Embedded Files
Nymfikalastuksen perustekniikkaa
Nymfikalastuksen perustekniikkaa
Nymfikalastusta virtaavassa vedessä pidetään perhokalastuksen lajeista vaativimpana.
Nymfionginnan haastavuus perhokalastusmuotojen joukossa saattaa hyvinkin pitää paikkansa, mutta kokematonkin pääsee hyviin tuloksiin, kunhan pitää mielessään pari perusasiaa ja uhraa muutaman ajatuksen sille, mitä pyörteisen pinnan alla tapahtuu.
Nymfikalastajat perustelevat tekniikkavalintaansa sillä, että useimpien perhokalastuksen kohteena olevien kalojen ravinnon valtaosa koostuu vesihyönteisten toukista. Tämä on jo todennäköisyydenkin pohjalta terve lähtökohta kalaa haluavalle.
Nymfionginta antaa myös oivan mahdollisuuden perhokalastuksen klassisen perusidean toteutumiseen: kalan kulloinkin käyttämän ravintokohteen määrittämiseen ja jäljittelyyn.
Tuloksiin päästäkseen ei kuitenkaan tarvitse olla hyönteistutkija. Riittää kun tietää suurin piirtein millaisia nymfejä vesistössä elelee. Lajikohtainen määrittely on tarpeetonta, vaikka ei siitä tietenkään haittaakaan ole.
Nymfien etuna on myös se, että niitä tavataan kaikissa vesissä. Jokaisesta koskesta, nivasta ja purosta löytyy hyvää vettä nymfikalastajalle. Koska nymfit ovat aina kalojen saatavilla, niiden jäljitelmillä on mahdollista kalastaa kaikkina vuodenaikoina.
Salatiedettä?
Tyypillisin vasta-alkajan virhe on se, että nymfi sitaistaan perukkeeseen ja heitetään sen kummemmin asiaa ajattelematta virran vietäväksi. Siis aivan kuin kyseessä olisi tavallinen uppoperho tai streameri.
Jos nymfi heitetään viistosti alavirtaan ja sen annetaan ajautua virran painamana kireän siiman päässä oman rannan puolelle, sen liike ei, ehkä joitakin muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, muistuta luonnonnymfin käyttäytymistä.
Ravintonsa tunteva kala ottaa näin uitetun nymfin hyönteistoukkana ilmeisesti vain hyvin hitaassa virrassa. Iso nymfi voi toki kelvata esimerkiksi taimenelle väärinkin uitettuna, mutta silloin kala todennäköisesti mieltää perhon kalanpoikaseksi. Jäljittelyteoria ei toteudu, ainakaan tarkoitetulla tavalla.
Hyvällä nymfikalastajalla sanotaan olevan jonkinlaisen kuudennen aistin. Väite on mielenkiintoinen, mutta ikävä kyllä huuhaata. Se pitää paikkansa vain, jos tällä lisäaistilla tarkoitetaan tiettyä kalastustuntumaa, joka on saavutettavissa harjoituksella. Kukaan ei sentään synny nymfionkijaksi.
Ohjasin kerran erään vasta-alkajan varmaksi ottipaikaksi tietämäni pienen syvänteen reunalle ja näytin kädestä pitäen kuinka paikka olisi mielestäni nymfillä ongittava. Katsoin, että homma oli ymmärretty ja suuntasin kokeilemaan onneani toisaalle. Palattuani noin kolmen vartin kuluttua tapasin hänet yhä samoilta jalansijoilta, mutta ilman saalista.
Ongintansa tuloksettomuuteen tympääntynyt kaveri ojensi vapansa minulle ja pyysi näyttämään vielä kerran miten paikka olisi muka nymfillä kalastettava. Muutaman minuutin kestäneen opetustuokion aikana tartutin, enkä vähiten omaksi hämmästyksekseni, syvänteestä kolme taimenta.
Vaikka kokemattomampi kalastaja osasi kalastaa nymfillä periaatteessa aivan oikein, häneltä puuttui menestyksen ratkaiseva viimeinen silaus: riittävän intensiivinen keskittyminen ja sen tuoma tuntuma.
Virran viemää
Nymfit liikkuvat eri tavoin. Jotkin lajit uivat nopein ja lyhyin pyrähdyksin, toiset saattavat edetä uiden pitkiäkin matkoja. Monet laiduntavat ryömien pohjakivikossa ja eräät viettävät piilottelevaa elämää pohjalietteeseen kaivautuneena. Yksikään luonnonnymfi ei kuitenkaan pysty uimaan pitkiä matkoja kovaa virtausta vastaan.
Kalat saalistavat nymfejä keräten niitä pohjakivikosta ja kasvillisuuden joukosta, poimien niitä ajeesta, eli nymfien jouduttua tai heittäydyttyä virran vietäväksi sekä silloin, kun ne ovat kohoamassa kohti pintaa kuoriutuakseen.
Ainoastaan jälkimmäisessä tapauksessa nymfi saattaa liikkua uiden pidempiä matkoja. Ajeeseen joutunut nymfi voi sätkiä ja hakea jaloilleen otetta ohivilahtelevista sammaltuppaista tai kivistä, mutta monet lamautuvat miltei liikkumattomiksi.
Nymfien käyttäytyminen ajeessa kertoo siis, että tätä tilannetta jäljiteltäessä olisi perhon mieluiten ajauduttava avuttomana virran mukana. Nymfi ei saa viistää. Käytännössä tämä merkitsee kalastamista ylävirtaan. Nymfionginta alavirtaan on tehokasta vain joissakin erikoistapauksissa tai kaikkein hitaimmilla jokiosuuksilla.
Tuntuman säilyttäminen nymfin ja onkijan välillä on menestymisen ensimmäinen ja ehdoton vaatimus. Kalastettaessa ylävirtaan se onnistuu vain lyhyellä siimalla. Pitkät heitot ovat näyttäviä, mutta mitä vuolaampi virta on, sitä helpommin tuntuma katoaa.
Todella nopeavirtaisissa koskissa ylävirtaan heittävä nymfionkija joutuu tekemään lujasti töitä. Heitot seuraavat toisiaan kiivaassa tahdissa ja nymfin uittaminen ja tärppien havaitseminen vaativat kaiken huomion.
Nymfikalastaja pyrkii näkemään kalojen tärpit kelluvan siiman kärjestä, siis perukkeen ja siiman liitoskohdasta. Ottien havaitsemista helpottamaan on keksitty erilaisia apuvälineitä, mutta keskittymiskyvyn ja tarkkaavaisuuden harjoittaminen on yhä kaikkein paras neuvo.
Syvälle
Jotta nymfi tulisi kalan eteen luonnollisella tavalla, sen on siis ajauduttava melko tarkasti virran nopeudella ilman ylimääräisiä liikkeitä. Virtausnopeus ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen asia eikä aina helposti todettavissa. Pohjavirtaus, jonne nymfi on toimitettava, on pintavirtausta hitaampi.
Nymfi saadaan upotettua nopean pintavirtauksen läpi, mikäli perukekärki ei oikene heitossa kokonaan. Tähän päästään esimerkiksi käyttämällä melko pitkää kärkeä ja tähtäämällä heitto hieman vedenpinnan yläpuolelle. Siis aivan samoin kuin pintaperholla ongittaessa, mutta täysin päinvastaisesta syystä.
Heitto suunnataan paikasta riippuen suoraan tai viistosti ylävirtaan. Perhon lähestyessä kohdetta voidaan vavan kärkeä vielä hieman nykäistä takaisin. Heiton onnistuessa nymfi iskeytyy veden pintajännityksen läpi ja perukekärki laskeutuu löysinä lenkkeinä sen ylle.
Löysän kärjen päässä veteen putoava painotettu nymfi uppoaa melko vuolaassakin virrassa nopeasti, vaikka peruke olisi painottamaton. Yleensä perukkeeseen asennetusta lisäpainotuksesta on kuitenkin hyötyä. Pari haulia noin kolmenkymmenen sentin päässä nymfistä ajavat asian.
Hyvin syvässä ja vuolaassa virrassa on painotusta asteittain lisättävä. Liiallinen paino heikentää toisaalta tuntumaa ja johtaa toistuviin nymfin menetyksiin. Painoa on sopivasti, kun nymfi koskettaa välillä pohjaa, muttei kuitenkaan jää sinne joka toisella heitolla.
Painotus on harkittava erikseen jokaista kalastuspaikkaa varten. Tästä syystä olisi painojen oltava helposti lisättävissä tai poistettavissa. Pehmeät haulit, lyijykaistaleet ja uudenaikaiset painomassat ovat sopivia. Nykyään suositellaan lyijyttömien painojen käyttämistä, ja niitä onkin jo tarjolla lyijyhaulien rinnalla.
Olen vanhanaikainen ja suosin (lyijyttömiä)hauleja, koska olen niihin vuosien varrella tottunut. Kokeilut erilaisilla painosuikaleilla ja -massoilla eivät ole vakuuttaneet niiden ylivertaisuudesta perinteisiin hauleihin nähden, vaikka ne ovatkin kieltämättä helpommin kiinnitettävissä ja poistettavissa.
Yleisohjeena voitaisiin sanoa, että on edullista pyrkiä aina pärjäämään mahdollisimman vähillä lisäpainoilla. Kevyt painotus lisää välineistön herkkyyttä, ja siitähän nymfikalastajalle on kalastuksen tehokkuuden nimissä pelkkää hyötyä.
Ajeessa
Ajeessa
Kun nymfi on pudonnut veteen ja uponnut pohjan läheisyyteen, ojennetaan vapa miltei siiman suuntaiseksi ja siimakäsi vetää samalla vavan kärjen ja nymfin väliltä löysät pois. Nymfin tulisi nyt kulkea virran nopeudella vaaksan päässä pohjasta siiman ja perukkeen ollessa jokseenkin suorina.
Jos heitto ei ole liian pitkä ja se suuntautuu suoraan tai viistosti ylävirtaan, voidaan tuntuma nymfiin säilyttää uiton aikana usein pelkän vavan avulla siimaan koskematta. Virran tuodessa nymfiä alas viedään vapaa samalla nopeudella kalastajan sivulle. Kun nymfi on ajautunut lähelle, uudistetaan heitto. Mikäli tuntuman säilyttäminen ei muuten onnistu, voi siimakäsi auttaa vähentämällä välillä vedessä olevan siiman määrää.
Hyvin rikkonaisessa virrassa on pakko tyytyä varsin lyhyisiin heittoihin ja tuntuma säilyy usein vain metrin-parin verran. Tarkasti tiettyä ottipaikkaa ongittaessa se tosin usein riittääkin.
On usein parempi kahlata varovasti ylävirtaan ja heittää useita lyhyitä heittoja kuin yrittää säilyttää tuntumaa ylipitkissä uitoissa. Kalat päästävät varovaisen kahlaajan kirkkaassakin vedessä yllättävän lähelle, eivätkä jostain syystä häiriydy toistuvista uitoista, toisin kuin kalastettaessa pintaperholla tai streamerilla.
Tärpin havaitseminen vuolaassa virrassa voi olla tosi hankalaa. Nymfi pomppii pohjakivillä ja takertelee kasveihin. Pyörteet kieputtelevat siiman kärkeä ja peruketta. Jokaiseen vähänkään tavallisuudesta poikkeavaan liikkeeseen on vastattava terävällä, muttei liian kovalla, vastanykäyksellä. Tärppi saattaa ilmetä pelkkänä siiman kärjen pysähtymisenä tai värähdyksenä.
Ajan kuluessa nymfionkija oppii tekemään vastanykäyksen täysin automaattisesti. Jonakin päivänä huomaa äkkiä väsyttävänsä taimenta, vaikkei sen otista ole minkäänlaista mielikuvaa.
Nopeassa virrassa on hitaaseen verrattuna yksi huomattava etu: kalat joutuvat usein nappaamaan ohivilahtavan nymfin vauhdilla, jolloin otti voi näkyä siimassa voimakkaanakin liikkeenä. Joskus siiman kärki hyppää puoli metriä ylävirtaan, jonka kyllä huomaa sokeakin, oli pinta sitten kuinka rikkonainen tahansa. Otti voi jopa tuntua vapakädessä saakka.
Indikaattorien käyttö helpottaa ottien havaitsemista. Aivan kaikkia tärppejä ei niistäkään sentään näe, mutta selvästi enemmän kuin pelkästä siimankärjestä tai perukkeesta.
Korkealla kelluvalla indikaattorilla ongittaessa ei siiman hallinnankaan tarvitse olla täydellinen, joten ne sopivat erityisen hyvin vaikeimpiin paikkoihin, joissa ristikkäiset pintavirtaukset tuppaavat vaikeuttamaan virheetöntä uittamista.
Tärpinilmaisimista on tosin myös haittaa. Ne aiheuttavat jonkin verran sotkuja ja kalat, myös isot luonnonkalat, iskevät houkuttelevan kirkasvärisiin pampuloihin. Näitä vahinkoja sattuu useammin kuin luulisikaan.
Indikaattorin sijoittamiseen on olemassa seuraava nyrkkisääntö: nymfin ja ilmaisimen välin olisi oltava noin kaksi kertaa veden syvyys. Hyvin vuolaassa virrassa väliä voi lyhentää, hitaammassa pidentää.
Heittimet ja uittimet
Nymfikalastuksessa ei tarvita kovinkaan erikoista välineistöä. Sopiva yhdistelmä rakentuu kevyestä, pitkähköstä vavasta ja kelluvasta siimasta. Samankaltainen varustus on mitä pätevin myös isompien koskien pintaperhokalastuksessa.
Vaikka nymfionginta onnistuu pienvesillä ja lyhyillä heitoilla jopa seitsenjalkaisella vavalla, saisi yleiskäyttöön tarkoitetun nymfivavan pituus olla vähintään 8½ jalkaa. Pitkä vapa helpottaa siiman ohjailua virran pyörteissä ja auttaa siten osaltaan nymfiä uimaan vapaasti.
Toiminnan tulisi olla nopeahko, sillä se antaa tarvittavaa terävyyttä vastanykäyksiin. Sopiva siima löytyy luokista 4–6. Keveys lisää herkkyyttä. Yli kuutosluokan siimoja ei nymfikalastuksessa kannata käyttää, ellei kalasta todella vuolasta virtaa ja käytä hyvin raskaasti painotettuja sidoksia.
Kartiotyyppi on pitkälti makuasia, mutta siiman on oltava kelluva ja mielellään sävyltään vaalea. Kärkiuppoavasta ja kokonaan uppoavasta siimasta on korvaamatonta apua seisovassa vedessä, mutta herkkyyttä vaativaan ylävirtakalastukseen ne eivät sovi. Jos perho on saatava syvemmälle, lisätään painotusta tai pidennetään peruketta.
Kaupoissa on ollut välillä tarjolla jopa erityisesti nymfikalastukseen tarkoitettuja valmisperukkeita, joskus jopa valmiilla indikaattorilla varustettuina.
Jollei halua solmia omaa peruketta alusta asti itse, saa kelpo nymfiperukkeen ostamalla rungoksi tavallisen kartioperukkeen ja liittämällä siihen itse sopivan kärjen. Kärki saa olla aika pitkä. Noin 80–100 senttiä on sopiva mitta, joskus pidempikin voi olla eduksi.
Hyvä nymfiperuke syntyy vaikkapa 7–9-jalkaisesta rungosta, johon liitetään edellä mainitun pituinen kärki käytetyn nymfin tai kalastuspaikan saneleman paksuisesta siimasta. Näin koko perukkeen pituudeksi tulee reilut kolme metriä.
Kärkiin käytettävän siiman tulisi omata hyvä hankauskestävyys. Nymfi kulkee pohjan tuntumassa ja siima osuu toistuvasti kivien syrjiin. Sopivat paksuudet ovat luokkaa 0,23–0,13 mm. Asteikon yläpäätä käytetään isojen ja painavien nymfien kanssa, alapäätä keveimmillä pikkunymfeillä ongittaessa. Sopiva keskiverto on 0,18 mm. On syytä muistaa, että ohuen perukekärjen etuna on pienempi noste, joten nymfi uppoaa helpommin.
Perukekärki on syytä tarkastaa välillä ja ainakin jokaisen kalan jälkeen. Jos kärjessä havaitaan vähäisintäkin rispaantumista, se on heti vaihdettava. Siis heti, ei vasta muutaman heiton jälkeen. Hyvän kalan menetys on aina ikävää. Erityisen ikävää se on siiman katketessa, varsinkin jos syynä on oma laiskuus…
Mielikuvia ja mukaelmia
Nymfimalleja on lukemattomia ja taitavat sitojat luovat niitä jatkuvasti lisää. Joukossa on monia uskomattoman luonnonmukaisia teelmiä, joissa lajien yksittäiset piirteet saattavat olla jäljennetty koukulle niin tarkasti, että sidottua jäljitelmää on ensisilmäyksellä vaikea erottaa vierellä olevasta esikuvasta.
Jokaisella perhonsitojalla on oikeus sitoa juuri niin monimutkaisia perhoja kuin haluaa. Muutamat kalakaverini kalastavat ällistyttävän taidokkaasti sitomillaan nymfeillä. Heidän taiteellinen uhrautuvaisuutensa ei lakkaa hämmästyttämästä minua.
Nymfikalastuksessa menetetään käytettyyn kalastusaikaan verrattuna enemmän perhoja kuin missään muussa perhokalastusmuodossa. Nymfin tulee kulkea aivan pohjan tuntumassa ja pienet virtausnopeuden muutokset tai pohjapyörteet tipauttavat sen iloisesti kivien koloon, jonne se myös useimmiten jää.
Olen keskinkertainen ja laiska sitoja, joten nymfien kohdalla olen joutunut hylkäämään tarkan jäljittelyn ja siirtynyt käyttämään miltei yksinomaan nopeasti sidottavia ja korvattavia yleisnymfejä. Saaliit eivät ole tästä heikentyneet, pikemminkin päinvastoin.
Suosikkinymfini ovat siis malleja, joilla voidaan eri kokoisina mukailla useampien eri vesihyönteisten toukkavaiheita. Valikoimani on lisäksi aika suppea. Jäniksen korvakarvasta sidotut Hare's Ear Nymfit ja fasaanikukon pyrstösulan siikasista tehdyt Pheasant Tail -nymfit muodostavat sen perusrungon.
Sidon molempia useamassa koossa ja värisävyssä, kuulilla ja ilman. Näin ne voivat antaa vuodenajan ja paikan mukaan taimenelle mielikuvan esimerkiksi pienestä tummasta päivänkorentonymfistä tai oliivinvihertävästä neidonkorennon toukasta.
Kalastajat tapaavat yleensä käyttää hieman liian suuria nymfejä. Monet päivän- ja koskikorentojen toukista ovat varsin pienikokoisia, joten niitä olisi mielekkäintä jäljitellä koukkukokojen 14–16 nymfeillä. On myös syytä varata rasiaan todella pieniä sidoksia, sillä joskus kokojen 18–22 nymfit ovat osoittautuneet päivän pelastajiksi.
Iloa indikaattoreista
Koska ottien havaitseminen nymfikalastuksessa on hankalaa, on sitä helpottamaan kehitetty vuosien varrella monenlaisia apuvälineitä, tärpinilmaisimia eli indikaattoreita.
Suhteeni indikaattoreihin on ollut hieman kaksijakoinen. Välillä käytän, välillä en. Viime vuosina olen mukavuussyistä käyttänyt niitä aiempaa harvemmin, mutta laiskuus on vastaavasti varmasti kostautunut harvempina havaittuina tärppeinä.
Varhaisimmat kaupalliset ilmaisinyritelmät olivat siimoihin valmistusvaiheessa tehtyjä fluorisoivia kärkiä. Näitä oli muutamissa nymfisiimoissa jo 1970-luvulla. Samaa asiaa ajoivat monien omat perukkeensa solmivien kalastajien perukkeiden tyvet, jotka tehtiin samoihin aikoihin markkinoille ilmestyneestä fluorikeltaisesta monofiilista.
Varhaisimmat, kohta 30 vuoden takaiset indikaattorikokeiluni perustuivat samaan ideaan: maalasin vaaksan pätkän siiman kärjestä fluorimaalilla. Tärpit näkyivät paremmin, mutta viritys oli lyhytikäinen. Maali rapisi pois jo parilla reissulla.
Seuraavaksi askartelin kotona korkista ja balsasta ja kohomaisia ilmaisimia. Reikä keskelle, fluoriväri pintaan ja tikku reikään pitämään laitetta paikallaan. Nämä kestivät ja toimivat jo paremmin, mutta tikun päiden ja indikaattorin väliin kiilautuva peruke aiheutti välillä karmaisevia sotkuja.
Tarrakiinnitteiset indikaattorit astuivat kuvaan 80-luvun loppupuolella. Ne on helppo ja nopea asettaa paikalleen ja ovat lisäksi herkkäliikkeisiä ja näyttävät tärpit hyvin. Niitä ei kuitenkaan voi siirtää paikasta toiseen kalastuspaikan veden syvyyden mukaan. Lisäksi tarraliimasta jää perukesiimaan ikäviä valkoisia klimppejä.
Nykyinen kauppojen indikaattorivalikoima on hyvin kattava. Tyyppejä on monia: tarrakiinnitteisiä ja perukkeen ympärille rullattavia sekä erilaisin kumi-, muovi- ym. virityksiin perustuvia laitteita löytyy kaikkien perholiikkeiden hyllystä. Monet niistä ovat myös varsin toimivia.
Indikaattorityypin valinta on makuasia, mutta se saisi olla aina mahdollisimman pieni. Heittojen kanssa on myös syytä olla varovainen, varsinkin jos perukkeessa on lisänä lyijyhauleja, sillä muuten huomattava osa kalastusajasta kuluu sotkujen selvittelyssä.
Anssi Uitti
Purokalastajan maailmassa pieni on kaunista
Jos nimikoskien jatkuvasti kasvavat kalastajamäärät ja onkikokoiset allaskalat vetävät mielen apeaksi, tekee perhokalastaja itselleen palveluksen astumalla sivuun massakalastuksen valtaväyliltä ja suuntaamalla kulkunsa metsäpuron vienoa solinaa kohti.
Minkä kalamies häviää purokalojen koossa verrattuna kiloisiin istukkaisiin, tulee takaisin taimenten laadussa. Purojen asukit ovat useimmiten aitoja luonnonkaloja, ehkä peräisin vuosien takaisista poikasistutuksista, mutta kuitenkin villejä ja alkuperäisiä täpläkylkiä.
Tavanomainen purokala on siis kalastuslaillisesti katsottuna alamittainen. Lähtökohtana täytyy pitää sitä, että kaikkia taimenia kohdellaan nimenomaan taimenina, sillä kalastajan on mahdotonta erottaa tammukoitunutta yksilöä vaellusvietin omaavasta poikasesta. Parhaat purot elättävät tosin yllättävän usein laillisen 40-sentin mitan ylittäviä yksilöitä.
Mitä järkeä tässä sitten oikein on? – saattaa joku oikeutetusti kysyä. Kalastaa pieniä kaloja ja laskea ne sitten vielä takaisin? No, asiahan on niin, että kun perhokalastaja on vuosien varrella saanut saaliinhimonsa tyydytetyksi, häntä alkavat kiehtoa uudet haasteet. Suljettu ja intiimi ympäristö, jota arat luonnonkalat asuttavat, konstikkaat heitot, konttaaminen ja joskus suorastaan itsekidutukselta maistuvat vaikeudet.
Toisin sanoen: puron pienoismaailma, jonka keskellä kaikkivoipa ihminen tuntee itsensä isoksi ja kömpelöksi, mutta jossa saavutetut pienet onnistumisen hetket tarjoavat kalastajalle elämyksiä, joita hän ei lohilammikoilla ja avarilla joilla osaa edes kaivata.
Pienissäkin puroissa tavataan tosin hämmästyttävän kookkaita kaloja. Ne ovat kuitenkin marginaalisia poikkeuksia, eli edustavat sitä pientä prosentin kymmenystä, joka jokaisessa vesistössä on varattu niitä "könttejä" varten, joista kaikki kalastajat näkevät päiväunia.
Jos kalat ovat keskimäärin 25-senttisiä, ja vettä ja ruokaa on riittävästi, on jokseenkin varmaa, että jossain syvänteessä lojuu ainakin yksi taimen, jonka ei mokomassa ojassa pitäisi pystyä kääntymäänkään.
Varsinkin suhteellisen ravinteikkaissa ja syvään leikkautuneissa niittypuroissa kalan koko ei aina välttämättä vastaa sen elinympäristöä. Jottei lukija tässä vaiheessa innostuisi liikaa, täytyy kuitenkin todeta, että tilastot osoittavat kyseisen jousivaakaa rasittavan haavekuvan miltei poikkeuksetta kuolevan vanhuuteen.
Metsän läpi päivällä - niityn poikki yöllä
Purot ovat erilaisia ja edellyttävät kalastajalta myös erilaisia välinevalintoja ja lähestymistapoja. Pajupusikoissa tai havumetsissä solisevat vuolaat ja pienoiskoskien vauhdittamat metsäojat ovat luonteeltaan toisenlaisia kuin verkkaisesti kiemurtavat niittymaiden tai suoalueiden halki virtaavat purot.
Niitty- ja pelto-ojat ovat leveyteensä nähden syviä. Ravintoa on runsaasti ja kalat kasvavat niissä metsäpuroja nopeammin. Uurtuneet rantapenkat tarjoavat hyviä suojapaikkoja ja tasainen virtaus vaikeuttaa kalastajan lähestymistä. Monilla niittypuroilla on miltei toivotonta yrittää kalastaa kesällä vuorokauden valoisana aikana.
Kalamiehen mahdollisuudet paranevat vasta illan saapuessa ja auringon laskiessa. Silloin hyönteiselämä vilkastuu ja vesiperhosten kuoriutuminen saa isotkin taimenet unohtamaan hetkeksi varovaisuutensa. Paras lähestymistapa on rauhallinen odotus. Kalastaja valitsee sopivan kohdan ja jää odottamaan tuikkeja. Passionginta ei ole erityisen toiminnallista, mutta se on ehdottomasti paras konsti niittypurojen isojen täpläkylkien pettämiseen.
Vuolaita ja matalia metsäpuroja kalastetaan toisella tekniikalla. Kaloja on mahdollista saada vuorokaudenajasta riippumatta, vaikka aamuhetket, iltapäivän ehtoopuoli ja ilta ovatkin parasta onginta-aikaa. Yökalastus olisi epäilemättä antoisaa, mutta pusikkoisilla puroilla kalastaminen on aivan riittävän hankalaa kirkkaassa päivänvalossakin.
Vuolaan puron ottipaikkojen löytäminen on aika helppoa: kuopat, isojen kivien edustat ja vierustat, kaatuneiden puiden alustat ja vesikasvillisuuden aukot ovat tyypillisiä hotspotteja. Nopea virtaus helpottaa lähestymistä ja kalat saadaan usein hyvin lyhyillä ja tarkoilla heitoilla.
Kalastajan on kuitenkin liikuttava varovasti. Ryömiminenkään ei ole hätävarjelun liioittelua. Purokalojen ainoat luontaiset viholliset uhkaavat niitä ylhäältä. Pienessä metsäojassa yli 30-senttiseksi kasvanut taimen on oppinut pakenemaan jokaista ylikurottuvaa varjoa. Kalalle on samantekevää, onko varjon aiheuttaja haikaran kaula vai satoja euroja maksaneen perhovavan kärki.
Purokalat
Taimen on perisuomalaisen puron kanta-asukas. Aikoinaan sitä tavattiin käytännössä kaikkialla. Levinneisyysalue on yhä laaja, mutta ojitukset, soiden perkaukset ja muut elinmahdollisuuksia heikentävät tekijät ovat autioittaneet monia puroja. Sitä tavataan kuitenkin yhä pääkaupunkiseudulta Lapin selkosille saakka.
Osa taimenista "tammukoituu" eli jää koko elämänsä ajaksi synnyinpuroonsa. Toiset kuulevat vaellusvietin kutsun ja uivat alavirtaan järviin ja merelle kasvamaan. Kalan ulkoinen tutkiskelu ei paljasta edes tiedemiehelle, miten yksilön vaellusvietti on kehittynyt. Siksi kaikkia taimenia täytyy kohdella lain määräämän alamitan puitteissa. Pienen puron hitaasti uusiutuva kalasto ei kestä kovaa verotusta.
Purojen taimenet ovat yleensä pieniä. Metsäpurossa saattaa 35-senttinen köriläs olla paikan valtias.
Niittypuroissa tavataan useammin kookasta kalaa, samoin taimenen vaellusreiteille osuvissa ojissa. Niihin saattaa keväällä ja syksyn kynnyksellä ilmestyä useampikiloisiakin kaloja, vaikka kesäaikaan taimenen normaalikoko olisikin vain 20 senttiä.
Lienee sanomattakin selvää, mitä koukkuun syksypuolella osuneelle isolle naarastaimenelle tulee tehdä... Parin yksilön onnistuneesta kudusta saattaa riippua koko kannan tulevaisuus.
Lapin ja Kainuun puroissa esiintyy luontaisesti myös harjusta. Harri tuntuu karttavan aivan pienimpiä ojia. Jos virtaama on riittävä, voi kanta olla hyvinkin tiheä. Harjus tuokin mukavan lisän purokalastajan saalisvalikoimaan. Ainoa ongelma tuntuu olevan tiheän kannan aiheuttama pienikasvuisuus. Vaaksanmittaiset harrit eivät oikein täytä urheilukalan mittaa.
Kirjolohet vaeltavat puroihin yleensä kahta tietä. Joihinkin ojiin tai niihin yhteydessä oleviin lampiin ja järviin istutetaan kirjokkaita onkikalaksi. Toinen tie on pakeneminen puron varressa sijatsevalta kasvatuslammikolta. Jälkimmäinenkin tapa on yleisempi kuin luulisi.
Suomessa taitaa olla ainoastaan yksi purovesistö, jossa kirjolohi on lisääntynyt luonnonvaraisesti. Siimassa puljaava parikymmensenttinen kirjolapsi on siis mitä todennäköisimmin peräisin kasvatusaltaasta. Puroihin tarkoituksellisesti istutettu kirjolohi on elinympäristöönsä nähden luonnottoman kokoista. Jostain syystä parikiloinen "pellettibroileri" näyttää koomiselta pikkuriikkisen kirkasvetisen puron syvänteessä. Vierellä uiskenteleva 15-senttinen taimen on oikeassa mittakaavassa.
Kirjolohi on kuitenkin mainettaan parempi kala. Monissa henkon vedenlaadun ojissa on kirjolohi tässä suhteessa suvaitsevaisena mahdollistanut mielekkään perhokalastuksen. Oma lukunsa ovat sitten villiintyneet kirjot, jotka ovat jopa aitoa taimenvaaria vaikeammin petettäviä. Kirjolohta ei kuitenkaan pitäisi istuttaa pikkupuroon, jossa on puhdas ja alkuperäinen taimenkanta. Mahdollisessa kilpailutilanteessa on etusija aina annettava kotimaiselle lajille.
Sama pätee purojen neljänteen lohikalalajiin eli puronieriään. Kuten nimestäkin voi päätellä, tämä suloinen pikku kala on pienissä virtavesissä kuin kotonaan. Latinankielinen lajinimi – fontinalis – viittaa lähteeseen. Tasaisen kylmät lähdepurot ovatkin puronieriän ominta ympäristöä ja elinvoimaisimmat luonnonkannat löytyvät juuri niistä.
Puronieriän levittäminen taimenen asuttamiin puroihin ei ole järkevää. Villintyneet kalat tarjoavat kuitenkin hauskaa ja kiehtovaa kalastusta.
Jos ruokaa on riittävästi ja kanta sopivan harva, saattaa puronieriä kasvaa jopa kilokokoon asti. Asia ei kuitenkaan yleensä ole näin ja puronieriällä on harmillinen taipumus jäädä kitukasvuiseksi. Osasyynä on puronieriän lyhyt elinikä. Se ei ehdi kasvaa vähäisellä ravinnolla isoksi.
Kalan kotiseudulla Pohjois-Amerikassa kitukasvuisia kantoja hoidetaan yksinkertaisesti onkimalla niitä pieninä. 20-senttistä kalaa pidetään monin paikoin hyvänä saaliina.
Yleisvapaa ei ole
Ihanteellista ja kaikilla puroilla käypäistä vapaa ei ole. Selvimmin erot tulevat ilmi verrattaessa niitty- ja metsäpuroille soveliaimpia vapamalleja.
Niittypuroa reunustaa useimmiten korkeahko heinikko. Vedessä saattaa heikohkon virtauksen vuoksi kasvaa ulpukoita tai lumpeita, jotka yhdessä tasaisen virran kanssa vaativat hyvää siimanhallintaa. Sopivin onki on yleensä pitkähkö, kevyt ja voimakas, esimerkiksi 9-jalkainen 5-luokan hiilikuituvapa. Sillä tulee myös juttuun avoimen maaston tuulenpuuskien kanssa. Siimakaan ei tartu rantaheinikkoon, vaikka joutuisi heittämään vatsaltaan.
Metsäpurojen heittotilat ovat usein lähinnä teoreettiset. Lyhyt 6–7½ jalan vapa on oivallinen ase. Sillä voi tikata pientä heitontapaista pajukkojen aukkoihin ja näppäillä perukkeenmittaisia täsmärullauksia saunakiulun kokoisiin putamiin. Sopiva siimaluokka on 4–5.
Vapamateriaali on makuasia, mutta minä valitsen purolle vavan, jossa hitaampi toiminta ja aihion oma massa auttavat heittämistä. Tällaisella vavalla voi heittää melko tarkasti pelkkää perukettakin. Valintani on bambu tai lasikuitu.
Kelalle ja siimalle ei tarvitse asettaa kovin suuria vaatimuksia. Kun heitot ovat lyhyenlaisia, saattaa olla paikallaan valita vapaan luokkaa raskaampi siima. Kelluva siima on ainoa järkevä valinta.
Hyvä kela on kevyt ja tukeva. Rastas kuolee varmasti hirvikiväärin osumasta, joten levyjarrukin on kiva ominaisuus - joskin täysin tarpeeton. Metsäpurolla peruke saa olla lyhyt ja tukevahko, niittypurolla ohutkärkinen ja mielellään yli kolmemetrinenkin. Kärjen peruspaksuus on 4X, isommille perhoille pykälää tai kahta tukevampi, pienimmille vastaavasti ohuempi.
Vähällä pärjää
Matalat metsäpurot ovat pintaperhopaikkoja – kelluvatkin perhot tuppaavat jäämään pohjaan! Valikoima voi olla laihakin. Vähäravinteisissa puroissa kalat ovat innokkaita maistamaan miltei mitä tahansa. Omasta purorasiastani löytyvät ainakin: Goddard Caddis, laskuvarjohäkiläinen Adams, Elk Hair Caddis ja jokin maahyönteisjäljitelmä. Metsäpuroilla maahyönteissidos on useimmiten muurahainen tai kovakuoriainen, niittyvesillä heinäsirkka. Yleisimmät käyttämäni koot ovat 12–16.
Jokin nymfikin on hyvä olla mukana. Ilman Zug Bugia, Hares Earia ja Leadwinged Coachman Nymphia olisivat monien puroretkien päiväkirjamerkinnät jääneet lyhyenlaisiksi. Nymfit ovat suurinpiirtein samaa kokoa kuin pintaperhotkin ja keveästi painotettuja.
Joskus on perinteinen uppoperhokin paikallaan. Niillä olen onnistunut pettämään varsinkin purosuvannoissa uiskennelleita taimenia. Hyviä ovat olleet esimerkiksi Royal Coachman ja Gray Hackle Peacock. Jälkimmäinen on Red Tagia muistuttava jenkkiperho, jossa pyrstö on punaista sulkaa tai häkiläsiikasia ja häkilänä grizzly-sävyinen kanan niskahöyhen.
Streamereita tulee pienvesillä uitettua lähinnä keväisin. Silloin siimani päästä löytyy useimmiten klassinen Muddler Minnow tai Mickey Finn. Purostreamerini ovat yleensä kokoluokkaa 6–10.
Polvet kuluvat
Kahluuhousuja ei puroilla tarvita. Kahluusaappatkin tuntuvat usein liioittelulta, mutta koska kalastus tapahtuu usein, tai sen ainakin pitäisi tapahtua, nöyrässä polviasennossa, pitävät kahluusaappaiden varret polvet kuivina.
Perhokalastajan rinta- ja vyölaukut olisivat varmaan mainiota puroilla, mutta tavoiltani vanhoillisena olen yhä turvautunut liiviin.
Takin ja päähineen valinta on makuasia, mutta ainakin hyttysten vaivaamilla metsäpuroilla ne ovat välttämättömiä. Käytän kesäaikaan kevyttä, hengittävää ja vettä hylkivää anorakkia. Hyvällä säällä voi tosin pelkkä paksu flanellipaita tai villapuserokin riittää.
Haavi lyhentää takaisin laskettavien kalojen väsytysaikaa ja varmistaa otettavan saaliin kalakoriin. Pieni haavi ei paina liikoja ja sen tarjoama apu on usein korvaamaton.
Ei vain kesälaji
Menestyksekäs puro-onginta on periaattessa mahdollista aina ojan ollessa auki. Käytännössä talvikauden kalastus on kuitenkin ainakin omilla puroillani lähes turhaa. Jokunen taimen saattaa käydä laiskasti nykäisemässä streameria, mutta suuria urheiluelämyksiä ei ole tarjolla.
Jostain syystä sumukorento- eli hankikorrionginta ei oikein onnistu kalastamillani puroilla. Korreja kyllä on, jopa hyvinkin, mutta kaloja ei vain näy.
Aloitan kauteni Etelä-Suomen metsäpuroilla tulvan alkaessa hellittää. Ajankohta osuu tavallisesti huhtikuun lopulle.
Tällöin ottiperhona on useimmiten pienehkö streameri.
Vuolaan kevätpuron onkiminen ei ole aina helppoa. Perhoa olisi pyrittävä uittamaan mahdollisimman hitaasti. Tämä kysyy hyvin tarkkaa ongintaa ja jatkuvaa siiman mendaamista. Kalatkin tapaavat usein vain pyörähdellä perhon perässä ja tukistaa sitä siivestä.
Toukokuun ensimmäisellä puoliskolla saa jo useimpina keväinä uittaa ensimmäiset pintaperhokalat haaviin. Saman kuun puolivälin jälkeen pintaperhokalastus voi jo olla todella hyvääkin. Jokin päivänkorentomalli tai pienempi Wulff-tyypin sidos on yleensä kelpo valinta.
Kesäkuun alussa koittaa eräillä puroilla vuoden ehkä odotetuin onkiaika, jota voisi vaikkapa kutsua englantilaisittain mayfly-ajaksi. Suursurviaisiin lukeutuvan Ephemera vulgatan kuoriutuminen tuo joinakin päivinä puron suurimmat kalat pintaan.
Tämä "mayfly-kausi" kestää kokonaisuudessaan ehkä parisen viikkoa, mutta totuuden nimessä on sanottava, että hyvä päivä ei suinkaan osu kohdalle joka vuonna. Kun se sattuu, saattaa saada yhden illan kuluessa enemmän hyvänkokoisia taimenia pintaperholla kuin parin kauden aikana kaikilla muilla perhotyypeillä yhteensä.
Kesäkauden edetessä perhot pienenevät ja perukkeet ohenevat. Vesiperhoset ovat vakiotavaraa, mutta Keski- ja Etelä-Suomessakin saattavat esim. heinäkuussa päivänkorentokuoriutumiset ja -parveilut olla niin runsaita, että kalat intoutuvat tuikkimaan tosissaan ja ovat perhojen suhteen valikoivia.
Maahyönteisten merkitys korostuu loppukesällä ja alkusyksyllä, ennen taimenpurojen rauhoitusta. Heinäsirkkajäljitelmät ja kovakuoriaismallit ovat joskus ottavia. Joillakin metsäpuroilla on, lampikirjolohien tapaan, kalojen syönnöksistä löytynyt huomattaviakin määriä maahyönteisiä, varsinkin marjaluteita.
Kirjolohi- ja puronieriäpuroilla, joilla voi joissakin tapauksissa onkia taimenen rauhoitusaikanakin ovat tarjolla tavanomaiset syksyn hyönteiset: etupäässä pienet päivänkorennot ja surviaissääsket.
Yleensä ylävirtaan
Puroa kalastetaan ylävirtaan kulkien. Vain poikkeustapauksissa kannattaa yrittääkään lähestyä kaloja ylävirran puolelta. Sellaisia tulee vastaan lähinnä korkean ja samean veden aikaan kevällä.
Eteneminen tapahtuu varovasti ja harkituin askelin. Välillä kyyristellään tai siirrytään suoraan armeijasta tuttuun korkeaan polviasentoon. Perhoa tarjotaan pienin näpäkin rullauksin kaikkiin paikkoihin, joissa taimenen voidaan olettaa seisovan.
Hyviä kohtia ovat mm. pienten putousten alustat, kuopat (matalatkin), veteen kaatuneiden puiden katveet ja kohdat, joissa virta on syönyt rantapenkkaan onkaloita. Taimen ei tarvitse kovinkaan suurta koloa viihtyäkseen: kenkälaatikon kokoisessa painumassa voi asustaa vauraskin kala.
Onkimiehen on siis parhaita ottipaikkoja jäljittäessään turvattava mielikuvitukseen. Toisinaan taimenen saattaa päästä näkemäänkin. Onkiminen on tosin silloin yleensä liian myöhäistä. Vilahtava varjo ja pakovana jäävät tökerösti liikkuvan kalamiehen ainoaksi palkaksi.
Tuikin näkeminen onkin sitten aivan toinen asia. Se merkitsee ruokailevaa eväniekkaa, jonka pettäminen onnistuu ainakin teoriassa helpommin.
Anssi Uitti
(Tekstit perustuvat aiemmin Metsästys ja Kalastus -lehdessä julkaistuihin artikkeleihin)
Page updated
Google Sites
Report abuse