https://sites.google.com/view/kimmonlinkit/etusivu

Kuvan lähde BBC

Darwinistinen ajattelutapa perustuu siihen, että lajin tulee sopeutua elinympäristöönsä, niin että se saa ravinteita kasvaakseen ja kehittyäkseen. Mutta kyky etsiä ruokaa ei tietenkään riitä lajin menestyksen takaamiseksi, vaan sen on osattava välttää paikallisia uhkakuvia kuten tuliperäisiä onkaloita, joissa oleva kaasu voi olla hyvin kuumaa. Samoin lajin pitää tietenkin osata hankkia ruokaansa sekä vältellä saalistajia, jotka uhkaavat sen jäseniä. Tuon takia lajin jäsenillä pitää olla suojaväri, joka suojaa niitä saalistajilta tai sitten sen pitää olla jotenkin sellainen, että sen syöminen ei ole mikään kovin houkutteleva vaihtoehto.

Kuitenkin jokaisen lajin on täytettävä sellainen ehto, että sen populaatio ei saa kasvaa liian suureksi, jotta kaikille sitten riittää syötävää. Jos puhutaan dominoivista pedoista kuten Tyrannosaurus Rex:istä joka yleisemmin tunnetaan nimellä T-Rex, niin sen ongelma ainakin paikoin oli populaation kasvaminen ylisuureksi, jolloin tuo eläin sitten metsästi oman ruokansa loppuun. Samoin munia ja sen poikasia syövät eläimet sitten verottivat T-Rex:in jälkeläisiä, niin että tuon lajin loppu oli vain sinettiä vaille valmis. Tällä tarkoitan sitä, että jos laji on liian ylivoimainen, niin sen populaatiota sitten säätelee ravinnon saanti kuten on käynyt muutamille pöllöille.

Esimerkiksi jossain saarella oli jäljellä vain muutamia T-Rex:jä, joiden koko kasvoi valtavaksi ilmeisesti degeneroitumisen seurauksena. Kun puhutaan genetiikasta, niin silloin tietenkin pitää muistaa se, että lajien yksilöiden määrän pitää olla tarpeeksi suuri, jotta geneettinen perimä ei alkaisi rikastua, jolloin laji kohtaa degeneroitumiseksi sanotun ilmiön. Tuolloin normaalisti resessiivisten eli väistyvien geenien osuus lajin jäsenten perimässä alkaa kasvaa. Ja kun lajin populaatio on pieni, niin silloin yleistyvät myös resessiivisten geenien aiheuttamat perinnölliset sairaudet ja epämuodostumat.

Resessiivisten geenien vaikutus perustuu siihen, että tuo mutatoitunut geeni pitää tulla molemmilta vanhemmilta, jotta henkilö sairastuu perinnölliseen sairauteen. Karrikoiden voidaan siis todeta, että “yksi yksilö ei lajia tee”. Kun laji syntyy, niin se tapahtuu usein siten, että lajien geeniperimät jotenkin yhdistyvät, ja yksi suurimmista perimän muokkaajista ovat retrovirukset, joiden RNA-pätkät kiinnittyvät eri olioiden perimäainekseen, jolloin lajin perimä muuttuu. Muutos voi olla suotuisa tai negatiivinen lajin kannalta. Mutta se että säilyykö laji elinkelpoisena vaatii tietenkin tietyn määrän yksilöitä. Retrovirukset ovat viruksia, joiden perimäaines on yleensä RNA:n muodossa, ja joka ei aiheuta oikaestaan yhtään mitään oireita ihmisessä tai missään muussakaan lajissa..

Tietenkin esimerkiksi AIDS-virus on myös RNA-retrovirus, joka tarttuu ihmisen immuunisoluihin. Sen tappavuus perustuu siihen. että vasta-aineet sekä syöjäsolujen entsyymit eivät pääse kiinni sen perimään, joka ajautuu sitten käänteiskopioinnin avulla osaksi tuon syöjäsolun perimmää. Käänteiskopioijaentsyymi saa nimittäin solun oman tuotantojärjestelmän muuttamaan AIDS-viruksen RNA:n DNA:ksi, joka sitten siirtyy solun tumaan. Tuossa DNA-pätkässä on koodi, joka saa solun tuottamaan uutta virus-DNA:ta jatkuvasti, jolloin solun tuma täytyy lopulta peräkkäisistä virus-DNA-juosteista, jolloin solu tuottaa sitten pelkkiä viruksia.

Koska AIDS-virus kuten muutkin virukset tarttuu solun perimään, niin kaikki tuon infektoituneen solun tytärsolut ovat myös virusten valtaamia, ja niiden tuotantojärjestelmä valjastetaan lopulta virusten kopioiden tuottamiseen. Osa noista retroviruksista on todella tappavia. Kuitenkin osa noista retroviruksista vain kirjoittaa koodinsa toisen eläimen DNA:han, ja sitten eläimen jälkeläinen muuttuu hieman, ja tämä koskee nimenomaan sukusoluihin tarttuvia retroviruksia. Kuitenkaan yksittäinen eläin ei tee missään nimessä lajia, ja ensin tietenkin jalostuu lajike, eli lajin valtavirrasta poikkeava kanta, joka sitten kuroutuu omaksi lajikseen.

Mutta säilyäkseen hengissä pitää tuon populaation olla sellainen, että sen geeniperimä pysyy tarpeeksi vaihtelevana,, ja sitten tietenkin alussa ainakin sen “ensimmäisen yksilön” pitää olla sellainen, että tuo olento olisi se mieluisampi kumppani lisääntymistä ajatellen. Kuitenkin yksittäisen risteymän on vaikea löytää kumppania eläinmaailmassa, ja siksi ne jäävät usein yksin. Kuitenkin on tapauksia, missä voidaan epäillä ihmisen jotenkin vaikuttaneen yksilön kehitykseen. Näitä erityisellä tavoin mutatoituneita yksilöitä sanotaan “montauk-hirviöiksi”, eräälle saman nimiselle rannalle ajautuneen olion mukaan. Kun puhutaan sellaisista rantaan ajautuneista olennoista, joilla on ikään kuin karvapeite, niin silloin tietenkin heti tulee mieleen sellainen ajatus, että olisiko kyseessä jääkarhun ruho, jonka merivirrat kuljettavat johonkin rannalle. Mutta tietenkin on olemassa oikeasti dokumentoituja tapauksia yksittäisistä sekä eriskummallisista olennoista, joita on olemassa.

Tietenkin Kolossikalmari on yksi lajeista, joita on vasta vähän aikaa sitten löydetty, ja kyseessä on todella massiivinen mustekala, jonka pyyntilonkeron pituus voi olla jopa 30 metriä. Tai oikeastaan kukaan ei tiedä kuinka suuriksi nämä syvänmeren pedot sitten voivat kasvaa. Mutta esimerkiksi muutamia yksittäistapauksia vuodessa tulee ihmisten tietoon. Toki ne voivat olla vammautuneita yksilöitä, mutta joissakin tapauksissa voidaan kysyä, että onko kyseessä oikeasti ainutlaatuinen risteymä. Mielenkiintoinen tapaus liittyy eläimeen nimeltään “Tasmanian pussihukka”, joka on ollut ilmeisesti verraten yleinen pussipeto Australiassa.

Eli kun 1800-luvulla tuosta eläimestä maksettiin tapporahaa, niin tuon eläimen raatoja oli tuotu 2184 kappaletta viranomaisille vuosien 1888-1909 välillä, mutta kuitenkaan tuota eläintä ei koskaan oltu observoitu luonnossa, ja joidenkin ihmisten mielestä noita eläimiä oli hiukan liikaa. Kuitenkin viimeinen varma havainto Tasmanian sudesta on eläintarhasta, missä viimeinen noista eläimistä kuoli vuonna 1936. Kyseistä eläintä pelättiin siksi, että se joi kuulemma saaliseläinten verta, mutta kuitenkaan tuo tapa ei ole mitenkään ainutlaatuinen eläinmaailmassa.

Ja monet muutkin eläimet tekevät niin, koska silloin ne eivät jätä verta jälkeensä, mikä voisi houkutella niiden omia vihollisia paikalle. Kun puhutaan tuosta tapporahasta, niin saattaa olla niin, että noita tapporahoja on maksettu myös villikoirista sekä muista eläimistä, joita sitten on ylpeästi käyty näyttämässä viranomaisille, jotka eivät välttämättä ole tunteneet tuota olentoa. Tuolloin saattoi tietenkin myös tavallinen koira joutua ammutuksi, ja sitten tuohon raatoon vain maalattiin raidat, jotta se sitten menisi viranomaisiin läpi "tasmanian kauheana pussipetona", ja kyseisen eläimen tappaja sitten voisi käydä kuittaamassa tapporahan. Ja joidenkin ihmisten mielestä tuo olento saattaa edelleen lymyillä Tasmanian metsissä.