matveli

Liisa Matveinen, matveli: Juurilla perinteen parissa

Olen syntyjäni ilomantsilainen ja paluumuutin tänne vuonna 2017. Täällä ovat vahvat juureni, ja halusin Ilomantsiin takaisin myös sen takia, että näillä seuduin ollaan kiinnostuneita siitä mitä teen, eli käsitöiden ohella kanteleensoitosta ja runolaulusta.

Käsitöiden lisäksi Piirolan Puodissa on myynnissä musiikkia, jota olen tehnyt eri kokoonpanoissa. Viimeisin yhtyeemme on vuonna 2021 perustettu Surento, joka on erikoistunut runolauluun ja äänellä itkemiseen. Sen lisäksi esiinnyn myös duona Tellu Turkan kanssa.

Lohtuliina kyyneliin

Kudontatöitä teen kotini yläkerrassa. Nykyään minulla on kolmet kangaspuut, jotta voin pitää niissä yhtä aikaa erilaisia loimia. Työhuoneeni pullistelee kaikenlaisia kankaita ja kudevyyhtejä. Rakastan värejä ja haluan etenkin räsymattoihin tehdä yllättäviäkin väriyhdistelmiä. Kutominen on kuin säveltämistä, erilaisilla väreillä saa luotua erilaisia tunnelmia. Mieluisinta minulle on tehdä matto asiakkaan toiveiden mukaisesti.

Pellavasta ja puuvillasta kudon käsipyyhkeitä, laudeliinoja ja pyyhkeitä. Yksi tuotteistani on Lohtuliina, jota voi kutsua myös Itkuliinaksi. Sitä suosittelen surun siivittämiin hetkiin, tilanteisiin, joissa on paljon tilaa kyynelille.

"Kyynelissä kylpiessä
valuessa suruvesien
liinasella liennyttele
lohduttele lempeästi"

Minulla käsityöläisyys suorastaan räjähti koronavuonna 2020. Kun silloin ei saanut kokoontua esittämään musiikkia, eikä tullut mistään tuloja, paukutin kaikista jämäkuteista ja vanhoista vaatteista räsymattoja.

Jos en ole kangaspuiden ääressä, minulla on oikeastaan aina kutimet kädessä. Teen enimmäkseen villasukkia, kynsikkäitä ja villapuseroita.

Tätä nykyä myös opetan kutomista sekä kanteleensoittoa ja itkuvirsipäivitystä Ilomantsin kansalaisopistossa. Minusta elämäntehtäväni on tuoda perinteemme rikkautta esille ja saada myös nykypäivän ihmiset innostumaan siitä.

Elävää perinnettä

Itse sain ensi kosketuksen kansanmusiikkiin, kun minut pakotettiin kanteleleirille lapsena. Ilomantsissa Runonlaulajan pirtillä kesätöissä ollessani tutustuin tänne tulleisiin siirtolaiskarjalaisiin ja opin heiltä paljon lauluja. Perinteen elpyminen alkoi 1970-luvulla, kun karjalaista kulttuuria alettiin uskaltaa jälleen tuoda esille.

Sibelius-Akatemian kansanmusiikin koulutusohjelmasta valmistuin vuonna 1989, ja tuon jälkeen työskentelin Kaustisella Tallari-yhtyeessä vuoteen 1994 saakka. Mestarikansanlaulajaksi minut nimettiin vuonna 2024, ja pidän arvonimeä tunnustuksena siitä, että olen tutustuttanut muita ei vain karjalaiseen ja itäsuomalaiseen vaan myös muuhun suomalais-ugrilaiseen kansanlauluperinteeseen.

Kalevalamittaisia ja kansanrunoja olen säveltänyt jo pitkään, koska olen halunnut avata runolauluperinnettä muille uudella tavalla ja saada sitä helpommin lähestyttäväksi. Näitä sävellyksiäni on muun muassa Tallarin Runolaulutanssit-levyllä, jossa sävellykset ovat valssia, humppaa ja tangoa. Yhtenä tarinana niissä on, miten Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon. Haaveenani tässäkin on ollut, että ihmiset vaikkapa kävellessään laulaisivat runolaulumittaisia lauluja samaan tapaan kuin he hyräilevät esimerkiksi Satumaata tai jotain muuta tunnettua kappaletta.

Tallarin levyn lisäksi Piirolan Puodissa on musiikkia Suden ajalta sekä duoltamme Liisa & Tellu. Vuonna 2003 perustettu Suden aika jatkaa ikivanhaa mutta edelleen elävää runolauluperinnettä. Tellu Turkan kanssa julkaistuilla levyillä on muun muassa vienankarjalaisten runonlaulajanaisten tarinoita sekä ilomantsilaisen Iro Sissottaren herkkiä tunnelmia, kauhun hetkiä ja naisen elämää.

Runolaulu on terapeuttista

Nykyihmiselle vanhat runot ovat keino löytää omia juuriaan. Itse tunnen olevani osa vuosisataista ketjua, joka yhdistää minut vanhoihin runonlaulajiin. Jos minun pitää valita säkeistä esimerkki, joka kuvaa ajatteluani, se on Ilomantsin Siitarinvaaralla asuneen Mateli Kuivalattaren ”niin on pitkät miun pihani kuin on pitkät pilven rannat”. Varsinkin kun muutama vuosi sitten muutin asumaan vaaran laelle Ilomantsissa, olen kokenut, että tämä kaikki mitä näen silmissäni, on minun.

Runolaulu on terapeuttista, sen avulla pystyy käsittelemään tunteitaan ja usein purettua pahaa oloaan. Runot ovat hyvin monitasoisia ja kuvastavat myös naisen elämän eri puolia.

Elias Lönnrot kokosi ensimmäisen Kalevalan vienalaisten runolaulujen pohjalta. Hän ymmärrettävästi kävi ensin siellä, koska asui Kajaanissa. Seuraavalla matkallaan hän tuli tänne Karjalaan, ja Kalevalan seuraavassa laitoksessa oli paljon täkäläisiäkin runoja. Vuonna 1840 ilmestyneessä Kantelettaressa on todella runsaasti Mateli Kuivalattaren laulamia runoja.

Raja- ja Pohjois-Karjalassa on todellisuudessa paljon enemmän runoja kuin mitä päätyi Kalevalaan ja Kantelettareen. Paikallisissa alkuperäisissä teksteissä on paljon ilomantsilaisia ilmaisuja ja mielenkiintoista kieltä.

Itkuvirsistä oppimastani olen kasannut tietoa myös kirjankansien väliin, eli vuonna 2015 julkaisin omakustanteena Äänellä itkun oppaan. Äänellä itkemisessä eli itkuvirsissä minua kiinnostaa kieli sekä prosessi, mitä itkiessä tapahtuu ja miten se vaikuttaa kuulijoihin. Kutsun prosessia itkuvirren olemukseksi: mitä itkijässä pitää tapahtua, että saa itkun aikaiseksi ja miten itkuvirsi itkiessä muuttuu.

Itkuvirsiin liittyy jotain mystisyyttä, jotakin, mitä ei voi kontrolloida.

Yhteystiedot
Liisa Matveinen, matveli: tmi.matveli@gmail.com
Facebook: tmi.matveli