Väitöskirjassani kiinnostuin siitä, miten suuri rooli kehollisella kommunikaatiolla on intiimeissä ihmissuhteissa. Sama koskee toista ihmiselämän yhtä perustavanlaatuisinta ihmissuhdetta - parisuhdetta.

Parisuhteessa on kyse kahden aikuisen välisestä sopimuksesta, jossa usein jaetaan arjen, ajan, talouden ja haaveiden lisäksi intiimi emotionaalinen ja kehollinen yhteys. Tämä asettaa ihmisen parisuhteessa myös haavoittuvaan asemaan, ja keholliseen vuorovaikutukseen, koskettamiseen, tunteiden näyttämiseen -- tai näiden puutteisiin -- voi sisältyä myös paljon väärinymmärryksiä. Mitä tarkoittaa, kun toinen ei tulekaan lähelle, tai ei osoita tunteita samalla tavalla kuin itse? Tai jos hän tulee liian lähelle silloin, kun haluaisi omaa tilaa?

Jokaisella meistä on omanlaisensa tarve läheisyydelle ja intiimiydelle ja suhteen osapuolilla nämä tarpeet eivät välttämättä ole samanlaisia. Parisuhteen vuorovaikutuksen kannalta on olennaista ymmärtää toisen ja omaa tapaa vuorovaikuttaa. Tämä voi kuitenkin olla haastavaa, koska aina emme ole tietoisia siitä, miltä oma käyttäytymisemme näyttäytyy toiselle, ja myös meidän tulkintamme heidän käyttäytymisestä voi olla väärä. Tästä syystä oman ja toisen vuorovaikutustapojen ymmärtäminen heidän omista lähtökohdistaan käsin on olennaisen tärkeää.