NIMEN TAKANA

Olen nykyään oululaistunut, aiemmin pohjoisemmassa viihtynyt ikuinen koiratyttö. Vaikka ikä lähentelee jo neljättä kymppiä, ei lapsuudesta saakka jatkunut rakkaus koiriin ole hiipunut missään vaiheessa. Olen saanut kasvattajanimeni "Gwendorian" vuonna 2018 ja sen jälkeen olen kasvattanut mittelspitzejä pienimuotoisesti 1-3 pentuetta vuodessa. Tähän mennessä minulla ei ole ollut muun rotuisia pentuja, mutta laumaamme kuuluu myös valkoisetpaimenkoirat Freija ja Inkeri, kleinspitz Kali sekä sileäkarvainen collie Vanamo. Tällä sivulla voit tutustua koirahistoriaani ja kasvatusperiaatteisiini.

- Riikka

Mistä kasvattajanimi tulee?

Ikuisena nörttinä halusin kennelnimen, joka liittyy jotenkin itselleni tärkeisiin asioihin. Pyörittelin päässäni useita eri nimiä, supersankareita, tv-sarjoja, science fictionia, fantasiaa. Muutaman vaihtoehdon jälkeen ensisijaiseksi päätyi Gwendorian, joka on peräisin vanhoista Marvelin sarjakuvista. Gwendor on maailma, jossa on kaksi kuningaskuntaa. Neroes, jossa on vain miehiä sekä Gwendor, jota hallitsee kolme hurjaa soturikuningatarta. Gwendorian siis kirjaimellisesti tarkoittaa Gwendorialaista. Varsinkin Murun jälkeläiset ovat melko voimakasluontoisia ja omapäisiä koiria, joten se kuvaa niitä hyvin. Sarjakuvat ja supersankarit vaikuttivat myös paljon ensimmäisten pentueideni nimeämiseen, sittemmin olen ottanut paljon vapaamman linjan nimien suhteen. 

Historiani koirien kanssa

Ollessani lapsi, meillä oli kotona ja lähipiirissä metsästyskoiria. Sekarotuisia pystykorvia, suomenpystykorvia, hirvikoiria ja karhukoiria. Jo lapsena taluttelin ja harjailin näitä, sekä kaupunkiin muutettuamme hoidin ja ulkoilutin myös lähialueen naapureiden koiria. Ensimmäinen oma koirani oli sekarotuinen Nalle, nöffin ja saksanpaimenkoiran risteytys. Nalle ei ollut mikään helppo koira, eikä varsinkaan optimaalinen ensikoira. Nallen jälkeen hankin ensimmäisen saksanpaimenkoirani, Oton. Oton vanhemmat olivat rekisteröityjä näyttelylinjaisia saksanpaimenkoiria, mutta sen omat rekisteripaperit jäivät saamatta. Oton kanssa opettelin elämää aktiivisen koiran kanssa, mutta se oli myös rotunsa melkoinen maanantaikappale; kivesvika, luppakorva, allerginen ja luusto-ongelmainen. Otto menehtyi jo 4-vuotiaana anafylaktiseen shokkiin, mutta ei jäänyt ainoaksi saksanpaimenkoirakseni. Otto sytytti minun kiinnostukseni saksanpaimenkoiriin, mutta todellisen harrastuskärpäsen sytytti Olli, käyttölinjainen saksanpaimenkoira, joka nimestään huolimatta oli narttu. Ollin kanssa harrastin useita palveluskoiralajeja sekä kilpailin tokossa ja vesipelastuksessa. Ollin myötä myös innostuin alalle kouluttautumisesta ja hakeuduin opiskelemaan Tervolan Louelle eläintenhoitajaksi, osaamisalana eläinhoitolan pito. Samaan aikaan Ollin kanssa minulle tuli aikuinen uros paikkaamaan Oton sijaa, valkoinenpaimenkoira Poju. Poju oli Amerikan tuonti, passissa luki rotuna saksanpaimenkoira, mutta Suomessa rekisteröitiin valkoiseksipaimenkoiraksi. Enää tätä nykyä näiden kahden rodun sekoittaminen ei onnistu näin helposti. Pojun kanssa sain ensikosketukseni koiranäyttelyihin, mutta se ei koskaan ole minulle ollut mikään suunnaton intohimo. Vuodet vierivät ja kiinnostus eläimiin jatkui, eläinhoitolan pitäjää minusta ei tullut, mutta päädyin kuitenkin töihin eläintarvikeliikkeeseen ja samoihin aikoihin minulle tuli myös ensimmäinen mittelspitzini Muru. Alunperin Muru oli vain maskotti, joka tuli seuralaiseksi saksanpaimenkoirien keskelle. Murun muuttaessa meille, minulla oli kolme saksanpaimenkoiraa ja yksi valkoinenpaimenkoira, kävin jatkuvasti paimenien kanssa treeneissä ja elin koiraharrastukselle. Haaveilin koirien kasvattamisesta, mutta valitettavasti yksikään koiristani ei täyttänyt omia kriteerejäni jalostuskoirasta. Saksanpaimenien kanssa kokeilin käyttölinjaa, sekalinjaa ja näyttelylinjaa ja jokainen koira oli viallinen joko henkisesti tai fyysisesti. Sama juttu valkoistenpaimenkoirien kanssa. Pojun jälkeen minulla oli kaksi narttua, toinen Romanian tuonti, ja kumpikin olivat todella sairaita, tuontikoira Nessu myös todella arka.  

Mutta ne mittelspitzit?

Kun muutin Ouluun, päädyin työskentelemään pieneläinklinikalle, jossa vierähtikin useita vuosia klinikkaeläintenhoitajana. Siellä työskennellessäni ymmärsin, kuinka erityinen koira minun oma mittelspitzini on. Se on terve, hyväluonteinen, itsevarma ja kaikkea sitä mitä hyvän koiran tulee olla. Ja näin pikkuhiljaa alkoi kyteä ajatus mittelspitzien kasvatuksesta. Kävin kasvattajakurssin, hankin kennelnimen ja ensimmäisen pentueen jälkeen tiesin, että tämä on minun rotuni. Pikkuhiljaa myös lauman rakenne on muuttunut vuosien varrella, tällä hetkellä meillä on neljä mittelspitziä ja valkoinenpaimenkoira, kleinspitz ja sileäkarvainen collie. Maskotista tulikin lauman kuningatar, jota Muru oli yli kaksitoista vuotta, kunnes jouduimme siitä luopumaan.

Mittelspitzissä arvostan sen toimeliaisuutta, säänkestävyyttä, terveyttä ja itsenäisyyttä. Vaikka se on kainaloinen seurakoira, se on myös valmis vartioimaan omaa tonttia viimeiseen saakka. Jalostuskoirani ovat olleet hyviä emoja, ne ovat synnyttäneet ja hoitaneet pentunsa hyvin ja itsenäisesti.

Jalostusperiaatteista muutama sana

Minulla on aika selkeä näkemys millaisia koiria haluan kasvattaa. Haluan että kasvattavamani mittelspitzit ovat itsevarmoja ja toimeliaita, rohkeita ja toimintakykyisiä. Ne eivät välttämättä ole pentuina helpoimpia koiria, mutta ajan kanssa niistä hioutuu timantteja. Koiria jotka toimivat kuin ihmisen mieli. Olen valmis joustamaan ulkonäössä, jos vaakakupissa ovat luonne ja ulkonäkö. 

Täydellistä koiraa ei ole olemassa. Se joka näin väittää, on väärässä. Jokaisella koiralla on vahvuudet ja heikkoudet. Jalostuksen päämäärä tulisi olla pyrkimys parempaan lopputulokseen. Käytännössä, jos koiralla on jokin heikkous, sen kumppanilla ei tulisi olla samaa heikkoutta. Tämä pätee moneen asiaan koirankasvatuksessa. Jokainen omista koiristani on erilainen sekä luonteeltaan, että toimintakyvyltään. Ne kuvastavat vanhempiaan, isovanhempiaan, kokemuksiaan ja oppimiaan asioita. 

Olen määritellyt itselleni suuntaviivat koiran kasvatukseen ja tärkein niistä on se, että olisin valmis myös itse ottamaan pennun jokaisesta pentueesta minkä kasvatan. En käytä kasvatukseeni D-lonkkaisia koiria ja vältän yhdistämästä kahta C-lonkkaista koiraa, jos kummankaan sisaruksilla ei ole parempia lonkkia. Jos koiran silmissä on jokin vähäpätöinen vaiva, käytän sille vain tervettä kumppania. Jos koiran polvissa on sanomista, tulee sen jalostuskäyttöä miettiä tarkkaan ja käyttää sille vain ehdottomasti tervettä kumppania. Jos koiralla on jo ensimmäisessä polvitarkastuksessa löysähköt polvet (1), en käytä sitä jalostukseen. En käytä jalostukseen allergisia, herkkämahaisia tai kutisevia koiria. Jos tiedän koiran suvussa olevan jonkin perinnöllisen sairauden, etsin sille kumppanin joka on mahdollisimman kaukaista sukua, jotta vältän sairauden todennäköistä periytymistä. Yksi tärkeimmistä asioista jalostuksessa on luonne. Koiran kanssa usein voi elää, vaikka se olisikin sairas, mutta jos se on perusluonteeltaan hankala, arka, pelokas tai aggressiivinen, on yhteiselämä vaikeaa ja raskasta. Lemmikin pitäisi tuoda elämään iloa, ei surua ja murhetta.

Lauman elämää vuosien varrelta