Opetushallituksen marraskuussa julkaisemat uudet lukion opetussuunnitelman perusteet antavat kaltaiselleni uudistusjanoiselle lukiokoulutuksen kehittäjälle eväitä mitä villeimpiin opintojaksorakennelmiin. Kaikkien oppiaineiden yhteiset laaja-alaisen osaamisen tavoitteet ja paikoin pienemmiksi yhden opintopisteen moduuleiksi pilkotut oppiaineiden osiot suorastaan kutsuvat kimppuunsa keksimään mitä luovempia useamman oppiaineen yhdistäviä opintojaksoja. Näissä monialaisissa kokonaisuuksissa opiskelijan käsitys kaikesta lukiokoulutuksen hänelle tarjoamasta eheytyy, hänen tekemänsä päällekkäisen työn määrä vähenee, ja täten hänen aikaansa vapautuu vaikkapa omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen. Tämän kaiken mullistavan alkuhurmoksen aiheuttaman visioinnin jälkeen tämä lukiokoulutuksen kehittäjä kuitenkin pysähtyy hetkeksi aiheesta käydyissä keskusteluissa esiin nousseiden muutamien melko järeiden betoniporsaiden ääreen.

Syvään päähän vai tunnustellen kahlaamaan?

Ensimmäinen hidaste uusien, toivon mukaan aidon tiimityöskentelynkin mahdollistavien, opintojaksojen tiellä vaikuttaisi olevan vanha neli-, viisi- tai kuusijaksojärjestelmä ja suuressa osassa lukioita orjallisesti jokaisen jakson jälkeen toteutettavat varsin perinteiset koeviikot. Perinteisellä tarkoitan tässä sitä, että vielä varsin monessa lukiossa koeviikolla (päättö-/arviointiviikolla) opiskelijoita odottaa ainekohtainen summatiivinen (abitti)koe, jonka jälkeen he pääsevät valmistautumaan seuraavaan kokeeseen. Tämän noin seitsemän viikon välein jatkuvan oppimisen katkaisevan koeviikkomallin olisi uusiuduttava, mikäli haluttaisiin mahdollisten useamman oppiaineen opintojaksojen tähtäävän johonkin muuhunkin kuin siihen summatiiviseen oppiainekohtaiseen kokeeseen jakson lopussa. Perusteluja summatiivisen testaamisen puolesta kyllä löytyy lukiossa, jossa koko oppimäärä huipentuu suuren suureen summatiiviseen ylioppilaskokeeseen. On tietenkin sanomatta selvää, että myös tätä opittua mittaavaa arviointia tarvitaan lukiossa siinä missä diagnostista ja formatiivista arviointiakin. Väittäisin kuitenkin, että ylioppilaskokeen vaatimaa staminaa ja aineenhallintaa voi ja pitää harjoitella myös koeviikkojen ulkopuolella, sillä ei se kolmen-neljän tunnin abittikokeessa istuminen yksistään valmenna opiskelijaa siihen oikeaan koitokseen kuitenkaan. Koeviikon tunnit voisi sen sijaan ainakin välillä hyödyntää nykyistä useammin vaikkapa yhteistoiminnalliseen oppimiseen, tutkimiseen, luovaan monialaiseen työskentelyyn, hyvinvoinnin tukemiseen ja yhteisöllisyyttä lisäävään koulun yhteiseen toimintaan.

Toisena esteenä oivaltaville monialaisille opintojaksoille näyttäisivät olevan kesken lukio-opintojensa koulua vaihtavat opiskelijat; vanhassa koulussa olisi ehkä tehty yhden aineen opintojaksoja ja uudessa koulussa joku näistä pakollisista moduuleista olisikin osana monialaista opintojaksoa - miten korvaavuudet ja osasuoritukset hoidettaisiin ilman suurempia kompasteluja? Koulujen vaihtoa tapahtuu nykyiselläänkin, ja aina joudutaan jonkinlaisia ratkaisuja keksimään sen suhteen, miten opiskelijan on mahdollista suorittaa aiemmassa oppilaitoksessaan kesken jääneitä kurssejaan tai opiskella oppiainetta, jota ei uudessa opinahjossa välttämättä ole tarjolla ollenkaan. Uskaltaisin väittää, että näihin haasteisiin on pystytty myös tällä hetkellä voimassa olevan opetussuunnitelman aikana melko hyvin vastaamaan, joten tämäkin shikaani lienee mahdollista selvittää ilman suurempia runkovaurioita.

Yhtenä viheliäisenä ongelmana monialaisista opintojaksoista keskusteltaessa esiin nousevat myös tulevat osakokonaisuuden uusijat. Nämä olisivat siis sellaisia opiskelijoita, jotka olisivat useamman oppiaineen opintojakson suorittaneet, mutta vain osin hyväksytysti. Monialaiset opintojaksot arvioidaan tulevaisuudessakin oppiaineittain, joten mitään ylitsepääsemätöntä ongelmaa osasuorituksen uusijoistakaan tuskin saisi, jos niistä ei sellaista välttämättä haluaisi rakentaa.

Yksi taajimmin kuulemistani perusteluista useamman oppiaineen opintojaksoja vastaan ovat opettajien väliset kemiat ja eri aineiden opettajien yhteistyöhön "pakottaminen". Tämä tarkoittaa sitä, että jos oppiaineiden moduuleja niputettaisiin opiskelijoiden valittaviksi vain useamman oppiaineen opintojaksoina, joutuisivat koulun kaikkien oppiaineiden kaikki opettajat tekemään ainakin jonkinlaista yhteistä opintojakson suunnittelutyötä jonkin toisen oppiaineen opettajan kanssa. Pelkään pahoin, että tämän kannan ottaneet ovat nähneet pahimmissa painajaisissaan kaiken lukiokoulutuksen muuttuvan tiimiopettajuuden ja -oppimisen varaan rakennetuksi kokonaisuudeksi. Ei tällaisessa tiimioppimisaltaan syvään päähän hyppäämisessäkään varmasti mitään vikaa olisi, mutta painetaan kuitenkin hieman jarrua tässä kohtaa. Jos tulevan opetussuunnitelman myötä lähdettäisiin monialaisia opintojaksoja rakentamaan, olisi se varmasti yhä koulusta ja sen opettajista kiinni, kuinka niitä koulun arjessa toteutettaisiin; jotkut aineidensa moduulien yhdistämisen vuoksi paritetut opettajat päätyisivät täysimittaiseen tiimijaksoratkaisuun, toiset osittaiseen yhteistoteutukseen ja kolmannet suunnittelisivat melko lailla nykyisenlaiset, toisistaan irralliset oman oppiaineen opintojaksot, jotka vain toteutettaisiin saman jakson sisällä. Tärkeintä tässä mielestäni olisi siis se, että rakenteet mahdollistaisivat yhteistyön eri oppiaineiden opettajien välillä, mikäli sellainen hedelmälliseksi nähtäisiin; esimerkiksi liikunnan ykkösmoduulin ja terveystiedon ykkösmoduulin yhdeksi opintojaksoksi niputtamalla varmistettaisiin ainakin se, että molemmilla opettajilla (mikäli eri) olisi täsmälleen samat opiskelijat ryhmissään, joten mahdollisen yhteistoteutuksen tiellä ei olisi ylitsepääsemättömiä esteitä, mikäli kemiat vain kohtaisivat ja yhteissuunnittelu onnistuisi. Ja mikä olisikaan opiskelijoille parempi esimerkki tiimityöstä kuin se, että näkisi kahden oman opettajansa tekevän yhteistyötä opintojaksolla, jolla heiltä itseltäänkin sitä tiimityöskentelyä monella tunnilla vaaditaan erilaisten ryhmä- ja paritöiden merkeissä.

Opiskelijoita, ei opettajia varten

Ainoa haaste, jonka itse näen edes hieman huolestuttavana on se, että jos opiskelija tulevaisuuden lukiossa valitsisi laajan, useamman eri oppiaineen opintojakson eikä jostain syystä kokisi oloaan turvalliseksi kyseisessä ryhmässä, olisi hän melko suuren osan viikon oppitunneista “jumissa” tuon saman ryhmän kanssa. Toisaalta tämäkään haaste tuskin suuremmaksi ongelmaksi muodostuisi kuin vastaavanlaiset ryhmänvaihtoa kaipaavien opiskelijoiden tilanteet tällä hetkellä; koulu on olemassa aina opiskelijoitaan varten ja ongelmiin etsitään aina ratkaisu.

Pahin pelkoni lukiouudistuksen kynnyksellä (opintojaksoihin liittyen) on kuitenkin se, että mitään ei uskalleta uudistaa; uuden opetussuunnitelman hienot rakennuspalikat pakotettaisiinkin vanhojen rakenteiden muottiin eikä mikään muuttuisi. Mieleni nimittäin tekisi kovasti nostaa jalka jarrulta ja löytää reitti esteiden yli kohti ainakin hieman entistä eheämpää, yhteisöllisempää ja yhteistyökykyisempää tulevaisuuden lukiota siellä opiskeleville tulevaisuuden tekijöille.

-Niina