Keskiaikainen tieverkko kulki linnojen ja hallintopaikkojen välillä siellä, missä asutustakin oli. Varsinaisia maanteitä oli seitsemän tai kahdeksan, ja tärkeimmät olivat Suuri Rantatie eli Kuninkaantie Turusta Viipuriin ja Hämeen Härkätie Turusta Hämeen linnalle. Suurin osa matkoista taitettiin kävellen. Esimerkiksi Hämeen Härkätien taittaminen Hämeestä Turkuun kesti 4–6 päivää jalkapatikalla, hevosella päivän pari vähemmän, ellei sitten ollut kruununlähetti, jolla oli oikeus vaihtaa hevosta matkan varrella. 1700-luvulla vaunut yleistyivät ja yhä useammista teistä rakennettiin 3,6 tai 6 metriä leveitä eli sen ajan isoja valtateitä. Oikeastaan nopein tapa matkustaa oli matkanteko talvella reellä, ja vielä 1700- luvulla suurissa osissa maata talvitiet olivat kesäteitä tärkeämpiä. Kesällä vesillä liikuttiin veneillä, talvella järvenselät ja joenuomat olivat tasaisina ja puuttomina erinomaisia edettäväksi hevospelillä. 

Teitä tarvitsivat eniten kauppiaat ja talonpojat, jotka kuljettivat kauppatavaroita kaupunkiin myytäväksi, sodankäynti ja joukkojen kuljetukset, hallinto eli verotus ja tiedonkulku sekä tavalliset ihmiset, jotka matkasivat jatkuvasti kirkolle, myllylle, markkinoille tai vaikkapa sukulaisiin. Teillä kulki myös kiertäviä käsityöläisiä, laukkuryssiä, uutta asuinpaikkaa hakevia muuttajia ja rosvoja. Vaikka kulkeminen oli hankalaa, oli se sitäkin tärkeämpi osa ihmisten elämää – kestihän se kauan ja vaati suunnittelua.

Artikkelin tekstiähteet:

Aikamatka keskiajan Suomeen, jakso 2: Matkaanlähtö Portaankylästä kohti Turkua; https://areena.yle.fi/audio/1-3005625.

Haapala, Pertti ja Toivo, Raisa Maria (toim.), 2007: Suomen historian kartasto. Karttakeskus.

Lahtinen, Rauno, 2014: Turun historia. Turkuseura.

Vahtola, Jouko, 2003: Suomen historia – jääkaudesta Euroopan unioniin. Otava.

Vakkilainen, Matti, 1982: Vanhoilla valtateillä. Kruununteiden ja kansanpolkujen vuosisataisia vaiheita. Scan-auto, Helsinki.