Mitä muutokseen vaaditaan

Eduskuntavaalien lähestyessä monet tahot ovat puhuneet painokkaasti vaikuttamisen mahdollisuudesta. Yleisissä ja yhtäläisissä vaaleissa jokaisella on yhtä painava ääni vaikuttaa vaalien lopputulokseen ja tässä tapauksessa eduskunnan kokoonpanoon. Mutta menevätkö äänet joskus ”hukkaan”? Onko äänestämättä jättäminen vaikuttamista vai rintamakarkuruutta?

Vaaliasetelma on ollut selvillä useita kuukausia: nykyinen hallituspohja SDP:n ja Kokoomuksen voimin pyrkii jatkamaan nykyistä menoa ja Keskusta tarjoaa muutosta valoisamman vaihtoehdon muodossa. Nykyisen hallitusmuodon johdosta varsinkin kilpailu ykköspaikasta ja siitä seuraava hallitustunnustelijan tehtävä ovat tärkeimpiä tavoittelemisen kohteita.

Asetelmasta on seurannut hieman yllättävä polarisoituminen eurooppalaiseen tyyliin: hallitus vastaan oppositio, SDP vastaan Keskusta. Perinteinen kolmen suuren ottelu on supistunut tiukkaan kisaan kärkipaikasta. Näiden kahden kisatessa ykköspaikasta ja tulevan pääministerin pallista, kyseisten puolueiden kannatus on kohonnut ja ajanut asetelmaa presidentinvaalien toista kierrosta muistuttavaan tilanteeseen. Äänestäjän on valittava tuleva suunta suurimman puolueen kautta.

Täällä Pohjois-Savon vaalipiirissä asetelma on samankaltainen. Molempien kärkipaikkaa tavoittelevien puolueiden tulee nostaa paikkamääräänsä kautta Suomen, jotta ykköstila varmistuu. Keskusta kärkkyy viidettä paikkaa ja SDP vasemman sivustan tukijansa, Vasemmistoliiton, avulla pyrkii kolmeen paikkaan. Tästä vaaliliitosta ei saata olla kummalekaan puolueelle hyötyä, tai sitten jompikumpi korjaa potin. Ykkössijan tavoittelun kannalta pidän Vasemmistoliiton menestystä hyvinkin suotavana.

Porvarillisella puolella Kokoomus on kaapimassa nykymenolle tukea ei-sosialistien leiristä, mutta sen kannatus on ollut samassa suunnassa aluepoliittisten toimien kanssa. Pohjois-Savossakin nykyisten asemien säilyttäminen on hyvin kyseenalaista. Keskiryhmien (Keskusta, KD ja RKP) välille on usein kehitelty erilaisia yhteistyösuunnitelmia. Menneiden aikojen vaaliliitot ovat tuottaneet kokonaisuudessa melko hyviä tuloksia, mutta vaaliliitoissa hyötyneet ovat kiltisti kiittäneet vaalien jälkeen ja ryhtyneet omien linjojen muovaajiksi.

Esimerkkinä voidaan nostaa vuoden 1999 eduskuntavaalien jälkeiset hallitusneuvottelut. Keskiryhmien laajat vaaliliitot niin eduskuntavaaleissa kuin niitä seuranneissa eurovaaleissa oli rakennettu laajan yhteistyön avaukseksi, jota myös hallitusneuvotteluissa tuli toteuttaa. Kun Keskusta oli tiputettu pelistä pois, ei solidaarisuutta muilta keskiryhmiltä herunut. RKP päätyi tuttuun tapaan hallitukseen ja KD (silloinen SKL) joutui tahtonsa vastaisesti oppositioon. Toivottavasti tulevaisuudessa näidenkin ryhmien yhteistyö on jotakin muuta kuin pelkästään opportunismia sopivia rokotustilaisuuksia noukkien.

Monet ovat puhuneet äänestämättä jättämisen olevan paras vaihtoehto nykymenon tuottaman pettymyksen ja turhautumisen purkamiseksi. Äänestämättä jättäminen tosin toimii vain yhteen suuntaan. Se vähentää edellisellä kerralla äänen saaneen kannatusta, mutta ei nosta muuta vaihtoehtoa tarjoavien äänimäärää. Jotta omalle äänelleen saisi suurimman mahdollisen painoarvon, on hyvä antaa äänensä nykymenoon muutoksen toteuttavalle taholle.

Jokaisella on siis mahdollisuus vaikuttaa, ja muutosta sekä uutta hallitusta toivovan ääni oikein kohdennettuna ei mene ”hukkaan”. Koska kilpailu paikasta auringossa on kahden kauppa, jokainen äänestäjä voi valinnan tekemällä varmistaa oman äänensä painoarvo. Mikäli suurten ikäluokkien eläköitymiseen halutaan varautua korkealla työttömyydellä, valinta on nykymenon jatkon turvaaminen, mutta halutessaan maamme kaikki resurssit käyttöön hyvinvointiyhteiskuntaa turvaamaan myöskin tulevaisuudessa on valoisamman vaihtoehdon aika.