Anna Svanljung kunnallispolitiikkaan 2025! Anna Svanljung till kommunalpolitiken 2025!
Haluaisin mahdollistaa jokaiselle koululaiselle yksilöllisemmän koulupolun. Haluaisin, että jokaisella oppilaalla olisi mahdollisuus kokea onnistumisia, siten, että koulupolkuja pystyttäisiin paremmin yksilöllistämään. Esimerkiksi oppilaan, jolla ei ole aiempaa koulutaustaa tai esim. lukutaitoa, ei kuulu opiskella samoja sisältöjä, kuin oppilaan, joka on käynyt koulua koko lapsuutensa. Tällaiselle oppilaalle tulee mahdollistaa perusasioiden oppiminen, jotta hänellä on mahdollisuus jatko-opintoihin ja aikuisena selviämiseen. Jokaisen oppilaan lähtökohdat tulisi tunnistaa tarkemmin ja tasapäistäminen pitäisi lopettaa. Koulun tulisi edelleen olla yleissivistävä laitos, joka antaa mahdollisimman monipuoliset tiedot ja taidot lapsille ja nuorille.
Kielet ovat avain kommunikointiin, yhteistyöhön ja erilaisten kulttuurien ymmärtämiseen. Kielet avaa ovia ja luo mahdollisuuksia, vieraat kielet ovat aivan yhtä tärkeitä kieliä kuin matematiikan kieli. Kielikylpyjä, kielisuihkuja, kieliä varhaiskasvatukseen ja alakouluun. Kielien tulee kuulua ja näkyä, muidenkin kuin englannin. Suomen kaksikielisyys on rikkaus ja sen korostaminen on tärkeää, on aika luopua pakkoruotsi retoriikasta ja siirtyä positiiviseen keskusteluun näiden molempien kielten vahvuuksista. Luoda lisää mahdollisuuksia myös molempien kielten koulujen yhteistyöhön ja yhteisiä kouluja ja päiväkoteja, joissa molemmat kielet asuvat saman katon alla. Tämä poistaa ennakkoluuloja molemmin puolin ja tukee kaksikielisyyttä ja monikielisyyttä yhteiskunnassamme. Myös kaksi- ja monikielisten lasten oman äidinkielen opetus tulee taata ja mahdollistaa heille myös kirjallinen taito kieleen pelkän suullisen taidon lisäksi.
Neuvola- ja kouluterveydenhuollon palvelut tulee saattaa sellaiselle tasolle, että sitä kautta päästään tukemaan vanhemmuutta ja kotien kasvatusvastuuta. Ensisijainen kasvatusvastuu on kodeilla ja huoltajilla ei koululla ja varhaiskasvatuksella. Varhaiskasvatus ja koulu tukee lapsen kasvua ja auttaa kasvatuksessa, mutta varhaiskasvatuksen ja koulujen tarkoitus on opettaa ja sivistää. Lapset tarvitsevat rajoja ja rakkautta, huolenpitoa ja vanhempia, näitä ei voi koulu korvata. Mitä paremmin vanhemmuus on hallussa sitä paremmin lapset ja nuoret voivat ja sitä kautta mahdollisuudet keskittyä kouluun ja oppimiseen lisääntyvät. Resursseja tulisikin suunnata mahdollisimman paljon vanhemmuuden opettamiseen ja tukemiseen ja sitä kautta lasten ja nuorten hyvinvointiin.
Uusi opetussuunnitelma mahdollistaa valinnanvapauden tietyissä oppiaineissa jo alakoulussa. Tulevaisuuden kannalta olisi kuitenkin äärettömän tärkeää, että jokainen lapsi ja nuori oppisi mahdollisimman monipuolisesti taito- ja taideaineita. Nykyinen systeemi mahdollistaa sen, että oppilas voi käydä vain yhtenä vuonna yläkoulussa käsityö ja/tai musiikin tunneilla ja loput kaksi vuotta hän vain opiskelee liikuntaa tai kotitaloutta. Tämän ikäiset lapset eivät vielä kykene miettimään niin laaja-alaisesti, että pystyisivät tekemään tulevaisuuden tai oman hyvinvoinnin, tai omien taipumuksien tai vahvuuksien näkökulmasta näitä valintoja. Tämän vuoksi tulisi näistä valinnaisuuksista luopua ja tarjota kaikkia taito- ja taideaineita tasapuolisesti koko yläkoulun ajan. Nuoret pääsevät sitten jatko-opinnoissaan tekemään valintoja aivan riittämiin. Liian vapaa valinta voi jo itsessään aiheuttaa ja lisätä ahdistusta, jos halutaan antaa mahdollisuus valita, tulisi valinnan mahdollisuuksia rajata esim. vain kahteen valintaan. Käsien taidot ovat tulevaisuuden taitoja, meidän aivot tarvitsevat musiikkia, minua aidosti huolestuttaa millaista sukupolvea olemme nyt kasvattamassa.
Lukiot alkavat enenevissä määrin olla tyttökouluja. Poikien raju murrosikä vie yläkouluissa sen verran aikaa, että poikien siitä toipuessa ei aika riitä enää ysiluokan keväällä menetettyjen asioiden kiinniottamiseen ja arvosanat eivät siksi mahdollista pääsyä lukioon. Monille nuorille tekisi hyvää käydä tutussa yläkoulussa vielä 10 luokka ja jatkaa sen jälkeen lukioon. Kun oppilas saisi jäädä tuttuun ympäristöön, tuttujen opettajien huomaan, olisi todennäköisyys arvosanojen nostamiseen korkeampi ja sitä kautta jatko-opintoihin pääseminen ja sitoutuminenkin lisääntyisi. Lukion tehtävä on edelleen olla yleissivistävä oppilaitos, jossa jokainen saa kokeilla, opiskella, löytää itsensä ja mielenkiinnon kohteensa rauhassa. Lukion ei kuulu olla mikään korkeakoulujen esiaste, jossa riittävän pisteytyksen toivossa valitaan pitkää matematiikkaa, vaikka matematiikka ei olisi lainkaan ominainen aine itselleen opiskella. Lukion tulee mahdollistaa monipuoliset tiedot ja taidot mahdollisimman monessa aineessa ilman painetta jatko-opinnoista. Lukion voi edelleen suorittaa kolmessa vuodessa ja opintojen hajauttamista monelle vuodelle ilman pätevää syytä tulisi rajoittaa. Lukioille tulee antaa rauha toimia yleissivistävänä ja opettavana yksikkönä ja lopettaa jatkuva muuttaminen. Haluaisin myös järkevää keskustelua ylioppilaskirjoitusten tarpeellisuudesta. Nyt tuntuu, että lukio on ensisijaisesti tyttöjen koulu, pojat jäävät pois jo pelkästään ylioppilaskirjoitusten takia, koska niille on luotu liikaa painoarvoa, miksi? Miksi lukio ei voisi olla yleissivistävä koulu kaikille, mahdollisuus oppia ymmärtää ja sisäistää lisää tietoa, sieltä voisi sitten saada lukion päättötodistuksen ja sen perusteella voisi hakea pääsykokeiden kautta jatko-opintoihin? Miksi meillä täytyy olla tällainen muinaisjäänne, kuin ylioppilaskirjoitukset? Ketä ne palvelevat? Ylioppilaslautakuntaa?
Koska olen kielenopettaja, ovat vieraat kielet erittäin lähellä sydäntäni. Olen itse käynyt Rudolf Steiner koulua yhdeksän vuotta ja mennyt sen jälkeen tavalliseen lukioon. Steiner koulussa kielten opiskelu aloitettiin jo ensimmäisellä luokalla. Olen siis lukenut pitkinä kielinä ruotsia ja saksaa, englannin opiskelun aloitimme vasta kahdeksannella luokalla. 90-luvulla, kun pyrin lukioihin, olin A-saksan lukijana siinä etuoikeutetussa asemassa, että minulle lukioiden keskiarvot olivat alemmat, koska en lukenut A-englantia. Tällä tavoin saatiin siis oppilaita kannustettua muidenkin vieraiden kielten lukemiseen, kuin vain A-englannin. Haluaisin tietää miksi tästä luovuttiin ja eikö siihen voisi palata?
On kovin kapeakatseista, että yhteiskuntamme suosii vain englannin lukemista ja ruotsi nyt vielä pakollisena jotenkuten pysyy mukana, mutta muut kielet häviävät hiljalleen. Sitä todistaa myös Suomen kieltenopettajien liiton (SUKOL) teettämä lukion kieltenopettajien tutkimus ja kyllä itsekin yläkoulun kieltenopettajana todistanut tämän, tälläkin hetkellä meillä on A-saksan ja A-espanjan ryhmiä, joissa on neljä tai viisi oppilasta, A-ruotsin ryhmiä syntyy nykyään enää yksi/vuosi entisten kahden tai kolmen ryhmän sijaan. B2 kieliä (jotka valitaan kahdeksannella) valitaan hyvin huonosti, tänä syksynä meidän koulussa ei muodostunut lainkaan saksan ryhmää saati ranskan ryhmää. Jos nyt maailmaa miettii, niin ei pelkällä englannilla pärjää monessakaan maassa. Saksassa esimerkiksi puhutaan mieluummin saksaa, Ranskassa ranskaa, Espanjassa espanjaa, mihin tämä on päättäjiltämme ja asiantuntijoiltamme unohtunut? Miksi oppilaille ei voisi tarjota tuollaista 90-luvun porkkanaa, että muiden pitkien vieraiden kielten lukijat pääsisivät alemmilla keski-arvoilla lukioihin tai heille olisi joku oma polkunsa jatko-opintoihin? Englantia tulisi tarjota vasta B1 kielenä, jonka opiskelu alkaa vasta kuudennella luokalla ja näin ollen muita kieliä tarjottaisiin A1 ja A2 kielinä.
Edellinen opetusministerimme halusi niin hanakasti jättää nimensä historiaan, että tämä ylioppilaskirjoitusten pisteytys meni esimerkiksi täysin metsään vieraiden kielten osalta ja on siinä todella parannettavaa muutenkin, sillä eikö oikeustieteen opiskelija tarvitse enemmän humanististen aineiden osaamista, kuin laajan matematiikan ja eikö yritysmaailmaa ajatellen tarvita muitakin avuja, kuin vain laajaa matematiikkaa? Kaikki eivät voi lukea laajaa matematiikkaa, kaikilla ei ole avuja siihen.
Olisi tärkeää, että nuorilla olisi mahdollisuus edelleen hakeutua kisälli-mestari kaltaiseen työhön. Kaikki ihmiset eivät ole akateemisia tai lukijatyyppejä. Vielä 20 vuotta sitten pystyi 16-vuotias yläkoulun päättänyt hakeutua työmaalle töihin oppimaan ja etenemään sitä kautta urallaan ja elämässään, miksi ei enää? Miksi jokaiseen asiaan tarvitaan tutkinto? On kovin kapea-alaista ajatella, että kaikki ovat samanlaisia ja kaikilla tulee olla samanlainen polku – on tekijöitä ja sitten on lukijoita. Nyt tuntuu, että kaikki on niputettu samaan kastiin. Näen näitä nuoria työssäni joka vuosi, joiden paikka ei ole ammattikoulussa vaan töissä, töissä oppimassa ja tekemässä käsillään. Katsokaa huviksenne kuinka monta työpaikkaa on 16-vuotiaalle tarjolla? Nämä, useimmiten pojat, päätyvät sitten pakon sanelemina ammattikouluihin ja putoavat lopulta kelkasta, kun kukaan ei valvo ja huolehdi heidän koulunkäynnistään, syrjäytyvät ja päätyvät te-ja sosiaalitoimen asiakkaiksi.
Opiskelin itseni päteväksi ruotsin ja historian opettajaksi vuosina 2013–2016, olin sitä ennen työskennellyt muodollisesti epäpätevänä luokanopettajana kahdeksan vuotta. Olin 34vuotias, kun vihdoin monien pääsykokeiden jälkeen pääsin Helsingin yliopistoon Pohjoismaisten kielten laitokselle. Pääaineeni oli siis pohjoismaiset kielet ja sivuaineet historia sekä mediakasvatus. Luin itseni kolmessa vuodessa nollasta maisteriksi, tai siis minulla oli 20op. avoimesta yliopistosta historian perusopintoja pohjalla. Tein ensimmäisenä vuonna 90op., toisena vuonna 96op. ja kolmantena vuonna 116op. Mikä oli siis porkkana tähän urakointiin? No toki ikä, motivaatio, mutta tärkeimpänä oli aikuisopintotuki, jota TE-toimisto tarjosi minulle. Olin siis opintojani edeltävän kesän työttömänä (olin tehnyt äitiyslomasijaisuuden, eikä minulla ollut kesäpalkkaa, sillä äitiyslomalainen palasi kesäksi töihin, saamaan palkan, jonka olin hänelle 10kk aikana tienannut). Sain siis 20kk ajan ansiosidonnaista aikuisopintotukea, joka tarkoitti, että sain 1500e/kk. Siksi päätin, että minun täytyy opiskella opintoni tuon 20kk aikana niin valmiiksi, että kun tipun sille perusopintotuelle n.230e/kk (en muista tarkkaa summaa) olen jo maisterivaiheessa ja voin tehdä töitä opintojeni ohella ja ottaa viimeiselle vuodelle opintolainaa. Näin toimin ja valmistuin kolmessa vuodessa filosofian maisteriksi aivan oivallisin arvosanoin.
Opintojeni ohella tutustuin moniin upeisiin nuoriin ja jo silloin aloin pohtia tätä meidän käsittämättömän typerää opintotukijärjestelmää. Miksi opiskelijoita, jotka haluaisivat kesällä ja opintojen ohessa tehdä töitä (=maksaa veroja) rankaistaan liiasta työnteosta? Eivätkö nämä ahkerat opiskelijat jo omilla verotuloillaan maksaisi osan niistä opintorahoistaan? Jäin miettimään, että miksi emme voisi mennä tuohon naapurimaamme Ruotsin systeemiin, jossa jokainen opiskelija saa valtion takaamaa opintolainaa niin paljon, että pärjää (ei erillistä opintotukea) ja mitä nopeammin valmistut, sitä vähemmän maksat opintolainaasi takaisin ja töitä saisi tehdä niin paljon, kuin sielu sietää, ilman sanktioita. Näin myös töitä tekevien opiskelijoiden maksamat verot maksaisivat yhteiskunnalle takaisin noita lainoja. Ja siis mitä hitaammin valmistut, sitä enemmän maksat lainaasi takaisin. Olisi porkkana valmistuakin ajallaan, eikä tarvitsisi jäädä sinne yliopistolle lusimaan, en toki tarkoita, että tuohon minun tahtiin tulisi pyrkiä, mutta sekin on täysin mahdollista.
Jotta nuoret eivät syrjäytyisi ja putoaisi yhteiskunnan kelkasta on seuraavia asioita vahvistettava heidän elämässään:
Vanhemmuuden tukeminen jo ennen lapsen syntymää ja koko neuvola ja kouluterveydenhuollon ajan. Opetetaan keinoja vanhemmille rajojen asettamiseen, turvallisuuden tunteen saavuttamiseen, itsetunnon kehittämiseen, syliin, hyväksyvään katseeseen ja puheeseen läpi lapsuuden (myös teini-iässä), että aikuiset kantavat vastuun ja lapsi saa olla lapsi.
Yksilöllistetään koulupolkuja ja mahdollistetaan erilaiset kokoonpanot oppimiseen. Pyritään asettamaan sellaisia oppimisen tavoitteita, jotta jokainen oppilas saa niitä onnistumisen kokemuksia, jotka osaltaan kasvattavat positiivista suhtautumista omaan osaamiseen ja itsetuntoon ja sitä kautta kiinnittymistä yhteiskuntaan. Mahdollistetaan jokaiselle lapselle perustietojen oppiminen peruskoulun aikana, jotta näillä taidoilla pärjää aikuisuuteen.
Mahdollisuus luokalle jättämiseen ja asioiden kertaamiseen on palautettava kouluille Helsingissä. Mahdollisuus 10-luokkiin omissa yläkouluissa, tuttujen ja turvallisten opettajien kanssa asioiden kertaamiseen ja arvosanojen korottamiseen, jotta siirtyminen jatko-opintoihin helpottuisi.
Oppisopimuskoulutuksen kehittäminen ja mahdollistaminen osana oppivelvollisuutta, kaikki eivät ole lukijoita vaan osa on myös tekijöitä ja tämäkin polku tulee olla mahdollinen.
Jengiytymisen estäminen ja alueellinen yhteistyö koulujen, nuorisotoimen, terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja muiden sidosryhmien kanssa.