Kirjoituksia

Tuomo Saali:

Maalausten äärellä olen aina tuntenut suuresti. Olen kokenut voimaantumista, intohimoa, riemua ja eheytymistä. En ole etsinyt tai kaivannut niinkään julistamisia tai poliittisia kannanottoja, pelkkä väri ja sen levityksestä aistittava maalarin asenne ja läsnäolo ovat riittäneet. 

Näyttelyssäni  Pala taivasta yhdistän 3 – 4 erilaista teemaani yhdeksi kokonaisuudeksi, tämän näyttelyn voisi nähdä myös pienois-retrospektiivinä, mutta teokseni ovat kuitenkin uusia. Reflektio sai alkunsa noin vuosi sitten, olin saanut uraani käsittelevän taidekirjan valmiiksi ja sen aiheuttamassa tyhjiössä ryhdyin maalaamaan aikanaan keskeneräiseksi jääneitä maalauksiani, tutkiakseni samalla tarkemmin maalaamiseen liittyvää ajatteluani ja mieltymyksiäni siinä. Olen edelleen tällä samalla tiellä ja innoissani siksi, että ilmaisuni tuntuu vapautuvan.

Maalaukseni ovat aina olleet fyysisiä, se on havaittavissa sekä maalausprosessissa, että materian käytössä. Maalikerrosten paksuutta kasvattaa myös se, että koen jokaisen maalauksen ns. kamppailuna, epäilen joskus ehkä liikaakin. Kuvaannollisesti ajan ”laivani” tahallaankin karikolle, josta yritän monin erilaisin keinoin rämpiä kuivalle maalle. Jostakin syystä maalaukseni ovat olleet aina myös ns. esittäviä,  pelkkä abstraktio ei ole tuntunut riittävältä. Näillä keinoilla tunnen pystyväni ilmaisemaan kaiken sen mitä kommunikointiini tarvitsen.   

Maalaan ns. kukkamaalauksia rakkaudesta maalauksellisuuteen ja väriin, mutta myös ihmiseen.  Lelumaalauksissani olen pyrkinyt siihen, että kokonaisuus kaikin tavoin ilmentäisi leikkiin kuuluvaa riemua ja intoa, ne ovat maalauksia toiveista.  

Maisemallisissa talo- ja vaeltajamaalauksissa on kyse etsimisestä, niissä olen ehkä vielä sensitiivisempi ja uin syvemmissä vesissä.                                                                

Tunnistan nämä kaikki piirteet omassa itsessäni. 

24.10.2015

Tuomo Saali

_______________________________________


Tuomo Saali:

MUISTIINPANOJA MAALAAMISESTA  20.5. 2015


Viime syksynä pidetyn yksityisnäyttelyni jäljiltä olin umpisolmussa, ajattelin pitää maalaamisessa taukoa, mutta se osoittautui mahdottomaksi, ahdistuin marraskuun pimeydestä ja maailmanpoliittisesta tilanteesta.


Minun oli palattava työhuoneelle, ajatteluni toimii paremmin maalatessa. En kuitenkaan voinut jatkaa samoista ajatuksista, joita olin käsitellyt juuri päättyneessä Muisti ja mielikuva -näyttelyssäni, sillä en löytänyt keinoa murtaa sisäistä patoani sieltä suunnalta, kaipuuni väriin oli suurempaa.


Tuntui että löysin itselleni tärkeätä jatkaessani kukkamaalausteni viimeisintä vaihetta, joka aikanaan jäi esittämättä. Varsinaisesti kuitenkin innostuin lelumaalauksistani jotka salakavalasti lipuivat yli kymmenen vuoden takaa eteeni, aikanaan pidin teemasta yhden näyttelyn Helsingissä. Koska uudelleen lämmittely ei tuntunut pelkältä toistolta, mietin olisiko paikka ”pienen ja suuren maailman” encorelle.


Niin meni talvi, en tiedä oliko tämä uppoutuminen kolorismiin oikea tapa reagoida maailman kriisien tuomaan ahdistukseen, mutta minut se ainakin pelasti siltä.

_____________________________

TUOMO SAALI:


Muutoksen aikaa - jotakin uutta

Uusissa maalauksissani maalaan mielentiloja, jotka näyttäytyvät talojen hahmossa. Kenties maalauksissani on, tai ainakin toivon niin, hiukan enemmän kuin pelkkä esittävyyden taso.

Pidän uusia maalauksiani luontevana jatkeena kaikelle aikaisemmalle ja erityisesti kahdelle edelliselle näyttelylleni, sillä olihan niissä jo enteitä tähän. Tietoisesti en koskaan suunnittele teemojani, vaan luotan aina vain vaistoihini. Olen maalannut näitä maalauksia reilut kaksi vuotta, onneksi tässä prosessissa on ollut aikaa ajatella ja kuunnella myös sisintä. Metodini on yksinkertainen: maalaan paljon, jotta kaikki epäolennainen karsiutuisi itsestään pois. Luovassa työssä eteneminen ei tapahdu lineaarisesti. Paljon olen tuhonnut ja hylännyt ideoita tämänkin matkan varrella, hylkäämiseen liittyvät kuitenkin aina samat tuntemukset kuin uuden luomiseen.

Kolmekymmentä vuotta kestäneestä urastani on julkaistu taidekirja: TUOMO SAALI, Pidempi kuin pisin matka (Parvs publishing).

Kaksitoista näyttelyäni Helsingissä:

Ensimmäisessä yksityisnäyttelyssäni Helsingissä vuonna 1986 kivipiirrosteni aiheina olivat kaukokaipuun sävyttämät siihenastiset kokemukseni, ehkä näyttelyssä oli jotakin postmodernistista. Toinen näyttelyni vuonna 1987 kuvasi maailmaani ja ajatuksiani hiukan syvemmältä, toteutin tämänkin kokonaisuuden kivipiirroksina. Kolmannessa näyttelyssäni vuonna 1989 muuttui välineen lisäksi kaikki muukin. Olin tehnyt Egyptin matkan , joka muutti suuntani täydellisesti. Neljäs näyttelyni vuonna 1992 oli Giotton ja eurooppalaisen keskiaikaisen taiteen inspiroima osittain huumorillakin maustettu kokonaisuus.


Rooman matkan jälkeen, viidennessä näyttelyssäni vuonna 1994 maalasin taas ekspressiivisesti, tällä kertaa maisema- maalauksia. Vuonna 1997 kuudennessa näyttelyssäni palasin kolmannen näyttelyni teemaan, tällä kertaa maalaukseni muuttuivat koristeellisimmiksi. Seitsemännessä näyttelyssäni vuonna 1999 pyrin muuttamaan maalausteni tila-ajattelua ja maalauksiini tuli mukaan myös utopistisia sävyjä, tilanne johti tuskaiseen vaiheeseen. Näyttelyn jälkeen tunsin tarvetta muutokselle, välillä epätoivoiseltakin tuntuneiden ponnistelujen jälkeen se olikin mahdollista.


Kahdeksannessa näyttelyssäni vuonna 2002 esitin leluasetelmia. Tämä itselleni läheinen teema ei ole toistaiseksi saanut jatkoa, sillä Egyptin taiteesta alkunsa saanut teemani sai yhdeksännessä näyttelyssäni vuonna 2005, vielä yhden niin sanotun buddhalaisen tulkinnan. Näyttely oli samalla päätepiste tavaramerkiksikin muodostuneelle teemalleni.


Kymmenennessä näyttelyssäni vuonna 2008 esitin vaeltaja maalauksia, jotka tuntuivat luonnolliselta jatkeelta kaikelle edelliselle. Samaa teemaa varioin yhdennessätoista näyttelyssäni vuonna 2011, jolloin aiheenani olivat pilvet ja erämaat.  Kahdennessatoista  taloaiheisessa näyttelyssäni vuonna 2014 ympyrä tuntui sulkeutuvan.


Tuomo Saali 14.9. 2014


  ____________________________________


TUOMO SAALI
HARKITTU HARHARETKI
Taidesalonki Bulevardi 3 B 4. krs
12.-30.11. 2011

Se on nyt valmis, pitkä taival on taitettu.  Tuntuu siltä, että nykyään tarvitsen yli 3 vuotta aikaa, saadakseni  maalauksiini tarpeeksi uutta näkökulmaa.  Nämä maalaukset eivät ole syntyneet helpolla, itsekritiikki tuntuu kasvavan vuosi vuodelta.  Nykyään on oltava tyytyväinen, jos joka 10. maalaus onnistuu.  Olen taistellut ja taistellut, en tiedä, selvisinkö voittajana ja onko tässä mitään voitettavaa.  Johonkin määränpäähän varmaan pääsin. Kenties ymmärrän nyt enemmän.
Tämä 11. näyttelyni Helsingissä tuntuu henkilökohtaisemmalta kuin aikaisemmat. Taustani vaikutus maalauksiini on kuitenkin enemmän alitajuista kuin tiedostettua. Kun yksinäisen vaeltajan tilalle alkoi ilmestyä enemmän ihmisiä (miehiä), ymmärsin maalaavani jonkinlaista veljeyttä (minulla on viisi veljeä).
Maalaukseni ovat tavallaan maisemamaalauksia, niiden elementtejä ovat maa, vesi, pilvet ja meri.  Maalaukseni eivät ole naturalistisia eivätkä realistisiakaan, ehkä ne ovat sielullisia tulkintoja  sisäisestä maisemastani.
Harkittu harharetki on metafora maalausprosessistani.  Maalaamisen alussa minulla on vain hatara mielikuva suunnasta, minne olen lähdössä.  Alku on eräänlainen vaistonvarainen hyppy tuntemattomaan, käytän ja mahdollistan sattuman tuomia yllätyksiä.  Jos minulla on tarpeeksi onnea mukanani, pitkän matkan jälkeen alan vähitellen hallita tilannetta. Siinä vaiheessa, kun saan otteen mahdollisesta tilaratkaisusta, tarvitsen harkintaa ja järkeilyäkin.
  • Liian hyvin suunniteltu ja sujunut matka on jokseenkin turha.


Helsingissä 7.11. 2011

Taidemaalari Tuomo Saali


                                                 _______________________________________________________________________

                                                                             

Kuva ja Kirja -näyttely Vallilan kirjastossa 5.-31.1. 2011

Eksistentialistinen arkkityyppi

En ole himolukija ja viimeaikoina proosan lukeminen on jäänyt todella vähäiseksi, minulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa sellaiseen. Taidemaalarin ammatti, joka on intohimoni on niin vaativaa, että se vie koko elämän. Nykyään yöpöydältäni löytyy kasa taidehistorian ja filosofian kirjoja, selailen paljon myös kuvakirjoja taidemaalauksista.

Olen löytänyt loistavan tavan korvata vaatimattoman lukuharrastukseni säännöllisellä äänikirjojen kuuntelulla ateljeessani. Noin kahden vuoden aikana olen kuunnellut yli 20 romaania maalaamiseni ohessa. Toivoisinkin että kirjastojen äänikirjavalikoima laajenisi, sillä olen kohta kuunnellut ne kaikki.

Usean vuoden ajan olen maalannut ns. vaeltaja-maalauksia, joissa pieni ihmishahmo on suuren ja arvoituksellisen vuoren edessä. Vaeltaja-aihe ei todellakaan ole oma keksimä. Maalaustaiteen historiassa on paljon esimerkkejä maisemaa tarkkailevasta vaeltajasta, joissa on tämä sama tunnelma. Tunnetuimpia niistä ovat Caspar David Friedrichin Vaeltaja sumujen yllä tai Munkki merenrannalla. Myös venäläisen Grigori Mjasojedovin maalaus Polku ruispellossa kuuluu samaan sarjaan. Monia esimerkkejä löytyy myös James Whistlerin maalauksista.

Edellisissä maalauksissani oli Waltarin Sinuhe egyptiläisen ja Egyptin taiteen vaikutuksia. Uusissa maalauksissani on kyse ns. alter egosta (toinen minä). Sen valinta on varmaan persoonastani johtuvaa. Sitä ovat elämäni aikana vahvistaneet alitajunnassani useatkin kirjalliset ns. arkkityypit Mark Twainin Huckleberry Finnistä D.J. Salingerin Holden Caulfieldiin (Sieppari ruispellossa). Siihen vaikutti lukioaikana myös Camun Sivullinen ja sartrelainen eksistentialistinen filosofia. Samanlaista tunnelmaa olen kuulevinani myös Tuomari Nurmion lauluissa. Sommitelmieni idea on pitkään ollut sama. Olen varioinut maalauksia värillisesti. Viime talvena vaeltaja-hahmon eteen ilmestyi apokalyptisia luonnonilmiöitä: tulivuorten purkauksia, myrskyäviä meriä ja pilvirykelmiä.

Innostuin tästä Vallilan kirjaston näyttelystä, koska viime syyskuussa kuuntelin äänikirjana Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Tarina on tullut nähtyä elokuvana ja teatteriversiona ja joskus keskikoulussa se kuului pakollisiin lukemisiin. Kirjana teos on ehdottomasti paras.

Maalarina haluan kehittyä tai ns. mennä eteenpäin ja jatkuvasti kaipaan maalauksieni väreihin tai sommitelmiin muutoksia. Muutokset eivät todellakaan ole helppoja, mutta vain sillä tavalla homma on mielekästä.

Koko tapahtuma oli itse asiassa naiivi ja yksinkertainen, mutta yksinkertaisuudessaan kuitenkin tärkeä. Kuuntelukokemukseni inspiroimana maalasin yksinäisen vaeltaja-hahmon tilalle seitsemän veljestä ja taakse vaaramaiseman (Impivaaran). Kuvasin kohtauksen jossa veljekset toteuttavat vapaudenunelmansa pakenemalla Impivaaran metsiin. Tiedän kyllä minkälaisia ”vaaroja” tällainen toiminta sisältää, sillä olen vahvasti sitä mieltä että maalaaminen ei ole kuvittamista jne. Mutta maalauksiin tuli tästä muutoksesta johtuen jotakin uutta, ja tavallaan uudessa sommitelmassa peilaan kuitenkin omaa elämääni. Minulla on viisi veljeä, joten meitä on melkein seitsemän veljestä. Edesmennyt isämme oli puuttuva seitsemäs veli, olkoon tämä kunnianosoitus hänelle. Aiheen kehittely jatkui myöhemmin sarjassa viimeisellä rannalla.

Kirjat:
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
D.J. Salinger: Sieppari ruispellossa
Albert Camus: Sivullinen
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä   

                              ____________________________________________________________________________

Järvenpään Taidemuseon lehdistötiedote syyskuu 2010:


TUOMO SAALI


Taivaat aukeavat Tuomo Saalin värimassoista pyörteisissä pilvimaalauksissa. Katsojaa ne kutsuvat matkalle vaihteleviin luonnon tunnelmiin ja haluttaessa, matkalle itseen.

Teoksissa katsojaa auttaa maahan kiinnittynyt henkilöhahmo - matkaaja, vaeltaja tai kullekin luontainen alter ego - vertauskuvallinen äärettömyyden tarkkailija. Muisto Caspar David Friedrichin vaeltajasta elää myös Saalin teoksissa, mutta muuntuneena. Toisaalta hahmo viekoittelee psykologisesti oman itsen kohtaamiseen, mutta tämän välittäjähahmon merkitys on myös äärimmäisen konkreettinen. Sen tehtävä on olla mittasuhteena sekä syvyyden että äärettömyyden luoja, ja samalla hiukan romanttinen aina korkeuksiin kurottuvien pilvimassojen väsymätön ihailija.


Saalin maisemat välittävät havainnon ja näkemisen riemua. Teosten näennäinen helppous ja sarjallisuus on moninaisten vaiheiden tulos, niin matka taiteilijan omaan maalaushistoriaan kuin uusien teknisten oivallusten tulosta. Ratkaisevaa taiteilijan mielestä on tila, sen kerroksellinen luominen ja jopa fyysinen kokeminen. Useiden maalauskerrosten lomittaisuus ja päällekkäisyys antaa teokselle sen rosoisuuden ja toisaalta valumat ja kuultomaalit avautuvat syvyyksiin. Uutena oivalluksena Saali kertoo löytäneensä lasuuritekniikan, jolla värikerrosten valoisuutta ja massoittelua saa järjesteltyä. Joskaan ei täydelliseen järjestykseen, sillä väripaletin äärellä prosessoitu ja löydetty sävy, löytää paikkansa kankaalle maalattaessa myös intuition ja sattumanvaraisuuden lakien alistamana.

                           __________________________________________________________________

AJATUKSIA VÄRISTÄ

 (pohdintoja Taidemaalauslehden väriä käsitelleeseen numeroon 1/2009)   

1. Millaisiin väriteorioihin olet tutustunut? Onko näistä väriopeista ollut hyötyä käytännön maalaustyöskentelyssä? 

- Tutustuin  Albersin - ja Ittenin värioppiin jo Taideakatemian koulun aikana (1979-1983). Minulle näistä kahdesta teoriasta on ollut enemmän hyötyä Ittenistä, koska se perustuu konkreettisemmin maalaustaiteen historiassa käytettyihin värikontrasteihin. Olen ollut koko urani ajan kiinnostunut taidehistoriasta, edelleen taidekirjat (maalaustaide) ovat intohimoni. Molemmista näistä väriteorioista puuttuu kuitenkin maalarin kannalta olennaisin eli värin struktuurien, fyysisten ominaisuuksien ja aineellisuuden vaikutukset. 

Mielestäni taidemaalarin on hyvä tietää kaikki mahdolliset väriteoriat, mitä aiheeseen liittyen on sanottu ja kirjoitettu. Teorioista on kuitenkin vain vähän hyötyä itse maalaamisessa. Maalari on epäilijä, eikä luota noin vain muiden tekemiin teorioihin. Jos olet muodissa mukana se tarkoittaa sitä, että teet niin kuin muutkin tekevät. 

Minulle koko urani aikana (30 v)  tärkein ja luotettavin tieto on aina ollut pragmaattista l. kokemuksen kautta saatua. Olen huomannut että eteenpäin pääsee vain epäilemällä. Omaa itseä kannattaa epäillä eniten.

Maalaamisen ja värien sekoittamisen oppii vain maalaamalla ja sekoittamalla värejä. Ikävä kyllä tätä tietoa ei nykyään arvosteta edes ammattipiireissä, mielestäni maalareiden on syytä vaalia ammattiylpeyttä.

Pitkä taidemaalarin ura monine näyttelyineen on enemmän kuin lainatiedoilla kokoonkyhätty väitöskirja. Jos maalaa pitkään, eli keskittyy olennaiseen, kokemus muuttuu tiedoksi, filosofiaksi … ajatteluksi. Kiirettä ei kannata pitää. 

2. Millaisia merkityksiä värit ilmaisevat maalauksissasi, onko niillä symbolisia viittauksia?  

- Uusimmissa ns. vaellusmaalauksissani valon läsnäolo on havaintoa, väri on ilmaisua ja aihe vuori ja vaeltaja  ovat teosteni symbolinen osa.  Maalaan maalaukseni selkeään kolmeen tilatasoon joka perustuu valohavaintoon. Maalaamiseni lähtee aina alitajunnasta, mutta jos tarkemmin mietin, väri on ja on ollut tärkein aiheeni. Ja vähitellen alan ymmärtää myös valon vaikutuksen siihen. 

3. Mitä maaliaineita(tekniikkaa) käytät työskentelyssäsi?

- Maalaan öljyväreillä, koska olen huomannut sen vastaavan eniten siihen haasteeseen jonka itselleni asetan. Aikanaan tein myös litografioita. 

4. Uskotko värien parantavaan voimaan – voiko väri olla ihmiselle voimavara?

- Öljyväri aineena on maagista, se on jotakin sanoinkuvaamatonta tunnetta. Maalaaminen hyvinä päivinä voi olla transsendentiaalinen kokemus.

Väri on ehdottomasti voimavara, minulle maalaaminen on myös terapiaa. Se on elämäntapa. Väriajatteluni tärkein työväline on maalauspalettini värilajitelma. Kutsun palettia maalarin soittimeksi, esim. pianistille soitin on rakennettu valmiiksi, se on jopa viritetty valmiiksi. Maalarin täytyy ennen maalaamiseen ryhtymistä rakentaa soitin ja virittää se vallitsevaa tilannetta ja henkistä vireyttä vastaavaksi. Paletilla täytyy olla valmiiksi sekoitettuna riittävä määrä ”värisointuja”. Paletilla on oltava väriä myös erilaisissa olomuodoissa, eri tavoilla sekoitettuna erilaisia tarpeita varten. Olomuodoilla tarkoitan värin paksuutta, kuultavuutta tai peittävyyttä. Vaikka tämä tieto on materiaalioppia, mielestäni se on kuitenkin keskeisintä tietoa, jota maalatessa tarvitaan. Huomasin, että Harald Arnkilin uudessa kirjassa Värit havaintojen maailmassa on kirjoitus Värien pintaominaisuuksista, jossa aihetta käsitellään. Aikaisemmista väriteorioista tämä asia on kokonaan puuttunut. 

5. Teetkö luonnoksia vai miten rakennat maalauksesi värisommitelman? 

- Kun aloitan maalaamisen, minulla on vain hatara suunta mitä aion tehdä. En tee ns. luonnoksia, tai oikeammin, kaikki mitä teen on luonnoksia. Koska mitään sellaista, joka olisi ”lopullista” en ole vielä onnistunut tekemään .

Ensimmäisessä vaiheessa kankaalle syntyy ehkä yksi tai useampi väripinta (abstraktio). Seuraavalla kerralla sen ympärille ilmestyy joitakin pensselin sivalluksia. Ja monien pohdintojen jälkeen se alkaa saada ajatusta siitä mitä se voisi olla. Kääntelen maalausta ja etsin tietä eteenpäin, katselen ja mietin. Muutan värin moneen kertaan. Monet vaiheet tuntuvat sattumanvaraisilta, ehkä ne eivät ole sitä. On vaikea määritellä alitajuntaa. Useasti maalaukseni  menee pieleen, koska on paljon niitä päiviä jolloin tuntuu että kaikki on kadoksissa. Hyväksyn asian, koska asiat eivät tunnu miltään ellei joudu taistelemaan. Maalauksen epäonnistuminen ei onneksi enää masenna niin kuin nuorempana. Odotan viikkoja, hion ja  jatkan eteenpäin. Mielestäni jokainen maalaus voi olla jopa mestarillinen, jos en anna periksi. 

6. Onko sinulla johonkin väriin tai väreihin keskeisempi merkitys: lempiväri-ihonväri ? 

-  Minulla ei ole ns. lempivärejä, enemmänkin voisin sanoa, että tietyt väriyhdistelmät kiehtovat minua. Viimeaikoina olen käyttänyt paljon esim. oranssin ja vaaleiden vihreiden kontrasteja, uusia löytöjä minulle ovat olleet myös erilaiset violetit.  Pyrin tutustumaan niihin väreihin, joita en ole aikaisemmin osannut käyttää. Yleensä olisi helpompaa tehdä kaikki niin kuin edelliselläkin kerralla, mutta se on taatusti myös tylsintä. Onneksi liikkumatila värissä on rajaton. 

Viime aikoina olen myös huomannut, että vaikka värisävy olisi oikea, se ei yksin riitä, vaan koko tunnetilan ja asenteen on oltava oikea, jotta maalaus toimisi.

Olennaisinta onkin miten väri levitetään ja millaisen tekstuurikontrastin se tekee viereisen värin kanssa. Siirtymäväreillä on yhä tärkeämpi merkitys maalauksissani, tarkoitan alueita joissa väripinnat vaihtuvat toiseksi. Aivan kuin runossa tärkein ajatus on rivien välissä. 

7. Voidaanko puhua harmonisista ja disharmonisista väriyhdistelmistä?  
 
-  Harmoniakäsityksemme  on varmaan peräisin luonnon tasapainottavasta vaikutuksesta. Ulkopuolisen ympäristön havainnointi harjaannuttaa  parhaiten silmää. Havainnosta saatu tieto on ”järkeä”, jos muuten liikutaankin sfääreissä, metafyysisissä tai tunteen maailmoissa.

Värien sekoittaminen ja maalaaminen on jatkuvaa oppimista. ”Oikean” henkisen vireyden ja mielen tilan löytäminen on mielestäni maalaamisen tärkeimpiä tavoitteita ja ne ilmaistaan värin avulla.

Ihmisenä olemme saaneet jo perimässä (ainakin kehdossa, silloinhan kasvomme ovat kääntyneinä kohti valoa) käsityksen valon suunnasta, silti tämän tärkeän asian ymmärtäminen vaatii pitkää harjoitusta. Jos vallitsevaa olosuhdetta esim. ulkona luonnossa muutettaisiin päinvastaiseksi (valo tulisikin alhaalta päin), koko maailma muuttuisi surrealistiseksi ja pelottavaksi. Harmonia ei kuitenkaan riitä syyksi tai aiheeksi, sillä maalauksen on oltava mieluummin dynaaminen, jotta se olisi todellisempi. 
 
 8. Riittääkö pelkkä väri-ilmaisu taiteen sisällöksi? Kuvataiteessa on viimeaikoina ollut vahvasti esillä käsitteellisyys ja poliittisuus; harvassa nykytaiteen näyttelyssä on teoksia, jotka perustuvat puhtaaseen väriabstraktioon. Miten koet tämän taidemaalarina että katsojana? 

- Modernismi mahdollisti pelkkään väriin perustuvan sisällön. Mielestäni pelkkä väri-ilmaisu kyllä riittää aiheeksi tai ainakin se on keskeisintä maalauksessa, mutta siinä on myös muita tasoja: tarinoita ja symbolisia viestejä. Tuntuu kuitenkin siltä, että värien symbolisen viestinnän olemme kadottaneet. Maalauksessa on aina kyse käsitteellisyydestä, esim. keltainen väri, joka on jonkin kemiallisen prosessin tuote, voi muuttua maalauksessa auringoksi – jumalaksi jne.

Maalasin kukkamaalauksia silloin kun olisi oikeasti pitänyt maalata yhteiskuntaa kritisoivia maalauksia. Se oli vahva poliittinen kannanotto.

Aiheesta riippumatta maalaus voidaan ilmaista missä väriskaalassa tahansa. Vaikka maalaisin kantaaottavaa poliittista mielipidettäni, viestini leviää laajemmalle jos maalaus toimii myös visuaalisena kokonaisuutena (maalauksena). Sen takia on hyvä ymmärtää värien keskinäiset tila- ja valoisuussuhteet ja värisommittelun merkitys. Tähän mielipiteeseen vaikuttaa varmaankin se, että olen ns. modernismin kasvatti.

  
 6.1. 2009

Tuomo Saali

                        _____________________________________________________________________________________________________________________

VAELTAJAMAALAUKSISTA

Sain idean vaeltajamaalauksiini noin neljä vuotta sitten Italian Dolomiiteilla. Nämä maalaukset ovat kuitenkin syntyneet luonnosten ja muistikuvien inspiroimina omalla työhuoneellani. Maalauksissani on nähtävissä myös Himalajan tunnelmia, vaikka Himalajalla en ole koskaan käynyt. 

Vuoret ovat kiehtoneet minua koko ikäni. En vain ole osannut niitä aiemmin maalata. 

Minulle itselleni näiden teosten maalaaminen on ollut ennen kaikkea uusiutumista ja virkistävä tutkimusmatka valoon ja uusiin väreihin.

Voinkin sanoa, että valon läsnäolo on havaintoa, väri edustaa ilmaisua ja aihe, vuori ja vaeltaja, on maalausteni symbolinen osa. 

4.11. 2008

Tuomo Saali


________________________________________________________________________________________________________________________


MAALAAMISESTA

Maalaaminen on parhaimmillaan syvän rauhallinen olotila, jossa mieli ja toiminta muodostavat ehjän kokonaisuuden. Silloin värien levitys tapahtuu höyhenen kevyesti, ennen kuin ehtii edes ajatella – kuin automaattisesti. 

Istun työhuoneellani ja mietin: tapahtuuko se tänään, mistä sen tietäisin!? Odotan aivan kuin jotakin merkkiä, - kannattaako edes aloittaa – aloitan lähes aina pelkällä tahdonvoimalla. 

En tarkalleen tiedä, mistä aiheeni tai tapani maalata syntyvät. Tärkeintä on vain, että ne ovat itselleni riittäviä ja tunnen olevani tiellä, joka pitää henkisen minäni tasapainossa. 

Kun aloitan pieni välähdys maalauksen ideaksi riittää, se ei saa olla liian valmiiksi pureskeltu. Väri on tärkeä, mutta tärkeämpi on se kosketus, millä tavalla siirrän sen kankaalle. 

3.5.2006

taidemaalari

Tuomo Saali


                     ____________________________________________________________________________________________________________________________

Kaksitoista kuukautta
kaksitoista teosta

Vuonna 2007 EMMA - Espoon modernin taiteen museo esitteli nettisivuillaan kuukausittain yhden teoksen Saastamoisen taidesäätiön kokoelmasta.

6. kuukausi Kauneus:


Tuomo Saali: Olet niin kaunis tänään. Öljy kankaalle 1999. 135x115.
Valokuvaaja: Matti Ruotsalainen

Rakkaani sanoi minulle eräänä päivänä, vuosia sitten: ”Olet niin kaunis tänään”. Tuohon en silloin kyennyt vastaamaan kuin etruskilaisen hymyn salaperäisyydellä. Muistin sen, kun näin ensimmäistä kertaa taidemaalari Tuomo Saalin samannimisen maalauksen, muistin sen uudestaan Kairon Egyptiläisessä museossa ja Rooman Etruskimuseossa Villa Giuliassa. Mitä se kauneus sitten oikein on, ja kuka sen kertoo?

Tuomo Saali debytoi 1980-luvun alussa. Välimeren kulttuurialue on jättänyt jälkensä hänen maalaamiseensa. Tämän maalauksen kaksi ihmisfiguuria tuovat mielleyhtymiä Egyptiin ja etruskitaiteeseen. Saali tulkitsee vapaasti meille kuvien historiasta tuttua asentoa: jalat profiilissa ja ylävartalo frontaalisesti kuvattu. Väriasteikko valkoisesta freskomaisesta taustasta luonnon punaisen rautaoksidin sävyiseen hahmojen rajaukseen ja vihreään herättää samansuuntaisia aavistuksia. Saalin tuotannossa kaikkinensa on väkevä maalauksen tuntu. Tätä maalausta katsoessa kaikki aistit heräävät ja valpastuvat, silmien lisäksi ainakin nenä ja suu. Aistimellista, aistittavaa maalausta.

Paitsi aisteja tämä maalaus hakee aikaa ja ajattelua.
Maalausmaailmasta löytää tärkeitä yksityiskohtia: mikä on tuo käärmeen pää toisen hahmon kädessä? Mitä kertovat kädet, käsien asennot ja liikkeet? Mikä on näitten hahmojen välinen suhde, mitä he toisilleen haluavat ilmaista? Mikä on tämä vakava ylväys ja iloinen leikki? Mitä kasvaa toisen otsasta? Onko näillä kahdella sukupuolta?
Mikä on tämä sauvamainen ihmisfiguuri, kuin puu, kasvaa maasta taivaaseen, elämänpuu? Ovatko nämä ensimmäiset ihmiset ja käärme paratiisissa?
Paitsi aisteja tämä maalaus suorastaan vaatii aikaa, ajatustakin.

Eräänä päivänä viime talvena sanoin rakkaalleni: ”Olet niin kaunis tänään”. Hän nauroi ja sanoi minulle: Olen melko kurjan näköinen, mutta rakkaus kaunistaa, ja minä rakastan sinua, ehkä sinäkin minua. Silloin tiesin, että ymmärsin jo jotain kauneudesta, ehkä rakkaudestakin.

Teksti: Päivi Karttunen

      

       __________________________________________________________________________________________________________________________





 
Comments