Havaintojen reunamilla -näyttelyn kuvat kertovat, kuinka vuorokaudenaika tai vuodenaika muuttaa kuvaa ja kuinka suhteellista aika on ihmismielelle. Kuvissa pohditaan näkevätkö silmämme samaa, mitä ymmärrämme. Valokuvan rajaaminen voi myös jättää ulkopuolelle kaiken muun ja muodostaa oman tilansa.
Kokonaisuudet ovat viipaleita, hetkiä ja sirpaleita paikoista, ajasta ja todellisuudesta. Kuvat esittävät palasia luonnosta ja metsän maagista tunnelmaa. Mukana on myös kuvia kaupungista ja siellä kohtaamistamme ihmishahmoista, jotka unohdamme välittömästi. Kuvat nostavat esiin unelmia, uupumusta - elämää.
Monikko-ryhmän jäsenet edustavat valokuvauksen eri lajeja ja tyylisuuntia. Ryhmän tavoitteena on vahvistaa jäsenten omaa taiteellista näkemystä ja ilmaisua valokuvaajina. Ryhmä järjestää yhteisnäyttelyitä. Havaintojen reunamilla -näyttelyssä on esillä jokaiselta kuvaajalta oma kuvasarja.
Näyttelyn järjestämistä ovat tukeneet Zachris Castrenin säätiö ja Finnfoto – Suomen Valokuvajärjestöt ry.
Milla Farin - Humina
Mikko Hämäläinen - Valutusaikoja
Tero Kokko - Koskettava?
Leena Laurikainen-Nuorteva - Lähellä nähtyä
Hannu Lindroth - 2021
Erja Marstio - Minun metsäni
Janne Myllymäki - Tiloja
Raimo Oinas - Ajan hetkiä
Marko Tomperi - Havaintojen reunamilla
Ryhmän kotisivu:
https://sites.google.com/view/monikko/
“Humina - Meren aaltojen muodostamaa väreilyä maapallon pintaa vasten.”
Olen harrastanut valokuvausta aktiivisesti noin 10 vuotta ja saanut sen kautta elämääni ilon ja luovuuden hetkiä. Vuosi 2021 oli kuitenkin erilainen, vaikea. En kuvannut juuri ollenkaan. Stressi, uupumus ja korona-ajan haasteet veivät ajan ja voimat. Kameraan tarttuminen tuntui raskaalta. Humina-kuvasarja syntyi jossain tämän elämän väleissä, pienissä inspiraation hetkissä.
Kuinka hahmotamme aikaa? Välillä se tuntuu laukkaavan niin, ettei perässä pysy ja toisinaan se ei millään kulu, odottaessamme jotakin tulevaa innolla. Aika on siis suhteellista ihmismielelle ja juuri tuon suhteen olemusta halusin tutkia tässä työssäni. Valokuvaaminen on minulle luonnollinen tapa hahmottaa luontoa ja samalla se antaa mahdollisuuden tutkia ajatteluamme kuvallistamalla havaintomme. Vaikka silmämme näkevät yhtä, tulkitsevat aivomme toista, ovatko havaintomme siis todenmukaisia vai kuviteltuja ja vaikuttaako aikakäsitteemme niihin?
Liike pitkään valotetussa kuvassa on helppo tulkita nopeaksi, kun taas lyhyt valotus pysäyttää näkemämme, vaikkakin vesi fysikaalisessa mielessä virtaisi vakionopeudella. Käsitämmekö maailmaa oikein vai tekevätkö aivomme meille kepposen, jota emme huomaa edes kyseenalaistaa? Osaammeko sittenkään käsitellä aikaa…
Kun kuvasta poistetaan kaikki turha, mitä jää jäljelle?
Voisiko sanoa, että jo pienenä olen piirtänyt juuri tällä tekniikalla, jossa muutamalla viivalla kerrotaan hyvin paljon. Haluan jättää katsojalle tilaa nähdä kuva omin silmin ja mielikuvituksensa avulla.
Sans rêverie
il n’y a pas de vie!
De l’amour ou du chagrin?
Des sentiments ou de la raison?
De l’amitié ou de la solitude?
Du travail ou du repos?
Ils sont tous nécessaires.
La vie consiste en petits morceaux,
ils sont tous irremplaçables
comme les arȏmes
dans la soupe de la vie.
Poésie par Tero Kokko
Traduction française Aila Malkki
Ilman unelmia
ei ole elämää!
Rakkautta vai surua?
Tunteita vai järkeilyä?
Ystäviä vai yksinäisyyttä?
Työtä vai lepoa?
Kaikkia tarvitaan.
Elämä koostuu sirpaleista,
joita kaikkia täytyy olla
elämänkeiton mausteena.
Tero Kokko 12.6.1996
Kuvissani on palasia syksyisestä ja talvisesta luonnosta, etenkin puista.
Minua kiehtoo lehdettömien puiden graafiset muodot. Ja joskus kuvaan on päässyt joku lintukin. Olen kuvannut asioita, joita lähiympäristössäni olen havainnut.
Kuvasin vuoden 2021 ajan kuukauden välein Myllypatoa kotini läheisyydessä. Kuvaamiseen käytin filmikameraa ja tulostetuista 12:sta kuvasta yhdistin 2 kuvaa eri aikajanoille. Kuvaaminen ja kuvien yhteentyöstäminen vei minut tarkastelemaan pysyvyyttä ja ajan muutosta.
Jurmon tervaleppämetsässä puiden rungot ja oksat kiemurtelevat kohti taivasta. Mielikuvitus lähtee lentoon. Puut alkavat liikehtiä. Mieleen tulee Taru Sormusten Herrasta, jossa Entit puolustavat metsäänsä. Metsä vetää minut sisälleen, aika pysähtyy.
Kuvaamalla kaksoisvalotuksella sain vangittua metsän maagisen tunnelman, jossa todellisuusden rajat katoavat.
Sanat määrittelevät sitä miten hahmotamme maailmaa, ne rajaavat sen mitä voimme kuvitella. Ranskan espace ja englannin space tarkoittavat sekä tilaa että avaruutta. Myös suomen tila-sanalla on useampi merkitys: se voi tarkoittaa asian tilaa (kuten englannin state) ja arkikielessä viitata esimerkiksi mielen- tai terveydentilaan. Hahmotamme ihmismieltä ja ajatteluakin usein tilan kautta (ajatus kulkee tai menee jonnekin). Ajattelu on avaruudellista eikä avaruus ole pelkkää ulkoavaruutta kuten sen arkikielessä helposti miellämme. Fyysinen tila on rajattua avaruutta. Toisin kuin maailmalla, valokuvalla on rajat. Ne voivat joko viitata ympärillä olevaan, tai jättää kaiken muun ulkopuolelleen, ja muodostaa oman tilansa. Valokuvien kautta me taas voimme siirtyä mielessämme toisiin tiloihin.
Teokset ovat litovedostustekniikalla toteutettuja seleeni- tai seleeni-kultasävytettyjä hopeagelatiinivedoksia.
Ajan hetkiä on lyhyt aikamatka näkymään kotiparvekkeeltani syksyn 2021 aikana. Kuvasin Luonnontieteellistä museota samasta paikasta eri aikoina, aamusta myöhään iltaan. Alituiseen muuttuva näkymä kiehtoi minua joka kerta ja minun oli vain pakko ottaa aina uusia kuvia, joita sitten kertyikin lopulta yli 300 kappaletta.
Yksittäisistä otoksista valitsin 36 kuvan sarjan, jotka yhdistin kollaasiksi niin että jokainen yksittäinen kuva näkyy viipaleena kokonaiskuvassa. Viipaleet on muodostettu säteittäisesti yhtä suurin kulmin lähtien vasemmasta yläkulmasta.
Varsinaisen viipalekuvan lisäksi tein myös toisen kollaasin, jossa kaikki viipalekuvassa käytetyt yksittäiset kuvat näkyvät ikään kuin pinnakkaisvedoksina. Pinnakkaiskuva antaa toisenlaisen näkymän ajan kulumiseen.
Yhdellä käynnillä kaupungissa kohtaamme satoja, ellemme tuhansia ihmisiä. He ovat epämääräisiä hahmoja havaintojemme reunamilla, mitkä unohdamme lähes välittömästi. Näemme heidät, muttemme tiedä havainneemme. He voivat olla vain käden ojennuksen päässä, mutta vain alitajuntamme rekisteröi heidän olemassaolonsa. Kuvaan ihmisiä niin kuin me niitä näemme ohikiitävänä hetkenä: merkityksettöminä ja satunnaisina.