Sidonta-artikkelit

Perhonsidontaa sarjatyönä

Järjestelmällinen sarjasidonta on nopea ja mukava tapa täyttää perhorasian lokeroita.

Hävityksen kauhistus. Se vallitsee ahkeran perhokalastajan rasioissa kauden päätyttyä.

Vielä keväällä niin kauniit ja täydet lokerot humisevat tyhjyyttään. Puronvarsien lepikot, huonot solmut ja koskikivet ovat vaatineet veronsa.

Perhonsidonta on hauskaa tai ainakin sen tulisi olla sitä. On mukavaa ottaa tarvikkeet esille ja ryhtyä toteuttamaan luomisvoimaansa sidontalangan avulla. On vain valitettavasti totta, että perhorasioiden lokerikot täyttyvät hyvin hitaasti, jos perhot sidotaan yksitellen. Yksi Royal Wulff, yksi Adams, yksi Red Tag...

Tehokkuuden ja järjestelmällisyyden nimissä kannattaa sidontaa suunnitella hieman etukäteen ja sitoa perhot sarjatyönä. Saattaa ehkä äkkiseltään kuulostaa tylsältä. Ainakaan työn tulos ei kuitenkaan ole tylsä. Kun pääsee vauhtiin täyttyvät rasiat juuri oikeanlaisista perhoista nopeasti. Ja kerrankin niitä on riittävästi. Täysiä perhorasioita on mukava katsella ja kauden alkua voi odotella rauhallisin mielin.

Kartoitus

Ensimmäisenä tehtävänä on silmäillä puolityhjiä rasioita ja luoda sidontasuunnitelma. Millaiset mallit antoivat kalaa viime kaudella? Onko joukossa jokin aivan erityinen perho – perho jota ilman ei voi kalaan lähteä? Meillä jokaisella on varmasti tiettyjä luottoperhoja, sidoksia joita käytämme usein ja joiden hävikki on keskimääräistä suurempi.

Luottoperhoja täytyy sitoa riittävästi. Minimimäärä on tusina kutakin koukkukokoa. Sekin saattaa olla liian vähän, mutta jostakinhan on lähdettävä liikkeelle. Siis kaksitoista kappaletta kutakin eniten käytettyä kokoa.

Harvemmin siiman päähän joutuvia malleja sidotaan puoli tusinaa kappaletta. Perhoja, joita tulee käytettyä vain pari kertaa kesässä voi sitaista kolme kutakin. Tämän pienempiä määriä ei oikeastaan kannatakaan sitoa.

Eräs kalakaverini kertoi tyhjentävänsä kauden päätyttyä kaikki perhorasiansa suureen lasipurkkiin. Sitten hän käärii hihansa ja ryhtyy täyttämään niitä uudelleen. Jos aikaa ja intoa riittää, on menetelmä hyvä, sillä siten ovat rasian perhot varmasti "tuoreita" ja harkitusti sidottuja – sekalainen turhaan rasia-alaa täyttävä sälä puuttuu.

Hieman helpommalla pääsee, kun poistaa vain ne perhot, joilla ei ole tullut kalaa esimerkiksi viimeisten kahden kauden aikana. Valikoimaa voi sitten laajentaa muutamalla kokeilumallilla.

Kun tulevan kauden tarve on kartoitettu, on aika avata materiaalikaappi ja ryhtyä tutkimaan sen sisältöä.

Valmistelu

Ammattisitojan nopeus ei synny yksinomaan vikkelistä sormista. Sen perustana on huolellinen valmistautuminen. Hätiköinti itse sidontavaiheessa maksaa aikaa – ei suinkaan säästä sitä. Valmistelu tarkoittaa tässä järjestelmällisyyttä.

Valitaan sidottava perho, vaikkapa Wright's Royal. Koukkukoko olkoon 14. Otetaan tusina sopivia koukkuja ja asetetaan ne siten, että ne ovat helposti saatavilla. Samoin tehdään muiden materiaalien kohdalla. Häkilät, tässä tapauksessa ruskeat satulahöyhenet (4 kpl), mitataan ja irrotetaan valmiiksi. Jollei silmämääräistä materiaalituntumaa ole vielä kehittynyt, voi apuna käyttää häkilämittaria, jonka asteikko näyttää kuhunkin koukkukokoon sopivimman häkilähöyhenen koon.

Sopiva määrä riikinkukon siikasia ja muutama pätkä punaista runkosilkkiä otetaan valmiiksi erilleen. Palanen vaaleaa elkkiä laitetaan pöydälle. Karvanippuja ei tosin kannata leikata irti nahasta – ellei sitten kykene pidättämään hengitystään tunnin ajan. Spigotti toiseen käteen, sakset toiseen ja menoksi!

Hihna pyörii

Tästä sitten sidotaan yksitellen, mutta liukuhihnatyönä 12 Wright's Royal-pintaperhoa, jotka syntyvätkin yllättävän nopeasti ja helposti. Tärkeää on jokaisen sidontavaiheen huolellinen ja määrätietoinen suorittaminen. Sidontalankaa kierretään vain niin monta kierrosta, kuin on ehdottomasti tarpeellista. Jokainen ylimääräinen liike ja materiaalien kanssa säheltäminen minimoidaan.

Kokemuksen kertyessä alkaa sitoja keksiä tapoja nopeuttaa eri perhomallien sidontavaiheita. Kaikkien perhojen päät lakataan kerralla. Nymfejä sidottaessa painotetaan kaikki koukut valmiiksi ennen sidontaa.

Peurankarvarunkoisten pintaperhojen, esim. Goddard Caddis, kohdalla sidon karvaniput törrölleen ja päättelen perhon siihen. Kun olen saanut tarpeellisen määrän karvapalloja pöydälle, otan sakset ja partakoneen terän ja muotoilen karvat haluttuun malliin – kaikki yhdellä kerralla. Vasta tämän jälkeen otan häkilät esiin ja sidon perhot valmiiksi. Tällainen "monivaihesidonta" on mukava ja suhteellisen helppo tapa tehdä työläämpiä malleja sarjatyönä.

Hyvä perhonsidonta muodostuu 90-prosenttisesti hyvistä materiaaleista, oikeanlaisista ja laadukkaista työkaluista ja järjestelmällisyydestä. Vasta tämän jälkeen tulee se niin kutsuttu taito.

Materiaalien merkitys on kiistaton. Huonosta tavarasta ei synny hyviä perhoja. Jotkut materiaalit soveltuvat aivan erityisen hyvin sarjasidontaan. Erinomainen valinta 12–16-numeroisiin pintaperhoihin ovat Hoffmanin pintaperhosatulan häkilähöyhenet. Ne ovat niin pitkiä, että yhdestä höyhenestä syntyy neljä tai viisi hyvinhäkilöityä pintaperhoa.

Työkalujen kohdalla on asian laita sama. Monet ammattisitojien työkalut, esimerkiksi sakset joita ei tarvitse laskea välillä kädestä, nopeuttavat työtä huomattavasti. Loppu koostuukin sitten vain edellä mainitusta järjestelmällisyydestä, huolellisuudesta ja ehkä vielä ripauksesta luovuutta.

Anssi Uitti