Urheilijan polku
Muutama viikko sitten Uusimaassa oli ansiokas artikkeli Urheilijan polusta. Useat eri tutkimukset ja käytännön tulokset ovat yksimielisesti näyttäneet monipuolisesti urheilevan lapsen säilyttävän kiinnostuksena urheiluun ja koko elämän kestävään kuntoliikuntaan parhaiten.
Nuorisotutkimusseuran Huippu-urheilijan elämänkulku- tutkimuksessa tutkittiin lähes sataa suomalaista huippu-urheilijaa ja nuorisourheilun menestyksen jälkeen lopettanutta ikäkausihuippua. Tutkimuksessa on useita merkittäviä tuloksia, mutta yhteistä kaikille huipuille on ollut “alle 12-vuotiaana pakoton ja lapsista itsestään lähtevä toiminta”.
Mitä useampaa lajia harrastaa ja mitä myöhemmin lajivalinnan erikoistuakseen yhteen lajiin tekee, sitä paremmat mahdollisuudet ovat huippu-urheiljaksi etenemiselle. Samalla kaavalla löytyvät parhaat mahdollisuudet säilyttää liikunnan ilo koko elämän ajan. Yllättävää on loistavan junioriurheilumenestyksen johtaminen useimmiten lopettamiseen alle 20-vuotiaana loppuunpalamisen tai motivaation katoamisen myötä.
Eräässä laajassa USA:laisessa tutkimuksessa selvitettiin syitä miksi teini-ikäiset lapset lopettavat urheilun. “Ei ollut enää kivaa” oli tärkein syy tällä listalla. Mutta monille vanhemmille peiliin katsomista pitäisi aiheuttaa toinen kärkikolmikosta löytyvä syy: “vanhemmat ohjeistivat kentän laidalla, enkä saanut enää tehdä itsenäisiä päätöksiä.” Siksi monet lapset siirtyvät pelikentiltä pelikoneiden pariin, koska harva vanhempi seisoo tunteja ruudun edessä ja antaa ohjeita FIFA16:n harhautuksiin tai Forza Motorsportin ajolinjoihin.
Toinen USA:sta tuleva mielenkiintoinen fakta löytyy yliopistourheilusta. Pelipaikka amerikkalaisen jalkapallon ammattilaisliigan NFL:n joukkueessa on kaikkein tavoitelluin saavutus Pohjois-Amerikan rahakentillä. Vuonna 2015 joukkueisiin varattiin 256 yliopistopelaaja, joiden ikä oli reilut parikymmentä vuotta. Kahta lukuunottamatta kaikki pelaajat urheilivat vähintään kahdessa yliopiston joukkueessa viimeisenä opiskeluvuotena. Siis Pohjois-Amerikan parhaat urheilijat kilpailivat kahdessa lajissa yli 20 vuotiaina.
Porvoossa urheiluseurat voisivat näyttää esimerkkiä yhteistoiminnan saralla, jotta turvataan lapsille mahdollisuus harrastaa ja kokeilla monipuolisesti liikuntaa. Kahdeksan lajia voisivat rakentaa parin vuoden mittaisen jakson, jossa jokaista lajia pääsisi kokeilemaan ja harrastamaan kolmen kuukauden ajan pari kertaa viikossa. Kolmen kuukauden jälkeen laji vaihtuisi ja uudet temput odottaisivat tekijöitään.
Ryhmiä voitaisiin ohjata ohjaajien - ei valmentajien - toimesta, sillä suunnan näyttäminen on askeleiden asettelua tärkeämpää nuorisourheilussa. Seuraavalle kaksivuotisjaksolle voitaisiin ottaa uudet kahdeksan lajia tai aloittaa kierros alusta. Ainakin alakoulun ajan kestävä toiminta pitäisi yllä kiinnostusta urheiluun ja liikuntaan sekä tukisi lasten fysiologista kehitystä monipuolisen hauskan tekemisen kautta.
Isä tai äiti kysyessä lapselta: Oliko harjoituksissa kivaa? Jos vastaus on viikosta toiseen apaattinen joo-joo, tulisi hälytyskellojen soida.
Tuomas Kanervala
Urheilujohtamisen maisteri
Kerkkoo