Sadonkorjuupidot
20.-22. syyskuuta 2024, Pakin talo, Helsinki.
On taas aika juhlistaa satokauden päättymistä ja kokoontua viettämään riemukkaita pitoja ahkeran uurastuksen antimista nauttien!
Sadonkorjuupidoissa elävöitetään 1700-luvun talonpoikien ja rahvaan sadonkorjuun juhlintaa Pakin talolla Helsingissä. Viime vuoden tapaan ohjelmassa on luvassa pelejä, leikkejä, tanssia, elävää musiikkia, aikalaista ruokaa ja iloista tunnelmaa autenttisessa miljöössä. Tapahtuma on ensimmäistä kertaa kolmipäiväinen!
Sunnuntaina 22.9. tapahtuma on avoinna historianelävöityksestä kiinnostuneille. Ystävät, sukulaiset ja muiden aikakausien harrastajat ovat tervetulleita vierailulle!
Paikka: Pakin talo, Etupellontie 2, 00680 Helsinki. (Katso lisätietoa sivun alareunasta.)
Saapuminen: Lisätietoa tulossa.
Pukukoodi: 1700-luvun talonpoikainen tai rahvaan (tai sotilaan) asu. (Katso pukeutumisohjeistus alempana.)
Astiat: Osallistujat tuovat mukanaan omat teemaan sopivat ruokailuvälineet (esim. puiset ruokailuvälineet ovat oiva valinta). Lautanen, aterimet, juoma-astia.
Talkootehtävät: Osallistujilta odotetaan pientä talkootyötä tapahtuman hengen mukaisesti. Ilmoittaudu valitsemaasi talkootyöhön etukäteen ilmoittautumislomakkeella. (Tulossa myöhemmin.)
Koristeet: Päreitä tai kynttilöitä emme voi turvallisuussyistä polttaa, joten mikäli sinulla on patterikäyttöisiä aidon näköisiä kynttilöitä, tuothan niitä mukanasi (nimikoituna) tunnelman luomiseksi! Sadonkorjuun merkeissä myös lampaantaljoja tai villoja voi tuoda penkin pehmikkeeksi ja koristeeksi.
Omat juomat: Tapahtumaan saa tuoda omia juomia.
Ruoka: Tapahtumassa syödään ja valmistetaan yhdessä ruokaa. Ruoanlaittoon ja tarjoiluun voi osallistua talkootyönä etukäteen tai paikan päällä.
Elävöittäjien pikkumarkkinat: Tapahtumassa järjestetään jälleen pienimuotoiset elävöittäjien markkinat, tällä kertaa Pakin talon ulkorakennuksessa. Myyntiepisteen saa pystyttää jo perjantaina ja markkinat jatkuvat sunnuntaihin saakka. Rakennuksessa ei ole sähköä ja siellä on pimeää. Tuotteita myyvät tuovat itse tarvitsemansa valot (patterit tai ladattavat). Valoja ei tarvitse yrittää muokata historialliseen ulkoasuun. Markkinoille saa tuoda mukanaan Societé Helsingin aikakausiin sopivia (1700-1900-luvun alku) elävöitystarvikkeita, vaatteita ja muita tavaroita, joita voi myydä, vaihtaa tai lahjoittaa muille osallistujille. Tapahtuman päätyttyä juhlaväen tulee viedä mukanaan kaikki ylijääneet tavarat.
Tanssi: Sadonkorjuupidoissa tanssitaan 1700-luvun talonpoikaistyyliin sopivia tansseja.
Musiikki: Lauantai-illan pitojen musiikista vastaa pelimanni. Soittohaluiset taitajat voivat ottaa soittimensa mukaan tapahtumaan.
Pajatoiminta: Tapahtumassa on mahdollista toteuttaa teemaan sopivaa pajatoimintaa perjantaina ja sunnuntaina. Tapahtumaan kaivataan myös teemaan sopivia pelejä ja leikkejä. Pajoista ja leikittämisestä innostuneet, kertokaa ilmoittautumislomakkeella.
Ompeluseurat: Sunnuntaina tapahtumassa on mahdollisuus viettää aikaa yhdessä leppoisasti käsitöiden, pajojen tai markkinoiden merkeissä. Ota oma projekti mukaan!
Yöpyminen: Tapahtumassa saa viipyä koko viikonlopun! Piha-alueelle voi pystyttää historiallisia telttoja ja yöpyä niissä. Päärakennuksessa voi yöpyä lattiamajoituksessa (omat petitarvikkeet), mutta tällöin pedit täytyy purkaa aamuisin pois tapahtuman tieltä autoihin tai ulkorakennuksiin. Parkkipaikalle voi tuoda asuntoauton tai vaunun, mutta sähköä ei voida niihin luvata. Lisäksi lähistöltä kannattaa tarkistaa AirBnB-majoitukset.
Avoimet ovet: Sunnuntaina tapahtuma on avoinna historianelävöityksestä kiinnostuneille. Ystävät, sukulaiset ja muiden aikakausien harrastajat ovat tervetulleita vierailulle!
Loppusiivous ja tapahtumasta poistuminen: Tapahtuman loppusiivous tehdään yhdessä.
Alta voit lukea yleistä tietoa Sadonkorjuujuhlien historiasta, yleiset pukeutumisohjeet ja lisätietoa Pakin talosta.
Sadonkorjuujuhlat
Sadonkorjuuta on perinteisesti juhlittu tiettyinä päivinä vuodessa ja siihen liittyy paljon alueellisia traditioita, kuten pelejä, leikkejä, runsaasti ruokaa, juomaa, musiikkia, tanssia ja erilaisia, usein juuriltaan pakanallisia uskomuksia ja riittejä. Etelä-Suomessa Jaakonpäivään liittyi Heinäntekoa. Ollin päivä eli Norjan kuningas Olavi Pyhän päivä on ollut pyhä. Silloin ei sopinut kortta koota tai marjastaa. Uskottiin, että sudet, karhut ja käärmeet rankaisivat pyhän rikkojaa. Päivästä muodostui kesän ja syksyn raja, johon liittyi uskomuksia ja sanontoja päivien hämärtymiseen liittyen sekä kalan nappaamiseen. 1600-luvulla pöytäkirjojen mukaan Ruokolahdella ja Jääkillä mainitaan, että päivä pyhitettiin pukeutumalla juhlavaatteisiin, juomalla ja pidättäytymällä arkitöistä. Kuopion rovastin pöytäkirjoista on säilynyt maininta vanhoista pakanallisista perinteistä, jotka alueella edelleen sallittiin "Olevin lambat, Kekri lambat, Catrinan lahjat, Dapanin maljat, Ukon wakast". Christfrid Ganander (1789) kertoo Mythologia Fennicassa näin "Ollin päivä, Ollin messu, silloin ei kukaan uskaltanut korjata heinää, pelosta, että jos silloin liikutteli karjanrehua, karhu tekisi vahinkoa. Silloin teurastettiin ja syötiin Willa-wuona (keritsemätön keväinen karitsa) kun leikkuu lopetettiin, jota varten myös valmistettiin olutta ja viinaa. Kun lammas tuotiin sisään, niin piti lehvän ja kuusen oksilla pirskottaa vettä kynnykselle. Ennen kuin uskallettiin maistaa mitään laitoksia, niistä piti kaataa vähän penkinsoppeen pöydän päässä ja lattialle sekä Aatto-koivun juurelle, koivun, joka juhannusaattona oli pystytetty pihalle. Sirppi juustoa keitetään tai paistetaan ja syödään tänä päivänä Pohjanmaalla." Orsan rovasti on vuonna 1774 laatinut tarkan kuvauksen Taalainmaan Savolaisten Olavin päivän vietosta ja villavuonan teurastamisesta, josta käy ilmi, että kyseessä on uhriateria.
Vielä 1600-luvulla Raja-Karjalassa Anastasian päivä oli lammasten päivä jolloin kappeliin vietiin uhrilahjana villoja, jotta lampailla olisi jatkuvasti menestystä. Lampaille myös leivottiin kullekin oma kakku, jotka niille syötettiin. Inkerissä päivään kehittyi lisäksi naisten juhla, jota on kutsuttu myös viljankorjausjuhlaksi. Juhlaan osallistuivat saman kylän vaimot, jotka keittivät yhdessä olutta ja ostivat viinaa. "Kun pellavat oli kolkittu, liinat puhdistettu, maaomenat korjattu, juhlittiin kaksi päivää Ensin syötiin, sitten juotiin, laulettiin ja tanssittiin." Naiset pukeutuivat miesten vaatteisiin ja kävivät välillä hoitamassa asioita ja lypsämässä lehmät, jonka jälkeen he palasivat takaisin juhlimaan. Nämä juhlat saattoivat muuttua hyvinkin villeiksi.
Mikkeli on päättänyt sadonkorjuun, johon liittyy monia sanontoja, kuten "Mikosta päre pihtiin, tutti ruukkiin, kaali kuppiin akat pirttiin ja nauriit kuoppaan" mikä tarkoitti, että naiset ryhtyivät tupatöihin ja viimeinenkin sato korjattiin. Myös karja laitettiin talviteloille navettaan ja kun kaikki oli laitettu talteen saattoivat köyhät anelijat lähteä kiertueelleen. Mikkelinpäivä on myös ollut vanha palvelijain vuosipäivä, jota seurasi vapaa eli runtuviikko, jonka jälkeen saattoi seurata muutto uuteen palveluspaikkaan.
Kekri mainitaan jo Mikael Agricolan Psalttarin suomennoksen alkupuheessa (1551) Karjalaisten palvomien jumalten joukossa. Karjansuojelija Kekristä on lähteitä edelleen 1600-1700-luvuilta. Oikeudenpöytäkirjaan on tallentunut maininta "Kekrin lampaista" joita syötiin epäkristilliseen tapaan. Kekri juhlana liittyy kaikkeen sellaiseen, mikä viittaa satokauden päätökseen. Kekri ei ollut päivästä riippuvainen juhla vaan sitä juhlittiin silloin, kun kaikki satokauden työt oli tehty. Tämä tarkoitti sitä, että kekrin juhlinnan ajankohta vaihteli eri alueilla ja jopa eri taloissa. Ajankohta vakiintui pyhäinmiesten päivään vasta 1800-luvulla. Muinaiset suomalaiset aloittivat vuotensa syksystä joten kekri on ollut samanaikaisesti sekä satokauden viimeinen päivä, että uuden vuoden ensimmäinen päivä ja siksi vuoden tärkein juhla. Työn juhla ja sadon juhla. Vanhat kekriin liitetyt perinteet ovat aikojen saatossa siirtyneet Joulun ja uudenvuoden juhlaperinteiksi. Esimerkkejä tällaisista ovat kekrileikit eli joululeikit, kekrirauha eli joulurauha ja erilaiset taiat ja ennustukset. Useimpiin sadonkorjuun päiviin liittyy lampaan tai pässin teurastaminen, syöminen ja muita juuriltaan pakanallisia perinteitä.
(Lähde: Vilkuna, K. & Tanttu, E. 1992. Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 19. p. Helsingissä: Otava.)
Mansikkatyttö - Nils Schillmark, 1782. Kansallisgalleria.
Ruotsalaista rahvasta - Pehr Hilleströmin maalauksesta
Gårdfarihandlare - Pehr Hilleström. Nationalmuseet.
Giuseppe Aberci, 1799
Pukeutumisohjeistus
Sadonkorjuupidot ovat 1700-luvun rahvaan eli ns. “tavallisen kansan” juhla. Tässä lyhyt ja hyvin karkea ohjeistus tyypillisiin suomalaisiin rahvaan asuihin pitoja silmällä pitäen.
Rahvaan pukeutuminen sai etenkin kaupungeissa ja niiden ympäristöpitäjissä vaikutteita säätyläisten pukeutumista, joten länsimaisen muodin vaikutukset valuivat viiveellä myös alempiin kansanosiin. Toisaalta rahvaan asu säilytti osin myös vanhollisia piirteitä aiemmilta ajoilta. Tämän voi nähdä esimerkiksi talonpoikaisten juhlavaatteiden värimaailmassa, jossa barokin värit, kuten musta ja punainen, pitivät pintansa läpi 1700-luvun. Heidän pukeutumisensa oli siten sekoitus sekä uutta että vanhaa. Lisäksi pukeutumisessa oli joitakin alueellisia eroja esim. maan länsi-, itä- ja pohjoisosien välillä. Yksilön asemalla, taloudellisilla edellytyksillä ja taustalla on ollut vaikutusta siihen, miten hänen on ollut mahdollista pukeutua. Varakkaan säätyläisrouvan piika on esimerkiksi mahdollisesti voinut saada emäntänsä vanhoja vaatteita käyttöönsä, jolloin hänen vaatteensa ovat voineet olla, vaikkakin kuluneita ja säätyläismuodista jo pois jääneitä, silti arvokkaampia ja uudenaikaisempia kuin syrjäisimmällä maaseudulla työskennelleellä torpan piialla. Kaikkia alueellisia eroja ei ole hyvin dokumentoitu, joten tiedon murusia on keräilty mm. matkakertomuksista, maalauksista, perunkirjoista ja muista lähteistä. Tässä ohessa siis hyvin lyhyt ja pelkistetty selitys siitä, mitä 1700-luvun rahvaalla olisi voinut olla juhlapukuna.
Sadonkorjuupidoissa pyritään elävöittämään rahvaan elämää sen tarkemmin alueeseen sitoutumatta. Mikäli haluat elävöittää karjalaista, pohjoissuomalaista, Suomen sisämaasta, rannikkoseuduilta tai muualta Ruotsin valtakunnasta kotoisin olevaa talonpoikaa tai rahvasta, on se kaikki enemmän kuin tervetullutta. Sadonkorjuupitoihin on myös sopivaa osallistua sotamiehen asussa.
Yleisimmät rahvaan asun materiaalit olivat villa, pellava ja hamppu. Puuvilla alkoi pikkuhiljaa yleistyä 1700-luvun loppupuolella, mutta etenkin painokuviotu puuvilla oli hyvin arvokasta. Rahvaan pukeutumista pyrittiin säätelemään erinäisin yleellisyysasetuksin, joilla koreilua haluttiin rajoittaa. Asetuksissa silkki sallittiin rahvaalla vain huiveihin, myssyihin tai esiliinoihin, joten erityisesti kirkkoon mennessään tai juhliin osallistuessaan saattoi varakkaampi rahvaskin käyttää silkkiä. Karkeana yleistyksenä voidaan sanoa, ettei maaseudun rahvaan koko asu olisi ollut kukkakuvioista puuvillaa tai silkkiä 1700-luvulla. Pitsi on ollut äärimmäisen arvokasta, etenkin leveät pitsit, joiden käyttöä myös yleellisyysasetukset pyrkivät rajoittamaan. Yleellisyysasetuksien vaikutus on kuitenkin jäänyt kiistanalaiseksi, sillä niiden noudattamisen valvominen oli käytännössä hankalaa, ja mainintoja säännöistä poikkeavasta pukeutumisesta on tallentunut aikakauden lähteisiin. Koreammalta näyttääkseen rahvas on kalliiden materiaalien sijaan hakenut juhlapukuunsa näyttävyyttä kirkkailla väreillä ja kuvioilla ja koristautunut mahdollisuuksiensa mukaan. Kansallispuvuissa tämä on edelleen nähtävissä esimerkiksi värikkäissä raitahameissa, koristeellisissa päällistaskuissa, silkkihuiveissa ja nauhoissa. Mikä tahansa kansallispuku ei kuitenkaan ole tapahtumaan soveltuva asu, vaan se soveltuu 1700-luvun historianelävöitykseen vain siinä tapauksessa, että se on tarkistettu ja sen osat perustuvat 1700-luvun esikuviin (esim. Uskelan naisen tarkistettu puku tai Hämeen tarkistettu puku). Asuun voi kuitenkin olla mahdollista käyttää kansallispuvun osia, mikäli niiden yksittäiset osat ovat 1700-luvun tyylisiä.
Yksinkertaistettuna miehen asuun kuuluivat paita, kaulahuivi, liivi, takki, housut, polven yli yltävät sukat, sukkanauhat/-remmit, kengät ja hattu tai muu päähine. Paita on pitkä, reisille yltävä, pitkähihainen pellavapaita. Paidan kaulus sidottiin kiinni kapealla huivilla. Housut olivat polven alle yltävät, mutta ammatista tai alueesta riippuen myös pitkiä housuja käytettiin. Muodinmukaiset takit ja liivit olivat nykyistä pidempiä, mutta rahvaalla käytössä olleet liivit ja takit taas olivat usein lyhyempiä. Tyypillinen materiaali niin housuissa, liiveissä kuin takeissa oli villa. Sukat ylsivät polven yläpuolelle ja ne sidottiin paikoilleen polven alta sukkanauhoilla tai remmeillä. Kengät olivat varakkaammilla nahkaiset solkikengät, muutoin puukengät, pieksut, lapikkaat tai virsut alueesta ja vuodenajasta riippuen. Yksi esimerkki varakkaan talonpoikaismiehen juhla-asusta on Maksamaan miehen kansallispuku, josta voit katsoa pukeutumisvideon YouTubesta.
Yksinkertaistettuna naisen asuun kuului paita, hame/hameita, irtotaskut, esiliina, liivi ja/tai jakku (eli nuttu tai röijy), suuri kaulaliina, myssy, polven yli yltävät sukat, sukkanauhat ja kengät. Paita oli pitkä, mekkomainen ja avokaulainen pellavapaita, joka ylsi polven alapuolelle, tai pituudeltaan lyhyempi ylispaita, jonka alla käytettiin hankkipaitaa. Suomessa ei ole säilynyt yhtään kansannaisen paitaa 1700-luvulta, joten halutessasi voit katsoa paitaan mallia jostain 1700-luvun tyypillisen paidan kaavasta, kuten esimerkiksi täältä. Hameet olivat aikakauden näkökulmasta katsottuna lyhyitä, ulottuen vyötäröltä pohjetta puoleen väliin tai nilkan yläpuolelle. Hyvä nyrkkisääntö hameen pituudelle on, että siinä täytyy pystyä tekemään töitä ja liikkumaan kompastumatta, ilman tarvetta helmaan nostamiseen, sillä molemmat kädet tarvittiin töiden tekemiseen esimerkiksi kantaessa. Tyypillinen juhlahameen materiaali oli villa. Suuret irtotaskut olivat hameen alla mutta koristeena käytetty tasku saattoi olla myös hameen päällä. Toisin kuin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, Suomessa ei ole säilynyt todisteita jäykkien valaanluisten kureliivien käytöstä rahvaan keskuudessa, vaan kalliina vaatekappaleena ne olivat säätyläisnaisen merkki. Tukea ja ryhtiä tarvittaessa voi halutessaan käyttää nyöritettävää liiviä tai tiukasti tyköistuvaa röijyä tai nuttua. Päällysvaatteen virkaa toimitti edellä mainittu jakku eli nuttu tai röijy. Tyypillisin materiaali oli villa, joskin mainintoja sekä pellavaisista että puuvillaisista jakuista on säilynyt. Harteilla naiset pitivät huivia, joka saattoi olla hyvinkin koristeellinen. Kiinni sidottujen hiusten päällä pidettiin myssyä tai huivia. Myssyjä oli paljon erilaisia, kuten pellavaisia liinalakkeja. Vuosisadan loppupuolella myös tykkimyssyt tulivat kansannaisten käyttöön. Kukaan tyttöiän ylittänyt kunnioitettava naisihminen ei kulkenut julkisella paikalla hiukset avoimena! Sukat ylsivät polven yläpuolelle ja ne sidottiin paikoilleen nauhoilla. Ulkoiluun kylmällä säällä rahvas käytti useampaa vaatekerrosta ja turkkia - viitat olivat säätyläisten ulkovaatteita. Myös naisten jalkineina olivat varakkaammilla nahkaiset solkikengät, muutoin puukengät, pieksut, supikkaat tai köyhimmillä kesäkenkinä tuohivirsut.
Lähteitä ja kirjallisuutta löydät Société Helsingin kirjastosta.
Pienoiskaavoja, valmiskaavoja ja ohjeita asujen osiin:
Myssyjä & liinalakkeja 1700-luvulta, Durán Textiles AB.
Naisen paidan ohje, 1700-luku. Voit tehdä paidan alemman osan (ns. "kivijalka" tai "aliset") yläosaa halvemmasta ja karkeammasta kankaasta, katso mallia täältä. Huomaa, että kaikki sivulla annettu info ei välttämättä pidä paikkaansa 1700-luvun Suomen kontekstissa mutta paidan kaava ja perusohje kelpaavat.
Naisen paidan valmiskaava, 1700-luvun lopulta, Ruotsi. (Huom! Société Helsingin jäsenet saavat alennusta verkkokaupan tuotteista. Alennuskoodi löytyy Vain jäsenille -sivulta.)
Nutun kaava, n. 1750-1770, Gotlands Museum, Ruotsi / Durán Textiles AB.
Naisen röijyn kaava (KM 12974), 1700-luku, Ruotsi, Carlotta / Kulturen i Lund.
Naisen röijyn kaava (KM 12.972), 1770-1780-luku, Ruotsi, Pernilla Rasmussen, Clothes tell Stories -sivustolta.
Naisen röijyn kaava, leimattu 1787, Norja, Norsk Folkemuseum / Digitalt Museum.
Naisen röijyn kaava, Bo Skräddare, Folkdräkter-sivustolta.
Naisen liivin kaava, Bo Skräddare, Folkdräkter-sivustolta.
Naisen liivin kaava, Bo Skräddare, Folkdräkter-sivustolta.
Pakin talo
Pakin talo on 1700-luvulta peräisin oleva kotiseututalo Itä-Pakilassa. Se on Helsingin vanhimpia alkuperäisellä paikallaan sijaitsevia rakennuksia. Talo on hirsinen maalaistalo, joka on kunnostettu lähinnä 1800-luvun asuunsa. Suojaista pihapiiriä reunustaa viisi aittaa ja savusauna. Pakin talo on paikkakunnan kantatila, ensimmäinen sen seitsemästä ”savusta”.
