Koivun vuosi -kirjan arvosteluita
Koivun vuosi -kokoelmassa on hieno idea yhdistää kuvat ja runot teemaan luonnonkiertokulku, maan merkitys ihmiselle ravinnon antajana ja kotina. Ihanat valokuvat koivuvanhuksesta ovat hämmästyttävän erilaisia, koivun sielu näyttäytyy niissä riipaisevan paljaana. Erityisesti marras- ja joulukuun kuvista. Elokuu on upea, syyskuu kuin itse kuolemankuva.
Ja sitten itse runot, sisältö ja muoto. Tässä luonto ja luoja ovat varsinaiset voimat, ihmisen osa on olla läsnä, seuraajana, ymmärtäjänä, osaansa tyytyvänä. Ihminen taustaansa vasten (sulautuneena siihen tai sitten näkyvänä osana) on yleensäkin suomalaisen kirjallisuuden ja kuvataiteen peruspiirre. Parhaimmillaan ihminen on yhtä kuin luonto, nöyrä ja ajanrattaaseen sidottu olento. Kosmisetkin mittasuhteet ovat kaiken aikaa, ja jopa tiedostamatta, läsnä. Sitähän runous on, tunnetta ja vain ajoittaista järjellistä pohdintaa. Sanat menevät nahkan alle, jos ovat mennäkseen, sanathan ovat pelkkiä merkkejä joiden taakse on päästävä.
Jotkut runoista ovat kertovia, kuten s. 43 Huhtikuu marssittaa... Muoto subj.- pred.- obj. (tms.) on sekä proosan että lyriikan rytmin kannalta vahingollinen, kuten s. 44 Taivas ja aurinko... ja erityisesti s. 97 Tie... Suomalaisen runouden modernismi 1950-luvulla sekoitti pakan siinä mielessä, että liiankin helposti ruvettiin pitämään runona allekkain kirjoitettuja rivejä, eli säkeitä, joista tulee lukijalle pelkkä selostuksen maku. Kaikki ikään kuin pyhitettiin proosarunon yleisnimikkeen alle ja unohdettiin sävel, sointuisuus ja rytmi.
Tähän osastoon selostus/luettelo-osastoon Koivun vuodessa kuuluvat osin s. 21 Herätän..., s. 24 Tuisku... ja 25 Helmikuu... Mutta sitten kun mukaan tulee ihminen kysymyksineen, kuten runossa s. 76, Voiman... , päästään hyvään vauhtiin leinolaisen loppusointuisuuden keinoin. Ei leinolaisuus taikka kalevalaisuus ole mikään mittatikku, mutta kyllä siitä voi runoilija löytää perusvirityksen, kuin aallokon tai mainingin.
Puun personointi, kuten runossa s. 78 Nyt kun... syntyy toteamus, päätelmä siitä mitä kasvu on. Myös Jumalan personointi ja väite toisten kasvojensa unohduksesta on hieno runossa s. 83 Tänä kauniina... Runo s. 96 Veneen kylki... on kuvastoltaan juuri niin kaunis ja syvä kuin olla voi. Ihmisen sielunmaisema: vesi värähtelee kuin armosade. Yleensä rohkea (muttei liiallinen) uskonnollinen kuvasto toimii erinomaisesti. Jumalan uni, synti, synnitön, paratiisi...
Runo s. 52 Hauki... on maisemaltaan ja tapahtumiltaan loistavan hyvä. Siinä on läsnä kesäinen riemu, uusi ja jo loppuva elämä, vapaus ja vankeus, kohtalo, ansa, enne veneen mustassa varjossa ja tietysti ihminen. Ja ihmisen kysymys runossa s. 63 Miksi alkukaaos... puhuttelee kovin.
Kaikkiaan ilahduttava lukukokemus!
Sirkka Laine (kirjailija)
Wolfgang Bergerin runokokoelmassa on punaisena lankana koivun elämä vuosien saatossa, vuodenaikojen vaihtuessa, ja ihmisen elämän verrattavuus koivun – ja luonnon – olemassaoloon. Aina ei elämä ole helppoa, tuskatonta, kevyttä, mutta se jatkuu ja uusi kevät saapuu.
Runoilija ei tyydy tarkkailemaan luonnon ilmiöitä ja kuvailemaan niitä eikä asetu niiden yläpuolelle, vaan elää vahvasti mukana luonnon ja vuodenaikojen kiertokulussa, koivun lailla, osana niitä. Koivu elää elämäänsä lapsuudesta vahvan nuoruuden ja aikuisuuden kautta vanhuuteen; samoin kulkee ihmisen elämänkaari ja molempien olemassaoloa tahdittavat vuodenaikojen vaihtelut.
Runoissa heijastuu vahvasti myös ihmisen riippuvuus vuodenajoista. Tammikuun raaka kylmyys antaa tietä helmikuun kimalteleville hangille; lukija samaistuu hiihtäjän tunnelmiin ladulla. Hiihtäjä kamppailee, kärsii, ähkyy, sitten liitää, hanki kantaa. Runoissa kuvastuu kevään into, kesän hehku ja kukoistus, syksyn saapuminen ja koivun sekä ihmisen nöyrä taipuminen uuden talven odotukseen.
Vuodenaikoihin liittyen ovat teemoina myös valo ja pimeys:
Pimeys kuiskailee valolle:
”Kasva sinä nyt, kanna aika,
minä jään.”
Valo irtautuu hiljaiseen itkuun,
kävelee kohti kesäkuuta:
”Lepää, rakkaani, lepää.”
Kirja on selkeästi jaettu kuukausiin ja sen ansiosta lukijan on helppo myöhemminkin palata eri vuodenaikojen tunnelmiin. Kuvat koivusta eri asuissaan elävöittävät kirjaa onnistuneesti.
Hämmästyttäväksi runokokoelman tekee se, että kirjailijan äidinkieli ei ole suomi. Berger on syntynyt ja kasvanut, käynyt koulun ja opiskellut Saksassa ja tutustunut toiseen kotimaahansa ja sen kieleen vasta aikuisiällä; kielen havainnoiva syvyys on tästä syystä erityisen vaikuttava.
Helena McKenzie
Kirjoittaja on diplomikielenkääntäjä, Eppstein, Saksa.
VUOSI KYSYY; VASTAA
Wolfgang Bergerin runoteos Koivun vuosi on syntynyt loppusuoraansa elävän puuvanhuksen vuoden/ vuosien katveessa. Kirjan 13 kuvaa eivät anna oikeaa mittasuhdetta muusan suuruudesta. Ihminen sen juurella on pieni, vain muurahainen keossaan.
Runot ryhmittyvät turvallisesti vuoden alusta sen loppuun. Ja sallivat pinna alla elämän koko sisällön, sen ilot, pelot, voiman, rikkonaisuuden, eheyden, syntymän ja kuoleman. Jokainen runo on oma tarinansa vaatien rauhallisen lukemisen, ääneen. Näin eivät lukuisat metaforat heikennä toisiaan. Tekstin kerroksellisuudessa liikkuu ihminen ajatuksineen, luonnon kierrossa, hetken tapahtumissa, jumalan huomassa.
Etsii, löytää.
Runo syntyy, synnytetään. Sen vaatima vierihoito kestää usein vuosia. Tämä kirjalapsi on saanut runsaasti aikaa. Kääntyykö sen teksti oivallisesti kirjoittajan ensimmäiselle kielelle? Ei ainakaan helposti. Niin suomalaista sen rytmi, maailma ja sanat ovat.
Säkeiden pohdinnoista tulee mieleen tietyt kohdat Steinbeckin Tuntemattomasta jumalasta, ihmisen osasta ja tehtävästä täällä. Joutuu kysymään, miten on, onko näin tai ehkei sittenkään! Kuka tietää?
Jumala kääntyy unessaan / kevään kyljelle, / peitto luiskahtaa taivaan iholta / ja sinimeri paljastuu.
Seitsemännen meren uskon merkiksi / ihmiset sytyttävät / tulenlieskan / talvipoteronsa keskelle, / tarinat ja kaskut vapautuvat, / kielet tanssivat
avoaivoissa, / kannattelevat Jumalan unta.
Anneli Tuhkanen (opettaja)