Kapteenin loki

0.3.2017

Kauhun- ja vähän muitakin väreitä

Vuoden alku on mennyt scifin ja oikein genrekauhun merkeissä. Molempia olen kirjoittanut lyhyessä mitassa. Nämä hämärät kirjoitukset kantavat ehkä ensi vuonna hedelmää. Kauhun puolella olen lisäksi lupautunut osallistumaan uusimpaan Stepanin koodeksi -projektiin.

Koodeksimaailmahan alkoi elää omaa elämäänsä jo viimeistään edellisessä kokoelmassa, kun alkuperäiset tekijät väistyivät hetkeksi varjoihin, mutta kyllä meiltä käynnistäjiltäkin vielä aiheeseen liittyvää irtoaa. Kirjoituskilpailun myötä saadaan taas toivottavasti uutta verta roiskittua kotimaisen kauhun pergamenteille. Uutta ja vanhaa, itseään ruokkiva spiraali, joka toivottavasti kiertyy kohti korkeuksia.

Oman olemassaoloni yllä roikkuu uhkaavana pilvenä ajatus uudesta romaanista. Ideoita alkaa olla, jotkut jopa hyviä. Näyttää vahvasti siltä, että myös pidemmän ilmaisun puolella siirryn vaihteeksi historiasta tulevaisuuteen. Ainakaan tällä hetkellä en koe tarpeelliseksi, että mun pitäisi kirjoittaa aikalaisromaaneja, joita muutenkin tunkee joka tuutista.

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin ennustaminen, varsinkin tulevaisuuden, mutta pääpointtini onkin tarkastella nykyajassa eläviä ituja ajallisesti etäännytettynä. Kauhua on varmaan elementteinä mukana, mutta luulen, että seuraavassa romaanissani ei yliluonnollisuutta esiinny – spekulaatiota senkin edestä.  

Keskityin niin innostuneesti omiin hommiini, että huomaamatta esimerkiksi genrekauhukentällä tapahtui kaikenlaista. Havahduin yhtäkkiä siihen, että tilaisuus nimeltään Kauhucon 2017 järjestetään sittenkin. Ensin ajattelin, että hurraa! Vihdoinkin toteutuu pari vuotta sitten ensi kertaa palloteltu ajatus, joka ei silloin ottanut tuulta. Taustavoimista en oikein ole selvillä, mutta heidän taipaleensa alku on ollut poikkeuksellisen kivinen. Tapahtuman kunniavieraat Hurtta ja Hautala olivat mainioita valintoja järjestäjiltä, mutta sitten rosterissa kävi notkahdus.

On kieltämättä huonoa suunnittelua, jos ei ennalta nähdä, että eräänkin Hännikäisen kutsumisesta puhujaksi tulee -gate. Ymmärrän, että oli kaunis ajatus antaa kaikkien kukkien kukkia, ja puhua vain aiheesta eli kauhusta. Kohuhan siitä seurasi. Useimmat eivät halua, että heille rakkaan genren ensimmäisessä uusimuotoisessa conissa nostetaan Suomi-kauhun äänitorveksi tekijä, jolla on akateemisiä meriittejä aiheesta, mutta joka toiminnallaan ja äärioikeistosympatioillaan saisi potkut minkä tahansa urheiluseuran johdosta.   

Tapahtuneen korjaaminen ontui alun paniikkisensurointeineen. Olihan kritiikki tapahtumaa kohtaan välillä jopa ylilyötyä, mutta kuten Nyt -liitteessä ansiokkaasti pohdittiin, ei kritiikki missään vaiheessa vaatinut kenenkään teosten sensurointeja.

On aika hassua sananvapauden ja tasapuolisuuden nimissä väkisin ympätä puhujalistalle henkilö, joka ei voisi olla vähempää kiinnostunut muiden vapaudesta sanoa asioita ja vieläpä aktiivisesti hyökkäämällä koettaa rajoittaa sitä esimerkiksi kommentoidessaan. Sen verran agressiivista ja henkilöönkäyvää sanan säilää Hännikäinen heilutti myös tapahtuman sivuilla, että häneltä ei ilmeisesti sovi edes asiallisesti kysyä yhtään mitään. Tyyli on pelkoa lietsova ja tarkoituksellinen. Se saa aikaan hiljenemistä; moni ei viitsi ottaa riskiä, että kohta tulee yöllä omille sivuille hevosen elimiä.

Ratkaisu asiaan saatiin, kun Hännikäinen poistui puhujalistalta ja tilalle otettiin Tiina Raevaara. Hyvä näin. Ketään ei siis vieläkään pakoteta mihinkään ideologiaan, vaan kauhua saa edelleen harrastaa mielipiteistään riippumatta, mutta myös yleisön valtaosan toiveita kuunneltiin. Tässä vaiheessa voin jo suositella, että osallistukaa Kauhuconiin. Toivottavasti loppu hyvin, kaikki hyvin.


7.11.2016

Messuhöyryn jälkeen

Pakkasessa kävely kaupunkiluonnon helmassa. Voi sitä huonomminkin sunnuntain myöhäisillan viettää. Tuuli juuri sopivasti, että sai ajatuksensa kirjamessukaudesta johonkin järjestykseen. Vielä joulua ja muita pyhiä edeltävä sesonki tarjoilee ainakin Finlandiaa ja isänpäivän nuorten pop-artistien elämäkertoja.

Älkää ymmärtäkö väärin, tottamooses elämäkerta kannattaa kirjoittaa, jos sille löytyy lukijoita. Finlandia-ehdokkaissa on usein ihan helmiä kirjoja. Mutta silti ehkä messuympäristössä, Turussa ja Helsingissä, tuo suurten kustantamojen toitotus ja kunnon markkinatohina korostuu liiaksi.

Ymmärsin vasta tämän vuoden kuluessa, että esimerkiksi Finlandia-palkinnon tavoittelu olisi pienelle kustantamolle järjetön taloudellinen riski. Myyntimäärät olisivat varmaan ainakin kohtalaisia panoksiin nähden, mutta panokset sitoisivat keskimääräisen pienemmän kustantamon parin vuoden budjetin. Ehdokkaiden valinnassa tippuu siis jo ihan budjettikurin takia monta kirjaa, joille soisi mahdollisuuden.

Messuilla tuli esiin myös monia hyviä tendenssejä ajan raskaassa virrassa. Pienkustantajien ohjelmaa oli monipuolisesti tarjolla. Itsekin pääsin jorisemaan molemmissa kaupungeissa, Turussa aina mainion Meresmaan kanssa historiallisen Tampereen käyttämisestä tarinoiden taustana – haastattelijana kultturisti Kelosaari – ja Helsingissä hra. Saxellin seurassa Vasallin ja historiallisen spefin tiimoilta. Kivaa oli, kiitos!

Ihailtavasti olivat Helsingissä esillä erilaiset, hiukan valtavirrasta sivussa olevat kirjalliset asiat. Suomen fandomin magnum opuksesta, eli Worldconin järjestämisestä Helsingissä, tiedotettiin muutaman pöydän päässä. Good for them! Myös kahden euron kirjapöydistä löysin pitkän penkomisen jälkeen ainakin muutaman etsimäni.

Miedoilta skandaaleiltakaan ei vältytty. Erään hengellisen divarin tiloissa pyöri näitä aitoaviollisia pamfletisteja. Ne vissiin heitettiin ulos. Eivät olleet ilmoittautuneet asianmukaisesti. Voi kyynel.

Molemmilla messuilla tuli seisoskeltua, roudattua, juotua kahvia, pengottua alennuskirjojen pinoja, juotua kahvia, esiteltyä vähän saakelin lavealla paletilla Osuuskumman kirjoja, juotua kahvia ja roudattua. Jälleen, kivaa oli, kiitos!

Nyt ajattelin keskittyä kirjallisuuden osalta lukemiseen ja kirjoittamiseen parisen kuukautta.


4.7. 2016

Con-con-con

Finncon 2016 on onnellisesti takana. Sopii ihan itselleenkin kerrata, mitä kaikkea Tampereella tapahtuikaan.

Perjantai 1.3. oli tapahtumarikas avajaispäivä. Ensin piti kuskata Osuuskumman kirjoja mestoille. Kustannustoiminta on sen verran laajentunut, että seuraavalla kerralla tarvitaan vissiin pakettiauto. Kirjat saatiin kuitenkin lopulta roudattua myyntipöydälle vanhojen rehtorien öljyvärituijotuksen alle.

Ensimmäinen paneeli alkoi viideltä. Ei tarvinnut pelätä, että tulee turhia hiljaisia hetkiä, kun oli päätynyt "Vaihtoehtoinen Tampere" -teemalla Johanna Sinisalon, Salla Simukan, Anni Nupposen ja J.S. Meresmaan seuraan kiintiömieheksi. Riitti, että näyttää nätiltä ja keittää kahvia eikun… Vaan hyvin se meni. Toisilla panelisteilla riitti asiaa, itsekin sain muodostettua muutaman ymmärrettävän lauseen ja kaikilla oli viihtyisää. Yleisöä ilmaantui paikalle ja innostuivat kyselemäänkin. Paneelin kuluessa selvisi ainakin se, että Tampere on tarpeeksi iso kaupunki, jotta sinne voi sijoittaa kaikkea kummallista uskottavasti, mutta tarpeeksi lähellä korpimetsiä, jotta sellaisiakin voi käyttää elementteinä kirjoissa. Kaupungin maasto vesistöineen ja harjuineen luo myös selkeän ja tunnistettavan areenan tapahtumille.

Seuraavaksi piti kiirehtiä hotelli Tammerin tiloihin. Siellä oli käynnissä neloisjulkkarit. Shuntilan Tähtiviima, Korpisen Patli Dunin yö, Stepanin koodeksin kolmonen eli Teräskoura ja kustannusmoguli Salorannan teos Musta tähti saateltiin maailmalle skumpanhuuruisissa tunnelmissa. Pitihän niitä pippaloita jatkaa pitkälle aamuun ja kosken yläjuoksulle asti. Apropoo, kuva alhaalla on kosken alajuoksulta, matkalla hotellille tsembaloista vissiin perjantaina aamuyöllä.

Lauantai 2.3. alkoi sotaisissa merkeissä, kuten kuvasta hetkeä ennen Sota fiktiivisessä maailmassa -paneelia näkyy. Kello kahdeksi piti raahautua conipaikalle. M.G. Soikkeli piti palikat ansiokkaasti kasassa. Sain kunnian jutustella Maggis Hain, J.P. Koskisen ja Anni Nupposen kanssa. Tämäkään kerta ei ollut pettymys. Hienoja oivalluksia sai kuulla ja kyllähän tuollaisessa seurassa tempautuu mukaan ihan ilokseen. Mielestäni fantasiassa kaivataan ainakin lisää rivimiehen näkökulmaa, ehkä jopa yksittäisen örkkien keihäsmiehen kokemuksia tappotantereelta. Vaimo ymmärsi onneksi viedä katsomaan tulleet lapsemme luentohuoneesta, kun aiheet kävivät liian synkeiksi. Ainoa harmitus johtui paneelin ajankohdasta. Missasin Anne Leinosen kunniavierastilaisuuden. No, onneksi Annen, tuon kaikkien spekulatiivisten kirjoittajien sankarin, tapasi vielä illemmalla.

Virallisessa ohjelmassa seurasi vielä Atoroxin jako. Tuon legendaarisen irtopään vei tänäkin vuonna osuuskummajainen. Onnea vaan Maggis! On erityinen ilo saada tehdä kirjallisia asioita kustantamossa, jonka suojissa toimii jo viisi Atorox-voittajaa. Se kertonee kaiken siitä, kuinka hartaasti ja pieteetillä osuuskummajaiset hommaansa tekevät.

Illalla Telakan iltabileissä oli tungosta, varsin raikas meno ja hurja humu. Hienoja ihmisiä, mainioita keskusteluja, naurua ja kaikkea mahdollista. Illan parasta antia oli ehkä pitkällinen pohdinta siitä, kuinka kulttuurivaikuttaja Saloranta olisi parasta valmistaa ruoaksi. Grillaus ja muut metodit aina gyros-varrasta myöten käytiin läpi, mutta sitten illan kulinaarisen helmen paukautti kirjailija Korpinen. Rosvopaisti! Jos joskus joudutte syömään kirjailijan, niin hiekkamaahan metrin syvyinen kuoppa, kirjailija mausteineen sinne, hiekkaa peitoksi ja puut päälle palamaan.

Sunnuntai 3.7. meno olikin hiukan vähemmän raikas. Myyntipöydän ääressä oli kiva istua ja tyrkyttää pahaa-aavistamattomille ohikulkijoille kaikenlaisia opuksia. Sitten taas roudattiin niin, että auton eturenkaat meinasivat nousta ilmaan, jätettiin haikeita jäähyväisiä ja laitettiin soittopelit pussiin. Son moro, Tampesteri! Paras con ikinä.



28.4.2016

Skandaaleja ja kaikkea sellaista.


Vasallin ilmestymisestä on nyt kulunut muutama kuukausi. Myyntimäärät ovat suhteessa odotuksiin. Iloitsen kuin pikkulapsi jokaisesta uudesta lukijasta tai edes niistä, jotka ehkä aikovat teokseni joskus lukea. Kun ei ole itse kiinni kirjaprojektissa, on aikaa ja halua katsella ympärilleenkin. Mitä jännää tapahtuukaan kirjallisuuden kunniakkailla kentillä!

Suurten ja mahtavien Hugo–palkintojen jako on jälleen herättänyt kyseenalaista huomiota. Yleisöäänestyksiin pystyy vaikuttamaan masinoimalla pelleilykampanjoita. Voiko mihinkään enää luottaa? Pyllyyn tungettaviin esineisiin keskittyvä muutaman irvisivun sähköinen julkaisu saadaan kivasti ihan tosissaan tehdyn kirjallisuuden rinnalle. Edellisvuonna enemmän rasismiin ja misogyniaan kuin kirjalliseen laatuun keskittynyt ”vaihtoehtokustantamo” dominoi useita kategorioita. Meno oli kuin Euroviisuissa, kun ulkomusiikillisista syistä annetaan pisteitä lähinaapurin hirveälle tuuballe. Tänä vuonna trollaus on jo laajemmalla pohjalla, mukana vanhat ja tuoreemmat perseilijät.

Onko tällä kaikella mitään väliä? Ainakin minun kaltaiselleni lukijalle on. Kuvittelisin siis, että monelle muullekin. Ei mulla ole aikaa seuloa kaikkea ilmestynyttä kirjallisuutta vuosittain – Ei vaikka rajaisi seuraamansa kirjat vaikkapa scifiin tai pelkkiin yli kuusikymppisten elämäkertoihin. Olisi kiva ajatus, että esimerkiksi Hugon kaltainen takavuosina arvostettu palkinto merkitsisi jotain. Kun iskee tunne, että nytpä haluan ehdottomasti laadukasta scifiä, luenpa siis edellisvuoden Hugo-ehdokkaat. Tätä menoa päädyn lukemaan tavaraa, joka on perseestä tai ainakin kertoo perseestä.

Toisaalta on hyvä että tehdään näkyväksi instituutioiden heikkoudet ja ravistellaan lukevaa yleisöä. Onhan joillakin trolleilla pointtinsa. Hugon kaltaiset palkinnot ja niitä ylläpitävä koneisto ovat portinvartijoita ja vallankäyttäjiä samalla tavalla kuin esimerkiksi Hesarin kulttuuritoimitus. Ne vaikuttavat siihen, kuka saa tilaa, ja kuka ei. Yleisöpalkintoäänestykset ovat alttiita kaikenlaisille joukkovedätyksille, perinteisemmät kritiikki- ja taidekanavat ovat puolestaan alttiita montaakin ammattilaista vaivaavalle näköalattomuudelle. Ei ole kauankaan aikaa siitä, kun joku Hesarin kriitikko paljasti, että hän oikeastaan sivuuttaa historialliset teokset, koska nimet ovat vaikeita, ja hän ei henkilökohtaisesti tiedä tapahtumia, jos oikein ymmärsin sen typerän itkuvirren, jonka Suomen suurimman päivälehden sivuilta aikanaan luin. 

Ehkä kaikki skandaalit, venkoilut ja muu hämäröinti kasvattavat lukijakunnassa esiintyvän terveen epäluulon määrää. Kaikki listojen ulkopuolelle jäävä ei ole arvotonta, ja kaikki listoille päätyvä ei ole hyvää. Pitää itse miettiä, mihin uskoo. Olisi kuitenkin mukavaa, että joihinkin asioihin ja instituutioihin voisi luottaa. Nykymaailman informaatiomäärässä soutamiseen kaikki jäsentelevä apu on enemmän kuin tarpeellista. Tosin vain, jos apu on edes jollakin mittarilla luotettavaa. 


7.11.2015

Kuinka romaani kirjoitetaan?


Kirjamessujen jälkihöyryissä on tullut taas pohdittua, että mitä sitä oikeastaan onkaan tekemässä. Samaa aihetta sivuttiin varmasti useissa paneeleissa. On kirjoitusoppaita, workshoppeja, kirjoittajapiirejä ja ties mitä. Informaatiota löytyy aivan nippelitasolta suuriin linjoihin.

Yleispätevien ohjeiden antaminen on yleensä hedelmätöntä. ”Älä selitä, vaan näytä.””Aina voi tiivistää.””Kirjoita vain kynttilänvalossa vuoden –62 Remingtonilla.” Onhan yleisneuvoissa toki usein vinha perä, mutta jos niitä ei sisäistä tekemisen kautta, ne tuppaavat jäämään sanahelinäksi.

Ajattelin siksi, että nyt kun olen melkein saanut toisen romaanini ulos, voisi olla sopiva hetki avata prosessia omalta kohdaltani. Ehkä se auttaa jotakuta hahmottamaan omaa tekemistään. Tai sitten tekemään ihan toisella tavalla ihan vain todistaakseen, että olen väärässä.

Ensimmäinen vaihe on vaikein. Pitää saada idea. Eikä mitä hyvänsä ideaa, vaan sellainen, jota voi pyöritellä päivästä toiseen, ja siitä löytää koko ajan uusia puolia. Monet loistoideat kuivahtavat, kun niitä yrittää venyttää romaanimittaan. Mulle on usein käynyt parinkymmenen liuskan nuupahdus. Idea vaikuttaa hyvältä. Alku toimii. Henkilötkin syntyvät. Sitten töks.

Joistain ideoista osaa heti parin päivän pohdinnan jälkeen sanoa, että nyt on parempi keskittyä vaikka päivätöihinsä. Sellaiset ideat, jotka vaikuttavat kantavilta, mutta tökkäävät myöhemmin, ovat pahimpia. Ne ovat hyvän idean valekaapuun pukeutuneita aikasyöppöjä. Niistä on harvemmin edes novelli–ideoiksi, sillä ne syntyvät laajuuttaan huutaen, mutta väsyvät tussahduksiksi, kun ovat ensin vaatineet aikaa ja vaivaa.

Kun vihdoin on idea, jota ei saa ajettua umpikujaan, vaikka yrittäisi, ja joka versoaa uusia kärhiä joka suuntaan, herää toivo. On aika tehdä taustatutkimusta. Viritellä henkilöitä. Kauhoa syvältä tummista vesistä.

Seuraava henkilökohtainen vaiheeni on ns. suuntaviittojen asettelu. Luon itselleni tiekartan, jota pitkin pitäisi päästä alusta loppuun. Tekstiä tulee lauseesta pariin kappaleeseen per luku. Samalla syntyvät henkilöt. Välillä ihan itsestään. Jotkut tärkeiksi kuvittelemani hahmot sen sijaan nääntyvät matkalle. Useinmiten lopputulos ei vastaa sitä, mihin tarinan kuvitteli alunperin johtavan. Se on kuitenkin mainio asia. Pääidea kestää vemputuksen ja suunnanmuutokset sortumatta.

Tiekartan jälkeen joutuu usein vielä tekemään laajaakin taustatutkimusta. Toki sitä täytyy aiheesta riippuen tehdä koko prosessin ajan, mutta on parempi olla heti alusta asti edes jotenkin kärryillä.

Pyrin kirjoittamaan ensimmäisen version täysillä ja murehtimatta. Henkilöiden pitää saada elämä. Tekstin pitää edetä. Rytmi syntyy tai on syntymättä tässä vaiheessa. Viis virheistä ja muista pompuista. Maanisuus on hyväksi.

Ensimmäisen vaiheen jälkeen onkin sitten parempi tehdä ensimmäinen iso korjausvaihe. Mitä hittoa sitä tulikaan tehtyä? Roiskeet pitää siivota. Pitää löytää loogiset virheet, suoranaiset typeryydet ja sen sellaiset. Ensimmäinen korjausvaihe on myös se vaihe, kun on syytä pysähtyä vielä kerran kunnolla tutkimaan, että kestääkö se idea sittenkään ja ovatko isot rakenteet kunnossa. Usein joutuu poistamaan kokonaisia lukuja, kirjoittamaan uusia, tappamaan henkilöitä ja siirtämään painotuksia. Jos pääidea on kantava, eivät suuretkaan muutokset haittaa. Jonkinlainen kokonaisuus säilyy.

Seuraavaksi on suositeltavaa unohtaa hetkeksi koko show ja keskittyä ihan muiden juttujen kirjoittamiseen, elämiseen ja unohtamiseen ylipäänsä.

Lepuutuksen jälkeen tekstin näkee uusin silmin. On aika seuraavien korjausvaiheiden. Suurten linjojen pitäisi olla jo kunnossa. Voi keskittyä aloitukseen, lopetukseen tai joihinkin henkilöihin erityisesti. Näitä vaiheita voi toistaa ad nauseam. Vaiheiden välillä on hyvä yrittää unohtaa. Lopulta on siinä pisteessä, että suurikaan määrä unohdusta ei enää merkittävästi paranna laatua. Teksti on liian tuttua. Sille on sokeutunut. Tässä vaiheessa astuvat kuvaan ateljeekriitikot, kustannustoimittajat ja muu ulkoinen apu. Näitä hyväntahtoisia apujoukkoja on syytä kunnioittaa sen verran, että ennen kuin heitä vaivaa, ihan oikeasti kokee, ettei enää omin voimin saa tekstiään paljon paremmaksi. 

Sitten seuraakin vaihe, jossa ideoita tyrmätään, painotuksia muutellaan, kustannustoimitetaan niin maan perusteellisesti ja lopulta viilataan pilkkua. Jos idea on kestävä, se selviää tästäkin rytyytyksestä – muuttuneena ehkä, mutta silti tunnistettavana.

Vihdoin asiat luisuvat omista käsistä. Ehkä kustannussopimus. Ehkä julkaisu. Ehkä pullo gambinaa ja sillan alle asumaan. Sieltä on hyvä huudella, että oli mullakin hieno kässäri aikoinaan, mutta kun ei maailma ymmärtänyt sitä.

Kun valmis kirja sitten aikanaan ilmestyy, se tuntuu yhtä aikaa tutulta ja vieraalta. Ihan kuin joku olisi pukeutunut nahkoihisi hetkeksi, tehnyt asioita, ja sitten kaikki syyttävät sinua. Krittikkien lukemista voi suositella tiettyyn pisteeseen asti. Joskus kriitikot kirjoittavat ihan asiaa. Voi ottaa opiksi. Voi löytää teksteistään yllättäviäkin asioita. Kannattaa kuitenkin muistaa, että usein kritiikin, varsinkin asiantuntemattoman ja pahantahtoisen, lukeminen on yhtä terveellistä kuin pelkkään pekoniin perustuva ruokavalio.

Vaan aina voi sanoa, että tuossa on ohjeet. Tee ite parempi.



24.4.2015

Keskustelua kauhusta


Kauhupaneeli Korpin silmät kaiken näkevät -kirjan julkkareissa

Oheisesta linkistä pääsee katsomaan Aavetaajuuden tuottamaa paneelikeskustelua kauhusta ja sen olemuksesta kollegani Katajalan uusimman teoksen julkaisutilaisuudesta. Haastattelijana on Tarja Sipiläinen, mukana allekirjoittanut, Niko Peltonen, Jussi Katajala ja Juha Jyrkäs.




1.4.2015

Uusi vuosi, vanhat valituksen aiheet

Uusi käsikirjoitus on siinä vaiheessa, että sen uskalsi lähettää esilukijoille ruodittavaksi. Alussa vähän epäilytti, mutta vähitellen alkaa näyttää siltä, että kyllä siitä kirja tulee. Kovasti uhosin, että kirjoitan jotain muuta kuin kauhua. Ei tuo lopputulos nyt puhdasta kauhua olekaan, mutta kyllä siinä selkeästi on sellaiseksi laskettavia palikoita. Historiallista jännitystä yliluonnollisella elementillä ryyditettynä? Tiedä häntä.

Viime vuonna tuli kirjoitettua muutamia novellejakin. Niiden kanssa peuhatessa kaikki on sillä tavalla helpompaa, että valmista tulee nopeahkossa tahdissa, ja huonot ideat karsiutuvat jo kättelyssä. Pidemmän mitan kirjoittaminen sen sijaan on... No, pidempi prosessi. Aloitin viime vuoden aikana kolme romaanikässäriä. Kahden ensimmäisen lento katkesi parinkymmenen liuskan kohdalle. Vasta siinä vaiheessa tuli selväksi, että ne eivät kanna loppuun asti sellaisena kuin olin ajatellut. En tiedä, jäävätkö turhaksi työksi – lisää kokemusta ainakin – ja ehkä jompi kumpi saa vielä siivet alleen, kunhan keksin uuden kulman niiden käsittelyyn.

Helpotus oli lievä sana, kun vuoden kolmas yritys alkoi näyttää siltä, että se etenee kalkkiviivoille asti. Vielä on toki paljon työtä edessä, mutta on sentään jotain, mitä työstää. On aina yhtä hämmästyttävää, mikä määrä oheistonkimista, infonhankintaa ja kaikkea muuta normaalimittaiseen romaaniin parhaimmillaan uppoaa.

Varsinkin historiallisista aiheista kirjoittaessa tulee jatkuvasti vastaan kerrassaan ihmeellisiä asioita. Mikä oli makkaran hinta -30 luvun alussa? Minkälainen aita ympäröi Kalevankankaan hautausmaata vuonna -18? Molempia sinänsä merkityksettömiä detaljeja sai selvitellä Tampereen museoiden henkilökuntaa myöten. Makkaran hinnan arvioin lopulta voin kilohinnan perusteella. Jos voi oli noin 15 markkaa kilo, torimuija myi hevosenmakkaraa päähenkilölle kiskurihintaan pari markkaa pötkö. Kalevankangasta ympäröi nykyisen -30-luvulla rakennetun punatiilimuurin sijaan kolmesta päällekkäisestä rautaputkesta ja välissä tönöttävistä graniittipylväistä rakennettu aita. Pääportti oli siro holvikaari.

Jokaisen historiallisen teoksen, romaanin tai novellin, jälkeen lupaan aina itselleni, että seuraavaksi kirjoitan jotain, jota varten ei tarvitse penkoa joka ikistä tiilenväliä ja hapertunutta kuvakirjaa. Ja pyh. Pian huomaan, että jos kirjoitan avaruusskifiä, joudun tarkistamaan joka toisen lauseen faktat. Nykyaikaan sijoittuvat tarinat ovat ehkä helpoimpia, jos ei mene valitsemaan itselleen ennestään tuntematonta aihetta tai päähenkilöä, joka on ammatiltaan vaikkapa lääkäri.

Kaikki tuo tutkimustyö on kuitenkin mukavaa niin kauan kuin itse tarina vetää eteenpäin. Epätoivoiseksi touhu menee siinä vaiheessa, jos yksityiskohdat on selvitetty, mutta kokonaisuus tussahtaa suutariksi. Teen mielelläni työtä, jolla on tarkoitus. Sääli, että varsinkin pidemmissä tarinoissa ei useimmiten näe ennalta, missä on ainekset kirjaksi asti, ja missä puolestaan päähenkilöt karkaavat käsistä ja juoni kihartuu umpisolmuun.


26.9.2014

Yksin vai yhdessä ?

Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Kirjoittajat joutuvat nykertämään tuntikausia tekstiensä parissa seuranaan vain päänsä sisällä elävät luomukset, jotka tosin välillä pyrkivät karkailemaan ja tekemään kaikkea sellaista, mitä niiltä ei olisi edes osannut odottaa. Jotkut kirjoittajat osaavat rakentaa yhteistarinoita. Tarkoitan yhteistarinoilla romaaneja ja novelleja, joissa samaa tarinaa kirjoittaa useampi tekijä. Mä en oikein koe sellaista omakseni. Yleensä siinä vaiheessa kun haluan, että tekstini prosessointiin valmiiksi teokseksi osallistuu muita kuin kuvitteellisia henkilöitä, pitää tarinani olla jo melko lähellä valmista. Suurin osa luomistyöstäni tapahtuu siis sosiaalisessa tyhjiössä.

Asiat eivät tosin aina etene samalla kaavalla. Hankkeesta riippuen sosiaaliset vaiheet saattavat rajoittua pelkkään editointiin. Se sopii mulle useimmiten. Joissain tapauksissa, esimerkiksi antologioissa, sosiaalinen puoli korostuu. Ja sitten on sellaisia projekteja, joita ei kerta kaikkiaan olisi olemassakaan ilman suurta yhteistyötä.

Tämän vuoden kauhuteemaa jatkava antologia Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista on suuri yhteishanke. Niistä projekteista, joihin olen osallistunut, se edustaa vahvimmin kirjoittamisen sosiaalista puolta. Stepanin koodeksi, Urs- kauhuantologia, joka syntyi baarikeskustelujen pohjalta, oli hyvin pitkälle viety yhteisyritys - jopa antologiaksi. Toisen Stepanin koodeksiin liittyvän antologian synty vaati vielä astetta enemmän massahurmosta.

Hopeoidun vainajan synty juonittiin yhteisten ideoiden pohjalta. Aiheesta järjestettiin kilpailu, jolla pyrittiin saamaan mukaan uusia kirjoittajia. Kilpailun järjestämiseen osallistui varsinainen kirjallinen sählyjoukkue. Antologian kuvitusta myöten koko touhu muistutti vakavasti jo sellaista vapaamuurareiden lionsklubia, että meiltä ei puuttunut kuin pelipaidat ja huutosakki.

Kokemus oli mainio. Kiitos kaikille osallistuneille. Nyt voin jälleen hetkeksi palata kaikessa rauhassa siihen vaiheeseen kirjoittamista, jossa äänet puhuvat pään sisällä, hartiat painuvat kumaraan näppäimistön ääressä ja itsekseen mutiseminen alkaa tuntua ihan normaalilta käytökseltä.



13.8.2014

On se niin vaikeaa

Tänä vuonna olen siis kirjoittanut kauhua. Muutama juttu on vielä hautumassa, mutta sitten olisi ehkä tervettä siirtyä kirjoittamaan hetkeksi jotain muutakin. En vain tiedä mitä. Novelleja on tullut tehtailtua sitä vauhtia, että olen pystynyt työntämään varsinaista ongelmaa taka-alalle – aika olisi kypsä toiselle romaanille, kun vain tietäisi, mistä ihmeestä sen kirjoittaisi.

Elättelin pitkään ajatusta, että seuraava romaanini olisi scifiä, vähän kuin vastapainoksi suurelle määrälle lähiaikoina kirjoittamaani historiallista fiktiota ja historiallista spefiä. Ongelma on vain siinä, että niistä kahdesta ideasta, joita edes viitsin lähteä työstämään pidemmälle, ei kumpikaan kantanut yli pariakymmentä liuskaa. Tai ehkä kantavatkin joskus, mutta kumpikin raakile vaatisi täydellisen muutoksen DNA:hansa.

Fantasiakaan ei tällä hetkellä innosta kirjoittamaan novellimittaa pidemmälle. Realistinen rikosromaani olisi varmaan se, mitä kaikki viisaat suosittelisivat. Tosin dekkareilla on vakiintunut kirjoittajakuntansa, ja jos en saa jotain vallan poikkeuksellista ideaa, tuskin tulen koskaan sellaista kirjoittamaan – en vain ymmärrä, miksi mun pitäisi, kun kaikki muutkin.

Tiukka realistis-psykologinenkin proosa vähän arveluttaa, vaikka olen toki sellaistakin kirjoittanut. En osaa nähdä itseäni suuren aikalaisromaanin fasilitoijana, jolle Suuri Zeitgeist puhuu ilmoitustaan. Sinänsä haluaisin kuitenkin jollakin tapaa kommentoida nykymaailmaa. Mieluummin teen sen kuitenkin viistovalotuksella, mahdottomien ilmiöiden kautta.

Onko minun nyt tulkittava ajatuksiani niin, että seuraava romaanini tulee olemaan jollakin tavalla uuskummaa/reaalifantasiaa/maagista realismia tai mitä heitä nyt onkaan. Parempi ainakin koettaa, kuin istua koneen edessä ja itkeä, kun lähiavaruussaagani alkaa lause lauseelta vaikuttaa yhä tyhjänpäiväisemmältä. Näkyykö valoa tunnelin päässä? Tuleeko idea, ja jos tulee, minkälainen? Jos sitä kuitenkin kävisi vaikka jääkaapilla, ennen kuin miettii tarkemmin.

 


14.6.2014

Sietääkin juhlia

Tähtivaeltajapäivän ohessa pidettiin kahden uuden kirjan julkistamistapahtuma. Kekkerit järjestettiin Radisson Blu Plazassa, 7Blingsin Kirjastobaarissa. Tupa täynnä ja tunnelma katossa, ulkona nuhjuinen ja kylmä kesäkeli. Matka TV-päivän tapahtumapaikalta Rautatientorin kulmaan on onneksi lyhyt.

Kuoriaiskirjat versoi Anne Leinosen ja Petri Laineen spekulatiivisia yhteisnovelleja. Luomus sai nimen Kuulen laulun kaukaisen. Ehdin sen jo lukeakin. Teos herätti ja herättää yhä positiivista kateutta. Varsinkin avaruusasemalle jumittuvat ja tarkkailijoiksi pakotetut ihmispolot novellissa Tänään kosketin maailmaa heräsivät eloon heti ensimmäisistä lauseista lähtien.

Toinen teos oli omani, Rajat ja muita kauheita tarinoita. Tekstit oli aiemmin julkaistu erilaisissa lehdissä ja antologioissa. Nyt ne toimitettiin uusiksi ja laitettiin samoihin kansiin yhdessä tuliterän ja ennen julkaisemattoman Tapulinrakentaja-novellin kanssa.

Muutamasta puheesta huolimatta tunnelma kupli vallattomasti. Kuvia en ottanut, koska kännykkäkamerani tekee mitä sattuu. Sitäkin enemmän söin, join ja mikä tärkeintä, juhlin erinomaisen mukavien ihmisten kanssa.

Aiemmin lupailemani Annus horribilis, kauhua niin että kitapurje lepattaa, sai arvoisensa lähtölaukauksen. Seuraavaksi pitää ryhtyä tuomaroimaan uusia Stepanin koodeksi-novelleja ja viilailla muutama aiheeseen liittyvä omakin juttu. Niistä lisää syssymmällä.

Kiitos kaikille osanottajille! Näillä lämmittelyillä Finnconistakin saattaa selvitä ilman revähdyksiä.


23.4.2014

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!

Käsittääkseni kyseisen bakkanaalin perusidea on patriarkaalis-hapatuksellinen ”Annetaan naiselle ruusu ja miehelle kirja”. Vähät siitä. Osuuskummajaiset sen sijaan ehdottivat, että päivän kunniaksi me kirjoittajat suosittelisimme suosikkejamme Osuuskumman kirjojen joukosta. Kuvakin olisi kiva.

Taidan tulevaisuudessa keskittyä kirjoittamiseen ja jättää asetelmasommittelut sikseen. Olkoon tämä esteettisyyden irvikuva harvinainen poikkeus. 

Valinta oli vaikea, runsaudenpula iski. Lopulta päädyin suosittelemaan Jussi Katajalan novellikokoelmaa Leonardon rasia. Se on kirja, jonka luki mielellään ja joka herätti ajatuksia vaivihkaa ja tyrkyttämättä. Katajalan novelleilla on myös se taipumus, että lukijat löytävät seasta omat suosikkinsa koko paletin laajuudelta. Novellit vetoavat hyvinkin erilaisiin ihmisiin - huolimatta siitä, että tyyli on omaperäistä ja selkeästi tunnistettavaa, ja aihevalinnat ovat selkeästi sivussa niistä kaikkein tavanomaisimmista. 



6.3.2014

... näki kauhut kaikkialla

Miksi kirjoitan kauhua? Kysymys nousi jälleen mieleen, kun huomasin, että vuosi 2014 näyttää kohdallani erittäin väristyspainotteiselta. Osuuskummalta ilmestyi juuri aaveantologia Ruumiittomat, jossa on novellini Synnytetty. Kesällä ilmestyy, jos Kuoriaiskirjat suo, kokoelma parhaita kauhutarinoitani – kunhan saan siihen aiotun uuden novellin valmiiksi. Lisäksi tälle ja tulevalle vuodelle on tiedossa muutama muukin projekti, novellimittaista kauhua tietenkin. Pyörittelen toki pariakin romaaniprojektia, joista kumpikaan ei (vielä) ole kauhua, mutta kyseisten iisakinkirkkojen kanssa kestää vielä niin pitkään, että voin hyvällä syyllä sanoa, että tämä vuosi on kohdallani melkoisen genreytynyt.

Mikä minua varsinkin yliluonnollisessa kauhussa viehättää? En usko kummituksiin, voisin kuvailla maailmankatsomustani jonkinlaiseksi emergentiksi materialismiksi ja olen loputtoman kyllästynyt suurimpaan osaan nykyisistä kauhuelokuvista – En löydä kosketuspintaa teinivampyyrien sileästä ihosta tai sadistisista orgioista, joiden päätarkoitus tuntuu olevan löytää mahdollisimman monta kekseliästä tapaa suolistaa kaksiulotteisia paukapäitä.

Kauhu on minulle keino katsoa toisesta näkökulmasta. Se on tapa tuoda esille asioita, jotka ovat iskostuneet liskoaivoihimme, ja käsitellä tunteita, joita matkustaminen valtavalla pallolla keskellä kylmää avaruutta aiheuttaa. Kauhu on myös tapa tutkia omia motiivejaan ja pelkojaan ja koettaa vertailla niitä muiden ihmisten vastaaviin. Varsin muistoja herättävää on kuunnella omien alle kouluikäisten lastensa kertomuksia painajaisistaan, ja yrittää palauttaa mieleen, millaista oli maata peitto korvissa ja odottaa, että jokin nousee sängyn alta ja syö.

Pidän jännityksestä, kieroista loppuratkaisuista ja oudoista olioista. Pidän myös siitä, että kaikkia edellämainittuja asioita joutuvat kohtaamaan henkilöt, joihin voi jollakin tasolla samastua. En tarkoita, että kaikki kirjoittamani henkilöhahmot olisivat samasta muotista, vaan sitä, että heidän motiivinsa ja olemisensa maailmaan heitettynä nostaa esiin tuttuja ajatuksia. En kirjoita kauhua vain säikytelläkseni, vaikka onhan sekin mukavaa – pelotella turvallisesti ennen kaikkea itseään. Kai tässä johonkin katharsikseen pyritään, pesemään mielestä pahimmat kuonat, joita maailman ihan oikeat pelonaiheet kasaavat.

En jaksa taistella vastaan. Jos kaikesta tänä vuonna tulee kauhua, hyväksyn asian ja koetan kirjoittaa jotain muuta myöhemmin.   


24.12.2013

Jouluja Vaan!

On se aika vuodesta, jolloin on ihan ymmärrettävää heittäytyä nostalgiseksi ja muistella kuluvaa vuotta. Kaikille kun ei suoda presidentillistä valtaa tehdä tällaista katsausta uudenvuoden aattona televisiossa.

Mitä vuodesta 2013 jäi mieleen? Yleiskansallisella tasolla pohjoinen kolkkamme jatkoi vääjäämätöntä kulkuaan alas kukkulantakaista mäkeä. Viimeksi Neuvostoliiton ja Suomen suljettua clearing-tilinsä, on maamme taloutta ravisteltu yhtä ikonisella muutoksella. Muutoksen toteutti eräs kanadalainen kaveri ajamalla sopulit mereen öljynporauslautalta, sammuttamalla palot ja myymällä koko roskan romuraudaksi teknolordeille. Mikään ei ole pysyvää. Nuorisommekin on todistettavasti tyhmenemässä. Työpaikat vähenevät vähenemistään, ja siitä seuraava ahdistus purkautuu välillä kerrassaan outoina, ideologisesti lapsellisina tekoina. Siis voi hyvä ihme, että luokkasota. Mahtavat vuoden -18 kokeneet pyöriä haudassaan. Jutilaakaan ei voi enää mainita, ettei luulla hevosenhakkaajaksi.

Kai me kuitenkin pallonlaajuisessa katsannossa kuulumme voittajiin, ainakin niin kauan, kun pallomme ei lämpene liiaksi.

Henkilökohtaisesti vuosi jäi mieleen lähinnä esikoisromaanini julkaisemisesta ja muutamasta muusta kirjoittajan navanympärysmaailman merkkitapahtumasta. Muukin elämä sujui radallaan, lapset kasvoivat pituussuuntaan, isä lähinnä ympärysmittaa. Uusi asunto, vanha duuni, vaimo polki pyörää yhdessä kesässä enemmän kuin minä eläessäni. Kaveritkin vielä morjestavat, kun törmätään, mikä on mainio juttu.

Hyvää keskitalven juhlaa, miten sitä tykönänne vietättekään!


29.10.2013

Tungosta ja tohinaa

Osallistuin Helsingin kirjamessuille ensimmäistä kertaa missään ominaisuudessa. En varsinaisesti yllättynyt. Arkisin oli hiljaisempaa. Paikalla pyöri koululaisia, opiskelijoita ja kirjallisuusalan ihmisiä. Viikonloppuna Messukeskuksessa tungeksi laajempi otos kansalaisten kerrostumista.

Päällimmäisenä jäi mieleen suurten kustantamojen ylivalta. Esiintymislavoilla seuraajia keräsivät pääasiassa samat naamat, kuin televisiossa ja viikkolehdissäkin. Oli seassa toki hieman harvinaisempiakin vieraita Saksasta Nigeriaan.

Myyntikojuissa ja –pöydillä näkyi jo hieman enemmän variaatiota. Parin euron divaripöydät ja kustantajien alennuskyltit huhuilivat rahojen perään. Kovin hirmuista kirjapinoa en hankkinut, mutta muutamia löytöjä tarttui matkaan. Sain vihdoin aikaiseksi hankkia Henrikssonin Moby Dollin ja Halme & Nummelin- parivaljakon toimittaman Ulkomaisia kauhukirjailijoita- teoksen – kun halvalla sain.

Osuuskumma jakoi osaston muutaman muun pienemmän kustantajan ja tavarakauppiaan kanssa. Haastattelimme toisiamme, ahdistelimme ohikulkijoita ja koetimme houkutella heitä kirjapinojen syövereihin kuuntelemaan väkevää todistusta kolmesta esikoiskirjailijasta, De Bodardin käännöksestä ja antologioiden ihanuudesta. Höyrypunkkia ihmiset osasivat jopa itse tulla kyselemään. Meikäläisen illat sujuivat monista muista kirjallisista yhteyksistä tutulla kaavalla: Laajennetulla Urs- porukalla baariin ja pilkun jälkeen levolle.

Toivon, että kaikella häsäämisellä saimme aikaan kiinnostusta. Jos ei ole suuren suuri, pitää ainakin huutaa kovaa. Kiitos kaikille teille, jotka jaksoitte tutustua samppanjaruusujen alla versovaan aluskasvillisuuteen.   

 

19.9.2013

Atorox ja sinä

Atorox, jos joku ei tiedä, on nimimerkki Outsiderin robottihahmo ajalta ennen väritelkkaria. Atorox on myös palkinto, joka jaetaan vuosittain parhaalle spefi-novellille. Mielestään huippeimpia lukukokemuksia saa äänestää nykyään pitkin vuotta ja vaikka novelli kerrallaan. Seuraa siis linkkiä, kun löydät helmiä. Suorita kulttuurikansalaisvelvollisuutesi, ei tarvitse miettiä jälkeenpäin, että oliko juuri sinun puuttuva äänesi lahonnut askelma, joka syöksi sankarinovellin unohduksen pyörteisiin.


EHDOKASASETTELU


24.7.2013

Myytillisiä tarinoita

Kirjapainojen daemonit ovat ailahtelevia. Kesän aikana tuli ulos monta tekstiä, pitkää ja lyhyttä – myös sellaisia, joita en osannut edes odottaa. Vaan yksi oli joukosta poissa.


Pitkään hiottu Urs-projekti, Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita, jäi teknisistä syistä valmistumatta Finnconiin mennessä. Oikeastaan se oli hyvä asia. Syksyiset kirjamessut voivat olla jopa sopivampi ympäristö saattaa maailmaan Markus Harjun ja meikäläisen toimittama epäpyhä hirviö, joka on syntynyt kansanperinteen ja tuoreen novellikirjoittamisen törmäyspinnassa. Kannattaa siis pitää silmät auki messuilla pyöriessään ja etsiä Espoon science fiction- ja fantasiaseuran myyntipöytä.

Jos olette lukeneet Lauri Simonsuuren Myytillisiä tarinoita, tiedätte, mistä lähtökohdista tässä antologiassa ammennetaan. Jos ette, voin kertoa, että nimekäs joukko kotimaisia novellisteja otti tarkastelun alle kiertävät kummitusjutut ja muut wanhat tarinat ja kirjoitti novelleja, joissa nämä ikiaikaiset kertomukset toimivat kivijalkana. Luvassa on ainakin käveleviä kuolleita, kruunupäinen käärme, enkeli hyvin kyseenalaisissa askareissa, muinaisia noitavoimia ja tarina siporex-talon rakentamisen vaikeudesta.

Tie oli kivinen ja keihäs raskas kantaa, mutta lopputuloksen päästää mielellään lentämään nahkasiivillään painajaisiinne. Katsokaapa vaikka tätä sisällysluetteloa:

Shimo Suntila: Sauna

Anne Leinonen: Ken vainajia muistelee

Jussi Katajala: Rautakihlat

Mari Saario: Holvikirkon kanttorin poika

Tarja Sipiläinen: Kaikuja

Juha Jyrkäs: Seitsemän hengen kertomus

Markus Harju: Myrkynlykkääjä

Anna Malinen: Para

Eero Korpinen: Vainajan palmikko

Heikki Nevala: Syämmen syrjä

Mixu Lauronen: Aallot

Samuli Antila: Rajat


8.7.2013

Toipuminen voi alkaa

Finncon 2013 Helsingin kaapelitehtaalla on takana. Kivaa oli, kiitos kaikille ja uutta odotellessa. Humusta toipuessa on hyvä miettiä, mitä jäi käteen – kirjapinojen, hienojen hetkien ja olutkaloreiden lisäksi.

Olen ilahtunut, että hieman varjoissa vaeltanut historiallinen spekulaatio on lähiaikoina tehnyt uutta nousua. Sattumalta conissakin julkaistiin ainakin kolme teosta, jotka ponnistavat tästä genrestä. Novelleja tarjoilivat Jussi Katajalan Leonardon rasia, joka sisältää historiallisiin kehyksiin sijoiteltuja spekulatiivisia tarinoita, sekä Ajan polut- vaihtoehtohistorian antologia Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetilta. Romaanivajetta täydensin itse proto-hämäläisten elämän- ja kuolemanmenoa esittelevällä Kirveenkantajat- teoksella. Monessa myyntipöydässä näkyi Fargoeria, Peuranheimoa ja vaikka mitä, mihin pitää tutustua.

Historiallisten tarinoiden nousun lisäksi mieltäni lämmitti se, että Osuuskumma ja Urs, kaksi pelikenttää muovannutta tuoretta voimaa, pärjäsivät mainiosti Atoroxeissa. Kumpaankin liikehdintään olen itse saanut olla osallisena ja toivon, että tulevaisuudessa nähdään vielä monta triumfikulkuetta ruohonjuuritasolta kohti wanhan wallan kristallisaleja.

Tässä kuvakaappaus Finnconin virallisesta kuvastosta. Tähtivaeltajan novellikisan palkitsemistilaisuudessa vasemmalta oikealle: allekirjoittanut, toinen kunniamainittu Jenni Kauppinen, voitokas Miikka Pörsti sekä spefipaavi Jerrman.
Henkilökohtaisesti coni oli mitä hienoin kokemus. Tähtivaeltajan kisasta pokkaamani kunniamaininta (kuva palkitsemistilaisuudesta kaapattu Finnconin virallisesta kuvastosta) todisti ainakin itselleni, että pystyn kirjoittamaan muutakin kuin historiallista fiktiota. Kirjanjulkkarit, jotka järjestimme Radisson Blu Plazan HUB:in terassilla yhdessä kirjailija Katajalan kanssa, olivat yhtä kuohuviininhuuruista riemusaattoa. Molempia teoksia, Kirveenkantajia ja Leonardon rasiaa, kohtaan osoitettiin tervehenkistä kiinnostusta. Kaapelitehtaalla Osuuskumman myyntipöydässäkin näkyi ilahduttavan paljon maksutapahtumia.

Tästä on hyvä jatkaa.

 

Comments