Olin elämässäni muinoin jonkin aikaa Suomen Vapaakirkon jäsen. Tällä sivulla selvittelen sitä, mikä, mitä ja millainen Suomen Vapaakirkko oli/on ja mikä oli/on suhteeni siihen.

Tärkeää on huomata, että vapaakirkkoajoistani on nyt jo todella pitkä aika. Asioita on voinut muuttua kirkossa.

Aluksi

Vapaakirkolla tarkoitetaan tässä maailmassa yleensä kirkkoa tai kristillistä uskonnollista yhdyskuntaa, jonka toiminta on erossa valtion toiminnasta. Tässä merkityksessä maailmassa on aika monta erilaista vapaakirkollista suuntausta, kuten helluntailaisuuden eri muodot, baptismi, metodismi ja adventismi tärkeimmät mainitakseni.

Suomessa sanalla "vapaakirkko" on myös oma erityinen merkityksensä, sillä täällä toimii kirkko, joka on nimeltään yksinkertaisesti "Suomen Vapaakirkko". Suomen Vapaakirkko on Suomen kolmanneksi suurin kristillinen yhteisö kristittyjen jäsenten lukumäärässä mitattuna luterilaisten ja helluntailaisten jälkeen, mutta kansainvälisesti 'vapaakirkollinen liike' on suhteellisen pieni (on samaa luokkaa kuin luterilaisuuden kannatus). Suomen Vapaakirkko kuuluu jäsenenä Evankelisten Vapaakirkkojen Liittoon (IFFEC).

Vapaakirkkoa voi kuvata Suomen luterilaisen kirkon ja helluntaiherätyksen välimuodoksi, mitä tulee oppiin ja jumalanpalvelusmenoihin. Vapaakirkossa vallitsee kamalan vapaa kristillinen mieli varsinkin joihinkin helluntailaisiin piireihin verrattuna samalla kun kirkossa pidetään kuitenkin tiukasti kiinni kristillisistä perususkonkäsityksistä ja herätysliikemuodosta.

Vapaakirkkotyyppisten kirkkojen seurakuntia kutsutaan muissa Skandinavian maissa lähetysseurakunniksi. Katolisen perinteen maissa nimitys on puolestaan vapaa evankelinen seurakunta.

Vähän historiaa

Vapaakirkollinen liike kuuluu merkittävänä osana yhteiskunnalliseen murrokseen, joka kohtasi Suomea 1800-luvun lopulla. Yhteiskunnan ja kulttuurin hakeutuessa uuteen suuntaan erilaiset näkemykset törmäsivät rajusti yhteen. Tämä ilmiö havaittiin myös uskonnollisessa elämässä. Maassamme oli ollut monia herätysliikkeitä, mutta varsinkin sivistyneistö oli jäänyt syrjästäkatsojaksi.

Baptismi oli tullut maahan vuosisadan puolivälin jälkeen ja herättänyt mielenkiintoa ruotsinkielisellä rannikkoseudulla. Pian tämän jälkeen sai alkunsa 'varsinainen' vapaakirkollinen toiminta eräiden nuorten miesten lähdettyä aktiiviseen evankelioimistyöhön. Pääkaupungista tuli sitten aikaa myöten tärkeä tukipiste vapaakirkollisuudelle.

Helsingin vapaakirkollisuudelle oli ominaista voimakas sosiaalinen paatos. Sinne perustettiin turvakoti langenneille naisille ja vieläkin toimiva miesten asumispalveluyksikkö. Uskoontulleet nuoret tekivät katulähetystyötä sanan parhaassa merkityksesssä.

Vapaakirkollisuus oli alkujaan nuorisoliike, joka voimakkaasti vetosi opiskelijoihin ja syrjäänjääneeseen sivistyneistöön. Sosiaalisena liikkeenä se kiinnitti huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin pyrkien auttamaan ja vaatien uudistuksia mm. lainsäädäntöön. Vapaakirkollisuuden henkeen vaikutti uusi hengellinen musiikki, joka saapui maahamme Moodyn ja Sankeyn herätyksen jälkivaikutuksena. Uskonrohkeat laulut kertosäkeineen antoivat tilaisuuksille iloisen ja puoleensavetävän sävyn. Naiset saivat aivan uudella tavalla mahdollisuuden osallistua seurakuntaelämään; kuorot, sosiaalinen työ, jopa julistustoimintakin avautuivat ja haastoivat naisia vastuuseen.

Omia ehtoollistilaisuuksia vietettiin jo v. 1880, vaikka opillisiin riitakysymyksiin ei kiinnitettykään huomiota. Tämä johti seurakuntatietoisuuden lisääntymiseen, vaikka vapaakirkollisuus oli tähän aikaan vielä luterilaisen kirkon sisäinen herätysliike. Joitakin vuosia myöhemmin kastettiin ensimmäiset uskovat. Itsenäistyvään toimintaan viittasi myös omien kokoustilojen hankkiminen ja vuokraaminen.

Toisaalta haluttiin kuitenkin edistää kristillisten piirien yhteistyötä. Eri näkemyksistä huolimatta uskottiin voitavan olla yhteistyössä, mutta tämä odotus oli liikaa aikaansa edellä. Tampereen suuren allianssikokoksen (1886) jälkeen kristittyjen tiet kulkeutuivat eri suuntiin, varsinkin kun uskovien kaste alkoi tulla yleisemmäksi. Samaan aikaan toiminnan piiriin tuli uusia paikkakuntia, kun työn kohteeksi otettiin puhtaasti suomenkieliset alueet.

Pelastusarmeijan saapuessa maahamme jouduttiin entistä tarkemmin kyselemään vapaakirkollisuuden olemusta ja työnäkyä. Mielet olivat nyt kypsyneet seurakuntien yhteenliittymiseen nimellä Suomen Vapaa Lähetys. Tämä tapahtui v. 1889.

Vapaakirkolliset halusivat laillistaa liikkeensä, mutta muodoista oli vaikea päästä yksimielisyyteen. Ruotsinkielisille olisi parhaiten sopinut yhdistysmuotoinen ratkaisu. Suomenkielisiä taas kiinnosti enemmän uskonnollisen yhdyskunnan perustaminen. Tämä kiista johti lopulta 1910-luvun lopulla liikkeen jakamiseen. Tämän jälkeen Suomen Vapaakirkon perustaminen alkoi olla jo melko itsestäänselvä asia. Ruotsinkieliset muodostivat Fria Missionsförbundet- yhdistyksen ja kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan vuoden 1923 alusta, oli Suomen Vapaakirkko ensimmäinen sen nojalla rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta.

Lopuksi sanottakoon, että luterilaistyyppinen lapsikastekäytäntö jatkui Vapaakirkossa vielä pitkään tämän jälkeen. Vasta toisen maailmansodan jälkeen Vapaakirkko päätti luopua käytännöstä kokonaan.

Silmäys Suomen Vapaakirkon raikkauteen

Se, että vapaakirkollisen liikkeen alkuajan toiminnassa oli mukana paljon sivistyneistöä, on vaikuttanut Vapaakirkon henkiseen ilmeeseen koko sen olemassaolon ajan. Näyttää jotenkin siltä, että Vapaakirkko on aina pitänyt suuressa arvossa tiettyä 'vapaamielisyyttä', elikkä asennetta ihmisiin ja yhteiskuntaan, jota ei vaivaa ahdasmielisyys tai tuomitsemisen henki. Vapaaseurakuntien on ollut vaikea - tietyistä teologiansa konservatiivisista piirteistä huolimatta - lyödä ihmisiä Raamatulla päähän. Ja vapaamielisyyshän onkin asia, joka oikeastaan kuuluukin jeesuslaisuuden ja kristillisyyden ytimeen. Tähän Vapaakirkon piirteeseen on varmasti toisaalta vaikuttanut myös se kasteen ja ehtoollisen teologia, joka alkujaan omaksuttiin ja joka on muuten ekumeenisesti aika erikoinen. Siitä enemmän jäljempänä.

Miten Vapaakirkko on järjestetty

Suomen Vapaakirkko on itsenäinen, rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta. Se on seurakuntien liitto, jossa halutaan toteuttaa Uuden testamentin mukaista seurakuntaelämää.

Jäsenyys. Vapaakirkon oppi ja organisaatio on määritelty Suomen Vapaakirkon tunnustuksessa ja yhdyskuntajärjestyksessä. Suomen Vapaakirkon tunnustuksen mukaan seurakuntayhteyden perusta on sydämen usko Jeesukseen Kristukseen ja tämän uskon tunnustaminen ihmisten edessä. Vapaakirkon seurakuntien jäseniksi otetaan näin ollen uudestisyntyneitä kristittyjä.

Mutta Vapaakirkko tuntee kuitenkin monta tapaa olla kirkon ja seurakunnan jäsen. Varsinaisiksi jäseniksi kutsutaan niitä kristittyjä seurakunnan jäseniä, joilla on uskonsa ja jäsenyyskelpoisuutensa ansiosta äänioikeus seurakunnallisissa vaaleissa. Alaikäisiä jäseniä ovat ne, jotka ovat jäseniä syntymänsä perusteella ja ovat vielä niin nuoria, ettei heillä ole mahdollisuutta päästä varsinaiseksi jäseneksi. Ulkojäseniksi lasketaan vapaaseurakuntien jäsenten kirkkoon kuulumattomat puolisot riippumatta heidän uskostaan tai uskontunnustuksestaan. Kannatusjäseniä ovat ne kirkkoon kuulumattomat, jotka eivät ole (eivät ainakaan vielä) varsinaisia jäseniä, mutta jotka haluavat näyttää väriä kuulumalla muodollisesti Vapaakirkon yhteyteen. Kannatusjäsenyys on Vapaakirkon hieman outo juttu, jota eivät muuten monet kirkon varsinaiset jäsenetkään oikein tunnista olemassaolevaksi.

Seurakunnan asioista päätetään seurakunnan kokouksessa, joka sääntömääräisesti kutsutaan koolle vähintään kahdesti vuodessa. Äänioikeus on jokaisella 16 vuotta täyttäneellä varsinaisella jäsenellä. Seurakunnan hallituksena on sen vanhimmisto, jonka tehtävänä on pitää huolta seurakunnasta ja hoitaa sen asioita.

Seurakunnan toiminta rahoitetaan pääasiassa vapaaehtoisin lahjoituksin. Seurakunta voi järjestää toimintaansa varten myös keräyksiä. Minkäänlaista jäsenmaksun kaltaista ei Vapaakirkko tunne.

Kuka päättää koko Vapaakirkon asioista

Koko kirkkokunnan asioista päätetään Vapaakirkon kokouksissa. Näitä on vuosittain yleensä kaksi: vuosikokous ja syyskokous. Vapaakirkon kokouksiin kukin seurakunta valitsee omat edustajansa (lähetettävien edustajien lukumäärä riippuu seurakunnan jäsenmäärästä), joiden välityksellä seurakunnat siis käyttävät Vapaakirkon asioissa ylintä päätäntävaltaa.

Vapaakirkolla on hallitus, jonka tehtävänä on pitää huolta kirkon eri työmuodoista, toiminnasta ja omaisuudesta. Se mm. valmistelee Vapaakirkon kokousten asiat, järjestää työntekijäkoulutuksen, antaa työntekijävaltakirjat, hyväksyy lähetystyöntekijät, antaa seurakunnille suosituksia ja valvoo tunnustuksen ja yhdyskuntajärjestyksen noudattamista.

Vapaakirkon johtajana on kirkkokunnanjohtaja, jota aiemmin kutsuttiin lähetysjohtajaksi. Hän johtaa ja valvoo Vapaakirkon työtä ja vastaa sen asioiden hoidosta.

Opista

I Suomen Vapaakirkon tunnustus

1. Me olemme kristittyjä, jotka Raamatun perustuksella yhtäpitävästi apostolisen tunnustuksen kanssa tahdomme elää ja toimia kristillisen uskonelämän herättämiseksi ja säilyttämiseksi.

2. Raamattu, so. Vanhan ja Uuden testamentin pyhät kirjat, jotka me uskomme olevan Pyhän hengen johtamien ihmisten kirjoittamat, määrää yksin meidän uskomme ohjeen, jonka mukaan kaikki oppi ja elämä seurakunnassa on hyväksyttävä tai hyljättävä.

3. Toteuttaaksemme sitä kristillisen yhteyden aatetta, jota Uusi testamentti esittää, emme seurakuntayhteyden määrääjäksi pane muuta kuin sydämen uskon Jeesukseen Kristukseen Jumalan Poikaan ja tämän uskon tunnustamiseen ihmisten edessä.

4. Tähän yhtyen olemme liittyneet seurakunniksi toteuttaaksemme raamatullista seurakuntaelämää ja toimiaksemme kristillisen vakaumuksen mukaisesti ja sen puolesta.

II Vapaakirkon näkemys Raamatusta

Edellä esitetystä Vapaakirkon tunnustuksesta voi päätellä jo aika paljon siitä, mikä on kirkon näkemys Raamatusta. Minulla ei tässä ole lähteenäni mitään muuta "virallista paperia" asiasta kuin tuo Vapaakirkon lyhyt tunnustus. Sen ohella tämä Vapaakirkon raamattunäkemystä koskeva selitelmäni pohjautuu siihen, mitä olen kuullut tai lukenut Vapaakirkon edustajien (lähinnä pastorien ja vanhimmiston jäsenten) asiasta sanovan:

Toisaalta Suomen Vapaakirkko näyttää olettavan, että Raamattu on totuus. Toisaalta taas Vapaakirkko käsittää tämän opinkappaleensa 'pluralistisesti': se ei oleta, että millään kristillisellä klikillä voisi olla toisia kristittyjä paremmin ehdoton tieto siitä, mikä on oikea raamatuntulkinta. Huomattakoon, että "Raamattu tunnustetaan Pyhän hengen johtamien ihmisten kirjoittamaksi" on oppi, josta periaatteessa voidaan johtaa monenlaista käsitystä Raamatusta. Voidaan hyvin olettaa, että opillaan Raamatusta Vapaakirkko haluaa ennen kaikkea sanoa, että Raamattu on ainakin hengellisesti erehtymätön - yksityiskohdissa voisi tämän mukaan kuitenkin asettaa joskus kysymysmerkin. Voinemme todeta, että vaikka Vapaakirkon raamattuteologiaa voi hyvällä syyllä nimittää konservatiiviseksi, niin kuitenkaan se ei ole missään nimessä tiukasti fundamentalistinen.

(Fundamentalismihan on joidenkin kristillisten uskonsuuntien kannattama oppi, jonka mukaan Raamattu on aina ja kaikissa yksityiskohdissaan ehdottomasti erehtymätön.)

III Vapaakirkon kasteen ja ehtoollisen teologiasta

Vapaakirkon yhdyskuntajärjestyksen mukaan kristillinen kaste toimitetaan kasteelle haluaville (ks. alempana) uskoville veteen upottamalla Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.

Jumala todistaa kasteessa Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta, pelastuksesta ja iankaikkisesta elämästä, joka on mahdollinen Jeesuksen kärsimisen ja kuoleman takia. Kasteessa uskova tulee puetuksi Kristukseen.

Kasteessa ihminen tunnustautuu Kristuksen seuraaksi. Ihmisen usko ei ole kasteen peruste, vaikka kaste suoritetaankin vain uskoville. Kaste perustuu Kristuksen sovitustyöhön, jonka lähtökohtana on Jumalan armo ja rakkaus. Ilman ihmisen henkilökohtaista uskoa Jeesukseen ei kasteella katsota olevan merkitystä eikä se pelkkänä suorituksena voi pelastaa ihmistä.

Kaste on rajana maailman ja Jumalan valtakunnan välillä. Sen asema on merkittävä juuri tästä syystä. Uskovalle ja seurakunnalle kaste on ilon ja voiton juhla, koska se todistaa sovituksen voimasta.

Huom! Ilmeisesti nimenomaan siitä syystä, ettei kasteelle menosta tulisi minkäänlaista suoritusta, Vapaakirkossa opetetaan, että vaikka kaste on hyvä, erinomainen ja hyodyllinen asia, niin sille ei ihmisen ole pakko mennä.

Vapaakirkolliselle liikkeelle ehtoollinen on pyhä kokoontuminen. Ehtoollisen vietossa on kristillisen seurakunnan ydin. Ehtoollinen on yhteysateria sekä Kristuksen että seurakunnan kanssa. Se on Kristuksen läsnäolon juhla. Kysymys ei ole vain ihmisten ylläpitämästä muiston vaalimisesta, vaan elävästä tapahtumasta, jossa uskova kohtaa Vapahtajansa.

Ehtoollista ei käsitetä armon välikappaleeksi, vaan armon julistajaksi ja vahvistajaksi. Ehtoollinen ei myöskään välitä syntien anteeksiantamusta ellei uskova ole sydämessään valmis sitä vastaanottamaan. Ehtoollinen on "uuden liiton" juhla, liiton, jonka Jumala tekee syntisen ihmisen kanssa Kristuksen sovitustyön tähden. Ehtoollisesta muodostuu armoa ikävoivien ihmisten pyhä ruokapöytä. Ehtoollinen on Herran pöytä, jossa Jeesus itse palvelee ihmistä.

Vapaakirkko sallii seurakunnassa ehtoollisen myös muille kuin vapaaseurakuntaan kuuluville, kaikille kristityille. Uskovan kelvollisuus ehtoolliselle ei perustu hengelliseen tasoon, vaan vilpittömään mieleen olla Kristuksen seuraaja.

Lopuksi. Vapaakirkon edellä kuvattu tietty vapaamielisyys kasteen ja ehtoollisen kysymyksissä tekee Vapaakirkosta muita kristillisiä yhdyskuntia suvaitsevan seurakunnan. Siksi sillä voi olla vahva asema välittäjäkirkkona ekumeenisissa pyrkimyksissä.

Edellä ollutta kirjoitustani Vapaakirkosta tehdessäni olen käyttänyt lähteenäni Suomen Vapaakirkon tiedotuskirjasta "Matkalla - Vapaakirkko tänään". Huomautettakoon tässä kuitenkin, että kirjoituksestani löytyy myös omia mielipiteitäni ja tulkintojani.

Mikä on suhteeni Suomen Vapaakirkkoon

Niin se käy. Minulla on ollut hieman vaikea suhde Suomen Vapaakirkkoon, jonka jäsen välillä jonkin aikaa 'sattuin' olemaan.

Ensin historiaa vähän

En itse ole ollenkaan vapaakirkollisten kakara. Synnyin luterilaisen kirkon jäseneksi. Vanhempani ovat, ja ovat olleet, nk. ei-uskovaisia, jotka kuitenkin sanovat uskovansa Jumalaan (uskovat vähän kuin olisivat agnostikkoja, en arvostele, lausun vain tosiasian). Kävin luterilaisen rippikoulun. Tulin uskoon sanan kristillisessä merkityksessä vasta 22-vuotiaana, se oli vuonna 1993 maaliskuun lopulla. Olin v. 1990 jo ehtinyt erota luterilaisesta kirkostakin ("uskonnollisista syistä").

Koska minulla helluntailaisia sukulaisia, olin pyörinyt hieman myös heikäläisissä porukoissa. Helluntailaisten piirissä yleinen vahva dogmihenki kuitenkin vieroitti minua helluntailaisten kirkosta. Myös tuntui siltä, että helluntailaiset pikkaisen esittävät helluntailaista - asia joka kamalan herkkään mieleeni jätti lähtemättömän jäljen.

Itse olin ennen uskoontuloani kristittynä itseään pitävä filosofiasta kiinnostunut (filosofiasta pidän edelleenkin) hieman ahdasmielinen ei-kristitty "jäpikkä".

Ehdin tässä pitkäaikaisessa "herätyksen" tilassani myös hankkia valtavan määrän teologista tietoutta.

Jonkin aikaa ennen uskoontuloani lakkasin uskomasta ikuisen helvetinpiinan olemassaoloon, joka oli minua niin ahdistanut, koska olin kokenut itseni niin kauhean pahaksi. Tässä oivaltamisessa minua oli auttanut luterilaisen teologin T.P.Virkkusen uskonnonpsykologisen näkökulman omaava teos "Uskonto ja maailmankuva". Virkkunen väitti hyvin perusteluin kirjassaan, että usko helvetinpiinaan kuuluu oikeastaan psykologisesti alemman tason uskonnollisiin maailmankuviin. Omaksuin Virkkusen ansiosta sellaisen näkemyksen ylösnousemuksen jälkeisestä elämästä, että toiset ihmiset eivät sitten joudu ikuiseen helvetinpiinaan, vaan vain joutuvat tuhon omiksi. Huomasin itse Uutta testamenttia tutkimalla, että monet sen kohdat, joita on tavallisesti pidetty ilmauksena helvetti-opista, ovat sellaisia että ne aivan hyvin voidaan käsittää myös aivan toisella tavalla. Ja kun pian tulin uskoon, en kokenut minkäänlaista tarvetta muuttaa kantaani tässä kysymyksessä. Olin näin vapaa uskonnon valtakunnasta.

No kohtasin ylösnousseen ja elävän Jeesus Nasaretilaisen, ja tulin niinmuodoin uskoon (sanan kristillisessä mielessä). Niin se käy. Uskoontulo antoi minulle ennen kaikkea voiman elää jonkin verran kristillistä elämää todeksi ja myös harjoittaa filosofiaa: se antoi minulle myös filosofisen mielen. No koska minulla oli filosofinen mieli, rupesin rakentamaan ihan omin päin kristillistä maailmankatsomustani (en hauku tässä itseäni, vaikka voi siltä kuulostaa). Tässä auttoi epäilemättä se, että olin ennen uskoontuloa jo ehtinyt luopua uskosta helvetin kauhuihin ylösnousemuksen jälkeen: kun ei usko helvetin olemassaoloon, voi olla varaa myöskin erehtyä. Minulle tärkein oppi filosofiassa oli - ja on ollut viime aikoihin asti - se, että minun ei tarvitse uskoa mihinkään, mihin en voi itse uskoa.

Omin päin kulkeminen oli kuitenkin kauhean raskasta. Tunsin nahoissani sen totuuden, että kristitty tarvitsee seurakuntaa tueksi ja kasvun tueksi. En voinut kunnioittaa sen enempää luterilaista kirkkoa (jonka opit tunsin suurin piirtein kuin omat taskuni) kuin 'hellukirkkoakaan'. Luulin tuntevani kaikki maailman ja Suomen tärkeät kirkkokunnat sen verran hyvin, ettei mikään niistä voinut kelvata minulle. Olin lopulta niin epätoivoinen, että välillä harkitsin jo liittymistä Myyrmäen helluntaiseurakunnan jäseneksi. No se hanke onneksi jäi lyhytaikaiseksi aikomukseksi. Mutta menin kuitenkin pyytämään tutulta helluntaiseurakunnan vanhimmiston jäseneltä, että he kastaisivat minut, mutta niin ettei minun kuitenkaan tarvitsisi liittyä heidän seurakuntansa jäseneksi. Tämä kaveri piti pyyntöäni vähän outona, mutta hyväksyi sen mielihyvin kuitenkin. Helluntaiseurakunnalle tuli sitten kuitenkin sellainen ennalta sovittu aika, että he pitivät rukousviikkoja, jolloin ei oikein ehtinyt ryhtyä toteuttamaan hanketta. Sitten myöhemmin en viitsinyt enää palata asiaan, joten se jäi.

Kun syksy oli jo tullut vuonna 1995 minä jostain syystä päätin, että minun olisi kuitenkin hyvä käydä kurkistamassa, millaista on henki ja meno Helsingin vapaaseurakunnassa. Ko. seurakunta sijaitsi Annankadulla. Pääsin perille asti hyvissä ajoin ennen tiistain sanan ja rukouksen kokousta. Juttelin kirkon aulassa sitten parin naisen kanssa. Sain tietää, että Vantaallakin on vapaaseurakunta. Annankadun kokouksesta ei jäänyt paljoa mieleen. Puhujan saarna ei ollut mitenkään loistava jos ei huonokaan, ja salissa oli pitkät penkit, aivan kuin monissa luterilaisissa seurakunnissa.

Seuraavana sunnuntaina menin sitten käymään Vantaan vapaaseurakunnassa, joka sijaitsi (ja sijaitsee edelleen) Hiekkaharjussa Talkootiellä itä-Vantaalla. Päivän saarna oli aivan loistava, ja seurakunnassa tuntui vallitsevan miellyttävä henki.

Vantaan vapaaseurakunta teki minuun hyvän vaikutuksen. Ihmiset olivat ihan raikkaita, ja sitä paitsi Vantaan vapaaseurakunnalle oli myös siunaantunut aimo joukko hyviä tai loistavia saarnaajia jopa, mikä ei sekään ollut paha asia!! Vertailin Suomen Vapaakirkkoa kaikkeen siihen, mitä tiesin muista kirkoista, ja näky miellytti minua.

Heti kun olin ehtinyt pikkaisen sisälle vapaaseurakunnan meininkiin, ilmoitin vanhimmistolle, että haluan mennä kasteelle, johon minulle ensin sanottiin ettei Vapaakirkossa ole pakko mennä kasteelle. No pantuani asialle kovasti painoa Vantaan vapaaseurakunnan pastori Tomi Vaahtera kastoi minut sitten joulukuussa yhdessä erään toisen tyypin kanssa Tikkurilan helluntaiseurakunnan altaassa. Miksi helluntaiseurakunnassa? No siksi, että Vantaan vapaaseurakunnassa ei ollut kasteallasta ja koska pääkaupunkiseudulla vapaiden suuntien kesken oli myönteistä ekumeenista kehitystä ollut, niin mentiin mieluummin kastamaan lähelle omaa seurakuntaa sen sijaan että olisi menty Helsinkiin Annankadulle asti. Pidin oikein upean kastajaispuheen, mutta sen teksti ei ole säilynyt. *<:)

Pidin vauhtia, ja jo seuraavan vuoden, eli v:n 1996 tammikuussa minut liitettiin Vantaan vapaaseurakunnan varsinaiseksi jäseneksi. Piti oikein viedä sitten jäseneksitulolappu virastoon. Se oli kyllä kauhean tyhmÄÄ! Byrokratia on kauhea asia. Varsinkin kun minua inhotti - ja inhottaa edelleen – tuollainen isoveli valvoo- meininki.

Seurakuntaelämäni alussa olin kamalan innoissani Vapaakirkosta. Vaikka tuntui siltä, että Vapaakirkon teologiassa on mielettömyyksiä, niin kuitenkin olin valmis antamaan pikku virheet anteeksi, sillä kokonaisuutena Vapaakirkko tuntui kuitenkin hirveän raikkaalta. Tietoni helluntaiherätyksestä ja Suomen luterilaisesta kirkosta auttoivat osaltaan kiinnittymistä Vantaan vapaaseurakuntaan ja Vapaakirkkoon. Kirkon ihailuni vuoksi minua seurakunnassa myös varoitettiin tästä: sanottiin, että kaikki kirkot ovat epätäydellisiä ja ettei pidä liikaa vaatia todellisuudelta.

Seurakunnasta riippumattomista syistä minuun iski heti kasteen jälkeen masennuskausi. Elämä oli minua ennenkin potkinut kovasti päähän, joten masennuskausi sopi tähän kuin nappi silmään. Ja se kesti hyvin pitkään.

Sain Vapaakirkosta paljon hyviä ystäviä, tuttuja ja kavereita. Minulla alkoi olla ihmissuhteita aivan uudella tavalla. Aikaa myöten sain seurakunnallisten tuttavuuksieni ansiosta kristittyjä ystäviä ja tuttuja myös kirkkoni ulkopuolelta. Tähän liittyy poikkikirkollinen raamattupiiri, joka kiersi osanottajien kodeissa, ja johon minäkin sitten aloin jossain vaiheessa ottaa osaa. Raamattupiirit olivat kivoja (ja ovat vieläkin). Olin tätä ennen osallistunut myös vapaakirkollisiin "soluihin", mutta niihin ei nyt tässä puututa.

Oppiristiriitani

Kun olin joutunut v.:n 1998 alussa kahden Vantaan vapaaseurakunnassa käyvän hyvän naispuolisen tutun kanssa lyhyen ajan sisällä vaikeisiin teologisiin riitoihin (ensimmäinen riita oli juuri helluntailaisuudesta loikanneen naikkosen kanssa), kuvitelmani Vapaakirkon suuresta "vapaamielisyydestä" romahti. Aloin nähdä Vapaakirkossa vaikeita atavismin merkkejä.

Huomautan tässä, että tämä kiista oli ja on ainoastaan teologioiden välinen. Yhtään ystävyyssuhdetta se ei ole katkaissut eikä kukaan ole ikinä uhannut minua seurakunnasta erottamisella. Niin se käy.

Kauhein asia Vapaakirkossa minusta oli (ja on) usko helvetin olemassaoloon. Minähän olin uskonut, että ne ei-pelastuneet eivät joudu helvettiin vaan vain kuoleman omaksi. Minusta alkoi tuntua siltä, että Vapaakirkosta ei kyllä ikinä saa kitkettyä turmiollista helvettioppia! Ja sen opin tärkeys kirkolleni paljasti minulle Vapaakirkon teologian onttouden. Minusta ei muuten ole mitenkään kummallista, että muslimit uskovat helvettiin, mutta outoa on se, että niin monet jeesuslaisetkin pitävät sellaista välttämättömänä. Ja helvetti-oppi puolestaan liittyy Vapaakirkon muuhun teologiaan: näkemykseen Raamatusta Jumalan ehdottomana Sanana ja yleensä kirkon filosofiseen asennoitumiseen, jossa minun mielestäni on jotain pahasti vinossa (sama asenne on kyllä kauhean yleinen kaikissa muissakin kristillisissä kirkoissa).

Kuitenkin näin arvosteltaessa on oikeudenmukaisuuden nimissä muistettava myös kaksi asiaa:1) vaikka yleinen mielipide Vapaakirkossa onkin sillä kannalla, että ikuinen helvetinpiina on tosiasia, niin silti kirkossa on jäseninä yksittäisiä ihmisiä, jotka minun laillani eivät usko tuohon oppiin, ja 2) monet ikuisen helvetinpiinan olemassaoloa kannattavat kristityt eivät usko täysin vakaumuksella siihen oppiinsa, vaan enemmänkin kristillisen tradition kunnioittamisen vuoksi.

Vain omassa päässäni käydyn minun ja Vapaakirkon välisen teologisen kiistan antaman sykäyksen ansiosta aloin epäillä aikaa myöten myös omaksumaani oppia kuolemanjälkeisestä elämästä. Se ei jotenkin tuntunut enää "sisäisesti loogiselta". En tietenkään palannut normaaliksi, so. helvettiin uskovaksi, mutta on ollut jotenkin vaikea sittemmin muodostaa itselleen käsitystä, miten ylösnousemuksen jälkeisen elämän laita on. Kiista aiheutti myös sen, että entistä enemmän aloin uskoa yksilön omaan moraaliseen vastuuseen, jota mikään ei saa järkyttää.

P.S.: Suomen Vapaakirkko on kuitenkin mielestäni loistava valinta kaikille kristilliseen uskoon tulleille, jotka suostuvat uskomaan ikuisen helvetinpiinan olemassaoloon. Vapaakirkossa on muuten nimittäin vahva vapaahenkinen perusvire, kuten sanottu.

Uutta 12.9.2001:

Nyt ihan äskettäin olen pistänyt vireille eroni Suomen Vapaakirkon jäsenyydestä. Tässä ratkaisussa on kyse yksinkertaisesti vain siitä, että Suomen Vapaakirkko ottaa päähän! Sanotaan, että kristityn elämälle ja kasvulle kristillinen seurakunta on oikeastaan välttämättömyys. Mutta entä sitten, kun ei voi enää edes käydä seurakunnan tilaisuuksissa tuntematta tarvetta repiä pelihousujaan! ...Ei voi mitään, mutta helvettioppikysymys kertakaikkiaan on minulle kynnyskysymys.

Pärjään paremmin ilman Suomen Vapaakirkkoa.

Uudempi 16.10.2001:

Edellisellä viikolla sain viimein tiedon, että ero on nyt tosiasia. Tapahtukoon Jumalan tahto!

Seuraavat tekstit voi halutessaan käydä lukemassa nk. pääblogini puolella:

Seurakunnan haikailua

Miten tulla uskoon ilmaisun kristillisessä merkityksessä

Raportti joulunaluskirkossa käymisestä (19.12.2013)

...Kaikki blogimerkintäni kirkossakäynneistä

Asiaan ainakin jotenkin liittyvää kirjallisuutta:

• T.P. Virkkunen: Yksilön uskonnollinen kehitys

• T.P. Virkkunen: Uskonto ja maailmankuva

• Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus (kristillinen romaani)

Vakavaa höpötystä: "Siihen aikaan minä olin todella viisas ja ymmärsin kaiken"

PS. Ensimmäinen äkillisistä hengellisluontoisista kriiseistäni oli ollut vuonna 1993 tapahtunut kristinuskon perusasian tajuaminen. Vuonna 2016 taas olin ruvennut ajattelemaan, että Kristuksen sovitustyön ja Pyhän hengen voiman takana ei välttämättä olekaan toimivaa Jumalaa, vaan että kyseessä saattaa olla pelkästään hyvää tekevä psykologinen ilmiö. Vuonna 2021 olin tullut siihen tulokseen, että ei edes tarvita turvautumista Kristuksen sovitustyöhön. Riittää, että tajuaa, että ihminen ei kykene muuttamaan itseään moraaliseksi eikä motiivejansa puhtaiksi. Eikä hänen pidä sellaista yrittääkään. Ihminen muuttuu yrityksestään riippumatta, jos muuttuu. Siteeraan lopuksi Jeesus Nasaretilaista: "Mikä on ihmiselle mahdotonta, on Jumalalle mahdollista."