöksenteko tapahtuu myös sähköisesti, virkavapaudet, loma-anomukset, matkalaskut jne.

Ohjelmistot hankimme eri toimittajilta ja vastaamme niiden käyttöönotosta, käytettävyydestä oman HelpDesk-toimintamme kautta. Samalla takaamme koko 3.800 henkilöille oikeat ja tietoturvalliset käyttöoikeudet ohjelmistoihin ja pääsyn tietoverkkoon. Lisänä tietenkin kuntalaiset, jotka sähköisiä palveluja tulevat käyttämään ja jo laajasti käyttävätkin.

Pyrimme eturiviin! Pääsemmekö?

Pyrimme olemaan Suomen eturivin kunta näissä asioissa, joten kyllä tässä hommaa riittää edelleen, mutta täytyy tunnustaa, että en päivääkään kadu, vaikka eläkepäivät vaihtuivatkin vähän kiireellisempään vaiheeseen. Onhan sitä sitten mukava keinutuolissa keinutellessa miettiä, että olenhan sitä minäkin saanut olla mukana yhtenä lenkkinä uuden uljaan Salon rakennuspuuhissa. Tosin vähän surkuttelen sitä, että se on ollut poissa näistä karjalaisuuteen liittyvästä asioista ja sukututkimuksieni jatkamisesta, mutta kyllä sillekin taasen toivottavasti aikaa löytyy, jos terveyttä riittää.

Aina täytyy muistaa omakin ikääntyminen ja voimavarat, kun tuota työuraa tulee kertyneeksi jo yli 43 vuotta, kun tämän rehkimiseni päätän eläkepäiville. Se on kaikissa vaiheissaan kuitenkin ollut varsin mielenkiintoista ja eri vaiheissaan hyvin haastavaakin. Aikakaan ei aina riitä kaikkeen, mikä olisi kiinnostavaa ja harrastuksenakin mukavaa, mutta se tunne, että jotakin sai aikaiseksi, on mieltä lämmittävä.

Synnytimme Pärssisen sukuseuran!

Kiskon Kärkelästä kesämökiltämme 60-vuotispäiviltäni v. 2004. Kuvassa on poikani Jouni Pohjola ja lastenlapset. Jouni piti laulutuokion Ukille, joksi minua kutsutaan, kuten minäkin aikanaan äidin isää, Matti-ukkia. Lavian isovanhemmat olivat taasen Taata ja Mamma, kuten satakuntalainen kutsumanimi tapaa olla.

Sukuasioillekin aikaa on vielä riittänyt, sillä saimme synnytetyksi viime keväänä Pärssisen Sukuseura ry:n, johon ajauduin tietenkin sihteeriksi ja taloudenhoitajaksi, kun näitä Pärssisiä niin intohimoisesti olen tutkinut. Äitini sukujuurten selvittämisestä tuli aiottua suurempi juttu, mutta perin mielenkiintoinen ja nyt tuloksista ovat lastenlapsenikin jo varsin kiinnostuneita. Siksi olen nautinnolla tutkinut tutkimasta päästyäni tuota verratonta pyhäkyllöisten koulupiirikirjaparia. Kiitos koko kirjaköörille erinomaisesta aikaansaannoksesta, jonka olen jokaiselle jälkipolven haaralle ja sisaruksilleni kullekin omat sarjansa jakanut.

Salon kaupunki siis toimii, palvelut pelaavat, www-sivutkin saimme hienoon kuntoon, ks. www.salo.fi ja sähköisessä asioinnissa olemme toivottavasti tämän vuoden lopussa jo mallikaupunki. Salon kaupunki on muuten yksi Suomen kesämökkirikkaimmista kunnista, yli 7000 mökkiä, joka tietää n. 20.000 kesäasukkaan väestölisäystä kesäiseen aikaan. Tällaisia terveisiä täältä Salon seudulta blogiimme!

Terveisin

Timo Pohjola
Pärssisen Sylvin poika Salosta
tietohallintojohtaja
Salo 2009

Yksi kommentti

Terve Timo!

Kiitos mielenkiintoisesta ”Kätilönä Salossa” kirjoituksestasi. Tietooni on tullut pelkästään hyviä uutisia Sinusta monelta suunnalta. Kyllä olet kovan elämänkoulun käynyt, jäädessäsi orvoksi niin nuorena, mutta silti menestynyt hyvin elämässäsi. Ehkäpä kaikella on kuitenkin tarkoituksensa, kuka tietää? Minunkin isäni, Tauno Kaasalainen jäi orvoksi 12 vuotiaana, Isoisäni ”pitkän Yrjön” kuollessa leikkauspöydälle Viipurin läänin sairaalassa.

Menestystä ja hyvää kevään odotusta toivottelee; Yrjö S.

Kaasalainen Yrjö S. | Keskiviikkona 18.03.2009, kello 20.31

Takaisin

Minna ja Jurie Schoeman

Jouluni Etelä-Afrikassa 2008

20.2.2009

Moi vaan! Olen Minna Schoeman, o.s. Hirvikoski, lähihoitaja, syntynyt ja käynyt koulua Kiikoisissa ja Vammalassa. Pyhäjärvellä juureni sijoittuvat Larjavaan, talo 191. Eteläafrikkalaisen mieheni, Jurien, löysin Lontoosta. Meidät vihittiin Sastamalan vanhassa kirkossa kesällä 2007 ja häitten jälkeen asuimme ja työskentelimme Jurien kotimaassa.

Nyt asumme pienessä omakotitalossa Kouvolan Kuusankoskella. Jurie opiskelee Kouvolassa englanninkielisessä koulussa ja minä terveydenhoitajaksi Lahdessa.

Olin jo kerran aikaisemmin viettänyt joulun mieheni perheen kanssa, joten tiesin vähän, mitä tuleman pitää. Tämä joulu oli kuitenkin erilainen. Seuraavassa joitain välähdyksiä Etelä-Afrikasta ja heidän tavoistaan, varsinkin jouluun liittyvistä.

Erilainen vuodenaika

Lunta on yleensä Etelä-Afrikassa turha odottaa joulunakaan. Lämpöä on tarjolla senkin edestä. Meidän talviaikanamme heillä on kesä ja yleinen lomakausi. Koululaiset lomailevat joulukuun alusta tammikuun puoleenväliin tai hieman yli. Tästäkin osaltaan johtuu, että joulu on ennemminkin kesäloma, ei rauhoittumisen ja hiljaisen joulun aikaa. Ihmiset matkustavat, käyvät ostoksilla, makoilevat rannoilla, tapaavat ystäviä ja menevät sinne tänne toiminnan perässä. Joulu jää silloin helposti sivuseikaksi kesän keskellä.

Kysymykseen, millainen on heidän perinteinen joulunsa, he todennäköisesti vastaisivat, että se on perhejuhla ja saadaan lahjoja ja ollaan yhdessä ja syödään hyvää ruokaa. Tämä kuulostaa tutulta… Niinhän se Suomessakin on. Ehkäpä se perhejuhlan osuus vain korostuu Suomessa hieman enemmän. Taitaa pääsiäinen olla Etelä-Afrikassa enemmän juhlittu kuin joulu.

Ruoka

Etelä-Afrikassa ei ole mitään tiettyjä perinteisiä jouluruokia. Liha on kuitenkin tunnetusti heidän suurinta herkkuaan. Juhlallisin liha joulunaikaan on lammas. Siellä liha on parhaimmillaan, kun se on vielä luussa kiinni ja siitä löytyy oikein hieno ja paksu läskisiivu kyljestä. Itse kaipasin hyviä suomalaisia filepihvejä. Perunasalaatti ja ranskanperunat ovat yleisin perunaruoka, muuten etelä-afrikkalaiset eivät juurikaan perunaa syö. Joulupöytä ei myöskään täyty niin monesta eri sortista kuin meillä suomessa. Ruokaa tosin on paljon ja afrikkalaiset ystävämme tyhjensivät hyvin monta ruoka-astiaa. Makuasioista ei tietenkään voi kiistellä, mutta kyllä suomalainen jouluruoka vie voiton!

Tavoista

Yhdessäolo, varsinkin vieraiden ihmisten seurassa ja jäykän kulttuurin parissa on joskus kiusallista. Pitää olla ekstrahyvät tavat.

Esimerkiksi: Pöytään mennään vasta, kun paikka pöydästä on osoitettu sinulle ja siitä lähdetään vasta, kun isäntä sanoo… Ikävä kyllä, jouluna se oli muutaman tunnin kuluttua…

Vanhempia ihmisiä pitää aina kutsua täti-se ja se sekä setä-se ja se. Kunnioitus on iso juttu, pitää aina puhua kunnioittavasti, eivätkä vitsit lennä samalla tavalla siellä kuin Suomessa.

Mielestäni tässä kunnioitus-jutussa Suomi saisi hieman ottaa mallia Etelä-Afrikasta ja toisinpäin. Nyt ne tuntuvat olevan melkein kaksi ääripäätä. Suomessa nuorisolla ei tunnu olevan minkäänlaista kunnioitusta vanhempia kohtaan ja Etelä-Afrikassa sitä edellytetään hieman liikaakin.

Joulun ruokapöytä

Witsand

Talo, jossa asuimme joulun aikaan.

Joulumatkamme Etelä-Afrikkaan alkoi 15.12.2008 ja päättyi 30.12.2008. Olimme mieheni vanhempien kanssa keskustelleet jo hieman aiemmin, missä viettäisimme joulun. Perille päästyämme paikkakin selvisi. Mieheni siskon poikaystävän vanhemmat olivat kutsuneet meidät viettämään joulua heidän kanssaan. Perheet olivat jo vierailleet toistensa luona, siinä kutsun tausta. Olimme aluksi hieman kummissamme. Outoa kuvitella joulu ihmisten kanssa, joita ei koskaan ole edes nähnyt. Joulu kun on perhejuhla meille.

Minna ja pieni kilpikonna

Witsand on erittäin pieni kylä merenrannalla. Siellä asuu vakituisesti noin 300 henkilöä, mutta moni lomasunnon omistaja viettää siellä joulunsa. Kylässä on enää yksi kauppa. Ennen Witsand oli oikein rehevä ja vauras kylä, koska se on Breede joen suistoalueella, missä joki virtaa mereen.

Tämä kyseinen suistoalue on eteläisen Afrikan levein suisto ja siitä syystä oli joskus hyvinkin suosittu kauppareitti. Myrskyisen, rajun meren kasvattamat karit joen pohjassa estävät nyt paattien ja laivojen kulkemisen suiston ohi.

Erilainen joulu

Witsandiin menimme 23.12. ja sieltä palasimme 26.12. Matkalla tapahtui paljon kaikenlaista muutakin, mutta keskityn nyt vain aikaamme Witsandissa.

Minulle jäi tunne, ettei tänä vuonna joulua ollutkaan, koska se meni niin nopeasti ohi. Oli niin paljon muita, kuin jouluisia juttuja, joihin itse oli tottunut. Joulun sankari, Jeesuskin, tahtoi unohtua, vaikka kovin perinteisen kristittyä kansaa siellä asustaakin. Joulukirkko kuului kyllä kuvaan. Itse en tosin osallistunut, koska se pidettiin afrikaansiksi, eikä minun ymmärrykseni yllä niin pitkälle.

Jouluaaton aamuna kun heräsin, toivotin kirkkain silmin hyvää joulua kaikille. Moni vain töksäytti takaisin, että ”ei se joulu nyt vielä ole, huomenna vasta” ja jatkoi arkisia askareitaan. Itse kun on tottunut joulun olevan jo aattona, niin siinä toisten arkisissa tohinoissa osa joulusta meni aivan ohi suun. Joulupäivänä vasta toivotettiin hyvät joulut ja kaikki pukeutuivat hieman parempiin vaatteisiin. Tosin joulupukki kävi hyvin pikaisesti aattona tuomassa lahjat. Kaikki oli ohi viidessä minuutissa joulupukin tulosta lahjojen aukaisuun asti. Mieheni oli pukeutunut joulupukiksi ja tuli kaikkien lahjojen kanssa. Isäntäperheen kaksi lastenlasta olivat siellä meidän kanssamme ja he olivat aivan onnessaan, kun joulupukki oli tullut oikein pohjoisnavalta asti! Minun oli ihan pakko sitten hieman jälkikäteen korjata tilannetta ja kertoa, että joulupukki tuli kyllä Suomen Lapista!

Joulupäivä meni syödessä, yhdessä istuessa ja TV:tä katsellessa. Taisi sinne yksi kävelylenkkikin mahtua.

Perinne ilahdutti

Joulupäivänä kierrellyt soittokunta.

Eräs perinne joulupäivänä lämmitti sydäntäni paljon ja loi hieman jouluista lämpöistä tunnelmaa. Kiertävien soittajien tapaaminen oli hieno kokemus. Joukko tummaihoisia miehiä kiertää talosta taloon ja soittaa erilaisilla torvisoittimilla muutaman joululaulun tai jonkin muun sävelmän, mitä mikin talo toivoo. Talon asukkaat usein antavat hieman tippiä soittajille. Tämä on kuulemani mukaan erittäin vanha perinne Etelä-Afrikassa, mutta sitä enää harvoin näkee. Witsand kun on pieni kylä, niin siellä eivät vanhat perinteet ole vielä kaikki karisseet pois.

Jouluni

vuonna 2008 Etelä-Afrikassa oli siis todella erilainen suomalaiseen jouluun verrattuna. En ehkä niinkään tahtoisi viettää montaa joulua Etelä-Afrikassa, mutta arvostan saamaani kokemusta suuresti! Se kasvattaa paljon, kun saa tutustua toiseen kulttuuriin hieman syvemmin myös jouluperinteiden kautta. Opin myös arvostamaan meidän omia suomalaisia, jopa hassujakin perinteitämme enemmän, koska ne auttavat palauttamaan mieleen joulun todellisen merkityksen. Moni sanoo, että perinteet ovat pahasta, mutta nekin voivat muistuttaa oleellisesta; Jeesus syntyi jouluna ja tuli pelastamaan meidät. Oli se perinne sitten joulukuusi tai valkea joulu, mikä saa muistamaan, että nyt on joulu, Jeesuksen syntymäjuhla. Ehkäpä myös eteläafrikkalaiset mieluummin viettävät heidänlaistaan joulua, eikä meidän.

Minna Schoeman

Takaisin

Erilainen joulu 15.2.2009

JOULU 2008 oli perheessämme erilainen kuin aiemmat joulut erityisesti siksi, että isä ja äiti Hinkkanen matkustivat 21.12. Teneriffalle. Asiasta oli päätetty jo kesällä.

Perheeseemme kuuluu meidän vanhempien lisäksi kolme tytärtä: Sanna 24-v.,Suvi 21-v. ja Satu 17-v. Jouluperinteet ovat muotoutuneet tutuiksi ja turvallisiksi ja keskittyvät Kiikan Vehkakorpeen. Siellä isä Hinkkasen omin käsin rakentamassa kotitalossa on tähänastiset joulut vietetty tiiviisti yhdessä. Kuusi on seissyt aina samassa nurkassa ja koti on pesty ja koristeltu saman mallin mukaan. Perinteiset jouluruuat on tehty porukalla ja aattoiltaa vietetty yhdessä perheen ja läheisten kanssa. Isovanhempien vierailu ja ukin joulurukous ovat osa hiljalleen muodostunutta joulunviettoperinnettä. Mummun ja papan luona on vierailtu joulupäivänä ja pyhien ajan on vierailuja tehty sukulaisten ja tuttavien luokse.

Joulun viettoon on kuulunut haudoilla käynti ja lasten kasvaessa lahjahulinaa ja joulupukin vierailua tärkeämmäksi on tullut hiljentyminen joulun sanoman äärellä. Kynttilät, joulumusiikki, kuusen tuoksu, kirja, suklaa ja suloinen toimettomuus ovat siivittäneet joulunpyhiä kotimaassa ja ikiomassa turvallisessa kotikylässä.

Miksi matka jouluna? Meille se oli aluksi itsekäs päätös viettää ensimmäinen yhteinen lomaviikko ulkomailla 26 vuoteen. Ajankohta jouluna oli ainoa järkevä vaihtoehto yrittäjäperheelle, ajattelimme. Tytöillä kaikilla on jo elämänkumppani, jonka kanssa joulua voi viettää ja kaiken lisäksi vanhin tyttäristä asuu nykyään kotitaloa ja pitää siellä yllä jouluperinteitä muotoillen ne pikkuhiljaa omalle perheelleen sopiviksi. On aika hieman irrottaa, lapset kyllä pärjäisivät. Ja niin pärjäsivätkin. Isä ja äitikin pärjäsivät matkallaan, mutta joulun tunnelmaa ei etelän lämmössä oikein tavoittanut. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, merivesi kimmelsi ja tuuli heitti vaahtopääaaltoja laavarantaan Teneriffan saarella El Médanon pikkukylässä. Purjelautailijat viilettivät aalloilla ja auringonpalvojat makoilivat lämmitetyn merivesialtaan äärellä.

Ruoka oli maittavaa (ei laatikoita, ei kinkkua!) ja aattoiltana vieraili Joulupukki (Tummaihoinen ja pikisilmäinen. Ei ymmärtänyt suomea eikä tiennyt mitään Suomen Lapista!). Kaunis joulumusiikki hiveli korvaa ja mieltä, mutta eläviä kynttilöitä ei ollut missään. Ykkösjoulukoriste oli tikapuita pitkin kiipeävä joulupukki, joka oli heitetty lähes jokaisen parvekkeen kaiteen yli. Kauniita joulutähtiä oli istutettu sekä ruukkuihin sisälle että ulos kukkalaatikoihin. Hotellihuoneissa ei ollut mitään koristeita tai kukkia, mutta onneksi löytyi muovinen jouluseimi läheisestä supermarketista. Se ikään kuin valaisi koko huoneen. Salakuljetimme omaan huoneeseemme myös käsintehtyjä kynttilöitä, jotka sitten aamulla piilotimme siivoojalta, koska emme tienneet, oliko kynttilöiden poltto sallittua vai ei. Löysimme hippusen joulutunnelmaa.

Puhelut kotiin toivat rakkaat ihmiset lähelle. Heillä oli kaikki hyvin ja omissa mielissämme, sydämissämme pystyimme kaukaakin kokemaan kotijoulun tunnelman. Saimme hengähtää, levätä ja vain olla. Tärkeää oli myös huomata, että joskus voi rikkoa rajoja ja oikeasti olla hössöttämättä. Emme ehkä enää malta olla poissa kotimaasta jouluna, mutta kokemus sinällään rikastutti meitä ja laajensi maailmankuvaamme.

Taina ja Jorma Hinkkanen

Takaisin

Ei mistään kotoisin 14.2.2009

Evakkojen – tai siirtolaisten, miten vain – sotien jälkeen syntyneenä jälkikasvuna itsellä on aina ollut sellainen tunne, etten ole mistään kotoisin. Ei se mikään elämää ohjaava tai kaiken ylitse käyvä tunne ole ollut eikä ole edelleenkään. Niin vain on. Lapsuudessa tuon tunteen varmaan synnytti äidin suusta harva se päivä eri yhteyksissä kuulunut toteamus:

– Meill´ siel´ kotonn…

Silloin asuttiin Tyrväällä, ainoassa minun lapsena kodiksi tietämässäni ja tunnistamassani paikassa. Äidin kotonn´ kaikki oli ollut tai tapahtunut ennen syntymääni Viipurin läänin Pyhäjärven Pyhäkylässä. Paikassa, josta lapsen mieli rakensi ympärillään kuulemistaan seikoista pala palalta oman kuvansa ja käsityksensä. 1950-luvulla ei ollut vielä mitään mahdollisuuksia päästä paikan päälle näkemään, millaista siel´ kotonn´ oikein oli.

Ei äiti tuolla sanonnallaan milloinkaan pyrkinyt moittimaan tai halveksumaan oloja Tyrvään kodissamme, hänen kommentteihinsa ei sisältynyt ollenkaan arvoasteikkoa paremmin tai huonommin. Monet merkittävät asiat vain olivat tapahtuneet siellä tai olleet jotenkin erilaisia kuin silloisessa Satakunnassa, nykyisellä Pirkanmaalla.

Kun itselleni on ehtinyt kertyä jo ikäjanaa yli puoli vuosisataa, lapsuuteni 50-luku näyttää nyt olleen vain nurkan takana ajasta, jolloin vanhempani ja siskoni olivat joutuneet jättämään rakkaan kotiseutunsa. Silloin lapsenahan sota ja sitä edeltävä aika tuntuivat tapahtuneen ikuisuuksia sitten.

Tuo ”en mistään kotoisin” -tunne vaikutti varmaan aikanaan siihen, että vaikka koti ja perhe olivat rakkaita ja tärkeitä, en koskaan kokenut juurtuneeni tyrvääläiseen savikkoon. Jo koululaisena minulle oli selvää, että paikkani on oleva jossain muualla heti kun lukio on käyty.

Opinnot veivät Tampereelle ja niiden loppupuolella etsin tietoisesti työpaikkaa Itä- tai Pohjois-Suomesta. Molemmista sellainen tuli tarjolle, mutta valitsin idän, kun näin Suomen kartalla suurten järvien ympäröimän Liperin. Täällä olen viihtynyt jo yli 35 vuotta, mutta juuria ei ole tainnut vieläkään kasvaa. Kotini on siellä, missä läheiset, tärkeät ihmiset ovat, ei missään tietyssä paikassa.

1970-luvun loppupuolella äiti muutti isän kuoltua perässäni tänne Pohjois-Karjalaan. Ja mukana muutti lapsuudesta tuttu lause: – Meill´ siel´ kotonn… Mutta kuinka ollakaan, nyt se tarkoittikin useimmiten entistä kotiamme Tyrväällä. Itse olen yrittänyt omassa puheessani kyseistä lausetta välttää, koska se kuulostaa siltä, etten tuntisi olevani kotonani kotonani…

Vuosien varrella minulta on kysytty lukemattomia kertoja, mistä olen kotoisin. Olen vastannut kuten olen tuntenut: – En ole mistään kotoisin, mutta kävin kasvamassa siirtokarjalaisten, pyhäjärveläisten lapsena Tyrväällä.

Tänä päivänä on sananmukaisesti totta, etten ole mistään kotoisin. Syntymätodistuksessani mainittua Tyrväätä ei enää ole. Siitä tuli ensin osa Vammalaa ja tämän vuoden alussa Sastamalaa.

Mistään en ole kotoisin, mutta mieleltäni olen aina ollut karjalainen ja sellaisena pysyn.

Riitta Parkkinen

Riitta Parkkinen o.s. Savolainen
syntyisin Tyrväältä (Sastamalasta)
nykyisin Liperissä Pohjois-Karjalassa
1951 syntynyt
Pyhäjärveläisten Lauri ja Hilda (o.s. Sirkiä) Savolaisen tytär
toimittaja
Mieluisia harrastuksia ovat mm. aviomiehen kanssa eri puolilla maailmaa reissaaminen, lukeminen, uiminen kesällä järvessä ja talvella avannossa, ystävyyssuhteiden ylläpito ja luonnon ihmettely…

2 kommenttia

Hei täältä Turun puolesta!
Yllätyin todella,kun löysin näiltä sivuilta tämän aiheen, josta en koskaan ole kenenkään kanssa puhellut.Elin lapsuuteni Satakunnassa ja heti koulun jälkeen lähdin Turkuun, niin kauksi niistä jutuista ja sitäpaitsi täältä pääsi helposti ulkomaille.Oli aikamoinen painolasti ”ah ku myö siell koton” ja tämän suunnan valinta tänne länteenpäin oli henkistä pakoa.Tästä aiheesta olisi mukava keskustella enemmänkin ja laajemmalla tasolla.
terv. Mirja Päiväläinen

Mirja Päiväläinen | Tiistaina 17.02.2009, kello 17.38

Hei

Ei mistään kotoisin – tuttu tunne. Isäni on Vpl. Pyhäjärveltä kotoisin oleva evakko (alkuperäinen sukunimi on Kukko) Joka meni naimisiin satakuntalaisen – tulevan äitini – kanssa. Työpaikkakierros lähti Eurajoelta ja jatkui Ylitornion (jossa synnyin), Limingan ja Haapaveden kautta Nurmijärvelle, jonne asetuimme. Siellä vietin suuren osan nuoruuttani. Asun nyt Helsingissä.

Siis kun kysytään, että mistä olen kotoisin, saatan vastata: ”Jaksatko kuunnella?”.

Terveisiä sinne Liperiin (josta muutaman lapsenlapseni toinen isoisä on kotoisin)

Heikki Honkala

http://www.kukkula.net

Heikki Honkala | Tiistaina 19.05.2009, kello 19.26

Takaisin

Itsenäisyyttä 7.12.2008

Ennakkuo luvatu lumpyry sijast Suome 91:ne Itsenäisyyspäivä valken meil pilvipoutaisen pakkaspäivän. Minnuuki runsua viiko vaivant köhä ja nuha alko jo loppuviikost vähä helpottua.

Viel lippu liehuu

Hyvi nukutu yö jälkie mieki Itsenäisyyspäiva-uamun kymmeneks jouvutaisi Kiika kirkkuo. Siel kirkherra huasto järkevii itsenäisyyvest ja Jumala pelkiämisest. Vakkuat kirkkokuorolaiset laulullua juhlistiit yhesolluo ja veisattii myö koko kirkkokansa monta isämmua-aiheista virttäki.

Sit siirryttii ulos sankarhauva ja Karjalua jiäneihe vainajii muistomerkkilöi luoks. Seppelpartiot, kantajin eläkeläisest lukiolaisie, saapuit paikal. Heist mie tunnisti ainaki yhe karjalaisii minijän sekä vävyn ja yhe vävykokeluan.

Kantorko puhals torvel, ni Isänmua virski kajaht komijast. Yks vaimoihmine puhu viisuast ja seppeliet laskiit muistomerkkilöil arvokkuast. Sinirist-lippu sankarhautoi vieres liehu hiljases tuules. Kiitoksii, ku suap viel liehuu.

Laulu Suomelle

Hyvis ajo enne neljiä iltapäiväl mie sit ehätäisi jo Vammalua. Talkoil rakennetus monkäyttöises helluntaikirkos o vuosittai Itsenäisyyspäivä aikoi järjestänniet hienoja joulumusiikki-tillaisuuksii. Joulumusiikkijuhla 2008 anto mitä lupas. Ol soittajii ja laulajii sekä leikkijöiki kaikeikkäisii. Mite löytänyötki pienest seurakunnast nii paljo musiiki taitajii. Tervetulotoivotukse jälkie mieste ryhmä laulo komijast Finlandian. Sit astuit laval kaik laulajat pienimmäst suurimpuo, sekä viulu- ym soittajat ja säestäjät. Mahtavast kaiku ilmoil; Laulu Suomelle. Esitys herkist varmast jokkaise kuulija iha syvämme pohjua myöte.

Joulumusiikki jatku sit monelaisel kokkuopanol ja pelil esitettyn, sekä yhteisest laulettun. Partuntise ohjelma jälkie maistu hyvält nuorte järjestämä Joulune kahvitarjoilu.

Kivennapa kestää

Mie jo viikko sit kerkesi lukemua se Karjala Liito kirjakilpailu voittanie kirja; Kivennavan Vehmainen ja Riihiö – Kohtalon raja. Niiku Laukkase Markku Karjala-talol totes, ni se kirja o hyvi selkijiä tekstii ja issoi kuuvvii. Sen lukemises ei miulkua mänt ko päivä. Hyvä kirja kaikestua.

Itsenäisyyspäivän mie päiväl jatkoi toise Kivennava kirja – kunniamaininnan suanie pitäjäkirja – Kivennapa kestää – lukemista. Sitä jatkoin tuas illal, ku Vammalast piäsi kottii.
Kylhä se Pyhäjärve historiaki tietää kertuo monemoisist sova kiroist ja hävityksist. Mut hyvi avartauvua ainaki miul o lukkii siint, millasta o se ihmisii elämä olt tovellises rajapitäjäs, kute esmerkiks Kivenaval.

No, tiä Kivennapa kestää-kirja o mone asjatuntija voimi kaikes rauhas kirjutettu. Sen lukemises miul männyö viel monta päiviä. Sitäkö niäs täytyy iha ajatuksel lukkii. Mut hyvi opettavaine se miul ainaki o monel taval. Tiä meijä yhteise isänmuan arvo senku yhä lissiä nousuo. Ja esissii työpanos vaikeis olois.

Itsenäisyyttä

Mites ne Linna juhlat männiit? A niihe katsomisest toiset saivat pittiä huole. Meil ko ei uo niitä tikipoksiloi, ni vaimo mitä lie ratiost juhlii kuunnelt. Miu itsenäisyyspäiväi ohjelma mahtu iellä kerruttuu. Ja kyl se miul hyväst riitti.

Mie kuulu siihe vanhimpua ikäluokkua, mikä ei virallisest joutunt sottua. Vaik kylhä mie sota-aja muistan, mitä se ol. Mut ei tarvint kuitekua rintamal olla. Eikä ies evakkuokua lähtii tykkitules, niiko kivenappoiset sielt rajalt.

Mie en kyl ossua tarpieks kiitolline olla kaikest siint varjeluksest ja suojeluksest, mitä elämä varrel uon suant osaksei.

Jot tälläne ol miu Itsenäisyyspäiväi armo vuon 2008.

Rauhallist jouluaikua mie toivota Teil itsekulleki säädylle !

Toivo

Takaisin

Herroi kanss marjas! 3.12.2008

Kesäl ol Karjala-lehes ilmotus, jot Karjala Liitto järjestiä parhaan karjalaisen kylä-tai pitäjäkirjan kilpailun. Miul het yks pyhäkyllöine soitti, jot tiä meijä kirja täytyy siihe ilmoittua. No mie pyysi Hinkkase Kaukuo hoitamua asjan, ettei tarvitse kirjoi postis lähetellä. Ja kyl hiä sen hoiski.

Täs runsas viikko takaperi yks vaimoihmine sielt Liitos soitti ja kerto, jot mei kirjal annettais joku kunniamaininta. Hiä pyys ilmoittammua toisil toimikunna jäsenil, jot mäntäs sinne Karjalaisil kirjamarkkinoil, jos hyö meitäki muistuat. Näi mie sit heti teinki.

A viime lauantain myö sit tiält Satakunnast matkattii koht Helsinkii. Kyytii tul Kiikast Toivo, Vammalast Irma ja Reini, Huittisist Seija piirakkakori kans, Kantiemuast Pentti, Forssast Mauri ja otettii viel Hämmielinnast Mattila Sirkkaki kyytii, vaik hiä jo jäi kuntuonsa takie nykysest toimikunnast pois.

Ja ol siel Karjalatalol vilske ja touhu. Koko juhlasal ja iso etteine olliit kirjapöytii täynnä ja väkkii ku paremmil ki markkinoil.

Sit kohta klo 11.00 Laukkase Markku avas ne Kirjamarkkinat. Sen peräst Paavolaise suku lahjoitti Liitol suure kirjasto ja suvu evustaja puhu kauniist ja Liito evustajat vastasiit.

Seuruavaks kutsuttii laval ja annettii kunniakirja Karjala-kiele sanakirja kirjoittajal. Sen perriä palkittii Laukkase Marku valinna perustiel paras vuuve sisäl ilmestynt karjalaine kyläkirja. Se kertuo Kivennava kahest kyläst.

Sit Markku kutsu sin laval Kaunista Vpl Pyhäjärveä-kirjan kirjoittaijii. Häne nimilistuas ol kyl hyvi lyhyt, mikä löi meijä kirjatoimikunna jäsenet vähä ällikäl. Mut ku siel laval ol pienet tilat, ni mie toimikunna piätökse mukkua kapusi yksinnäi sitä kunniakirjua ottamua. Eikä myö siihe lista lyhhyytie suatu mittiä parempua selvitystä.

Hyö antoit viel kolmel muulleki kirjal kunniakirja, sekä yhel aikasemmi ilmestynniel hei mielestiä hyväl kyläkirjal. Ja kyl mie usko, jot tiä viimeks mainittu onki hyvä kirja. Miu viime kesän kuolt kansaopistotoverii ol kans sitä kassuamas.

Myö siel sit kuunneltii esitelmii ja piettii Käksalme-salis johtokunna kokkouski enne kotmatkua. Kaik piäsiit aikannua turvallisest kottii Helsingist.

Muanantain illasuus mie sit löysi Karjala Liito kotsivuil virallise lista näist palkituist kirjoist ja niihe kirjoittajist. Sillo mie suuresti hämmästyi ja melkei vihastui. Meijä kirjatoimikunna jäsenist ol mainittu vua neljä. Kuus ol jätetty kokonua mainitsematta, joukos I-osan kirjoittaja, Kauko.

Sannuot, jot joskus ois hyvä nukkuu yö yli, enneko vastuap. Mie nuku kans yö yli, mut en oikei suant unta.

Het tiistaiaamun soittamua Karjala Liittuo toiminnajohtajal ja kysymiä, jot onks hiä Laukkase Markku ensikiä lukentkua meijä kirjoi, ku ei hiä olt huomant, jot molemmil osil ol oma toimittaja ja kaikkijua ol asjal kymmenä henkii.

No, toiminnajohtaja ties kohta nimetä syyllise. Nimilistan o teht yks Liito työntekijä, eikä Laukkasen Markku. Sit hyö molemmat soitteliit miul päivä mittua, pyyteliit kovast antieks virhettiä ja lupasiit panna oikasun, jos mihi lehtie on mänt vajavaine lista.

Mie uo vuosii varrel olt monis valtakunnallisis tilaisuuksis, mis o jaettu mainetta ja kunniaa. Hyö olliit nyt ensimäistä kilpailuu järjestämäs, mis kaik ei mänt iha kohallie. Mut oppia ikä kaik ja mie usko, jot kyl hyö viisuat ihmiset virheistki oppiit.

Ja mie lupasi meijä toimikunna jäsenil kertuo, jot ei hyö sitä kuulemma tahallua tehniet. Sattu vuo nii hassust, etteivät jaksaniet lukkii sivvuu loppuu ast ajatuksel.

Toivo

3 kommenttia

”Mut oppia ikä kaik ja mie usko, jot kyl hyö viisuat ihmiset virheistki oppiit.”

Mistähän se tulee, että on myös niitä jotka näyttävät uskovan, että jos tekee johdonmukaisesti (lue: jääräpäisesti) aina samalla tavalla väärin niin kas kummaa ”väärä muuttuukin oikeaksi”

p l-b | Torstaina 04.12.2008, kello 13.31

Blogi hyvää murretta. Virhe oli varsin valitettava. Toiminnanjohtajalta on vaadittava enemmän syventymistä.

sirkka nurmi | Torstaina 04.12.2008, kello 14.41

On se tuo Toivon kirjoitus niin hersyvää Pyhäjärven murretta, että aivan tulee elävänä kuvana eteeni Laviasta Väinö Pärssinen, jonka poika Esko oli naimissa Sylvi-äitini nuorimman sisaren Leenan kanssa.

Samaa hersyvää kieltä käytti ukkini ja pienenä ihmettelin, kun matkustimme linja-autolla Laviasta Tyrvään Vinkkilään mummun ja ukin luo, niin miksi äiti aina perilla muutti tuon kielensä lähes meille ymmärtämättömään muotoon.

Timo Pohjola

Timo Pohjola | Sunnuntaina 01.03.2009, kello 17.01

Takaisin

Page updated

Google Sites

Report abuse