Hemsbury Manon

♕ SUKUSELVITYS ♕

WELCOME HOME, MANON

21.01.2025 | Kirjoittanut VRL-14982 Elizabeth! 

--------

Trailerista astui ulos kaunis kimo hevonen. Zion oli yrittänyt kieltää Ilianaa ostamasta Manonia, mutta Iliana ei voinut vastustaa kiusausta. "Where do we even need a horse like that? What even is a spanish norman?" Zion kysyi, ärsyyntyneenä. "Come onnn, she is so pretty! We will think of something. Plus, it was already time to buy us a bit heavier horse." Nainen sanoi, hymyillen samalla kuin piteli kimon tamman riimunnarusta kiinni. "Oh god Iliana.." Naisen puoliso huokasi.. Mihin he tarvitsisivat raskasrakenteista spanish normania? Mitä he tekisivät edes sen kanssa? "Where the hell do you find these damn horses?" Zion kysyi.. Ilianalla oli jonkinlainen taito, oikeasti. Nainen löysi mitä erikoisempia hevosia myynnistä. Viikko sitten nainen osti tallille erikoisen värisen varsankin.. "I dont knowww!!" Iliana vastasi ja naurahti. Puoliveriset ja tasokkaat hevoset olivat ihan ookoo ostaa mutta spanish norman? Tämä nainen oli menossa hulluksi, ihan varmasti..

Iliana hymähti ja asteli talliin, Manon seuraten kiltisti perässä. Tamman pitkä harja oli ihan sotkuinen. "Im gonna buy you all sorts of stuff Manon! Like a pink saddle pad, halter, brushes.. Im gonna get you the most girliest stuff ever, you will look so beautiful!" Iliana puhui kimolle ja otti harjan käteensä, sitten alkoi selvittämään tamman harjaa ja häntää. Manon näytti rentoutuvan, tamma ei ollut kauheammin jännittänyt muuttoa Amerikkaan vaan oli ollut ihan chillinä. Muut tammat tulevat varmasti pitämään kimosta, kunhän ne saadaan samalle laitumelle!

PÄIVÄKIRJA 30

09.01.2025 | Kirjoittanut Max!

--------

Vuoden vaihtuessa Valda oli ilmoittanut, jotta muutamia linnan hevosia oli menossa myyntiin. Yksi myyntiin listatuista hevosista oli Manon. Vaikka me oltiinkin, jo kevennetty meidän treenimääräämme tamman kanssa, olin silti yrittänyt kerran tai kaksi viikossa löytää ajan tehdä jotain tamman kanssa.

Moira oli kuitenkin jo sen ikäinen, että cremellon kanssa pystyi treenaamaan melkeinpä täysivaltaisesti, jotta välttämättä tarvetta toiselle treenikaverille ei ollut. Kai mä olin vain omalla tavallaan kaavoihini kangistunut ja silti jatkoin myös Manonin kanssa treenaamista.

Viikkoa myöhemmin Valda sitten kertoikin, että tamma oli myyty. Ehkä mä olin omalla tavallaan vähän yllättynytkin siitä, että tamma oli mennyt niinkin nopeasti kaupaksi, vaikka mulla ei ollutkaan oikeastaan mitään sen tarkempaa ajatusta siitä, millaisella mallilla hevoskauppa oli tällä hetkellä. Enhän mä ollut oikeastaan missään kohtaa tutustunut siihen sen verran että olisin oikeasti päässyt perille barokkien markkinatilanteesta, vaikka muutama vuosi sitten olinkin sortunut ostamaan Moiran.

Hetkellisesti jo mietin, olisinko kysynyt Valdalta minne tamma oli myyty, mutta lopulta totesin, että voisi hyvinkin olla, ettei pehtoori edes jakaisi tätä tietoa kanssani. Totta puhuen eihän se minulle kuulunut millään tavalla, sillä tamma ei ollut missään kohtaa ollut millään tavalla nimissäni. Olihan sillekin toisaalta hyvä mahdollisuus olemassa, että olin väärässä ja Valda olisikin mahdollisesti jopa kertonut minulle mihin tamma olisi myyty. Toinen asia, jota mietin kysyväni pehtorilta, oli se, milloin tamma olisi mahdollisesti lähdössä, jos tällä kertaa kerkeäisin sanomaan hyvästit. 

PÄIVÄKIRJA 29

12.12.2024 | Kirjoittanut Max!

--------

”Hallo Mädchen. Bereit zum Training?” puhelin ruunivoikolle tammalle pehmeästi. Meidän harjoittelumme Manonin kanssa oli muuttunut oikeastaan hyvinkin harvinaiseksi ja kevyeksi, tamman ollessa jo reilun parinkymmenen. Kuitenkin jokaisella kerralla, kun olin hakemassa Manonia tamma käveli vastaan korvat hörössä ja sen näköisenä jotta se oli valmiina työntekoon.

Tamman ollessa mukanani suuntasimme kohti tallia ja tammakäytävän hoitopaikkoja. Mun ja Manonin rutiini ei ollut muuttunut oikeastaan ollenkaan siitä, mitä se oli ollut vaikka Andra olikin aloittanut Manonin hoitajana muutama vuosi sitten. Vaikka mä olin päässytkin aikanaan Benin kautta oppimaan miten helppoa ja vaivatonta oli silloin kun joku toinen hoiti hevosen sun puolesta, mä en ollut palannut siihen. Se, että mä varustin itse hevoseni toimi edelleen mulle omanlaisena terapianaan. Jos vertasi sitä millaisella mielellä mä olin ollut sen jälkeen kun mä olin päässyt sairaalasta palon jälkeen ja sitä, millaisella mallilla mä olin tällä hetkellä oli edistymistä tapahtunut ja paljon.

Kuitenkin mä omalla tavallaan pelkäsin myös sitä, mitä tapahtuisi jos mä palaisin siihen mitä joskus oli. Mä en ollut vieläkään tehnyt mitään sen eteen että mä olisin korjannut välejäni äidin kanssa. Äiti ei edes tiennyt siitä että hän oli mummo, sillä mä en ollut halunnut kertoa äidille Milon syntymästä. Totta puhuen mä olin kiitollinen isälle ja Benille siitä että kumpikaan ei myöskään ollut kertomassa äidille pojasta. Toisaalta mä en ollut täysin varma siitä että oliko äiti ja Ben enää missään tekemisissä. Isän kanssa mä tiesin äitin olevan yhteyksissä, sillä isä oli muutaman kerran paljastanut jotta äiti oli kysellyt musta isältä.

Isä oli onneksi ymmärtänyt miksi mä en halunnut olla missään tekemisissä äidin kanssa ja vaikka toinen olisikin voinut puskea mua korjaamaan välit äidin kanssa, ei isä kuitenkaan tehnyt sitä, vaan mä sain edetä ihan omassa tahdissani tämän asian kanssa. Todennäköisin totuus tulisi kuitenkin olemaan se, että mä en tulisi ikinä korjaamaan välejäni äidin kanssa. Jotenkin mulla oli vain sellainen tunne että äiti ei tulisi ikinä ymmärtämään mun näkökantaa asioista joten mä en todellakaan halunnut ottaa sitä riskiä että hän satuttaisi mua pahemmin kuin miten äiti oli jo onnistunut mua satuttamaan.

Pohtiessani asioita olin saanut Manonin varustettua ja enää edessä olikin ruunivoikon tamman irrottaminen hoitopaikan naruista. Manon lähti seuraamaan minua rauhallisella askeleella kohti maneesia, jonka oville päästessämme vislasin kuuluvasti jotta maneesissa mahdollisesti olevat ratsukot tai muut hevosikot osaisivat varautua siihen että maneesin ovet olisivat kohta avautumassa.

Päästessämme tamman kanssa maneesiin ja saatuani ovet suljettua perässämme sain huomata jotta olimme kahden koko hallissa. Oikeastaan se oli ehkä pieni yllätyskin tässä kohtaa päivää, mutta en laittanut omaa rauhaa pahitteeksikaan. Tokihan voisi hyvin olla että tämä luxus ei jatkuisi määräänsä pidempään ja todennäköisesti saattaisimmekin saada yhden tai jopa useammankin seuralaisen maneesiin.

Kävelyttäessäni Manonia hieman areenan keskemmällä, tein vielä viimeisiä suunnitelmia sen suhteen mitä me tänään treenaisimme. Manon ja Moira olivat molemmat erilaisia opettaa, mutta ehkä mun taustani helpotti asioiden kanssa, sillä ajoittain olin saanut jopa yllättävänkin kevyesti käännettyä Manonin kanssa oppimat asiat Moiralle opetettaviksi. Tänään ei kuitenkaan ollut tarkoitus hakea ideaa ja ajatusta sellaiseen tekemiseen, vaan enemmänkin pitää hauskaa tamman kanssa.

Toisaalta semmoisen suunnitelmallisenkin treenin alapuolella oleva rima saattaisi olla tänään enemmän kuin todennäköinen. Jostain syystä mun oli omalla tavallaan hankala päättää mitä mä halusin tämän päivän treeniltä niin voisi hyvinkin olla että meidän tekemisemme olisi jonkinlainen sekoitus suunnitelmallisuutta ja enemmän vähemmän fiilis pohjalta tapahtuvaa hengailua. Ehkä osa tällaiseen Todella Rauhalliseen etenemiseen oli myös se, että minulla ei ollut mitään takarajaa sille että pakka olisi täysin kasassa.

Manon ei kuitenkaan näyttänyt olevansa ainakaan pahoillaan siitä, että ohjaajansa ei ollut millään maailman parhaimmalla mallilla. Kuitenkin me saatiin Manonin kanssa jotain aikaan ja ehkä meidän tekeminen näytti edes jollain tavalla treenaamiselta. Käytyämme joitain Alta Escuela I tehtäviä lävitse, oli aika palata Manonin kanssa talliin ja hoitaa tamma takaisin ulkoilemaan. 

PÄIVÄKIRJA 28

08.12.2022 | Kirjoittanut Max!

--------

Münchenin jälkeen mä en ollut juossut oikeastaan metriäkään. Tai no en ainakaan suunnitelmallisesti. Jokainen juoksuaskel, joka paluun jälkeen oli tullut otettua, olivat sellaisia, jotka auttoivat mua olemaan myöhästymättä, jos olin myöhästymässä esimerkiksi tapaamisesta. Vasta menneenä viikonloppuna mä olin pitkästä aikaa kaivanut juoksuvarusteet esiin ja lähtenyt juoksemaan. Alkuun askellukseni ei tuntunut rullaavan millään, mutta hiljalleen rytmitys osui kohdalleen paremmin ja juoksuni alkoi rullaamaan sujuvammin. Lyhyen lenkkini aikana kerkesin ajattelemaan kaikenlaista ja yllätin itseni sillä, että en ahdistunut ajatuksistani.

Mä en tiennyt, että oliko se hyvä vai huono merkki, mutta en myöskään halunnut ajatella sitä liiaksi koska mä en uskonut, että se olisi kovinkaan hyvä asia. Juoksemani vitosen lenkki oli osin selkeyttänyt ajatuksiani ja palatessani takaisin kotiin saatoin astella hieman kevyemmällä mielellä suihkuun ja alkaa valmistautumaan hieman myöhemmin alkavaan kisamatkaamme. Olimme sopineet Ilonan kanssa, jotta jakaisimme kyydin Kärpässuon kisoihin, sillä meillä molemmilla oli ratsuja mukana noissa kilpailuissa. Pakattuani reppuni valmiiksi reissua varten sekä tehdessäni viimeiset valmistelut oli aika sanoa hyvästit Ambrylle ja lähteä hakemaan hevosautoa. Vuokra-auton ollessa haettuna ajoin Saulkrastin ratsastuskoululle hakemaan Viiviä ja tamman ollessa pakattuna oli aika siirtyä kohti Zeniä.

Andra oli jo pakannut kaikki Manonin tarvikkeet, joten kaikki oli helppo nostaa autoon, ennen kuin autoin Ilonaa pakkaamaan Viton ja Rubenin tavarat. Hevosten sekä Ilonan tavaroiden ollessa pakattuna autoin Andraa ensin lastaamaan Manonin, jotta molemmat tammat olivat vierekkäin ennen kuin jätin autoon tyhjän välin ja sen jälkeen oli aika lastata orit. Kello oli vähän yli iltaseitsemän, kun nostin hevosauton rampin ylös ja aloin sulkemaan salpoja.

”Oliko kaikki nyt mukana?” kysyin Ilonalta ja Andralta.

’Joo’ ja ’eiköhän’ vastaukset riittivät siihen, jotta nyökkäsin ennen kuin käännyin kannoillani ja kiersin kuskinpuolelle, jotta sain avattua oven ja istuttua kuskin paikalle. Andra oli kysynyt voisiko tuo matkustaa Zenin rekassa, sillä muilla olisi enemmän hevosia matkassa. Lupasin jotta pärjäisimme kahdestaan neljän hevosen kanssa, joten nyökkäyksen siivittämänä tuo suuntasi kohti toista rekkaa sen pakkausta. Ilonan hakiessa paikkaansa hytissä käynnistin auton ja lopulta annoin sen lähteä hitaasti rullaamaan liikkeelle ennen kuin ajoin ulos Dzezlainin linnan pihamaalta ja käänsin auton tutuksi tulleelle rannikkoreitille, joka veisi meidät Latviasta rajan yli Viroon. Virosta suomeen matkamme tapahtuisi lautalla ja loppumatka menisi taas ajaen.

”Ben half bei der Suche…”

”Englanniksi kiitos” Ilonan ääni kuului viereltäni ennen kuin ymmärsin jotta olin ajatuksissani puhunut saksaa. Vaikka olinkin onnistunut vähentämään äidinkielen käyttöäni oli silti välillä vielä sellaisia hetkiä, jolloin vahingossa ilmaisin itseäni saksaksi.

”Sorry. Ben auttoi minua löytämään meille majapaikan suomenpuolelta. Se oli joku ratsutalli. Sinne ajoi noin puolituntia satamasta. Siellä on karsinapaikat kaikille hevosille ja tallin omistaja lupasi majoittaa meidät” kerroin pitäen katseeni tiessä sillä jostain syystä tunsin miten pieni ahdistus yritti nostaa päätään ja haitata ajamistani.

”Sehän on kiva. Me taidettiin olla aika myöhään perillä?”

”Puoli yksi”.

”Okei, sitä mä vähän ajattelinkin.”

Ajaessani auton lauttaan Viron satamassa matkan aikana kasaantunut ahdistus tuntui helpottavan hienoisesti. Nähdessäni jotta kaikki hevoset olivat selvinneet ainakin matkan tästä osuudesta hienosti, stressini helpotti vielä lisää ja saatoimme suunnata Ilonan kanssa matkustuskannelle. Löydettyämme sopivan paikan, jäin odottamaan toisen paluuta sillä nainen mainitsi lähtevänsä etsimään meille jotain syömistä. Se, miten kauan Ilonaa odotin tai löysikö tuo lopulta mitään syötävää, jäi täydeksi mysteeriksi sillä uni vei minusta voiton. Jossain kohtaa tunsin kuinka minua ravisteltiin ja raottaessani silmiäni näin Ilonan odottavan katseen.

”Juuri kuulutettiin, että pian olisi aika siirtyä autoihin. Sä olit nukahtanut, sillä välillä kun mä olin hakemassa ruokaa. Saitko nukuttua hyvin?”

”Okei” sain sanottua ennen kuin haukotus katkaisi ajatukseni. Kohentaessani asentoani tuolilla, johon olin nukahtanut, saatoin tuntea kuinka pieniä jumeja oli ilmestymässä kroppaani huonon nukkuma-asunnon takia. ”Joo, sain”.

Siirtyessämme kannelta kohti autokantta Ilona tarjosi suuntaani omenaa sekä banaania. Otin hedelmät vastaan ja kerkesinkin haukkoa omenan kokonaan ennen kuin saavutimme hevosauton. Ja istuessani takaisin kuskinpaikalle aloin kuorimaan banaania. Pienen illalliseni nautittuani oli aika ajaa ulos laivasta ja lopulta pois satama-alueelta ja kohti majapaikkaamme. Hevosten ollessa hoidettuna sekä yöpuulla, oli aika myös itse suunnata yöpuulle. Vaikka unta ei kerennyt kertymään montaa tuntia, nukuin silti yllättävän sikeästi ja herätessäni minulla ei ollut niin takkuinen olo kuin vähien unien jälkeen olisi voinut olla. Syötyämme meille valmistetun aamupalan oli aika suunnata talliin lastaamaan hevoset uudelleen kyytiin ennen kuin matkamme jatkui kohti Kärpässuota.

Kisapaikalle päästessämme tapasimme Zenin rekan kanssa ja ensimmäisen luokan ratsuja alettiin laittamaan kuntoon. Ratsastaisin itse tammojen kanssa vasta viimeisessä luokassa, joten siinä mielessä minulla ei ollut kiire omien ratsujeni kanssa. Yritin parhaani mukaan auttaa ensimmäisen luokan ratsujen kanssa, siirryin kisa-areenan laidalle seuraamaan Ilonan ja Viton suorituksen asetaitojen noviisiluokassa. Seuratessani naisen ratsastusta aloin miettimään voisiko minusta ja Moirasta tai Rosasta olla tuohon lajiin. En tiennyt, että miten lähtisin tuota lajia treenaamaan sillä viimeisistä miekankäsittelytreeneistämme Fricin kanssa oli jo vaikka kuinka pitkä. Ajoittain unohdin käsissäni pitelemän puhelimeni, jolla kuvasin naisen rataa. Ensimmäisen luokan palkintojen jaon jälkeen Ilona melkeinpä pakotti minut mukaansa ja suuntasimme kisapaikan kanttiiniin.

”Oletko ikinä maistanut glögiä?”

Käänsin katseeni kohti tummapiirteistä naista vierelläni ennen kuin pudistin päätäni. En ollut tainnut ikinä edes kuulla koko juomasta ja ilman mitään sen suurempia kyselyitä Ilona otti ohjat käsiinsä ja ilmeisesti tilasi puolestani sillä ihmeellisen kuuloisella kielellä, jota tässä maassa puhuttiin.

”Kannattaa maistaa varovasti, se on kuumaa.”

”Kiitos” vastasin samalla kun otin vastaan melkeinpä kuuman pahvimukin sekä pahvilautasen, jolla oli piirakanpala. Kävelimme takaisin rekoille ja istuessamme alas rampin reunalle uskalsin vihdoin ja viimein nostin pahvimukin huulilleni. Mausteinen juoma ei ainakaan ensimmäisellä kerralla vakuuttanut minua. Laskin mukin mahdollisimman varovasti rampille, ennen kuin poimin muovisen haarukan käteeni ja mursin sen avulla pienen palan irti piirakastani. Vaikka ympärillämme pyöri muita ihmisiä niin Zenistä kuin myös muilta talleilta yritin vain vakuuttaa itselleni, että istuisimme Ilonan kanssa kaksin jossain rauhallisessa paikassa. Vaikka olin yrittänyt työstää erinäisiä osia elämästäni, oli ruokailu muiden lähellä edelleen sellainen asia, joka ei ollut minulle helppoa. Hitaasti sain kuitenkin koko piirakanpalani syötyä ja join juomani loppuun.

Ilona kisasi luokissa kolme ja neljä, joten autoin tuota laittamaan Rubenin kuntoon sekä hieman kävelyttämään Vitoa luokkiensa välissä, ennen kuin lähdin seuraamaan naisen suoritukset. Ojentaessani Ilonalle Viton ohjat, jotta tuo voisi vaihtaa helposti ratsua neljättä luokkaansa ajatellen, onnittelin Ilonaa kahdesta voitosta, jotka tuo oli Rubenin kanssa ratsastanut. Hoidettuani Rubenin pois, oli aika alkaa laittamaan ensimmäistä omaa ratsuani kuntoon.

Alkaessani verryttelemään Viiviä, ruunikko ei tuntunut kovinkaan hyvältä, mutta toisaalta en tainnut myöskään ratsastaa tammaa sellaisella tavalla kuin minun olisi pitänyt ratsastaa, jos olisin halunnut saada siitä hieman enemmän irti. Toisaalta en tiennyt, jotta halusinko edes nousta tamman satulaan edes kisatakseni sitä lajia jolle, sydämeni oli hiljalleen alkanut sykkimään. Ehkä myös se, miten äitini oli asioita minulle esittänyt liittyen tammaan, oli saanut minut muuttamaan suuntautumistani tammaa kohtaan negatiivisemmaksi. Tiesin että minun täytyisi vielä tämä kuukausi pystyä työskentelemään tamman kanssa ja sen jälkeen Viivi ei olisi enää minun ongelmani. Vaikka äitini tekisi ja sanoisi mitä, en haluaisi ruunikkoa tammaa takaisin sillä Viivi ei ollut sellainen hevonen, jonka halusin.

Andra oli laittanut minulle Manonin kuntoon, joten saatoin vain ojentaa ruunikon tamman ohjat tuolle muutaman ohjeen kera, ennen kuin asetin jalkani Manonin satulan jalustimeen ja ponnistin satulaan. Laskeuduttuani ruunivoikonkimon tamman satulaan, tunsin samanlaista kotoisuuden tunnetta kuin mikä minulla oli jo pitkään ollut Umbran satulassa. Verrytellessäni Manonia minusta tuntui kuin voisin ratsastaa tammaa ilman sen suurempaa suunnittelua ja keskittymistä. Olihan meillä Manonin kanssa ollut omat haasteemme, mutta aika ja rauhallinen tekeminen oli toivottavasti auttanut edistyksessämme, ja minusta tuntui, jotta nykyään sain ratsastettua Manonia vain entistä paremmin ja helpommin.

Ratsastaessani lainaratsuni kisa-areenalle minulla oli paljon parempi tunne kuin mitä minulla oli ollut Viivin kanssa. Eihän tämäkään suoritus ollut täydellinen, mutta se oli paljon ehjempi kuin mitä Viivin kanssa. Virheet, joita suorituksemme sisälsi, olivat sellaisissa kohdissa, jotka tiesin, että eivät olleet meille niitä helpompia tehtäviä. Olinkin yrittänyt parhaani mukaan ratsastaa nuo tehtävät sellaisella tavalla, jotta Manon voisi antaa niissä parhaansa. Kuullessani tuloksemme – 18 pistettä mahdollisesta 20 sai aidon, lämpimän hymyn nousemaan kasvoilleni. Se, että pisteemme riittivät neljänteen sijaan riitti minulle, vaikka ehkä se ei ollut sitä, mitä Iivari meiltä odotti. Tulosten tulemisen jälkeen annoin Manonille reilut rapsutukset samalla kun loppu verryttelin tamman. Ratsastaessani Manonin pois verryttelyareenalta ja takaisin rekoille annoin ruunivoikonkimon paremmilla mielillä Andran hoidettavaksi.

Hevosten ollessa valmiina päätimme lähteä vielä porukalla syömään, ennen kuin oli aika lähteä ajamaan takaisin kohti Helsingin satamaa ja kotimatkaa. 

PÄIVÄKIRJA 27

02-07.09.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mun ajatukset olivat olleet omalla tavallaan sekaisin siitä asti kun me oltiin nähty Ambryn kanssa pitkästä aikaa. En mä jotenkin ymmärtänyt että se oli tullut tänne mahdollisesti pysyvästi. Kuitenkaan meillä ei ollut kovin paljoa aikaa olla yhdessä, sillä me lähdettiin melkein heti Suomeen kilpailemaan muiden Zeniläisten kanssa. Nämä tulisivat olemaan viimeiset kilpailut mun ja Manonin osalta ennen kuin tamma varsoisi ja mä en oikeastaan tiennyt että miten mun harjoittelun kävisi jatkossa sillä en mä osaisi viedä Viiviä eteenpäin enkä mä tiennyt että pystyisinkö mä jatkamaan treenejä Umbran kanssa.

Varustaessani ruunivoikonkimoa tammaa mä mietin että miten meidän kisareissu tulisi menemään. Unesta ei ollut tietoakaan edeltävänä yönä ja mä mietin kaikkia niitä startteja mitä mä olin ratsastanut ja vaikka mä en ollut aina onnistunut, kai mä olin onnistunut tarpeeksi hyvin jotta mä olin saanut ratsastaa tammalla näinkin pitkään ja että mä olin saanut ottaa Cintillä osaa isoihin turnajaisiin Italiassa. Toki tällä kertaa Manon olisi viimeisillään tiineenä joten mä en jotenkin edes ajatellut että me voitaisiin pärjätä tamman kanssa.

Meidän ensimäinen suoritus oli taas täydellistä hakemista ja me oltiinkin vasta kymmenensiä koko luokassa. Vaikka musta tuntui että mä olin yrittänyt parhaani, en mä silti tiennyt että oliko mun ollut täysi virhe tuoda Manon tässä kohtaa näin kauas kisoihin. Ehkä… ehkä mun olisi sittenkin pitänyt jäädä kotiin ja yrittää keskittyä vaikka siihen että mä saisin koulutettua Moirasta ison ja taitavan hevosen. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mulle että meidän ei olisi kannattanut lähteä tälle reissulle ja että meidän olisi pitänyt jäädä kotiin. Mulla olisi vielä pari päivää aikaa tuoda mun ja Manonin kisaura jotenkin kunniakkaaseen päätökseen, vaikka mulla ei ollut mitään varmuutta siitä että miten seuraavat luokat tulisivat menemään.

Vaikka kukaan muista Zeniläisitä ei kisannut enään toisen luokan jälkeen, mä seurasin silti kisat loppuun ennen kuin mä palasin meidän majapaikalle. Vaikka mä en ollut kovinkaan innostunut ajatuksesta, me jaettiin Amelien ja Fricin kanssa yhteinen huone, mutta mun onnekseni nuoria ei näkynyt paikalla kun mä palasin majoitukselle joten mä sain olla ainakin hetken yksin ja vain vetää henkeä sekä palautua matkasta ja menneestä päivästä. Mä taisin olla juuri vaipunut jonkinlaiseen kevyeen uneen kun Amelie ja Fric palasivat ja mä heräsin säpsähtäen parivaljakon iloiseen puheeseen. Kai mä olin ollut ehkä ihan unenkin puolella sillä mulla oli sellainen olo että mä olin alkamassa näkemään jotain unta kun mä säpsähdin hereille. Amelien katseesta näki että toinen oli pahoillaan siitä että he olivat herättäneet mut koska kai molemmat tiesivät että uni olisi juuri yksi niistä asioita mitä mä tarvitsin, sillä ajoittain mun nukkuminen oli enemmän kuin heikkoa ja toisaalta taas tiettyinä hetkinä uni – edes se vähäinenkin – oli sellainen voima, joka piti mut jotenkin liikkeessä.

Mä laskeuduin takaisin makuuasentoon ja annoin pulssini tasaantua, ennen kuin mä olin valmis nousemaan ihan itsestään. Kai siinä vaiheessa kun mä näytin siltä että mä en kuolisi sydänkohtaukseen, Amelie pahoitteli että ne olivat herättäneet mut ennen kuin toinen tiedusteli että oliko kaikki ok. Mä yritin parhaani mukaan vakuutella että kaikki olisi okei ja että mä olin oikeastaan vahingossa nukahtanut, sillä mulla ei oikeasti ollut tarkoitusta nukahtaa, mutta mä olin vissiin vain niin henkisesti väsyksissä että uni oli tullut kuin varkain. Hetken juttelun jälkeen toinen sai houkuteltua mut syömään ja vaikka mä en ollut varma että saisinko mä mitään syötyä, taisin mä olla uskomaani paremmassa kunnossa sillä muutaman ensimäisen haarukallisen jälkeen mulla ei ollut oikeastaan mitään isompia ongelmia syödä salaattiani.

Me käytiin vielä kolmistaan hoitamassa hevoset yöpuulle, ennen kuin meidänkin oli aika mennä nukkumaan ja jostain syystä mun yön täyttivät unet niistä hetkistä, kun me oltiin pärjätty Zeen kanssa. Aamulla kun mä heräsin, mä en edes muistanut milloin mä olisin nähnyt jotain muita unia kuin painajaisia, tai oikeastaan vain erilaisia versioita siitä samasta painajaisesta mikä oli toistunut menneiden seitsemän vuoden aikana vaihtelevilla versioilla, päätyen kuitenkin aina siihen hetkeen kun mä makasin palavan palkin alla.

Toinen kolmesta radasta ei tuntunut edellisen yön unien jälkeen enää niin ahdistavalta ja kai myös edeltävän päivän rata yhdistettynä siihen että Manon olisi kuitenkin tiineenä sai mut ajattelemaan tulevaa rataa ehkä jotenkin optimistemmin ja mun noustessani satulaan mä toivoin vain että Iivarille riittäisi se, että me edes yritettiin Manonin kanssa. Lopulta meidän yrittäminen riitti neljänteen sijaan ja mä lähdin edes vähän huojentuneempana valmistautumaan viimeiseen kisapäivään. Me oltiin viestitelty Ambryn kanssa aktiivisesti koko sen ajan mitä me oltiin oltu suomessa ja sen lähettämät tsemppiviestit tuntuivat helpottavan mun olotilaani entisestään. En mä tiedä että yrittikö se vain olla ystävällinen kun se tuli Latviaan irtisanouduttuaan Noran hevosenhoitajuudesta vai oliko sillä jokin muukin syy siihen.

Isän lisäksi Ambry oli toinen niistä ihmisistä, joiden kanssa mun oli helppo olla. Tai ainakin mun ahdistus oli sellaista erilaista mikä ei tuntunut musertavan mua alleen ja vaikka mun olikin ajoittain hankala olla ja hengittää, mun oli silti jotenkin turvallista olla sen lähellä koska mä tiesin että se ei satuttaisi mua ainakaan tahallaan. Musta tuntui että se myös uskalsi olla oma itsensä kaikissa tilanteissa ja se ei yrittänyt olla jotain mitä se oli ja mä arvostin sitä suuresti ja vaikka se ei ehkä ollut se äänekkäin tai näkyvin persoona, mä pidin Ambrystä juuri sellaisena kuin se oli. En mä varmaan uskaltaisi ikinä sanoa ääneen tai tehdä mitään sellaista, mikä voisi viitata siihen että mä pidin siitä koska mä vain ajaisin sen pois. Mä olin ajanut jo Ilonankin pois joten olisi helpompi jos mä pysyisin Ambryn kanssa vain kaverina ja pitäisin todelliset tunteeni piilossa, vaikka helppoa se ei ehkä olisi, koska mun olisi jo silloin kun me nähtiin lentokentällä ja kun me tehtiin matkaa kohti Saulkrastia ottaa sitä kädestä tai jotenkin muuten ilmaista että mä pidin siitä enemmän kuin mä uskalsin myöntää.

Mä en tiedä mikä muhun oli mennyt, kun mä olin ilmoittanut Ambrylle että se voisi mennä mun luokseni jos se haluaisi, sillä sen hotellihuoneen varaus oli päättynyt juuri kun me oltiin päästy Suomeen. En mä tiedä että oliko se ihan liikaa näin aikaisin, mutta kai mä vain halusin toisen tietävän että sellainen mahdollisuus olisi olemassa. Mä olin kertonut mistä toinen löytäisi mun toimistolta vara-avaimen mun luokse sekä puhtaat liinavaatteet mitkä voisi vaihtaa mun sängyssä olevaan peittoon ja tyynyihin jotta toisen ei tarvitsisi kuitenkaan nukkua mun likaisissa lakanoissa.

En mä tiedä että oliko syynä se, että mun mahanpohjassa tuntui taas olevan omanlaisensa parvi perhosia, vai joku muu, mulla oli omalla tavallaan ehkä vähän jopa uudesti syntynyt olo tiistaina kun meidän viimeinen kilpailupäivä alkoi. Mä en tiedä että mitä Fric ajatteli mun vetäneen koska se katsoi mua todella hämmentyneesti, mutta mä en voinut syyttää sitä sillä kukaan ei ollut tainnut ikinä nähdä mua näin rentona ja onnellisena. En mäkään meinannut omalla tavallaan tunnistaa itseäni, sillä siitä oli vuosia kun mä olin viimeksi tuntenut tällaisella tavalla ja mikään niistä vuosista ei ollut sellainen, kun mä olin asunut Latviassa, saatikaan niistä noin puolestatoista vuodesta, mitä mä olin ollut Zenissä. Kai mun hyvä fiilis johti siihen, että me päätettiin Manonin kanssa meidän kisareissu toiselle sijalle ja en mä tiedä että oliko Iivari tyytyväinen tai edes jotenkin positiivinen siitä että mä olin onnistunut myös Viivin kanssa ja ottanut kaksoisvoiton tammojen kanssa.

Ennen kuin me pakattiin hevoset takaisin autoon ja me lähdettiin suuntaamaan kohti Latviaa, mä laitoin Ambrylle kuvan Manonista jonka suitsia koristi sinivalkoinen sekä valkoinen ruusuke. Noustessani kuljetuksen kyytiin mua alkoi hyvällä tavalla jännittämään paluu takaisin Latviaan, sillä jos mä vain uskaltaisin, mä ehkä kokeilisin pyytää Ambryä mun kanssa ulos ihan kunnolla. Kuitenkin meitä erottaisi reilut 700 kilometriä ja puolen vuorokauden ajomatka joten ehkä mun rohkeus loppuisi jo ennen kuin me oltaisiin edes lähelläkään Zeniä… 

PÄIVÄKIRJA 26

21-23.09.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Me oltiin lastattu Ilonan kanssa Uno, Reina sekä Manon Zenin kuljetusautoon ja me lähdettiin kohti Walesia. Clave oli lähtenyt kuljettamaan meitä kuten oli tavallista joten tavallaan mä olin helpottunut siitä että mun ei tarvinnut ajaa tänne asti itse, vaikka mua ehkä pienesti ahdisti olla Claven sekä Ilonan kanssa samassa autossa sillä mä en tiennyt miten hyvin ne saattaisi käyttää tilaisuuden hyödyksi ja alkaa painostamaan mua asioiden vuoksi.

Kyllä mä tiesin, että mä en taas ehkä käyttäytynyt kovin rationaalisesti, mutta en mä myöskään osannut oikein määritellä mikä mua ahdisti koska mua ahdisti oikeastaan kaikki. Meillä olisi Manonin kanssa todennäköisesti viimeiset turnajaiset edessä ennen tamman mammlomaa joten mä halusin pärjätä näissä jotta mä voisin ehkä näyttää Iivarille että mä osasin ja että ei ollut virhettä antaa tammaa mulle kisattavaksi. Vaikka Manon tulisikin jäämään pian lomalle, mä tiesin että tallista löytyisi varmasti joku hevonen, jonka kanssa mä voisin jatkaa Zenin edustamista. Kai mun olisi pitänyt miettiä sitä varsinkin kun me oltiin aloitettu Manonin kanssa ura VHRY cupissa, mutta ehkä mä vain jättäisin kaksi viimeistä osakilpailua välistä. Olihan mulla Viivi, mutta mä en tiennyt että voisinko mä edustaa Zeniä tamman kanssa joten ehkä mun kisaura loppuisi näihin turnajaisiin ainakin siihen asti että Moira olisi valmis turnajaisareenoille, jos mä enää edes haluaisin esiintyä silloin ihmisten arvosteltavana.

Varustaessani Manonia meidän ensimäistä yhteistä rataa varten, mä yritin olla ajattelematta kaikkea sitä, mikä tallilla muistutti liikaa kodista ja kaikesta siitä mitä oli tapahtunut. En mä tiennyt pääsinsinkö mä ikinä täysin yli siitä yöstä, tai vaikka mä pääsisinkin, mulla oli silti ikuisesti muistot siitä mukanani. Kuitenkin mä yritin ravistaa ajatukset pois ja lopulta mä sain Manonin varustettua ja me oltiin valmiita verryttelemään. Mä toivoin että Ilonalla olisi liian kiire valmistautua seuraavassa luokassa koittavaan starttiinsa jotta nainen ei olisi kerennyt tulla seuraamaan mun ensimmäistä rataa. Toki mä toivoin että Clavekaan ei olisi seuraamassa mun suorittamistani, sillä mä en ollut yhtään varma että voisinko mä onnistua millään tavalla ja olisi vain helpompi jos mä en olisi pettymys kenellekkään.

En mä tiedä että mitä mä tein, sillä me voitettiin Manonin kanssa meidän ensimmäinen rata. Musta tuntui että mä ratsastin ihan täydelisen katastrofi suorituksen joten kai mun oli pakko sitten alitajuisesti onnistua kerta mä sain siivitettyä tamman voittoon. Toki luokan voittaminen pahensi mun ahdistustani, sillä nyt mun olisi pakko pärjätä koko loppu reissu tai muuten mä varmaan ihan oikeutetusti saisin kuulla kunniani. Toiselle radalle lähteminen ei ollut yhtään sen helpompaa, enkä mä todellakaan tiedä miten mä saatoin siinä ahdistuksessa ratsastaa sen verran että me voitettiin toisen kerran samalle päivälle. Mä saatoin vain suuremmin toivoa että Iivari olisi tyytyväinen meidän tuloksiin, sillä Ilona ja Reina olivat toisina tuossa luokassa.

Seuraavana päivänä mä en onnistunut ollenkaan, sillä me oltiin Manonin kanssa sijoilla kymmenen ja viisi. Eikä viimeinenkään päivä ollut mitenkään hyvä, meidän sijojen ollessa yhdestoista ja viides. Ilona oli voittanut edellisenä päivänä kakkosen radan joten se oli pärjännyt. En mä edes tiennyt mitä järkeä mun oli ollut lähteä koko matkalle, enkä mä tiennyt minkalaisiin ongelmiin mä joutuisin kun Iivari saisi kuulla Ilonalta millaiset tulokset mulla ja Manonilla oli ollut. 

PÄIVÄKIRJA 25

05-07.09.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Amelie lupasi huolehtia mun puolesta Cintistä joten mä sain kiinnittää huomioni Manoniin. En mä tiennyt että oliko mulla voimia ratsastaa tammaa, mutta en mä voinut enää kieltäytyäkkään joten mä yritin parhaani mukaan vain saada vaalean hevosen varustettua ja lopulta mä ponnistin sen satulaan. Mä en ollut varma että oliko se sittenkin vain hyvä asia, että melkein koko loppuedustus Zenistä ratsasti myös tässä koitoksessa. Se tarkoittaisi sitä, että kenelläkään ei olisi toivottavasti aikaa seurata mun ja Manonin rämpimistä verryttelyssä saati radalla.

Mä en tiedä että oliko se uusi ympäristö vai mikä, mutta Manon tuntui ehkä vähän paremmalta ratsastaa kuin kotona, vaikka mun taidot oli hukkunut johonkin. Mä en uskaltanut Iivarin silmien alla kokeilla radan vaativimpia tehtäviä, joten me tehtiin Manonin kanssa kaikkea helppoa ja kivaa samalla kun mä yritin vain kaivaa viimeisetkin luottamukseni rippeet esiin ja toivoa vain parasta. Lopulta tuli se aika, kun meidän oli aika astella estradille. Olinko mä valmis? En. Oliko mun pakko yrittää? Kyllä.

Mä ratsastin Manonia liikkeestä toiseen, taivutuksesta seuraavaan ja siitä kokoamiseen, piruetista toiseen. En mä tiennyt mitä mä tein, mä vain tein ja toivoin että mikään meidän esittämistä liikkeistä näytti siltä kuin sen olisi pitänyt. Heti, kun me oltiin vain valmiita ja päästy pois kisa-areenalta sekä ihmisten silmistä, mä laskeuduin Manonin selästä ja vain nojasin tammaa vasten. Paniikki ja ahdistus yrittivät taas kuristaa mua sisältä käsin, ja mä en tiennyt yhtään että millainen kaaos meidän rata olisi ollut. Mä en edes halunnut tietää. En mä tiedä kauanko oli mennyt, kun Amelie tuli melkein juosten talleille ja sanoi että mun ja Manonin täytyisi mennä palkintojenjakoon. Mä yritin kyllä kertoa että mä en halunnut, sillä en mä halunnut astella uudelleen esiin täyden epäonnistumisen jälkeen.

”Voi pönttö. Te SIJOITUITTE! Ala tulla nyt!”

Vastahakoisesti mä nousin Manonin satulaan uudelleen ja vasta keltaisen nauhan lepattaessa tamman suitsissa, mä aloin ehkä hieman paremmin ymmärtää että me oltiin oikeasti onnistuttu. Mä olin onnistunut. Kai. Palattuamme takaisin tallille, turnajaisratsut hoidettiin matkakuntoon ja kunhan viimeinenkin hevonen oli Zenin kuljetuksen kyydissä, lähti karavaani takaisin kohti Latviaa. Kisojen loppuminen Italiassa oli suuri helpotus ja mä odotin sitä, että mä pääsisin vain kotiin ja saisin vetää henkeä kaiken matkaamisen ja kilpailemisen jälkeen. Vaikka mä olisinkin halunnut palata suoraan kotiin, sillä mennyt viikko oli ollut sen verran raskas ja pitkä, melkein suora ajo Italiasta sitäkin pidempi, sen sijaan että mä pysäytin autoni Zenin pihaan, mä autoin silti purkamaan rekan sekä hoitamaan hevoset ja purkamaan tavarat oikeille paikoilleen ennen kuin mä olin viimein valmis lähtemään.

Lopulta mä pääsin kotiin ja ei tainnut mennä kauaakaan siihen että mä nukahdin ja mä taisin nukkua todella sikeästi, vaikka mä olinkin herättyäni kylmissäni hiottuani nukkuessani. Mä en muistanut nähneeni painajaisia, joten mulla meni hetki ymmärtää mistä muusta syystä mä olisin voinut hiota tuollaisella tavalla. Kuitenkin kun mä nousin ylös ja pelkkä seisominen tuntui olevan ihan liian raskasta sekä vilunväreiden palatessa juoksemaan mun selkää pitkin, mun askeleet suuntautuivat keittiöön, josta mä poimin kuumemittarin matkaani.

Palauttaessani kuumemittarin suojakoteloa takaisin kaappiin, mä tiputin mun lääkepurkit hyllyltä. Mä en löytänyt millään energiaa yrittää nostaa purkkeja, joten mä lähdin laahustamaan kohti makuuhuonettani jotta mä sain mitattua kuumeeni ja mittarin piipatessa sekä näyttäessä lukemia, jotka mun kohdallani olivat jo selkeästi kuumeen puolella, mä päädyin ilmoittamaan Nicolle että mä olisin ainakin loppuviikon kotona parantelemassa itseäni. Mä laskin puhelimeni sekä kuumemittarin yöpöydälleni ennen kuin mä pujahdin takaisin peiton alle ja yritin saada vielä muutaman tunnin unta, vaikka ilmeisesti uudelleen nouseva kuume aiheutti vilunväreitä sekä painajaisia.

Herättyäni muutamaa tuntia myöhemmin, mun olo ei ollut yhtään parempi kuin nukahtaessani ja jos se oli mitenkään mahdollista, mulla oli ehkä jopa huonompi olo. Toki se saattoi johtua myös siitä, että mä en ollut syönytkään mitään taas lähemmäs vuorokauteen, mutta sinnikkäästi pintaansa pitävä kuume ei myöskään herättänyt mun ruokahalua saati että mulla olisi ollut energiaa valmistaa mitään syömistä. En mä edes ollut varma jotta mulla oli mitään mistä mä olisin saanut jotain tehtyä koska mä olin ollut niin paljon tien päällä että mä olin käynyt kotona oikeastaan vain nukkumassa ja vaihtamassa vaatteita matkalaukussani.

En mä oikeastaan tiennyt kenelle mä olisin voinut laittaa viestiä ja pyytää apua. Isä ja Ben oli liian kaukana. Ameliella ja Fricillä oli varmasti kädet täynnä töitä kun paluu normaaliin arkeen oli tapahtunut. Muut varmaan vihasivat mua kaiken sen jälkeen mitä mä olin tehnyt. Kuitenkaan mun pohdinta ei kestänyt kovinkaan pitkään, ennen kuin mä nukahdin uudelleen levottomaan kuumeen tuottamien painajaisten värittämään uneen. 

PÄIVÄKIRJA 24

05.09.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mä olin tyytyväinen siitä, että kaikki olivat kisa-areenan laidalla seuraamassa muiden suorituksia joten kunhan mä olin vain valmis Cintin kanssa, mä jätin tamman väliaikaiseen karsinaansa ja aloin laittamaan Manonia kuntoon. Ruunivoikonkimosta oli ehkä omalla tavallaan alkamassa tulla toinen mun turvahevosista ja vaikka mä en ollut ikinä ajatellut että mä voisin löytää uusia, edes osin, elämäni hevosia, mun oli pakko myöntää itselleni että mulla taisi olla niitä ehkä kolme. Tai ainakin vielä muutaman päivän. Mä yritin olla miettimässä sitä faktaa, että kunhan me vain päästäisiin takaisin Latviaan, mun täytyisi rohkaistua päästämään irti.

Mä tunsin jossain kohtaa pehmeän tökkäisyn mun käsivarressani, Manonin pukatessa mua turvallaan. Mä en voinut olla säpsähtämättä palatessani tähän maailmaan ja lopulta mä tajusin että mulla tulisi pian kiire, jos me ei lähdettäisi verryttelemään. Mä rapsutin tamman otsaa hajamielisesti, ennen kuin mä talutin sen ulos ja varmistuttuani että mä olin valmis ratsautumaan, mä nousin Manonin satulaan ja lähdin suuntaamaan kohti verryttelyä. Kaikkien katseet tuntuivat kääntyvän meitä kohden ja mun ahdistus alkoi taas nostamaan kierroksiaan, sillä mä en ollut todellakaan niin hyvä että mua olisi kannattanut seurata. Ainut mistä mä saatoin olla varma, oli se, että mä en todellakaan osannut ja että mä vain yritin parhaani.

Ensimmäisen kavion osuessa verryttelyalueen hiekalle, mun ahdistus lieveni hiukan ja mä saatoin keskittyä edes vähän siihen mitä mä olin tekemässä. En mä kuitenkaan tiennyt siltikään että mitä mä olin tekemässä ja mä toivoin että ulospäin meidän ratsastus näytti siltä että me vain verkkailtaisiin siten että me saataisiin näyttää vasta radalla todellinen potentiaalimme. Kuitenkaan kun mä ratsastin Manonia radalle, ei mun olo ollut yhtään helpompi ja varmempi, vaikka musta ehkä jossain syvällä sisälläni tuntui siltä, että me saatettaisiin selvitä ykkösen radasta.

Kai meidän ykkönen meni lopulta ihan okei, sillä me saatiin jatkopaikka. Manonin kanssa se ei ollut ehkä ihan niin ahdistava tunne, vaikka mä olisin silti ehkä halunnutkin vain olla ratsastamatta seuraavana päivänä. Edessä siintävä kakkosen suoritus kuitenkin pakotti mut keskittymään vielä hetken ratsastamiseen ja kai se auttoi mua olemaan parempi. Meitä olemaan parempia. En mä varmaan ikinä osaisi ratsastaa kakkosta hyvin, mutta silti me oltiin sijoituksilla. Se, miltä meidän meno olisi näyttänyt ei ollut mitenkään varmaa mulle ja mä toivoin että se ei ollut ihan kauheaa. Loppuverryteltyäni Manonin me palattiin tamman kanssa talleille ja mä sain hoidettua sen pois. Kai mun alitajunta poimi joitain sanoja tai lauseita keskusteluista mitä muut kävivät, sillä jätettyäni Manonin karsinaansa ja palattuani teltalle, mä tunsin miten sellainen tuttu kivistys alkoi jäykistämään mun kroppaa.

Mä livautin reppuni sivutaskusta kaksi kolmesta purkista käsiini ja yritin poistua huomaamatta paikalta johonkin sivummalle. Vaikka mä miten yritin ajatella kaikkea muuta, ahdistuskohtaus alkoi silti vyörymään päälle ja lopulta mä en edes tiedä miten kauas mä pääsin, ennen kuin mä jouduin vain istumaan alas, painamaan pään polviini ja sulkemaan silmäni hetkeksi, ennen kuin mä avasin ne ja tuijotin valko-mustia etikettejä, yrittäen päättää ottaisinko mä helpon reitin ulos kohtauksesta vai olisiko vain helpompaa antaa sen vyöryä päälle kunnolla.

PÄIVÄKIRJA 23

18.07.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Kun mä pääsin Zeniin mua, alkoi ahdistamaan ajatus siitä että mä olisin kisaamassa tänään kakkosessakin. En mä tiennyt tarkasti että mistä mun ahdistuminen johtui sillä mitään sellaista ei kuitenkaan ollut tapahtunut että mun olisi ollut aiheellista ahdistua ja oikeastaan koko edellinen iltakin oli ollut hyvä. Me oltiin vietetty Fricin, Jeremyn, Ilonan ja Gretchenin kanssa iltaa vain jutellen ja noutoruuan parissa. Iltatalliin suunnannut Velna oli meidän seurana myös hetken ja jopa Zoja oli päätynyt istumaan meidän seurassa. Puheenaiheet pyöri päivän aikana olleiden turnajaisten suorituksissa sekä syyskuulla koittavissa Italiassa ratsastettavissa isoissa turnajaisissa.

Mun lisäksi myös muut olivat lähdössä kilpailemaan sinne ja Velnakin oli maininnut lähtevänsä apukäsiksi, sillä Iivari varmasti ottaisi Riarion mukaansa yhdeksi ratsuksi. Mä olin melkein lipsauttanut että mä ottaisin myös Viivin mukaan Italiaan, vaikka mä en ollut vielä edes mitenkään selvittänyt että mistä mä saisin tammalle kyydin sinne asti, sillä mä en itse voisi ajaa tammaa ainakaan ilman että mä ajaisin tammaa itse sinne tai että mä puhuisin sille kyydin Zenin hevosrekassa.

Mä kävin hakemassa Manonin hyvissä ajoin ja mä käytin ainakin ihan liikaa aikaa siihen, että mä selvitin sen hännän jouhet, jotta mä saatoin paketoida sen hännän, ennen kuin mä aloin hoitamaan tammaa muuten sellaiseen kuntoon että mä pystyin lähteä verryttelemään sen kanssa. Mun onnekseni tamma tuntui todella hyvältä ykkösen verkassa, joten mä aloin vähän enemmän uskomaan siihen että me saatettaisiin pärjätä sen kanssa siinä luokassa. Kuitenkin meidän pitäisi ensin selvitä ykkösestä ja mieluusti vielä hyvällä tuloksella jotta Iivari ei eväisi meidän osallistumista kakkoseen. Toisaalta en mä tiennyt että olisiko se vain parempi että Iivari ei antaisi mun startata kakkosta koska mä en osannut sitä vieläkään kunnolla vaikka osin sen liikkeet oli samoja kuin mitä mä olin jo treenannut ykköstä ajatellen ja Iivari oli pitänyt mulle muutamia opetushetkiä levaden sekä koulukäynnin suhteen. En mä tiennyt että osaisinko mä ratsastaa liikkeitä siltikään täydellisesti, mutta mä päätin yrittää parhaani.

Kakkosen radasta mulla ei ollut lopulta mitään muistikuvia, sillä mä yritin parhaani jokaisessa tehtävässä. Manonin hyvä liikkuminen jatkui vielä tässäkin luokassa ja mulla oli jotenkin hyvä fiilis siitä että me saatettaisiin pärjätä, vaikka mulla ei ollut mitään ajatusta siitä että millainen meidän sijoitus saattaisi olla. Mä olin yrittänyt pitää mun fokuksen helpoissa tehtävissä ja ratsastaa niistä mahdollisimman hyvät suoritukset jotta mulla olisi varaa siihen että vaativampia tehtäviä rokotettaisiin isommin. En mä kuitenkaan toivonut sitä, mutta mä tiesin että se voisi olla mahdollista. Kuitenkin se fakta, että me voitettiin meidän kolmas Alta Escuelan kakkonen pääsi yllättämään mut ja mä en ollut varma että alkaisiko Iivari pitämään pian turhana sitä että me kisattaisiin enää ykköstä. En mä ollut valmis kuitenkaan luopumaan ykkösestä ja mä toivoin että mä saisin jatkaa tätä nykyistä satunaista pistäytymistä kakkoseen.

Iivarin tietäen kaikki voisi kuitenkin olla mahdollista ja kai mun pitäisi vain uskaltaa selvittää että mitä sillä oli mielessä, oli se sitten hyvässä tai pahassa. 

PÄIVÄKIRJA 22

14-17.07.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Keskiviikko oli ollut hankala päivä. Mä olin kärsinyt osittaisesta päänsärystä ja muusta huonosta olosta mihin oli varmasti osansa edellisen illan juomilla sekä yötä vasten otetuilla ahdistuslääkkeillä. Mä tiesin että mun ei olisi kannattanut ottaa niitä, mutta mä myös tiesin että mä en muuten saisi nukuttua joten mun oli pakko vain riskeerata. Mä tiesin kyllä herätessäni että mä olin tehnyt virhearvion ja musta tuntui että koko päivä meni jotenkin sumussa.

Mun onnekseni mun olo kuitenkin parani vähän päivän edetessä ja kun mä pääsin illalla Zeniin mä olin ehkä jo vähän enemmän oma itseni, vaikka Fric silti huomasi että mä en ollut ihan oma itseni ja suunnatessani varmistamaan että varsallani oli vielä suurin piirtein neljä jalkaa ja pää, ennen kuin poimin Manonin laitumelta jotta me voitiin tehdä vähän jotain ennen viikonlopun turnajaisia.

”Kaikki okei?”

”Joo. Mulla oli vähän huono olo aamulla. Mä… mä jouduin ottaa yöllä jotain mun ahdistukseen ja se ei tainnut ihan sopia alkoholin kanssa. Mun olo on kuitenkin parempi. Mun täytyy vielä vähän opetella että mitä mä voin ja mitä mä en voi tehdä nyt kun mä aloitin lääkkeet. Tai pitäisi mutta en mä tiedä että uskallanko mä ennen kuin mä tuun takaisin Saksasta ja Suomesta. Toivottavasti mun ei tarvitse alkaa opettelemaan sitä Suomessa koska en mä tiedä pärjäänkö mä sielä yksin. Jos mun pitää niin en mä tiedä uskallanko mä edes lopulta lähteä koko kisareissulle. En mä edes tiedä että onko niistä mitään apua Moiran kanssa. Ja en mä edes tiedä että miten mä voisin varmistaa senkään että se ei saa uutta kuljetuskuumetta tai jotain lämpöhalvausta tällä kelillä. Meillä on kuitenkin pitkät ajo- ja lauttamatkat edessä ja se on vielä niin pieni…”

”Hei nyt taas vähä jarrua kehiin. Jos nyt vaan keskitytään vaikka eka siihen että sä saat tehtyä mitä ihmettä sä ootkaan suunnitellut Manonin kanssa tehtäväksi. Ja jos sitten murehditaan vaikka sitä että miten sä selviit tästä illasta?”

”Kai se olisi paras tapa… En mä tiedä, ehkä eilis ilta oli vain vähän rankka monella tavalla. Ehkä mä vaan säikähdin vähän liikaa sitä että Amelie on menossa Saksaan. Mä kuitenkin tiedän mitä se on tuossa maailmassa koska mua… mä oon kuitenkin ollut osa sitä” mä toivoin että Fric ei huomannut mun melkein lipsahdusta. En mä tiennyt että haluaisinko mä paljastaa sille että äiti halusi jotta mä palaisin kouluratsastuksen pariin.

”Nonni, eli nyt sitte mennää tällä suunnitelmalla. Ja sitä paitsi, sulla on väärä riimu käsissäs jos sä meinasit Manonin ottaa” Fric käänsi keskustelun suunnan ihan täysin ja mä tajusin että mun käsissäni todellakin oli Moiran riimu Manonin oman sijaan. Mä palasin Fricin ja Pinssin kanssa portille ja päästin parivaljakon ulos, ennen kuin mä poimin tarvitsemani riimun ja kävin hakemassa ruunikonkimon tamman riimun ja lähdin hakemaan Manonia.

Torstaina mä olin onneksi paremmin perillä siitä että mitä mä olin tekemässä ja vaikka mun olisi ehkä pitänyt keskittyä siihen että mä olisin harjoitellut altan ykkösen juttuja, mä keskityin siihen että me harjoiteltiin sunnuntain kakkosta. Mä olin kisannut sen jo pariin kertaan ja meillä oli kuitenkin Manonin kanssa voitto sekä sijoitus meidän molemmista starteista. Kuitenkin mä tiesin että mä en osannut ratsastaa kaikkia liikkeitä. Vielä illastakin lämpötilat olivat lähempänä hellelukemia, mutta mä tiesin että mä en voisi olla super myöhään liikenteessä ainakaan jos mä haluaisin että mun seuraava ilta ei menisi ihan pilalle. Mä yritin varustaa Manonin reippaasti, ennen kuin me siirryttiin maneesiin.

Iivari oli juuri harjoittelemassa Nairan kanssa kun me saavuttiin paikalle joten mä yritin odottaa sellaisen sopivan hetken, että mä saatoin taluttaa Manonin hieman keskemmälle ja nousta tamman selkään. Vaikka Iivarin silmien edessä ratsastaminen ei tuntunut edelleenkään mitenkään varmalta, mä yritin unohtaa von Hoffrénin läsnäolon ja keskittyä vain siihen että mä sain mahdollisimman pienillä avuilla Manonin liikkumaan hyvin eteen ja vastaamaan muutenkin mun apuihin.

Vaikka tamma oli todella hitaan oloinen musta tuntui että mä sain silti ratsastettua Manonin paljon paremmin tehtäville ja että muutenkin mun suorittaminen oli vähän varmemman oloista. En mä tiennyt että mitä Antioco olisi mieltä meidän suorittamisesta ja sen näkisikin vasta sunnuntaina. Vasta kun Iivari poistui maneesista, mä uskalsin suorittaa Manonin kanssa koko sunnuntain radan ja kun me oltiin suoritettu viimeinenkin liike mä saatoin olla varma siitä että me päästäisiin sunnuntaina edes rata lävitse, jos Antioco ei antaisi meille sen verran pisteitä että me voitaisiin jatkaa meidän menestyksen tiellä.

Perjantaina mä olin uhkarohkea ja me käytiin ensin Manonin kanssa rannalla uimassa, kunnes me palattiin takaisin Zeniin ja mä käytin varmaan ihan liikaa aikaa siihen että mä annoin tammalle huolellisen pesun. En mä tiennyt että olisiko se puhdas vielä huomennakin, mutta jotenkin sellainen yksinkertainen toiminta oli juuri sitä mitä mä kaipasin ja musta tuntui että mä sain rentouduttua kunnolla ja mä en oikeastaan edes huomannut mitään mitä mun ympärilläni tapahtui. Vasta kun Clave tuli kysymään että oliko kaikki okei, kun mä olin ilmeisesti huuhdellut mun käsissäni ollutta pesusientä useamman kerran, mä aloin palata takaisin aikaan ja paikkaan sekä mä saatoin kuivata tamman ja palauttaa sen lopulta laitumelle ja toivoa että se ei sotkisi itseään ihan kunnolla yön aikana.

Mun onnekseni mua odotti lauantaina suhteellisen puhdas hevonen, ja mä sain Manonin nopeasti näyttämään siltä että mä saatoin lähteä tamman kanssa Antiocon arvioitavaksi. Edellisen päivän uimareissu sekä pesu oli tainnut helpottaa kimon tamman oloa ja Manon oli jo alusta asti hyvin aktiivisen oloinen. Mä en kuitenkaan halunnut käyttää kaikkia tamman paukkuja verryttelyssä joten mä kävin nopeasti lävitse vain pari hankalampaa liikettä ykkösestä, ennen kuin oli meidän aika siirtyä Antiocon arvioitavaksi.

Mä tein meidän suorituksen aikana pari tyhmää virhettä, mikä kostautui pisteen menetyksinä, mutta mä yllätyin silti että me oltiin meidän luokassa kolmansia. Musta tuntui että mun ratsastaminen oli taas ihan luokatonta jostain syystä, mutta ehkä mä sittenkin osasin vaikka se ei aina siltä tuntunut. Oltiinhan me alettu olemaan koko ajan luokan kärkipäässä, mutta en mä tiennyt riittikö se Iivarille. Pitäiskö mun sittenkin vain lopettaa kilpaileminen ja kokeilla uudelleen kun mä oikeasti voisin osata? 

PÄIVÄKIRJA 21

13-14.06.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

”Max Välske on irti!”

Mä en tajunnut Fricin huutoa ennen kuin suomenhevonen oli ihan Manonin edessä. Mä olin liian keskittynyt meidän valmistautumiseen. Kun mä olin saanut Manonin valmiiksi ja mä olin juuri lähtemässä taluttamaan tammaa kohti maneesia, Iivari oli pysäyttänyt meidät.

“Herra Kühling osallistuu tänään myös Alta Escuela II tasolle. Ratsu pysyy samana” oli ainut mitä Iivari sanoi ennen kuin tuo katosi matkoihinsa ja seuraavan kerran mä näin miehen vasta maneesissa, kun tuo oli seuraamassa ratsukoiden verryttelyä. Mä en ollut harjoitellut, saati kisannut kakkosta. Kai jotenkin teoriassa mä tiesin miten tehtävät tehtiin ja ratsastettiin, mutta en mä ollut ikinä ratsastanut kokonaista rataa lävitse.

Vasta kun blondi oli kutsunut mua toisenkin kerran ja ratsastanut niin lähelle meitä Hesaton kanssa kuin tuo uskalsi, mä tajusin meidän edessä seisovan Välskeen. Liinaharjainen ori melskasi edessämme hetken, ennen kuin Amelie saapui luoksemme ja otti kiinni Välskeen ohjista, kääntäen orin kohti maneesin keskustaa. Vaikka Manon ei ollut reagoinut tapahtumaan suuremmin, ehkä ainut ero tammassa oli se, että sen askellus oli reippaampaa ja sillä oli parempi schwung.

Ei meidän rata mikään huippusuoritus ollut, mutta mä yritin parhaani. Musta tuntui että Manon liikkui paljon paremmin mitä aikaisemmin ja tamma tuntui myös asettuvan ja taipuvan paljon paremmin. En mä jotenkin ajatellut että me voitaisiin sijoittua tällä ratsastuksella. Kuitenkin mun yllätykseksi me oltiin neljänsiä kahdentoista osallistujan luokassa. Kuitenkaan mä en osannut täysin nauttia siitä että me oltiin taas pärjätty. Tai no olihan meidän edellisestä onnistumisesta yli kuukausi joten kai Iivari oli odottaisi jotain parempaa. Kuitenkin suurempi haaste oli edessä, sillä mun pitäisi selvitä vielä kakkostason luokasta.

Mun onnekseni kakkos tasolla oli samoja tehtäviä kuin myös ykkösessä joten suurin osa luokan tehtävistä ei ahdistanut mua niin pahasti. Kuitenkin tässä luokassa mukana oli koulupysähdys ja levade. Kun me oltiin palattu takaisin maneesiin kentältä, Iivari oli kuin haukkana paikalla ja mies kävi kanssani lävitse miten tehtävät ratsastettiin. Se, että mulla ei ollut tarkkaa tietoa siitä mitä mä olin tekemässä ja että mun pitäisi kokeilla tehtävät vain muutama minuutti niiden opettelun jälkeen turnajaisradalla ahdisti mua ihan liikaa. En mä ollut valmis heittäytymään syvään päähän koska en mä osannut edes helpompia tehtäviä. En mä myöskään tiennyt että olisiko tämä vain Iivarin tapa saada ajettua mut ulos Zenistä, vai olisinko mä ehkä onnistunut näyttämään toiselle että musta olisi johonkin.

Lopulta mun oli aika ratsastaa uudelleen Antiocon silmien eteen ja kuullessani portin salvan sulkeutuvan, mun ahdistus hyppäsi pilviin ja mulla ei ole mitään muistikuvaa koko luokasta. Mä taisin vain yrittää parhaani niissä tehtävissä mitä mä mietin osaavani. Ykkösessä niissä oli ollut pientä hiomisen varaa joten mä yritin tehdä ne hionnat nyt tällä radalla. Muutamaa minuuttia myöhemmin me ratsastettiin ulos radalta ja lopulta koko luokka oli ohitse ja me odotetiin enää tuloksia.

Lopulta tuloksia alettiin kertomaan käänteisessä järjestyksessä ja mä en tiennyt miksi ihmeessä mun nimeä ei oltu vielä sanottu. Lopulta jäljellä oli enää yksi nimi.

“Klases uzvaras Maximillian Kühling - Hemsbury Manon”

Mä en uskonut kuulemaani. Me… me… me voitettiin? Vaikeampi luokka? Meidän ensimmäinen? Vasta kun mä olin saanut palautettua Manonin takaisin laitumelle, mun ajatukset alkoivat löytämään taas jotain järkevää rataa. Palattuani talliin ja poimittuani Manonin varusteet mä suuntasin kohti varustehuonetta ja vasta kun mä olin kävellyt metrin hopeanblodin nuoren miehen ohitse, mä käännyin ympäri.

”Fric, tiiätsä missä Amelie on?”

”Kai se on hoitaan varusteita”

Mä jatkoin matkaani satulahuoneeseen ja mä löysinkin Amelien putsaamasta Cintin suitsia.

”Saanko… saanko mä liittyä seuraan?”

”Mä haluan Max olla yksin” mä kuulin värinän Amelien äänessä, mutta jostain syystä mä istuin silti alas.

”Sattuiko suhun? Putoaminen?”

Amelie pudisti päätään.

”Pe… pelottaako sua? Joku?” Mä näin miten Amelie puri huultaan.

”Se… se on ihan okei. Mua… mua pelottaa kans. Hevoset. Ratsastaminen. Kilpaileminen. En mä osaa. Mä… mä pelkään jopa itseäni. Se… tai no mä… mä oon itseni isoin pelko. Aina… aina sen jälkeen kun mut… mut herätettiin koomasta. Palon jälkeen” mä nieleskelin sanojani.

Amelie oli lopettanut työnsä ja se katsoi mua. En mä tiennyt että miksi mä kerroin Amelielle kaiken.

”Eihän mun olis pitänyt selvitä palosta. Se jätti arpia. Pelkoja. Joten mä… mä ymmärrän. Jos sä haluat joskus puhua. Jostain. Mulle… mulle voi aina. En mä… en mä sano mitään. Kenellekkään. Jos… jos sä et halua?” Mä toivoin että mun sanoista voisi olla vähän lohtua Amelielle. En mä osannut lohduttaa tai olla läsnä, mutta ehkä mä jossain sisimmässäni toivoin että musta voisi olla jotain apua. Amelie oli kuitenkin ollut apuna kun mä olin yrittänyt päästä itse jaloilleni. En mä toisaalta voinut vaatia että mä olisin saanut samanlaista kohtelua kuin mitä mä olin antanut Amelielle, mutta ehkä mä jotenkin toivoin että se voisi uskaltaa puhua mulle vaikka mä olinkin ikuisesti rikottu.

Me istuttiin hiljaisuuden vallitessa välillämme ja mä meinasin sanoa vielä jotain, kun Amelie yllättäen nousi ja palautti Cintin suitset paikoilleen ja poistui paikalta. Mä hoidin ja palautin Manonin varusteet paikoilleen kun mä tunsin että mun puhelin värähti mun taskussa.

“Todella paljon onnea voitosta! Te olette varmasti ansainnut sen”

En mä tiedä miksi, mutta viestin sanat tuntuivat aidoilta ja mun sisällä kävi lämmin läikähdys. Se, että uskaltaisinko mä ikinä antaa sen enää kasvaa isommaksi, ei varmaan tulisi tapahtumaan. Ehkä mä en kuitenkaan sanoisi enää ei millekkään, vaikka mä tiesin että meidän välissä oli tuhansia kilometrejä. Ehkä se olisi parempi kummallekkin niin mä en voisi pilata taas kerran kaikkea. 

PÄIVÄKIRJA 20

25.05.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mun piti lähteä tänään molempien tammojen kanssa maastoon. Kuitenkin kun mä pääsin tallille ja mä olin juuri keräämässä Umbran varusteita, Amelie kertoi että tammalta puuttui kenkä ja että kengittäjä olisi tulossa muutaman tunnin sisään kengittämään juuri molemmat ratsuistani. Mä jouduin vaihtamaan siis lennosta suunnitelmaani ja sitä kautta mä päädyin Manonin kanssa kentälle.

Iivari oli kai harjoitellut skills at arms juttuja ja mä silmäilin tehtäviä samalla kun annoin Manonin kävellä tehtävien ympärillä, ennen kuin mä lähdin sen tarkemmin harjoittelemaan tamman kanssa. Mä yritin kaivaa muististani niitä paria kertaa, kun me oltiin Amelien kanssa katsottu tehtävien suorittamista Iivarin ollessa Siperiassa. En mä tiedä mikä sai mut muuttamaan suunnitelmaani taas kerran, mutta haettuani hetken Manonin kanssa toimivaa ravia, mä päädyin kääntämään tamman radan ensimmäiselle tehtävälle ja me suoritettiin lopulta koko alkupuolisko radasta sen mukaan mitä mä muistin reilun puolen vuoden takaisesta parista treenikerrasta.

En mä tiennyt että miten oikein me tehtiin juttuja, mutta en mä jaksanut antaa sen tänään edes ahdistaa mua ja lopulta me suunnattiin Manonin kanssa takaisin talliin, jotta mä sain luovuttaa tamman kengittäjän hoteisiin. 

PÄIVÄKIRJA 19

28.04-02.05.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mä olin joutunut vapauttamaan torstain ja perjantain töistä jotta mä pääsin muiden kanssa lähtemään Walesiin kisamatkalle. En mä tiennyt että olisinko mä valmis ratsastamaan missään muualla kuin Zenissä, sillä en mä ollut niin taitava kuin kaikki muut, jotka lähtivät matkalle mukaan ja en mä tiennyt että olisiko mun mitään järkeä kilpailla Zenin ulkopuolella. En mä edes tiennyt miksi mun annettiin kilpailla kun mä en edes osannut ja mun nimi löytyi aina tuloslistan hännältä. Olinhan mä jostain syystä pärjännyt kahdesti, mutta en mä uskonut että se riittäisi ylläpitämään mun kisalupaa Zenissä koska en mä ollut kuin pettymys kaikille.

Ainut vapaa paikka mulle oli hevosautossa apukuskin paikalla, Claven ajaessa tottuneen näköisesti kohti määränpäätä. Viileä ikkunalasi tuntui hyvältä mun otsaa vasten, ja mä mietin että miten ihmeessä mä olin ajatellut että mun kannattaisi ottaa mukaan myös Skills at Arms harjoittelu kun mä en pärjännyt edes siinä lajissa mihin mulla piti olla jotain pohjaa. Tai enhän mä omannut kovinkaan hyvää pohjaa edes altalle, mutta se vain tuntui jotenkin helpommalta mulle ymmärtää kun tähän asti liikkeet olivat olleet aikalailla samanlaisia kuin mitä mä olin nuoruudessani opetellut, vaikka niiden ratsastaminen oli erilaista. Mitä useampi kilometri jäi meidän karavaanin taakse ja mitä vähemmän niitä oli edessä, sitä enemmän mua alkoi ahdistamaan tuleva kilpailu.

Jossain kohtaa mä olin ilmeisesti nukahtanut jossain kohtaa levottomaan uneen, sillä mä havahduin siihen että Clave herätteli mua.

”Ei mitään hätää, kaikki on ok” Claven käsi laskeutui mun olalle ja mä näin miten mies piti katseensa mussa samalla kun mä yritin tasata pilviin noussutta pulssiani. Lopulta me molemmat noustiin autosta ja meidän oli aika purkaa hevoset jotta me saatiin yövyttyä ennen kuin meidän matka jatkui kohti seuraavaa pysähdystä ja lopulta me saavuttiin Walesiin ja Cresthill Baroquesiin.

Mä olin kuullut tallista Amelielta ja Friciltä, jotka olivat olleet kisaamassa tai mukana muuten vain aikaisemmin, joten tää oli ensimmäinen kerta kun mä näin koko tallin omin silmin. Kun mä laskeuduin hevosautosta tallin pihalla ja näin koko tallirakennuksen kunnolla, musta tuntui kuin joku olisi alkanut kiristämään nippusiteitä mun sisälmyksien ympärille. Vaikka mä tiesin että kyseessä ei ollut meidän talli, kivinen, puukattoinen tallirakennus toi silti mieleen kaiken mitä oli tapahtunut, sillä tallissa oli omalla tavallaan jotain samaa kuin palaneessa tallissa. Näyn pintaan nostattamat muistot saivat mut toimimaan robottimaisesti ja vasta kun olimme siirtyneet majapaikkaan mä pystyin jotenkin rentoutumaan ja unohtamaan kaiken mikä yritti tulla häiritsemään mun ajatusprosessia.

Ahdistus, joka mun sisällä kyti ja alkoi kasvattamaan liekkejään, yritti saada mua juoksemaan vain sen vuoksi että mä voisin hetken olla vapaa. Juokseminen ei kuitenkaan tullut kyseeseen tällä hetkellä ihan senkään vuoksi, että mulla ei ollut mitään siihen soveltuvia varusteita mukana. Vaikka juokseminen oli mulle tärkeä terapiakeino, mä tiesin että mä en voisi juosta ainakaan sellaisia kilometrejä mihin mä olin tottunut jos mä haluaisin onnistua mun tavoitteessa. Koska mä en tiennyt että miten mä saisin purettua mun ahdistustani, se purkautui lopulta epämääräisenä liikehdintänä ja vaikka mä tiesin että se ei jäisi keneltäkään huomiotta mä toivoin silti että kukaan ei huomaisi sitä.

”Max”

Musta tuntui kuin mä olisin näyttänyt peuralta ajovaloissa jäätyessäni täysin. Mä pidätin hetken hengitystänikin, ennen kuin mä tyhjäsin keuhkoni hitaasti ja täytin ne uudelleen, ennen kuin mä käänsin katseeni kohti Clavea. Pehtorin katseessa oli nähtävissä hienoinen häivähdys väsymyksestä pitkän matkan jäljiltä, mutta silti siinä oli omanlaisensa kovuus, joka sai mun ahdistuksen vain pahenemaan.

”Kaikki hyvin?”

”Joo… on. Talli… Talli toi… Muistoja. Pa… palosta. Lou… loukkaantumisesta. Arvesta” mä en tiennyt mitä sanoa tai tehdä. ”Huomenna… parempi. Ehkä. Mä yritän. Pärjätä siis.”

Tavallaan mä tiesin mitä Clave olisi sanomassa, mutta mun yllätyksekseni mies ei sanonutkaan mitään, vaan ainoastaan mies taputti minua rohkaisevasti olalle ja lopulta pyysi kanssaan hoitamaan hevosia.

Palatessamme Claven kanssa tallista hoitamasta hevosia, oli aika mennä nukkumaan ja mä en tiedä miten pitkään toinen oli vahtinut mun nukahtamistani mutta havahtuessani aamulla huoneessa soivaan herätykseen mulla oli sellainen olo että mut oli jossain kohtaa peitelty tiiviimmin. Aamupalalla mä en saanut oikein paljoa syötyä, mutta mä yritin parhaani. Mä en tiennyt että olinko mä tyytyväinen vai en siihen että mun ja Manonin luokka oli toisena. Luokka oli todella iso sillä siinä oli yli kaksikymmentä ratsukkoa ja kaikki muut olivat paljon pidempään kisanneita.

Mitä lähemmäs mun ja Manonin startti tuli, sitä enemmän mua alkoi ahdistamaan. Mä yritin kuitenkin keskittyä vain siihen että mä kävin tulevaa suoritusta lävitse ja mä suoritin jokaisen liikkeen mentaalisesti. Manon ei tuntunut yhtään hyvältä ja jokainen ratsukko, joka suoritti radan ennen meitä tuntui suoriutuvan omasta suorituksestaan ennätysajassa. Lopulta tuli mun aika siirtyä kisa-areenalle. Manon liikkui vähän reippaammin kun me asteltiin kisa-areenalle ja mä toivoin parasta tulevasta radasta.

Suorittaminen ei ollut todellakaan ollut meidän vahvinta tekemistä ja mä en tiennyt että miten ihmeessä mun pitäisi saada meidän suoritusta parannettua. Mikään osa meidän suorituksesta ei tuntunut kovinkaan hyvältä ja mä en ollut varma siitä, että miten järkevää mun oli sittenkään ollut lähteä näin kauas kisaamaan ensimmäistä kertaa Zenin ulkopuolella. Tai olinhan mä kisannut Zenin ulkopuolella, mutta silloin mulla ei ollut mitään paineita siitä, että mun pitäisi edustaa koko Dzezlainin linnaa ja kaikkea mitä se edusti. Silloin mun ainut tarkoitus oli vain saada tarjottua Moiralle hyviä kokemuksia ja opettaa varsaa matkustamiseen ja uusiin paikkoihin, eikä tuloksilla ollut mitään väliä.

Lopulta me ei pärjätty Manonin kanssa kovinkaan hyvin. Me jäätiin luokassamme kahdeksanneksi viimeisiksi ja mä tiesin että se oli ihan surkea tulos tällaisessa luokassa. Pienesti mä toivoin että tällainen tulos ei haittaisi, sillä Iivari oli meitä edeltävällä sijalla joten ehkä meidän sijoitus ei ollut ihan täysin katastrofi, vaikka mä olin ihan varma että Iivari löytäisi silti syitä miksi meidän epäonnistuminen ei olisi hyväksyttävää ja siihen vaiheeseen mennessä kun viimeisetkin hevoset pakattiin takaisin autoon ja matka kohti Zeniä alkoi, mä olin ihan varma siitä että siihen mennessä kun me oltaisiin takaisin Dzezlainissa, mä olisin menettänyt paikkani tallin riveissä. Ehkä ihan vähän mä annoin toivon siemenen itää sen puolesta, että Iivari antaisi tämän lipsahduksen mennä ja että mies olisi vain tyytyväinen sen suhteen että tallin hevoset pääsevät näytille ja että mies uskoisi siihen että mä voisin kehittyä ja että sitä kautta myös meidän tulokset voisivat parantua Dzezlainin ulkopuolella, vaikka me ei pärjättykään edes koti kisoissa… 

PÄIVÄKIRJA 18

26.04.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mulla oli huono olo. Meidän ilta oli mennyt Benin kanssa pitkäksi ja se oli tarjonnut mulle ihan liian monta juomaa, vaikka se varmasti tiesi että mä en ollut tottunut. Ben ei toisaalta näyttänyt yhtään sen paremmalta ja salaa mä olin tyytyväinen siitä että mä en ollut ainut, joka joutui kärsimään huonosta olosta, vaikka mä en halunnutkaan poistua sängystä. Kai Ben oli tottuneempi tällaiseen olotilaan, sillä se löysi jostain energiaa pitää huolen siitä että mä selviäisin olotilastani ja lopulta se oli jopa saanut houkuteltua mut pois sängystä, vaikka mä en ollut varma että mä tulisin selviämään tai ainakaan mä en halunnut poistua asunnostani koko päivänä.

En mä tiedä miten, mutta jossain kohtaa Benjamin sai mut vakuutettua siitä että meidän kannattaisi vielä lähteä Zeniin, ennen kuin tuon olisi suunnattava kohti Riian lentoasemaa ja kotiin suuntaavaa lentoa. Istuessani taksissa, nojaten otsaani viileää ikkunaa vasten mä mietin miten Benkin jaksaa mua. Ei mussa ollut mitään samaa kuin siinä teini-ikäisessä Maxissa, jonka se tunsi ennen kuin mä olin ottanut siihen uudelleen yhteyttä melkein kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Kai olisi ollut vain paras jatkaa meidän hiljaisuutta ja antaa Benin pitää kaikki ne hyvät muistot mitä sillä oli meidän menneisyydestä, eikä korvata niitä huolella ja pelolla siitä, mitä mulle kävisi tai miten mä selviäisin, koska siitä ei ollut mitään takeita vaikka mä olinkin yrittänyt parhaani mukaan saada itseäni parempaan kuntoon.

”Mitä sä mietit?” saksankielinen kysymys kuului mun viereltä.

”Uns. Mich. Alles. Tai kun… en mä tiedä että oliko virhe ottaa suhun yhteyttä taas vuosi sitten. En mä oo… en mä oo se sama ihminen kuin mitä mä olin 2014. Et sä an… ansaitse tämmöstä rauniota ystäväksi. En mä sovi kenenkään ystäväksi.”

”du Idiot. Nyt unohdat taas tuollaiset. Se Max, joka oli silloin 2014 on edelleen se sama Max, joka on vuonna 2021. Ehkä ei ihan niin hullunrohkea ja helposti ylipuhuttavissa kuin teini-ikäinen versio, mutta silti sama. Ehkä nykyään jopa järkevämpi ja luojalle kiitos siitä, vaikka se vaati mitä vaati.”

Mä en uskaltanut katsoa Beniä ja taksikuskin ilmoittaessa että me oltiin perillä, mä olin tyytyväinen ja maksoin kuskille kiitoksen ja pienen tipin kera matkan.

Vaikka kävely parkkipaikalta talleille ei ollut pitkä, mä en tiennyt että mitä me tehtäisiin.

”Olisikohan mulle jotain ratsua? Jos sä opettaisit mulle jotain?”

Mä en ollut valmistautunut Benin tiputtamaan pommiin. En mä voisi opettaa sille mitään kun en mä itsekkään osannut.

”En… En mä…. osaa… Ame… Amelie tai…. tai Fric… ne… ne osaa… jos… jos mä kysyn… niiltä?”

Amelie ja Fric olivat molemmat kuitenkin kiireisiä, mutta jostain kumman syystä Benin annettiin lainata Välskettä. Mä varmistin sataan kertaan että se olisi varmasti okei ja lopulta mä ehkä ihan pienesti uskoin että se olisi totta ja me alettiin laittamaan hevosia kuntoon.

Mä kaipasin Umbran satulaan, mutta mä en uskaltanut ratsastaa tänään tammalla. Mä en halunnut pilata mitään siitä vähästä edistyksestä mitä me oltiin saatu samppanja hevosen kanssa aikaan joten mä jouduin tyytymään toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon ja mä varustin itselleni Manonin. Vaikka tamma oli ihan kiva ratsu, mä en jotenkin osannut olla sen kanssa. Mä tiesin että Manon oli paljon helpompi kuin Umbra mutta ehkä mä jotenkin ajattelin että Umbran kanssa mulla ei olisi samanlaisia paineita koska se ei ollut muutenkaan helppo hevonen. Umbran kanssa oli vain helpompaa kun musta tuntui että sen kanssa toimiminen oli luonnollisempaa ja ehkä se jotenkin ymmärsi mua erilaisella tavalla.

Mun pohdinnat katkaisi kuitenkin tallin pihakiveyksellä kaikuvat askelten äänet ja kun mä katsoin niiden suuntaan, Ben talutti Välskettä pihamaalle. Me noustiin molemmat ratsujemme satuloihin ja mä en jotenkin edes tajunnut kysyä Beniltä että minne me lähdettäisiin, kun mä olin jo pyytänyt Manonin liikkeelle ja me suunnattiin tielle, joka veisi rannalle. Ratsastaminen Benin kanssa oli outoa ja se toi omanlaisensa pahan olon tunteen vellomaan mun sisuksiin. Manon otti pari pientä kyselevää ja hieman ihmettelevää sivuaskelta, mutta mitään isompaa tamma ei tehnyt. Mä tiesin että mä en voisi nyt kadota omiin ajatuksiini, vaikka se olisi ollut helpompaa ja sitä kautta kumpaankaan meistä ei olisi sattunut. Mä tiesin että Ben tiesi tilanteen tuovan mun mieleen Zeen.

Meidän retki eteni hiljaisuudessa aina rannalle asti, missä Välske päätti että nyt kävely sai riittää ja punarautias ori lähti viemään Beniä pitkin rantaviivaa. Mun kauhukseni myös Manon lähti liitämään meidän edellä laukkaavan ratsukon perään, ja mä unohdin täysin miten mä saisin tammaa hidastamaan, ennen kuin se teki sen itse ja niin vauhdilla että mä menetin tasapainoni ja lopulta mätkähdin märälle rantahiekalle.

”Kaikki okei?” Ben kysyi kun tuo oli viimein saanut puhisevan orin hallintaansa. Mä haukoin hetken happea jotta mä sain mun tyhjentyneet keuhkot taas täyttymään ja mä saatoin alkaa yrittämään muodostaa jonkinlaista lausetta.

”Ja. Alles… Alles gut” mä pihisin samalla kun mä nousin ensin polvilleni ja kerättyäni itseäni vielä hetken, mä nousin ylös ja kävelin Manonin luokse, joka ei ollut onneksi karannut kauaksi. Päästyäni takaisin tamman selkään, aloitimme paluumatkan takaisin kohti Zeniä ja se ei ollut mitenkään helppo ainakaan Benin osalta. Manon oli myös omalla tavallaan hieman reippaampi, mutta mä sain tamman keskittymään mun apuihin paljon paremmin kuin mitä Ben onnistui Manonin kanssa joten mulla oli paljon helpompi paluumatka, vaikka putoaminen olikin alkanut hieman sattumaan mun kroppaan. Vaikka tallirakennuksen ilmestyminen mun näköpiiriin ei ollu aina se paras asia, nyt taisi olla ensimmäinen kerta mun ja Claven maastoilun jälkeen kun mä olin onnellinen nähdessäni tuon rakennuksen.

Ben ei onneksi tuntunut olevan millään siitä että maastossa oli sattunut ja tapahtunut ja tuo katosikin Välskeen kanssa orikäytävälle ja itse jatkoin Manonin kanssa tammapuolelle ja hoidin toisen kahdesta ratsustani pois ennen kuin lähin etsimään Beniä. Mä en kuitenkaan löytänyt sitä heti ja mun ahdistus alkoi jo taas nostelemaan päätään, kunnes mun onneksi mä kuulin Benin ja Gretchenin äänet ja pian parivaljakko saapuikin orikäytävälle. Gretchen kertoi että Benistä oli ollut apua Faustin kanssa ja me puhuttiinkin hetki vähän kaikesta mitä oli tapahtunut viimeisten parin päivän aikana, ennen kuin kaikki jatkoivat omille teilleen.

Saatellessani muutamaa tuntia myöhemmin Beniä lentoasemalle, mä en olisi halunnut että se lähtisi ollenkaan. Vaikka mulla oli tukiverkosto rakentumassa tääläkin, musta tuntui että se ei olisi täydellinen jos isä ja Ben ei olisi täälä. Ehkä…. ehkä mä kaipasi Ambryäkin. Mä lupasin yrittää päästä tapaamaan Beniä kesän aikana ja lopulta meidän tiet erosivat lopullisesti tämän reissun osalta ja istuessani autooni, mä en tiennyt miten mä tulisin selviämään ilman Beniä. 

PÄIVÄKIRJA 17

25.04.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Ben oli tullut tänne mun synttäreiksi. Mulla ei ollut mitään ajatusta siitä että se oli täälä ja mä en ollut tajunnut edes stressata enää edessä siintävää starttiakaan tuijottaessani edessäni seisovaa miestä, joka oli pukeutunut Dzezlainin tallityöntekijöiden vaatteisiin ja piteli oikeassa kädessään Manonin ohjia, tamman ihmetellessä mitä oli tapahtumassa.

”Benjamin? Was tun Sie hier?”

”Überraschung! Alles Gute zum Geburtstag!” Ben halasi minua puoliksi pidellen edelleen Manonin ohjia käsissään. Mä tuijotin edessäni seisovaa miestä ja mä en tiennyt mitä sanoa, tehdä tai ajatella. Mulla ei ollut mitään tietoa siitä että Ben olisi täälä sillä mä luulin että se oli jossain kisamatkalla hoitamassa hevosia.

”Max sulla tulee pian kiire. Mä autan sut selkään” jostain paikalle ilmestynyt Fric passitti minua toimimaan ja silti vaadittiin vielä päättäväinen ohjaus siihen että mä sain itseni toimimaan. Lopulta Ben joutui melkein taluttamaan Manonin maneesiin jotta mä sain alettua verryttelemään tammaa.

Musta tuntui että mä olin unohtanut kaikki opit verrytellessäni Manonia. Mä tiesin että kaikki muut seurasi mun räpiköintiä tamman selässä. Ei se tuntunut missään vaiheessa hyvältä ja mä olin ihan varma että mä tulisin vain olemaan pettymys Benille eikä se olisi enää sitä mieltä että sen olisi ollut kannattavaa lentää tänne. Lopulta meidän aika oli siirtyä maneesista kentälle ja aloittaa meidän suoritus näihin turnajaisiin. Aika, joka kului portin sulkeutumisesta lähtömerkkiin tuntui matelevan, vaikka oikeasti se ei ollut varmaan edes kymmentä sekuntia. Lopulta mulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin aloittaa radan ratsastaminen ja toivoa parasta.

Manon tuntui onneksi paljon paremmalta radalla, kuin mitä se oli verryttelyssä tuntunut ja musta tuntui että meidän rata sujui paremmin kuin edellisellä kerralla. En mä oikeasti tiennyt että osaisinko mä siltikään ratsastaa ja että olisiko meidän rata edes mitenkään sen näköinen miltä sen pitäisi näyttää. Mä yritin pitää ahdistukseni taka-alalla koko radan ajan ja keskittyä vain siihen mitä me oltiin tekemässä ja että mä saisin pidettyä pakan kasassa koko suorituksen ajan. Mä olin ehkä päässyt vähän paremmin kiinni siihen että miten mun olisi pitänyt koko suoritus ratsastaa, mutta Beniin törmääminen oli sekoittanut mun ajatukset lopunkin sekaisin ja musta tuntui että mä pääsin vasta paremmin kiinni tähän hetkeen kun meidän rata oli jo takana. En mä tainnut oikeastaan edes tajuta mitään vielä silloinkaan kun meidät ilmoitettiin meidän luokan toiselle sijalle.

Mä olin liian hämmentynyt kaikesta että mä en oikein tajunnut mistään mitään. Lopulta me päädyttiin Benin kanssa mun asunnolle ja me molemmat suunnattiin vuorotellen suihkuun. Mä en jotenkin osannut olettaa että tälle illalle olisi jotain suunnitelmia, mutta mä olin väärässä ja me suunnattiin Saulkrastin keskustaan jossa meidän ilta alkoi ruokailulla. 

PÄIVÄKIRJA 16

18.04.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Manon oli jo tallissa kun mä pääsin sinne. En mä tiedä kuka tamman oli hakenut, mutta mä olin kiitollinen sillä mulla oli oikeasti kiire laittaa se valmiiksi koska mä olin nukkunut niin pitkälle ja meillä oli mennyt Amelien kanssa puhuessa niin pitkään. Mä poimin kerralla kaikki Manonin varusteet satulahuoneesta, vaikka se olikin vaikeaa. Mun oli pakko säästää jokainen sekunti minkä mä vain pystyin ja mä olin tyytyväinen siitä, että Manon ei ollut piehtaroinut missään mutalammikossa joten mä sain tamman harjattua todella nopeasti ja samalla flowlla tamma sai varusteet päälleen. Mä tarkistin vielä että kaikki olisi varmasti mukana ja että kaikki olisi kunnolla, ennen kuin me suunnattiin maneesiin. Noustessani Manonin satulaan mä päätin että tänään mä ratsastaisin yhtä hyvin kuin Zeen kanssa. Nyt olisi vielä liian aikaista ratsastaa tamman muistolle mutta ensi viikolla mä yrittäisin. Mä en tiennyt saisinko mä ensi viikolla itseäni edes pois pedistä joten mä yritin jättää ajatuksen motivaattoriksi.

Kunhan mä sain Manonin vain kävelemään, musta tuntui siltä että spanish norman tuntui mahtavalta. Tamman jokainen askel oli voimakas ja reipas ja se oikeasti vastasi mun apuihin juuri silloin kun sen piti sekä muutenkin Manon tuntui ihan eri hevoselta ratsastaa. Musta tuntui että mulla ei ollut mitään ongelmaa saada tammaa luotsattua verryttelystä lävitse ja mä toivoin että sama meno jatkuisi radalla.

Kun Velna avasi kentän portin jotta mä sain ratsastaa Manonin kentälle, mua alkoi jännittämään ihan suunnattomasti. Kuitenkin kun mä siirsin Manonin liikkeeseen, tamman askellus oli yhtä hyvää ellei jopa parempaakin kuin maneesissa. Musta tuntui että mun ei tarvinnut tehdä paljoakaan että mä sain Manonin liikkumaan hyvin ja mä ratsastin jokaisen tehtävän 110%. En mä tiennyt riittäisikö se, mutta mä yritin ja mun fiilis vain parani sitä mukaa mitä pidemmälle rata eteni. Musta tuntui että Manon kokosi askeltaan paremmin kuin ikinä ja muutenkin se tuntui vaihtavan laukkansa heti kun mä siltä halusin. Mä en halunnut uskotella liikoja, mutta musta tuntui että tästä oli tulossa mun paras kisarata ikinä.

Musta tuntui että joku pysäytti ajan kun me odotettiin lopullisia tuloksia. Lopulta Antioco oli tehnyt päätöksensä ja tuloksia alettiin ilmoittamaan. Joku ulkopuolinen ratsukko voitti koko luokan ja sen jälkeen kuulutettiin Vitaliyan sekä Faust ja viimeisenä sijoittuneena tuli mun nimi. Mä en tajunnut sitä aluksi ja paikalle ilmaantuneen Fricin piti puoliksi taluttaa Manon palkintojen jakoon. Vielä tuijottaessani ruusuketta tamman kapsonissa mä en tajunnut mitä oli tapahtunut. Me oltiin pärjätty. Sijoituttu. Oikeasti. Iivarin nähden. Minä, joka en oikeasti osannut. Mä olin ratsastanut sijoitukselle. Alta Escuelassa. Zenissä. Ensimmäistä kertaa.

En mä tiedä miten Manon löysi tiensä tallin oville, sillä mä vain tuijotin sen kapsoniin kiinnitettyä ruusuketta. Lopulta me kuitenkin selvittiin tamman kanssa sen karsinaan ja mä riisuin Manonin varusteet ja annoin tammalle pitkän ja perusteellisen harjauksen, sillä semmoisen se todellakin ansaitsi. Manonin ollessa hoidettuna mä palautin tamman ulos ja kävin hoitamassa sen varusteet paikoilleen. Mä en tiennyt mihin mun olisi pitänyt sen ruusuke laittaa joten mä asetin sen tamman kaapin oven sisäpuolelle. Se saisi muistuttaa siitä että mä osaisin edelleen. Vaikka musta ei siltä tuntunutkaan. 

PÄIVÄKIRJA 15

17.04.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Pysähtyminen ei ollut helpottanut mun oloa. Mä olin yrittänyt syödä jotain ja juoda lämmintä, mutta en mä tiennyt miten ihmeessä mä pystyisin ratsastamaan. Kuitenkaan mulla ei ollut vaihtoehtoja, sillä mä en halunnut pettää ketään sillä, että mä vetäytyisin pois kisoista tällaisen syyn takia. Ehkä mun olisi pitänyt jäädä pois mutta mä en halunnut tietää millaisen ripityksen mä olisin siitä hyvästä Iivarilta saanut. En mä halunnut pettää ketään sillä että mä en uskaltanut kisata vain sen vuoksi että mä ehkämahdollisestisaatoin olla pienessä kuumeessa. En mä uskonut että se olisi validi syy kisoista pois jäännille.

Kun mä olin varustamassa Manonia, Clave pyörähti tamman karsinalla. Tallimestarin silmät kertoivat enemmän kuin lausumattomat sanat, ja musta tuntui että se vähäinenkin väri mitä mun kasvoilla saattoi olla, karkasi. Mä en viitsinyt edes yrittää alkaa selittämään Clavelle mun tilannetta ja mä toivoin että tallimestari ei kertoisi Iivarille. Ei mun oikeasti ollut järkeä kisata ja mä tiesin sen, mutta mun oli pakko. En mä halunnut olla pettymys vaikka sellainen mä olisin lopun elämääni. Pettymys kaikille, jotka tunsivat mut. Mä kuitenkin varustin spanish normanin ja lähdin suuntaamaan sen kanssa kohti maneesia.

Mulla ei ollut mitään mielikuvaa siitä, miten mä pääsin Manonin satulaan, mitä mä tein verryttelyssä tai miten meidän rata meni. Se, että me ei pärjätty, ei ollut mitään uutta mulle. Ei meidän kuulunutkaan pärjätä tuollaisella menolla. En mä edes tiedä miten me päihitettiin Amelie ja Välske. Mä en edes tiedä kuka auttoi mua Manonin riisumisessa ja tamman palauttamisessa tarhaan sekä sen varusteiden hoitamisessa. En mä edes tiedä kuka auttoi mut pois tallista, mutta ennen kuin mä nukahdin, mä tiesin että mä en ollut kotona ja mulla ei ollut mitään ajatusta siitä, miten mä selviäisin huomisesta. 

PÄIVÄKIRJA 14

13.04.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mä olin pukenut ehkä vähän liikaa päälleni, mutta mä yritin vältellä sairastumista. Mun fiilis oli aika nuutunut yöllisestä painajaisesta, ja mä en ollut varma että olisinko mä valmis viemään tätä työpäivää lävitse mutta mun olisi pakko. Mä toivoin että päivä menisi hyvin, sillä mulla ei olisi voimia selvitellä mitään ongelmia. Onneksi tänään oli myös vähän lyhyempi päivä sillä mulla oli vain pari asiakasta joten päivä oli nopeasti ohi.

Mä jouduin hieman maanittelemaan itseäni tallille. Se ei ollut mulle mitenkään tavatonta ajoittain, mutta tänään se oli entistä vaikeampaa. Kuitenkin mä lopulta pääsin Zeniin mutta mä olin tehnyt päätöksen siitä että mä en nousisi tänään kummankaan tamman satulaan. Musta tuntui että jopa se, että me saataisiin jonkinlainen treeni aikaan vähintään Manonin kanssa sillä meillä olisi kuitenkin turnajaiset tulossa viikonloppuna. Zenissä mä hain suoraan Manonin sisälle ja lopulta mä kävin vielä keräämässä tamman kapsonin ja harjat sen karsinalle. Manon sai ehkä ihan liian pitkän harjauksen, mutta mun fokus ei vain pysynyt kasassa millään vaikka mä yritin parhaani. Mä en tiennyt miten mä saisin unohdettua Zeen taas vaihteeksi. Muistot tammasta ja siitä, miten mä menetin Zeen ja sen varsan ei olleet sellaisia mitä mä halusin muistaa.

Mä sain kuitenkin Manonin lopulta harjattua ja mä pujotin sille kapsonin päähän ennen kuin mä pyysin sen liikkeelle ja lähdin taluttamaan tammaa kohti maneesia. Mä toivoin että Iivari ei todellakaan näkisi tänään mun treenaamista, sillä mä en olisi todellakaan sellaisella tasolla tänään että mun treenaamisessa olisi mitään järkeä. Maneesiin päästessäni mä vain kävelin Manonin kanssa monta kierrosta ympäri molempiin suuntiin ja vasta sen jälkeen mä pystyin edes jotenkin ajattelemaan sitä että mitä me tehtäisiin tamman kanssa. Mä lähdin tekemään ihan jotain helppoja tehtäviä meille molemmille koska mä päädyin aloittamaan ihan vain asetuksista ja taivutuksista.

Mun treenisuunnitelma oli olematon, mutta mä sain onneksi jotain Manonin kanssa aikaan. Tamma tuntui onneksi ihan hyvältä vaikka mä en edes keskittynyt kunnolla siihen mitä mä olin tekemässä. En mä tiennyt miten meidän treenit oli mennyt Manonin kanssa, mutta kun mulla oli sellainen tunne että tamma teki edes jotain oikein, mä lopetin treenaamisen kokonaan ja me lähdettiin Manonin kanssa talliin. Mä en tiedä teinkö mä minkälaisen hoitamisen tammalle sen jälkeen kun mä olin kääntänyt sen karsinaansa, sillä mä olin ihan liian syvällä ajatuksissani…  

PÄIVÄKIRJA 13

11.04.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Tänään olisi helpompi turnajaispäivä, sillä mun ei tarvitsisi keskittyä kuin Manoniin. Toisaalta isä olisi vielä tänään täälä eli mun pitäisi pystyä jakamaan huomiota molemmille. Onneksi isä taisi muistaa miten nämä päivät menevät vaikka mä en muistanutkaan että oliko isä ikinä ollut mukana kisamatkoilla. Mä en edes muistanut oliko isä ikinä edes yrittänyt olla kiinnostunut siitä, miten mä pärjäsin ratsastajana.

Kuitenkin mä olin kiitollinen siitä että isä oli edes nyt täälä, vaikka mä en tiennyt haluaisiko se oikeasti olla tallilla mun kanssa. Tänään isä ei suunnannut suoraan kentän laidalle, vaan se työnsi tuolinsa päättäväisesti mun perässä talliin ja se jäi odottamaan satulahuoneeseen että mä sain haettua Manonin talliin. Kun mä lähdin hakemaan spanish normanin varusteita mä näin miten Amelie ja isä kävi jotain keskustelua.

”Ai moi Max! Kiva että oot pyytänyt isäsi vierailulle” brunette jatkoi tervehdittyään.

”Moi… Isä oikeastaan kutsui itse itsensä vierailulle. Mä en tiennyt ollenkaan että isä oli tulossa ennen kuin se ilmestyi perjantaina töihin. Se oli kiva yllätys” sain vastattua yllättävän sulavasti vaikka mä en tiennyt aiheuttaisinko mä vahinkoa sanoillani.

”Tuo on ihan totta. Tiesin kyllä että on riski lähteä tänne ilman että kysyn asiasta etukäteen, mutta on ollut mukavaa nähdä Maximillian taas hevosten parissa ja se miten tärkeitä nuo ovat pojalle” isä liittyi puheeseen ja mun ahdistus lievittyi edes vähän sillä mä en ollut tainnut pilata kaikkea mun sanoilla. Amelie kuitenkin joutui pian poistumaan hakemaan Radonin varusteet ja laittamaan nuorta oria kuntoon. Me suunnattiin myös isän kanssa kohti Manonin karsinaa ja mä laitoin tamman valmiiksi ennen kuin varmistin että olin itse tarpeeksi edustava ja me suunnattiin kohti maneesia verryttelemään.

Mä en tiedä miksi mä en pystynyt tänään keskittymään ja Manon jäi ihan liian hitaaksi. Mä yritin kyllä kaikkeni sen suhteen että mä olisin saanut tammasta reippaamman mutta jostain syystä se ei onnistunut. Mä siirsin mun toiveet myös kisaradalle, mutta tänään sieläkään ei pärjätty. Me jäätiin tänään viidensiksi vaikka koko luokassa ei ollut kuin seitsemän ratsukkoa. Musta tuntui että mä olin pettänyt isän. Mä olin eilen pärjännyt ja tänään mä olin ihan pohjasakkaa. En mä uskonut että se voisi olla tyytyväinen tällaiseen ailahtelijaan. Mä epäilin että se muisti ne hetket kun mä menin sijasta toiseen, voitosta voittoon. Voisinkohan mä olla ikinä enää samanlainen ylpeyden aihe isälle, kuin mitä mä olin silloin? Entä jos mä olisin täysi pettymys sille? Mitä jos musta tulisi omanlaisensa taakka isän uralle jos joku keksii että sen poika on nykyinen surkimus, joka ei osaa enää edes ratsastaa?

Kun me päästiin Manonin kanssa pois kentältä, mun oli pakko kääntää spanish norman kohti maastoa, vaikka mä jätinkin isän ihan täysin yksin. Mun oli vain pakko päästä pois tallipihalta hetkeksi ja saada itseni rauhoittumaan ja mahdollisesti välttämään nurkan takana vaaniva paniikkikohtaus. Mä yritin ajatella ihan muita asioita jotta mä saisin rauhoituttua. Ei se helppoa ollut, mutta lopulta mä tunsin miten mun pulssi laski ja laski kunnes mulla ei ollut enään niin paha olla. Me oltiin tultu Manonin kanssa rannalle ja mä käänsin tamman ympäri, kuunnellen kavioiden iskeytymistä rannan hiekkaan, ennen kuin niiden ääni muuttui rantahiekan muuttuessa tien pohjaksi ja johdattaessaan meidät takaisin Zeniin.

Isä oli löytänyt seuraa Friciksestä ja Ameliesta sillä kisat olivat jo ohitse tälle päivälle. Mä yritin hymyillä vaisusti, ennen kuin mä laskeuduin alas Manonin satulasta ja nostettuani ohjat tamman kaulan ja pään ylitse, ennen kuin mä lähdin taluttamaan tammaa takaisin karsinaansa. Kun mä olin vetämässä Maninilta satulaa selästä, mä kuulin miten isä rullasi tuolinsa tamman karsinalle. En mä tiennyt mitä mun olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Kun mä palasin käytävälle että mä saisin jätettyä satulan hetkeksi sinne, mä keräsin rohkeuteni rippeet ja kohtasin isän katseen.

”Entschuldigung, ich bin so enttäuschend”

PÄIVÄKIRJA 12

10.04.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mua ei jännittänyt mun oma suoritus vielä kun mä hain Manonin tarhasta. Oikeastaan edes siinäkään vaiheessa kun mä harjasin spanish normania huolella ja yritin pitää huolen siitä että sen harjassa tai hännässä ei olisi yhtään takkua ja että jokainen jouhitupsu olisi sielä missä sen pitäisikin eikä mikään sojottaisi sellaiseen suuntaan mihin se ei saisi sojottaa. Ei edes kun mä kiillotin Manonin karvaa vain tehdäkseni tammasta vieläkin näyttävämmän, tai tarkistaessani että satula ja kapsoni olisi varmasti puhtaat ja kiiltävät sekä edustavat. Edes ottaessani kisakäyttöön siirtynyttä takkiani esiin mua ei vielä jännittänyt.

Vasta kun me oltiin maneesissa, ahdistuksen sekainen jännitys iski nyrkillään mun palleaan, tyhjäten mun keuhkot täysin ja yrittäen lamaannuttaa mun hengityksen. Kuin ihmeen kaupalla mä sain taisteltua sitä vastaan ja keskityttyä siihen mitä mä olin tekemässä. Mä yritin ratsastaa joka ikisen askeleen, jonka Manon liikkui ja mä yritin myös saada tamman vastaamaan jokaiseen apuun minkä mä sille annoin. Musta tuntui että mä olin taantunut ihan aloittelijan tasolle, mutta sellainenhan mä olinkin. Aloittelija. En mä tiennyt miten mä olin ikinä ajatellutkaan että me voitaisiin olla Umbran, saati Manonin kanssa sellaisessa kunnossa että me voitaisiin osallistua turnajaisiin. Ehkä mun pitäisi vain palata maastoilemaan Umbran kanssa. Siinä mä olisin hyvä.

Lopulta mun oli pakko ratsastaa Manon maneesista kentälle ja kaikkien silmien eteen. Mä yritin tehdä parhaani mukaan kaiken sen eteen että mä en muistaisi jotta yksi niistä silmäpareista, jotka meitä seurasi kuului isälle. Isä näkisi ensimmäisen kerran mun ratsastavan kilpaa vuosiin, ja mä en ollut varma osaisinko mä suorittaa tasolla, joka tekisi isän ylpeäksi. En mä tiennyt riittikö sille se, että mä olin päässyt tähän pisteeseen. En mä tiennyt olisiko se halunnut että mä olisin luokkani huipulla. Mun kanssa samassa luokassa ratsasti kuitenkin paljon sellaisia ratsastajia, jotka oli mua miljoona kertaa parempia. Kuten vaikka Iivari von Hoffrén. Lopulta mun panikointi aika oli ohitse ja mun piti keskittyä vain ratasuoritukseen.

Alkuun mä olin varma että meidän suoritus menisi taas ihan penkin alle. En mä tiedä mistä mä löysin voimaa yrittää pelastaa tilannetta ja kai sen avulla meidän suorittaminen parani. Jossain kohtaa mä jo hetken ajattelin että me oikeasti osattiin. Että mä saatoin ratsastaa Manonin oikeasti tulokselle. Mä tsemppasin sen verran kuin mitä mussa oli jäljellä koko loppuradan ja sitten mun piti vain odottaa. Lopulta Antioco ilmoitti lopulliset tulokset ja me oltiin kolmansia. Se oli mun paras sijoitus tähän mennessä. Me oltiin melkein sijoituttu. Mä olin melkein näyttänyt Iivarille että musta olisi vielä edustamaan Dzezlainin linnaa. Että musta ehkä tulisi vielä jotain.

Mä laskeuduin Manonin selästä hymyillen leveästi. En mä muistanut milloin mä olisin viimeksi hymyillyt ja kun isä pääsi meidän luo, mä halasin sitä. Se ei edes ollut sellainen kömpelö halaus, vaan mä oikeasti osasin halata sitä. Isä onnitteli mua tuloksesta ja mä olin oikeasti kiitollinen siitä että isä oli täälä ja että se oli nähnyt mun parhaimman radan ikinä. Manonin palattua ulos, mun oli aika vielä puhdistaa molempien tammojen varusteet huolella ja sen jälkeen me lähdettiin isän kanssa hakemaan juhlapäivällistä. 

PÄIVÄKIRJA 11

09.04.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Huomenna olisi ensimmäinen turnajaispäivä tälle viikolle. Mä en tiennyt olisinko mä sittenkään valmis. Mä olin yrittänyt parhaani mukaan tehdä Manonin kanssa kaiken mitä meillä olisi tehtävissä ennen kuin olisi aika ratsastaa Antiocon katseen alle ja toivoa että meillä menisi vieläkin paremmin. En mä tiennyt miksi mä olin kirjoittanut oman nimeni taas osallistujalistaan. Kyllä kaikki varmaan jo tiesi että mä en osannut tarpeeksi hyvin että mun kannattaisi ottaa osaa. Mä kyllä epäilin että sen vuoksi, että mä olin jo mennyt ottamaan osaa turnajaisiin, mun oletettaisiin osallistuvan jatkossakin. En mä kuitenkaan ollut varma ja musta tuntui että Iivari voisi ehkä olla vain tyytyväinen siitä että mä en olisi edes yrittämässä turnajaisissa ja mä pysyisin siellä minne mä kuuluisin.

Mä kuitenkin yritin ravistaa ajatukset pois päästäni ja keskittyä iltapäivän viimeiseen asiakkaaseen. Jeremy oli luvannut hoitaa yhden asiakkaan, joka oli halunnut aikaistaa aikaansa joten se helpotti mun aikatauluja ja mä pääsin aikaisemmin kohti Zeniä.

Markus oli saapunut paria tuntia aikaisemmin Latviaan. Vaikka mies halusi luottaa poikaansa, oli Markuksella silti oma epäilyksensä sen suhteen ettei Maximillian olisi isälleen täysin rehellinen. Saattoihan tunne olla osaksi myös kyynisyyttä mitä mies oli työnsä puolesta alkanut potemaan. Kyllähän Markus myös tiesi, että poikansa täyttäessä kaksikymmentä kolme vain muutaman viikon kuluttua, ei toisella olisi ollut enään vuosiin mitään pakkoa raportoida asioistaan isälleen. Tietenkinhän Markus toivoi, että asiat olisivat menneet toisin vuosia takaperin ja mies olisi saanut tuntea poikansa vielä muutaman vuoden pidemmälle, mutta kohtaloaan ei voi valita ja miehen oli täytynyt oppia elämään sen kanssa.

Taksi, joka oli kuljettanut miehen lentokentältä Saulkrastiin, pysähtyi matalan betonirakennuksen luokse. Pienen parkkipaikan toisella puolella näkyi ulko-ovi sekä koruton kyltti, joka vahvisti Markuksen ajatuksen siitä että tuo olisi oikeassa paikassa. Maksettuaan taksinsa ja kuskin autettua vielä mies tuoliinsa, Markus lähti työntämään tuoliaan kohti sisäänkäyntiä ja lopulta mies oli pienessä aulassa. Jostain takatiloista tuli esiin noin Maximillianin ikäinen nuori mies joka selkeästi mittaili Markusta katseellaan.

”Miten voisin auttaa? Valitettavasti tällä hetkellä uusi asiakkuus suhde ei onnistu” urheiluvaatteisiin pukeutunut nuorimies ilmoitti Markukselle kohteliaalla asiakaspalveluäänellä.

”En ole kiinostunut asiakkuudesta valitettavasti. Onkohan Maximillian paikalla?” Markus huomasi miten vastapuolen ajatus sekaantui hetkeksi.

”Maxilla on tällä hetkellä asiakas. Heillä menee vielä noin puoli tuntia. Haluatko että pyydän Maxia soittamaan vapauduttuaan?” brunette alkoi etsimään kynää ja paperia jättääkseen mahdollisen viestin Maxille.

”Ei tarvitse, jos mahdollista, voisin odottaa poikani vapautumista?” lausutut sanat iskivät vastapuolen suojamuurin taakse. Markus rullasi tuoliaan hieman eteenpäin, jotta mies pääsi hieman edessään seisovan miehen vasemmalle puolelle, tarjotakseen tuolle kättään.

”Markus Kühling, Maximillianin isä”.

Ote, joka vastasi Markuksen kättelyyn oli jämäkkä ja mies oli positiivisesti yllättynyt.

”Jeremy Kajanne. Maxin työntekijä” brunette esitteli itsensä lopulta, ennen kuin ohjasi Markuksen takatiloihin, kysyen mieheltä ottaisiko tuo jotain. Kieltäydyttyään kohteliaasti Markus antoi katseensa tutkia vielä uudelleen edessään seisovaa nuorta miestä.

”Saanko kysyä kauanko olet tuntenut poikani?”

”Noin vuoden verran. Tutustuimme Maxin kanssa Dzezlainin talleilla ja aloitin tämän vuoden puolella auttamaan aina kun minulla on vapaata häntä asiakkaiden kanssa. Olen siis myös koulutukseltani personal trainer” Jeremy piti katseensa kiinni Markuksessa vastatessaan toisen kysymykseen.

Markus kuunteli toisen vastausta samalla kun muotoili jo viidettä kysymystä päässään. Mies halusi yrittää saada pojastaan lisätietoa, mutta mies tiesi että ei voisi olla yhtä agressiivinen ja suoraviivainen kuin oikeussalissa, sillä Markuksen tavoitteena ei ollut kuitenkaan ajaa poikaansa kauemmaksi.

”Millainen mielikuva sinulla on Maximillianista?”

Jeremyn vastaus omalla tavallaan tuki Markuksen ajatuksia siitä millainen poika olisi tätä nykyään ja mies oli kiitollinen jokaisesta tiedonmurusta, jota tuo pojastaan sai, sillä ne helpottaisivat tulevia kanssakäymisiä Maximillianin kanssa ja samalla Markus oppi myös paremmin ymmärtämään sitä, millaiset asiat saattaisivat olla triggereitä pojan ahdistukselle.

Markus kyseli vielä joitain asioita ja oli juuri muotoilemassa seuraavaa kysymystään, kun mies kuuli poikansa äänen jostain selkänsä takaa. Markus kerkesi kääntyä juuri parhaiksi kohti ovea, nähdäkseen poikansa hämmentyneen ilmeen.

Mä olin kuullut miten etuovi oli käynyt, sillä saliosa oli ihan aulan vieressä ja tiloja erotti oikeastaan vain yksi ovi. Olin tyytyväinen että Jeremy olisi todennäköisesti jossain takatilassa odottamassa seuraavaa asiakasta ja se voisi hoitaa yllättävän vierailijan samalla kun mä hoitaisin mun päivän viimeisen asiakkaan loppuun, jonka jälkeen mä voisin vain tarkistaa vielä sähköpostin ja sen jälkeen lähteä kohti Zeniä. Kun mä hyvästelin asiakkaani ja päästin tuon vaihtamaan vielä vaatteitaan, mä en ollut todellakaan valmistautunut siihen mihin mä törmäisiin seuraavana.

”Vater? Was tun Sie hier?” Maximillian kysyi antaessaan katseensa mittailla isäänsä.

”Tulin tapaamaan sinua”

”Ich… Ich… Mun pitää tehdä vielä muutama työjuttu. Mulla… mulla menee hetki” poika selitti saksaksi.

”Voin odottaa.”

Maximillian vaihtoi vielä muutaman sanan Jeremyn kanssa seuraavasta asiakkaasta, ennen kuin brunette mies jatkoi matkaansa takaisin aulaan ja Markus jäi kaksin poikansa kanssa. Maximillian ei selkeästi tiennyt mitä tuon olisi pitänyt tehdä, ennen kuin toinen näytti siltä että olisi napsahtanut hereille transsistaan ja poika harppoi muutamalla pitkällä askeleella työpöydän taakse jonka päälle oli kasaantunut papereita sekä pari kansiota ja jostain paperien alta pilkotti myös tietokoneen kansi. Markus seurasi miten Maximillian istui raskaasti alas työpöytänsä takana olevalle tuolille ja katseli hetken työpöydällään vallitsevaa kaaosta ennen kuin tuo osasi taas tarttua toimeen ja poimi eteensä muutaman paperin, joita tuo näytti silmäilevän, ennen kuin teki muutaman merkinnän joihinkin papereihin ja lopulta avasi tietokoneensa sekä naputteli sitä hetken. Lopulta poika painoi koneen kannen kiinni ja tuo nousi tuoliltaa, kääntäen katseensa kohti Markusta.

Mulla ei ollut mitään ajatusta siitä että isä olisi tulossa Latviaan. Se ei ollut puhunut mitään kun me oltiin soitettu ja mä en tiennyt että miksi se oli täälä. En mä tiennyt olisiko se hakemassa mut pois. Ehkä se ei uskoisi että mä pärjäisin. En mä voinut lähteä Saksaan. Mulla oli liikaa asioita kesken täälä. Mulla oli täälä Moira ja Umbra. En mä voisi jättää niitä tänne tai ainakaan mä en saisi Umbraa mukaan jos isä pakottaisi mut mukanaan Saksaan. En mä usko että muhun luotettaisiin sen verran että mä saisin shamppanja tamman ylläpitoon saati että kukaan haluaisi edes ajatella sitä mahdollisuutta, varsinkin kun kyseessä olisi toinen maa.

”Mä… mä olisin valmis. Mutta… mä… mä… mä en mee kotiin. Mun pitää mennä tallille. Kisat huomenna” mun puhe takkusi kun mä yritin saada jotenkin luotua parempaa ajatusta sille että mun pitäisi saada jotenkin sovitettua isän yllätysvierailu tallireissuun. Mun piti tehdä tänään jotain kaikkien tammojen kansa, mutta en mä voinut nyt enään viettää montaa tuntia tallilla. Mä keräsin tavarani kasaan ja mä lähdin suuntaamaan kohti ulko-ovea isän perässä.

Markus oli osannutkin odottaa poikansa suuntaavan tallille jossain kohtaa. Mies nyökkäsi vain toiselle hyväksyvästi ja alkoi työntämään tuoliaan kohti ulko-ovea, kuunnellen miten Maximillianin askeleet kuuluivat tuon selän takana. Päästessään poikansa auton luokse Markus neuvoi pojalleen miten tuo voisi auttaa miestä pääsemään autonkyytiin. Lopulta isä ja poika olivat matkalla kohti Dzezlainin talleja, ja Markus odottikin mielenkiinnolla jotta pääsisi näkemään poikansa hevosten kanssa. Edellisestä kerrasta oli vuosia ja tilanteetkin olivat muuttuneet molempien osalta reilustikin sillä molemmat olivat loukkaantuneet, vaikka Markuksen kohdalla loukkaantuminen oli ollut pelkästään fyysinen.

Parivaljakon tehdessä matkaansa kohti tallia Markus näki selvästi miten Maximillian yritti läpikäydä tilannetta. Markus toivoi että poika voisi rentoutua ja tilanne voisi olla samanlainen kuin mitä se oli sinä aikana jota Maximillian vietti Markuksen luona Saksassa.

Kun me oltiin tallissa, mä tajusin että mun vaihtovaatteet olivat ylhäällä, minne isä ei pääsisi.

”Mä… mun… pitäisi vaihtaa vaatteet. Pä… pärjäätkö hetken? Yksin? Jos… jos mä yritän olla nopea?”

”Mene vain. Voisinko mä auttaa sua jotenkin varusteiden kanssa?”

”Jo….jos sä saat Manonin harjat. Mä en tiedä onko ne liian korkealla. Ne on tuola kaapissa. Mä yritän olla nopea”

Mä olin tyytyväinen että ketään ei ollut pukukaapeilla mun kanssa samaan aikaan, joten mä saatoin vaihtaa vaatteet ennätysajassa, ilman että mun tarvitsi piilotella mun selkääni ja mä suuntasin alas. Isä oli onnistunut saamaan Manonin harjapakin syliinsä joten mä sain poimittua tamman kapsonin ja satulan. Kun me saatiin jätettyä Manonin varusteet tamman karsinalle me lähdettiin hakemaan spanish normania tarhasta.

Mä esittelin samalla isälle Moiran ennen kuin mä kävin hakemassa Manonin. Mä olin tavallaan onnellinen tässä tilanteessa siitä että Manon oli mun seuraavan päivän kisaratsu eikä Umbra, sillä spanish norman oli paljon rennompi kuin georgian grande. Toisaalta mä toivoin että mä olisin voinut esitellä isälle hoidokkini, mutta ehkä sen aika olisi huomenna.

Maximillianista oli selvästi aistittavissa että toinen ei enään oikein tiennyt miten tuon olisi toimittava. Markus tiesi että poika olisi kykenevä toimimaan johdonmukaisesti ja mies päättikin vain antaa toiselle aikaa päästä tilanteen herraksi sillä tavalla mikä toimi tänään tuolle parhaiten. Päästessään tarhan luokse, Maximillian osoitti kohti kermanväristä pikkuhevosta jonka toinen esitteli omaksi hevosekseen. Pieni kerman värinen hevonen juoksenteli toisen, pienen hevosen vierellä ja Markus uppoutuikin seuraamaan pienten hevosten menoa eikä huomannut poikansa poistumista hakemaan erästä isommista hevosista.

Lopulta Maximillian palasi Markuksen viereen taluttaen harmahtavaa hevosta. Poika kertoi tuon olevan Manon ja lopulta kolmikko lähti siirtymään kohti tallia. Markus tiesi että pyörätuoli saattaisi olla monille hevosista uusi asia joten mies liikkui mahdollisimman hitaasti ja varovaisesti hieman parivaljakon edellä. Lopulta kaikki kolme palasivat talliin ja Markus katseli miten poika ja hevonen katosivat karsinaan.

Mä olin tyytyväinen siitä että isä osasi ajatella asioita laajasti, vaikka mä en uskonut että se oli ollut enään vuosiin hevosten kanssa tekemisissä. Heti kun mä sain Manonin karsinaansa, mulla oli jotenkin paljon helpompi hengittää. Mä keskityin vain siihen että mä sain hoidettua Manonin huolellisesti, vaikkakin ehkä vähän reippaammin, sillä mä en halunnut pitää isää odottamassa mua ihan liian pitkään. Lopulta Manon oli valmis ja me lähdettiin suuntaamaan kohti maneesia. Noustessani Manonin satulaan mä pystyin yllättäen rentoutumaan vieläkin paremmin ja keskittymään siihen mitä oli edessä.

Mä halusin keskittyä tänään vain siihen että Manon liikkui reippaasti eteenpäin koko ratsastuksen ajan ja kokeilin vain pari tammalle vaativampaa tehtävää. Huomenna Manonin täytyisi kuitenkin esitellä parastaan joten mun olisi paras antaa tammalle tänään kevyt päivä jotta mä voisin huomenna toivottavasti osoittaa että musta voisi tulla jotain.

Markus huomasi suuren muutoksen pojassaan kun tuo nousi ratsunsa selkään. Vaikka miehellä ei ollut kunnollista muistikuvia siitä että miltä poikansa näytti ratsastaessaan tuli Markukselle sellainen tunne katsoessaan poikaansa että viimeistä melkein seitsemää vuotta ei ollut tapahtunutkaan. Markus ei ymmärtänyt ratsastuksesta mitään mutta silti tuo ymmärsi että poikansa oli todella taitava ratsastaja.

Markus seurasi ratsukon menoa ja tuo oli todella ylpeä siitä että poikansa oli päässyt niin pitkälle sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Mies yritti päästä perille siitä että mitä ratsukko oli tekemässä, mutta suurilta osin mies nautti vain ratsukon seuraamisesta. Lopulta mies ei tiennyt kauanko oli mennyt, kun Maximillian lopulta pysäytti ratsunsa ja laskeutui alas. Markus hymyili pojalleen pienesti yrittäessään rohkaista toista siihen että tuon olisi turvallista olla isänsä lähellä kuin yksin. Kolmikko palasi talliin ainoastaan kavioiden kopinan siivittämänä ja Markus pohti mitä viikonlopusta olisi tulossa.

Kun mä laskeuduin Manonin satulasta mulla oli hyvä fiilis siitä mitä mä olin tehnyt ja että miten huominen voisi mennä. Nähdessäni isän hymyilevän mulle mä en tiennyt että meinasiko se sitä, että mun meno näytti ihan kauhealta, mutta mä päätin yrittää ajatella positiivisesti ja vain lähdin taluttamaan Manonia ensin isän luokse ja sen jälkeen me jatkettiin kohti tallia. Mä mietin kävelymatkalla strategiaa huomiselle, sillä mä en vieläkään omistanut tarpeeksi uskallusta siihen että mä voisin hyvillä mielin ajatella että kaikki menisi hyvin ja mä toivoin että mä saisin huomenna jokaisen palasen loksahtamaan kohdalleen täydellisesti kunhan mä vain pääsisin Manonin selkään.

Lopulta spanish norman oli hoidettuna ja mä kävin palauttamassa tamman tarhaansa ja suuntasin vielä puhdistamaan sen varusteet huolella. Lopulta mä jouduin jättämään isän taas hetkeksi että mä sain käytyä vaihtamassa uudelleen vaatteeni ja me oltiin vihdoin valmiita lähtemään.

Markus seurasi poikansa toimia mielenkiinnolla. Maximillian tuntui kiinnittävän huomiota jokaiseen pienimpäänkin yksityiskohtaan johon mies ei muistanut poikansa ennen kiinnittäneen huomiota, vaan tuo muisti ennemminkin poikansa olleen hieman vapaa sielu, joka ei jaksanut keskittyä asioihin, jotka eivät tuntuneet poikaa palvelevan.

”Ha… haluat…. haluatko jäädä yöksi? Vai onko… onko sulla joku majapaikka?” Maximillianin kysymys palautti Markuksen takaisin nykyhetkeen muisteloistaan.

”Jos se vain sopii voin mieluusti jäädä yöksi. Voin myös mennä hoteliin jos se on parempi ratkaisu.”

”Ei tarvi. Mä voin… mä voin kyllä nukkua sohvalla. Mulla ei… oikeastaan mitään kunnon vierasvaraa.

Päästessään poikansa asunnolle Markus yllättyi siitä miten karu asunto olikaan. Toisaalta mies ymmärsi miksi asunto ei näyttänyt oikeastaan normaalilta kodilta.

Maximillian puhui jotain suihkusta ja Markus lupasi pojalleen hoitaa parivaljakolle jonkinlaisen illallisen. Pojan kadotessaan näköpiiristä Markus todellakin toivoi että viikonlopusta tulisi onnistunut ja että mies ei olisi pilannut kaikkea sitä työtä mitä tuo oli tehnyt Saksassa sillä, että oli vain täysin ilmoittamatta yllättäen ilmestynyt Saulkrastiin.  

PÄIVÄKIRJA 10

05.04.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mä tiesin että vaikka mä miten yritin välttää takaiskuja että niitä silti tulisi. Mä olin kuitenkin tyytyväinen siitä että mä olin selvinnyt niistä viimeiset pari päivää. Olinhan mä ehkä omalla tavallani vähän kompuroinut siltikin, mutta mä olin ainakin omalla mittapuullani pärjännyt hyvin, vaikka mä tiesin että varmasti muiden silmissä mä olin varmasti ollut yhtä pohjalla kuin aina. Mä olin kuitenkin yrittänyt parhaani ja mä olin tehnyt isoja päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Toinen niistä oli se, että mä palkkaisin vielä toisenkin työntekijän ja toinen oli se, että mä etsisin Moiralle hoitajan. En mä tiennyt haluaisiko kukaan hoidettavakseen varsaa ja en mä olettanutkaan että kukaan voisi olla kiinnostunut siitä. Selväksi oli kuitenkin tullut se, että ajoittain kolme hevosta oli vain liikaa huolehdittavaksi ja mä haluaisin antaa jokaiselle tammalle mahdollisimman täydellisen huomion.

Mun täytyisi kysyä Amelielta että mitä kautta mä voisin edes alkaa etsimään mahdollisia hoitajia tai laittamaan jotain ilmoitusta, sillä edellisellä kerralla äiti oli hoitanut sen asian ja mä epäilin että Latvian resurssit erosivat siitä mitä Saksassa oli tarjolla. Kunhan mä vain pääsisin Zeniin mä yrittäisin kysyä asiasta Amelielta jos mä vain näkisin brunettea. Kuitenkaan päästessäni tallille mä en nähnyt tai kuullut Amelieta joten kai sillä olisi tänään vapaa. Lopulta mä vain nielin tappioni ja suuntasin hakemaan Manonin varusteita jotta mä sain kannettua ne tamman karsinalle, ennen kuin mä lahdin hakemaan tammaa.

Päästessäni tarhaan jossa toinen tammalauma ulkoili, näin miten pieni, vielä eilen kermanvärinen mutaotus sekä pilkullinen pikkuhevonen laukkasivat peräkanaa, välillä vaihtaen suuntaa. Seurasin tammojen menoa hetken, ennen kuin kävelin lopulta Manonin luokse ja napsautin narun kiinni tamman riimuun. Manon lähti seuraamaan minua moitteetta ja lopulta sain käännettyä tamman ulos portista ja suljettua sen perässämme ennen kuin käänsin tamman turvan kohti tallia ja lähdin taluttamaan Manonia kohti karsinaansa.

Manonin harjaaminen oli pääasiallisesti helppo projekti sillä tamma oli ollut suurimmaksi osaksi loimen peitossa joten eniten tammassa oli töitä vain jaloissa sillä vaikka tamman jalat olivat suurimmaksi osaksi tummat, näkyi niissä silti muta joka oli osin kuivunut ja osin se oli vielä tuoretta ja sen vuoksi sen pois harjaaminen oli todella hankalaa. Lopulta Manon oli harjattuna ja mä saatoin lähteä varustamaan ruunivoikkoa tammaa jotta me saatettiin lähteä tekemään tamman kanssa jonkinlainen treeni. En mä tiennyt että mitä mun pitäisi tehdä Manonin kanssa ja mä yritin myös olla välittämättä siitä tänään, sillä mä halusin vain saada jonkinlaisen treenin alle ja mä en jaksanut välittää siitä että miten meidän treenit menisi ja mä toivoin että Iivari ei näkisi jos meillä menisi todella huonosti sillä mä tiesin että siinä vaiheessa mä varmasti voisin heittää hyvästit sille että mä saisin kilpailla Manonilla.

En mä tiennyt haittaisiko mua vaikka mä menettäisin luvan kilpailla Manonin kanssa. Ehkä se helpottaisi että mun ei tarvitsisi stressata yhdestä hevosesta. Ehkä olisi paljon helpompi jos mä voisin alkaa kilpailemaan vain Umbralla… Kuitenkin mä lähdin taluttamaan Manonia kohti maneesia ja toivoin että me saataisiin olla rauhassa tai ainakin toivoin että Iivari ratsastaisi päivän ratsunsa kentällä. Toisaalta mun tuurilla se olisi enemmän kuin ihme joten ehkä mä en vain odottaisi että mitään hyvää tapahtuisi tälläkään kertaa.

Maneesiin päästessäni mä tarkistin vielä Manonin satulavyön sekä jalustimien mitan ennen kuin mä nousin tamman selkään. Manonin kävellessä alkukäyntejään mä yritin nollata omat ajatukseni ja vain saada sellaisen fiiliksen että mulla olisi mahdollista päästä vielä treenistäni lävitse. Lopulta mä aloin hakemaan Manonia sellaiselle askellukselle että mun oli hiljalleen myös mahdollista alkaa tekemäänkin jotain tamman kanssa. Ihan alkuun meidän treeneistä ei alkanut sujumaan mitenkään mutta mä yritin vain parhaani mukaan päästä kiinni siihen että mitään peruuttamatonta ei olisi tapahtunut ja että mä voisin vielä pelastaa tilanteen.

Hiljalleen mä sain itseni taas nollaamaan tilanteen, ja sitä kautta mulla oli taas mahdollisuus aloittaa tilannetta alusta, ja loppupeleissä mä sain raavittua jonkinlaisen treenin kasaan. Kun mä annoin Manonin vielä kävellä hetken ennen kuin mä laskeuduin selästä ja lähdin lopulta taluttamaan tammaa takaisin talliin. Lopulta me palattiin Manonin kanssa takaisin tamman karsinaan ja mä hoidin lainaratsuni pois ennen kuin mä sain palautettua taas tamman takaisin tarhaansa ja mä onnistuin saamaan oman varsani sen verran pysähtymään, että onnistuin rapsuttamaan pikkutammaa pikaisesti ennen kuin jätin varsankin jatkamaan ulkoiluaan ja poistuin itse hoitamaan Manonin varusteita jotta sain palautettua kaikki paikoilleen.

PÄIVÄKIRJA 9

07.03.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mua ei ahdistanut ihan niin pahasti lähteä tänään kilpailemaan. Eilisen neljäs sija oli todistanut että musta voisi ehkä sittenkin tulla jotain. En mä tiennyt että olisiko Iivari tyytyväinen siihen että me ei oltu enää viimeisiä. Tai siis voitaisiinhan me tänään olla viimeisenä. Vaikka mä olin yrittänyt tehdä parhaani sen puolesta että mä pystyisin pysymään rauhallisena, mä en voinut olla huomaamatta sitä miten mun kädet tärisivät kun mä harjasin ruunivoikonkimoa karvaa. Mä tiesin että multa odotettiin tänään parempaa suorittamista. Tai en mä tiennyt mitä multa odotettiin… Ehkä… Ehkä mä olisin niin onnellisessa asemassa että kukaan ei odottaisi multa mitään. En mä ollut ratsastanut edes pitkään. Ehkä kaikki voisi vain luulla että meidän paremmat tulokset johtuu siitä että meillä oli niin lähellä edelliset kisat.

Verrytellessä mä yritin olla seuraamatta muiden menoa. Mä tiesin ketä vastaan mun pitäisi ratsastaa joten mä yritin vain keskittyä siihen että mä saisin Manonin vastaamaan mun apuihin ja muutenkin vain tamman toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Lopulta tuli mun aika ratsastaa Manon taas Zenin kentälle ja näyttää että me osattaisiin myös tänäänkin. Ennen kuin mä huomasinkaan, meidän molemmat kisaradat oli nyt ohitse. Mä olin onnellinen siitä. Me oltiin oltu taas neljänsiä. Iivari oli jäänyt meidän taakse. Mä en tiedä miten. En mä ajatellut että mä osaisin pelastaa suorituksen niin että Iivarikin jäi meidän taakse. Ei mulla ollut edelleenkään tarkkaa kuvaa siitä mitä mun piti kisaradalla tehdä. Mä vain yritin selvitä liikkeestä toiseen, kunnes meillä ei ollut enään yhtään liikettä suoritettavaksi.

Hoitaessani Manonia pois mä pohdin tulevaa. Mä en yhtään tiennyt että odotettiinko mun lähtevän mukaan seuraavaan Cup osakilpailuun, joka ratsastettaisiin jossain muualla. En mä ollut kisannut ikinä Zenin ulkopuolella ratsastaen. En mä tiennyt haluaisinko mä tehdä sitä. Uskaltaisinko mä? Voisinko mä? Osaisinko mä? Saisinko mä?

Mä olin onnellinen siitä että vain parin päivän päästä me oltaisiin Moiran kanssa matkalla pois Latviasta. En mä tiennyt mitä järkeä mun olisi matkustaa näin paljon varsan kanssa ja että olisiko siitä edes mitään apua. Ehkä pieni välimatka kaikkeen voisi tuoda taas tarvittavaa helpotusta hengittämiseen ja ehkä sen jälkeen mä voisin taas pystyä keskittymään kaikkeen…

PÄIVÄKIRJA 8

06.03.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Meillä olisi tänään ensimmäinen kisapäivä kahdesta. Mä olisin oikeasti halunnut vetää meidät pois molemmista starteista mutta en mä uskaltanut. En mä voinut tällaisella osallistujamäärällä. Mä muistin mitä Clave oli sanonut eilen, mutta silti mua ahdisti se, että varsinkin tällaisessa luokassa tulos pitäisi olla täydellinen. Mä en voisi tehdä yhtään virhettä. Tai ainakaan isoja. Mun oli pakko tulla Zeniin jo ennen kisojen alkamista. Mä en olisi halunnut tehdä sitä koska silloin kaikilla varmasti olisi aikaa puhua mulle, varsinkin kun kyseessä olivat pienet kisat.

Mä huomasin toivovani että mä voisin ihan syystä näperrellä Manonin harjan sykeröille vain sen vuoksi että mä voisin saada käsilleni ja aivoilleni jotain tekemistä. Kuitenkin mä päädyin siirtymään talliin ja tarkistamaan että Manonin varusteet olivat varmasti siistit ja puhtaat tulevaa rataa varten, enenn kuin oli aika kantaa ne tamman karsinalle ja lähteä lopulta hakemaan tammaa ulkoa. Mä käytin ihan liian paljon aikaa Manonin kisavalmisteluihin joten meille tuli hieman kiire lämmittelemään. Ehkä se olisi vain hyvä asia ja toivottavasti mä en voisi stressata sen vuoksi niin pahasti kisaradalla.

Mä olin omalla tavallani lohduttautunut sillä tiedolla että mä en tietäisi ketä vastaan mä joutuisin ratsastamaan. Tai no isoin vastushan koko luokassa olisi mun oma ahdistukseni, mutta mä taistelin sitä vastaan päivittäin joten mä en tiennyt että jaksaisinko mä enää edes stressata siitä. Kuitenkin kun mä pääsin Manonin kanssa maneesiin, mä tajusin että myös Iivari olisi osallistumassa. Mä en tiennyt miksi mä olin jotenkin sivuttanut sen faktan täysin, mutta kuitenkin mies oli valmistautumassa ensimmäiseen rataansa. Mä tunsin ajoittain miten jäiset, harmaat silmät porautui muhun ja miten Iivari etsi jokaista mahdollista virhettä mun tekemisestä.

Meidän päästessä kisakentälle mä olin tyytyväinen siitä että mä olin selvinnyt Iivarin silmien alla. Mä päätin että mä yrittäisin parhaani kisaradalla. En mä tuntenut edelleenkään Manonia niin hyvin kuin mä tunsin Umbran ja mä en tiennyt osaisinko mä ikinä ratsastaa spanish normania niin kuin sitä pitäisi ratsastaa. Ehkä… Ehkä mun pitäisi uskaltaa pyytää Iivarilta tuntia. Ehkä mun olisi pitänyt tehdä niin alusta alkaen. Ei sooloilla omatoimisesti. En mä tiennyt uskaltaisinko mä ratsastaa Iivarin silmien alla. En mä tiennyt pystyisinkö mä valmentautumaan vakavasti enää ikinä. En mä usko että mä kestäisin sitä.

Mä yritin ratsastaa, mutta silti olla ratsastamatta Manonin jokaista askelta. Mä yritin tehdä parhaani sen eteen että meidän rata olisi mahdollisimman täydellinen. Mä huomasin jokaisen virheen minkä mä tein ja mä toivoin että kukaan muu kuin Antioco ei näkisi niitä. Mä tiesin että se olisi turha haave, mutta mä toivoin silti. Me oltiin Manonin kanssa jo tallissa kun meidän luokka oli ohitse. Mä kuulin askeleita käytävältä ja mä pyörähdin niin nopeasti ympäri että mä pudotin samalla kädessäni olleen harjan hamppurouheelle.

”Sori, ei mun pitänyt säikyttää”

”Ei se mitään. Mua… noh sä tiedät”

”Teillä meni tosi hyvin. Lopulliset tulokset tuli äsken ja te olitte neljänsiä.”

”Oike… oikeasti?” mä katoin Amelieta hämmästyneenä. ”Mutta… en mä… en mä edes osaa?”

”Joo joo. Teillä meni paljon paremmin kun mulla Nairalla. Me nimittäin oltiin ihan luokan häntäpäässä” Amelie kohautti olkiaan.

Mä tuijotin Amelieta osaamatta vastata mitään.

”Mä… mä…. mä en ymmärrä? En.. en mä osaa? En mä oo ees valmentautunut kunnolla. Mä oon vaan yrittänyt oppia ite kaikki. En mä tiedä ikinä mitä mä teen…”

”Kyllä sä osaat. Mieti, sä oot ihan itse tuonut itsesi siihen pisteeseen että sä oot palannut hevosten pariin kaiken sen jälkeen mitä sä oot kokenut ja että sä oot saattanut palata sen jälkeen vielä satulaan, saati että sä ratsastat ihmisten edessä turnajaisissa” sanat nousivat kuiskauksena korvani juuressa Amelien siirryttyä viereeni ja sulkiessaan minut halaukseen. Mä vastasin Amelien eleeseen ja yritin edelleen saada mun ajatuksia sen ympärille että mä en ollut kerrankin ollut viimeinen. Mä olin osannut. Mä olin pärjännyt. Mä olin osannut tuoda itseni tähän pisteeseen. Lopulta me irrottauduttiin Amelien kanssa meidän halauksesta ja brunette ojensi mulle tiputtamani harjan takaisin ennen kuin brunette poistui karsinasta.

Mä harjasin Manonin loppuun ja mä en tajunnut edelleenkään sitä että mä olin osannut. Ehkä musta voisi tulla joskus vielä jotain… 

AHDISTUSPÄIVÄKIRJAT

04.03.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

22.02.2021

Turnajaisviikko. Mulla ei jotenkin todellisuus iskenyt päälle ennen kuin vasta joskus iltapäivällä ja mä olin omalla tavallaan onnellinen että todellisuus iski vasta silloin koska se ei pilannut ihan mun koko päivää. Kuitenkin mitä lähemmäs työpäivän loppu ja aika lähteä tallille saapui lähemmäs mun, ahdistus alkoi ottamaan voittoa ja mä en tiennyt saisinko mä tehtyä tänään enään mitään järkevää tallilla.

Päästyäni tallille mä kävin katsomassa Umbraa ja varsaa. Amelie oli kertonut että pikkutamman nimi oli Siena. Pikkuhevosen katseleminen sai fiilikseni hieman rauhoittumaan, ja mä olin vähän paremmalla fiiliksellä lähdössä treenaamaan Manonin kanssa. En mä edes tiennyt että saataisiinko me meidän suoritusta ikinä sulavaksi ja sellaiseksi että me päästäisiin jonkinlaiseen tulokseen loppukuusta.

24.02.2021

Kolme päivää. 72 tuntia… Scheisse…

En mä tiennyt olinko mä valmis siihen että turnajaiset olivat tapahtumassa niin nopeasti. En mä tiennyt mitä oli tapahtumassa. Me oltiin saatu jotain palasia Manonin kanssa paikoilleen, mutta ei me oltu valmiita. Ei kolmessa päivässä. En mä tiennyt miten tehdä isoja muutoksia niin pienessä ajassa. Joskus mä osasin. En mä uskalla enää. Mä rikon kuitenkin Manonin jos mä teen jotain isoa.

En mä tiennyt pitäisikö mun vihdoin ja viimein vain luovuttaa turnajaisten suhteen ja olla pilaamatta Zenin mainetta turnajaisissa vain sen vuoksi että mä muka osaisin. En mä osannut tai kyennyt tekemään semmoisia asioita että me pärjättäisiin.

27.02.2021

Vajaat 24 tuntia. Mä en todellakaan ollut valmis. Mä en ollut päässyt edes Manonin selkään tänään koska ahdistus oli oikeasti kuristamassa mut taas hitaasti, mutta varmasti hengiltä. Mä olin yrittänyt silti tehdä Manonin kanssa jotain maasta käsin. En mä tiennyt olisiko se siivittämässä meitä kohti tulosta huomenna. Mä toivoin että me voitaisiin saada huomenna tulos. Mä tiesin että Iivari ei odottanut huonompaa kuin tulosta. Mä en tiennyt miten hyvä tulos huomenna pitäisi saada, koska luokka ei ollut iso.

Meitä oli kolme.

Kolme.

Drei.

Scheisse…

28.02.2021

Tänään olisi se päivä. Ei me todellakaan oltu valmiita. En mä osannut siivittää Manonia sijalle. Nicht mit dieser Teilnehmerzahl… Mä en ollut uskaltanut tulla Zeniin ennen kuin vasta kolmannen luokan puolivälissä. Mä olin tyytyväinen siitä että kaikilla oli niin kiire että kukaan ei varmaan edes huomanut että mä olin paikalla ennen kuin me tultiin Manonin kanssa verryttelemään ennen kuin meidän luokka alkoi. Jeremyllä ja Rubyllä meni tosi hyvin. Paljon paremmin kun meillä. Mä tunsin miten paha olo yritti nousta mun kurkkuun polttavien vatsahappojen merkeissä, ja mä tein parhaani nieleskelläkseni ne alas.

Me epäonnistuttiin. Hölle… Ich würde zum Hof fliegen…

02.03.2021

Mä olin vältellyt eilen Zeniä. Tänään mä vain välttelin kaikkea mikä puhui. Mä en halunnut nähdä ketään enkä varsinkaan kuulla sanaakaan sunnuntaista. Mä tiesin että oli ollut ihan täysi virhe ottaa lopulta osaa koko kisaan parin viikon treenillä. Ehkä mun ei olisi kannattanut tulla ikinä takaisin Saksasta. Ehkä mun pitäisi vain palata sinne. Sinne mä kuuluisin. Kai. Ehkä. Ehkä mä en kuulunut sinnekkään. Kuuluisinko mä jonnekkin muualle? Ambryn luo? Yksinäiseksi erakoksi johonkin pimeimpään metsän nurkkaan? Jonnekkin missä kukaan ei muistaisi että mä olin olemassa?

Olisiko se vain paras kaikkien kannalta? Että mä katoaisin kartalta ja lopettaisin olemasta suuri pettymys kaikille?

04.03.2021

Ylihuomenna olisi seuraavat kilpailut. Niissä mun olisi pitänyt aloittaa. Mulla olis ollut paljon paremmin aikaa harjoitella ja valmistautua. Löytää ne nappulat millä Manonia ratsastettiin. Ei kokeilla onnea Cupissa. Isoissa kisoissa. Niissä missä taidolla oli väliä. Maineella oli väliä. Ei mun, vaan linnan. Mä olin ollut pettymys. Pettymys Iivarille. Pettymys Vitaliyalle. Amelielle. Fricille. Clavelle. Kaikille.

En mä tiennyt olisiko mun järkeä osallistua ylihuomennakaan kisoihin. Jos mä vain jatkaisin pettymyskulkua. Miks mä en voinut odottaa siihen asti että Umbra olisi taas kisakäytössä… tai Moira… Tai vaikka vain unohtaa koko kilpailemisen… Ainakaan silloin mä en olisi pettymys kenellekkään. 

PÄIVÄKIRJA 6

19.02.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mä en ollut ikinä päässyt siihen pisteeseen että mä olisin päässyt vetämään nimeni ylitse kisaosallistujien listalta. Aina kun mä olin ollut lähestymässä sitä listaa ja poimimassa kynän käteeni, oli joku sellainen tullut käymään omalla kaapillaan, jota mä en olisi halunnut nähdä ja mun rohkeus ei riittänytkään siihen että mä kävelisin listalle ja vetäisin nimeni sieltä yli. En mä tiedä olisiko se rohkeutta vai raukkamaisuutta, mutta en mä jotenkin uskonut että me pärjättäisiin Manonin kanssa. Lähestyvät turnajaiset alkoivat murentamaan sitä itsevarmuutta ja hyvää oloa mitä mä olin saksassa itselleni kerännyt. Ehkä olisi pitänyt ottaa sittenkin Välske turnajaisiin… Ehkä silloin epäonnistumista olisi ollut helpompi selvittää osin myös ratsun liiallisella vauhdilla. En mä tiennyt mitä mä sanoisin tai tekisin että mä saisin selvitettyä miksi me epäonnistuttiin Manonin kanssa. Ehkä pitäisi vain myöntää että vika oli minussa ja hyväksyä se fakta, että mä en osannut enään ratsastaa.

Pyörittelin kolmea viimeistä pastaa pitkin eväsrasiani pohjaa, ennen kuin seivästin ne haarukkaan ja pakotin itseni pureskelemaan ja nielemään nekin. Mä olin yrittänyt opetella parantamaan tapani mitä tuli muhun ja ruokaan. Ei mun annoskoot edelleenkään hiponeet normaalin ihmisen annoksia, mutta mä olin lähtenyt liikkeelle siitä että mä söisin edes jotain joka päivä. Se oli onnistunut alun jälkeen yllättävän helposti, mutta mitä vähemmäksi päivät kävivät kuluvan vuorokauden ja turnajaisvuorokauden välillä, sitä hankalampaa siitä oli tullut. En mä tiennyt haluaisinko mä pettää ketään sillä että mä lopettaisin taas, varsinkin kun oli selkeästi huomattavissa miten kaikki yritti omalla tavallaan kannustaa mua vaikka ei ne sitä suoraan sanoneetkaan.

Huuhtelin eväsrasiani ennen kuin palautin sen kaapissani olevaan reppuuni ja suuntasin alas keräämään Manonin varusteet tamman karsinalle. Mä toivoin että jos – todennäköisesti ei – tuloksilla ei Iivaria vakuutettaisi tulevissa turnajaisissa, ehkä aktiivinen harjoittelu voisi korvata tuloksettomuuden. Kävellessäni tammalauman tarhalle kävin miljoonannen kerran mielessäni radan tehtävä tehtävältä ja yritin miettiä miten saisin ratsastettua ne Manonin kanssa vielä paremmin. Mä kaipasin Umbran satulaan, sillä sen kanssa mä tiesin mitä mun pitäisi tehdä, miten mun pitäisi tehdä ja muutenkin musta tuntui että mä osasin. Kuitenkin taas kerran napsautin narun Manonin riimuun ja lähdin taluttamaan tammaa kohti tallia.

Mä en oikein tiennyt että oliko missään järkeä viimeisen vuoden ajalta, mutta olisi kai vain luotettava siihen että universumi tietäisi mitä se olisi tekemässä, vaikka aina vaihtoehdot eivät olisi hyviä. Harjatessani Manonia mä yritin pohtia edelleen miten meidän kisaradasta voisi tulla jotain ja millä ilveellä mä voisin saada tamman viimeistään kilpailuissa olemaan reipas ja sen näköinen että mä tiesin mitä mä tein. Mun onnekseni mä olin onnistunut monesti ajoittamaan mun treenit siten että mä en ollut maneesissa tai kentällä yhtä aikaa Iivarin kanssa. Mä tiesin että mä olin pettymys kaikille sen suhteen että mä en saanut Manonia ratsastettua siten kun mun odotettiin sitä ratsastettavan.

Lopulta mun oli aika varustaa Manon ja lähteä taluttamaan ratsuani kohti kenttää. Mä en tiedä että miksi tänään oli sellainen päivä kun mun ahdistus oli taas nostamassa päätään ja mä epäilin että se johtui siitä että päivät ennen cuppia olivat vähenemässä ja mulla ei ollut ollenkaan mitään hyvää fiilistä sen suhteen että me voitaisiin pärjätä kisoissa. Kun me päästiin kentälle mä nousin Manonin selkään ja yritin vain hakea sellaista fiilistä, jonka avulla mä voisin päästä treeneissä eteenpäin.

Mä en päässyt ihan tarpeeksi hyvään fiilikseen treeniä ajatellen, mutta silti mä yritin alkaa ratsastamaan Manonia. Alkuun koko treenistä ei tullut mitään ja mua alkoi turhauttamaan suuresti että mä olin ajanut itseni tähän tilanteeseen. Mun turhautuminen vain ruokki nousevaa ahdistusta enemmän joten mun oli pakko yrittää ottaa jonkinlainen aikalisä, ennen kuin mä olin valmis pyytämään Manonin uudelleen liikkeelle ja yrittämään tehtävien ratsastamista uudelleen. Loppupeleissä treeni meni ehkä hieman paremmin, vaikka en mä siltikään ollut täysin tyytyväinen siihen miten se oli mennyt. En mä tiennyt saisinko mä Manonia ratsastettua reippaaksi ja sellaiseksi että me voitaisiin pärjätä kisoissa.

Laskeutuessani tamman satulasta mä tunsin miten tuttu polte, alkoi kerääntymään mun silmien taakse. Lähdin taluttamaan Manonia kohti tallia ja toivoin että mä saisin pidettyä itseni kasassa vielä sen verran että mä saisin hoidettua Manonin pois. Hoitaessani tammaa takaisin tarhakuntoon, mä yritin pitää ajatukseni kiinni vain siinä mitä mä olin tekemässä, maksimissaan seuraavassa siirrossa enkä antanut ajatuksilleni yhtään tilaa lähteä ylimääräisille reiteille.

Lopulta Manon oli hoidettuna ja palautin tamman takaisin omaan laumaansa, ennen kuin palasin talliin hoitamaan vielä ratsun varusteet ja palauttamaan ne paikoilleen. Hakiessani lopulta reppuani kaapista kaivoin puhelimeni esiin. En kuitenkaan vielä saanut itseäni etenemään sen pidemmälle ja vasta kun olin yrittänyt parhaani mukaan luikkia autolleni ja istuessani alas kuskin paikalle, mä sain avattua lukituksen. Automaattisesti mun sormet selasivat viestikeskusteluja siten että mä löysin sen yhden tietyn. Sen, johon olisin useinkin halunnut kirjoittaa jotain, mutta mihin en ollut rohkeuden loppuessa kirjoittanutkaan mitään. Sen, jonka toiselta osapuolelta mä olisin halunnut varmistaa että kaikki oli varmasti hyvin. Muistikuvien noustessa pintaan viestikeskustelun toisesta osapuolesta, ahdistus sai mahdollisuuden uudelle henkiselle nyrkiniskulle.

Mä tuijotin viestikeskustelua pitkään, osaamatta kuitenkaan tehdä mitään. Mä en tiennyt paljonko mä uskaltaisin toiselle sanoa. Mä en halunnut pahentaa toisen oloa entisestään mutta toisaalta musta tuntui että mä uskalsin ehkä kertoa hieman enemmän asioita kun musta tuntui että toinen ymmärsi paremmin miltä musta tuntui. Lopulta mä en saanut mitään kirjoitettua viestikenttään ja raskaan huokaisun siivittämänä mä nakkasin puhelimeni apukuskin paikalle ja kiinnitin turvavyöni ennen kuin käynnistin autoni.

Vasta kotona mä onnistuin lähettämään viestin, ja mä paljastin että mua pelotti suuresti mitä tapahtuisi jos mä epäonnistuisin Manonin kanssa. Mä hylkäsin puhelimeni keittiöön samalla kun hain itselleni lasin vettä ennen kuin mä suuntasin suihkuun. Viileä vesi, joka hukutti mut alleen, tuntui samalla myös huuhtelevan ahdistuksen ja pahan olon tunteet mukanaan. Astuessani ulos suihkusta mun oloni oli taas hieman helpompi ja mä yritin unohtaa ihan liian nopeasti lähestyvän kisapäivän, ja loppu ilta meni yllättävän hyvin, ennen kuin vähän ennen mun nukahtamista ahdistus iski päälle hyökyaallon lailla ja mä tiesin että nukkumisesta ei tulisi todennäköisesti mitään koko yönä ja mä toivoin suuresti että mä en menettäisi yöuniani ihan totaalisesti ennen kisoja. Mä tiesin että se tilanne ei ainakaan parantaisi isompaa kuvaa ja mä en tiennyt mitä kaikkea vielä voisi tapahtua ja miten pahasti asiat voisivat mennä jos mun ahdistus saisi mahdollisuuden pahentua ja jos siihen lisättäisiin vielä huonot yöunet pitkältä ajalta… 

PIENIÄ ONGELMIA TREENISSÄ

17.02.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mä yritin vakuuttaa itselleni että 11 päivää riitti oppimaan Manonin ratsastamisen paremmin ja että mä pystyisin löytämään semmoisen menon jotta mä voisin selvitä tamman kanssa cupista. Olinhan mä ollut pahemmassakin paikassa koska mä olin kuitenkin palannut kisaradoille cupin finaalissa. Silloin mulla oli kuitenkin ollut ratsuna Umbra, jonka kanssa mä olin paljon varmempi ratsastaja. Manon… Manon oli ehkä omalla tavallansa turvallisempi. En mä silti tiennyt että oppisinko mä ratsastamaan tammaa sillä tavalla että me selvittäisiin kisoista.

Mä tuijotin ruunivoikonkimoa tammaa, joka tarhasi Moiran kanssa samassa laumassa. Vaikka mulla oli kaikki varusteet Manonin ratsastamista varten valmiina, mun teki silti mieli käydä poimimassa oma pikkuhevoseni tarhasta ja tehdä vain sen kanssa jotain. Kuitenkin lopulta mä kävin hakemassa Manonin naruun. Kun mä palasin tamman kanssa talliin mä olin ehkä minimaalisesti varmempi siitä että mä voisin ehkä lopulta selvitä toivottavasti edes jotenkin lävitse tulevasta kisaradasta. Harjatessani Manonia mä kävin mielessäni jokaista liikettä, jokaisen liikkeen ratsastamista ja sitä miten jokainen yksittäinen liike muodosti koko radan.

Mä vietin tammaa harjatessa ihan liian pitkään, koska mä halusin voittaa mahdollisimman paljon aikaa. En mä tiennyt voittaisinko mä sillä mahdollisuuden vältellä Iivaria, mutta mä toivoin että näin olisi. Lopulta Manon oli harjattuna ja varustettuna, ja mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarttua tamman ohjista kiinni ja lähteä taluttamaan sitä kohti maneesia. Mun onnekseni maneesi oli tyhjä kun mä talutin lainaratsuni sinne. Mä aloin taas uudelleen epäillä että oliko meillä mitään mahdollisuutta osallistua tulevaan kisaan ja aloin taas uskottelemaan itselleni että olisi paras vain vetää itsensä pois kisoista ja olla pilaamatta Zenin mainetta.

Mä nousin Manonin selkään ja pyysin tamman liikkeelle. Heti alusta asti ruunivoikonkimo ei tuntunut hyvältä ratsastaa. Manon oli todella hidas ja tuntui siltä että mä en osannut pyytää siltä mitään mihin se vastasi sillä tavalla miten mä halusin. Mua turhautti ja tavallaan mun teki myös mieli tehdä jotain sellaista mikä toisaalta aiheuttaisi mun lentämisen ulos Zenistä. Mä kuitenkin yritin niellä turhautumiseni taidottomuuteeni ja suoritin vain treenin loppuun vaikka mä tiesin että ei tällaisella suorittamisella tulisi kisaamisesta mitään. Laskeuduin Manonin selästä ja tunsin miten turhautuminen vain alkoi valtaamaan jokaisen solun kehossani. Palasimme tamman kanssa takaisin talliin, jossa riisuin Manonin varusteet ja hoidin tamman pois ennen kuin palautin sen tammalaumansa joukkoon.

Palatessani kohti tallia valmistautuen huolehtimaan Manonin varusteista, mä päätin että mun ei olisi järkevää pilata Zenin mainetta ja että kunhan mä vain pääsisin ylös taukotilaan, mä vetäisin nimeni ylös cup listalta. Se olisi todennäköisesti paras päätös kaikkien suhteen. 

VIRHE?

16.02.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mä en ollut uskaltanut tulla vielä eilen tallille, mutta tänään mun oli pakko tulla. Ensimmäinen cup lähenisi lähenemistään ja mun olisi pakko palata takaisin satulaan, varsinkin kun mä olin viettänyt ihan liian pitkään Saksassa. Ei mun olisi pitänyt mennä isälle kun mä pääsin sairaalasta vaan mun olisi pitänyt palata suoraan takaisin Latviaan. Mun olisi pitänyt käyttää koko mennyt viikko siihen että mä olisin tutustunut Manoniin paremmin. Mä en ollut tehnyt Manonin kanssa mitään yli kahteen viikkoon ja viimeinen kerta kun mä olin työskennellyt tamman kanssa oli ollut Iivarin silmien alla.

Mä olin tehnyt tänään kai sellaisen normaalin ihmisen työpäivän kun mä lopetin työt jo joskus viiden aikaan. Se rennohko olo mikä mulla oli ollut sen jälkeen kun mä palasin saksasta oli edelleen jollain tavalla voimassa ja vaikka mä olin miettinyt että miten Jeremy pärjäisi mun asiakkaiden kanssa. Mies oli kuitenkin tehnyt hyvää työtä, ja mä en ollut kuullut keneltäkään mitään negatiivistä sanottavaa. Kai mä olin yllättänyt itseni eniten sillä että mä olin ainakin yrittänyt parantaa tapani ja oikeasti jopa onnistunut muistamaan syömään vähän useammin kuin aikaisemmin.

Kun mä pääsin Zeniin mä toivoin että mä en näkisi ketään, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Mä olin tyytyväinen että kukaan ei kuitenkaan kysellyt liikaa tai mitään liian vaikeita mutta silti mun ahdistus alkoi nousemaan kun mä kasasin Manonin varusteita ja valmistauduin kokeilemaan yhteistyötä tamman kanssa. Ruunivoikonkimo tamma ei liikahtanutkaan harjatessani sitä ja laittaessani sitä kuntoon. Lopulta oli aika taluttaa Manon maneesiin ja kokeilla saisinko tammaa tekemään mitään.

Manon ei ihan hirveän aktiivisesti kävellyt mutta mä tajusin että se johtui ihan täysin musta. Kunhan mä vain itse uskalsin alkaa pyytämään paljon enemmän tammalta ja ratsastamaan vähän määrätietoisemmin ja oikeasti sen sijaan että mä vain matkustaisin ja tunnustelisin tammaa myös Manon aktivoitui. En mä sitä hyväksi saanut, mutta se ei ollut ihan niin hidas ja rautakangen niellyt. En mä tiennyt päästäisiinkö me ikinä siihen vaiheeseen että me saatettaisiin pärjätä ruunivoikonkimon kanssa turnajaisissa ja en mä tiennyt oliko ihan täyttä hulluutta edes suostua kokeilemaan Manonia.

Ratsastettuani Alta Escuelan noviisitehtävät lävitse mä jollain tavalla luotin siihen että me ehkä voitaisiin suoriutua mutta toisaalta mua taas ahdisti se että mitä tapahtuisi jos me ei suoriuduttaisi. En mä tiennyt mihin mun piti uskoa ja luottaa ja en mä tiennyt oliko virhe alkaa taas kilpailemaan vai ottaa uusi? toinenkin? kolmas? kisaratsu. Olisiko pitänyt vain pysyä harjoittelemassa Umbran kanssa ja opetella ymmärtämään kaikkea jotta mä osaisin joskus ehkä kouluttaa oman varsani. Osaisinko mä edes tehdä sitä?

Ahdistus, epävarmuus, nanomillin luotto kaikkeen ja muutenkin vain epätoivo tuntuivat vellovan mun mielessäni kun mä laskeuduin Manonin satulasta alas ja lähdin palauttamaan tammaa talliin. Mä en voisi hukata enää päivääkään jos mä haluaisin pitää paikkani tallissa.

ERÄVOITTO

27.01.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mä olin täysin unohtanut miten hirveitä päiviä mä olin tehnyt itselleni tälle viikolle joten mä en todellakaan ollut kovinkaan innostunut siitä ajatuksesta että mun täytyisi vielä jaksaa Iivarin opissa. Vaikka mä olisin halunnut perua koko tunnin ja unohtaa että se oli ikinä sovittuna, mä en vaan saanut itseäni lausumaan niitä sanoja ja taas kerran kannoin Manonin varusteita tamman karsinalle.

Koko päivä oli ollut jotenkin kaoottinen ja onnekseni mä olin kerennyt tekemään jotain Moiran kanssa ennen kuin oli Manonin vuoro. Ollessani palauttamassa varsaani takaisin tarhaan ja poimimassa Manonia matkaani, Jeremy pysäytti minut. Mies kertoi että jos työtarjoukseni olisi vielä voimassa, olisi tuolla aikaa auttaa minua ja hoitaa muutaman pt asiakkaani viikoittain. En mä jotenkin ollut ajatellut että Jeremy tarttuisi mun työtarjoukseen, mutta mä olin helpottunut siitä että mies olisi kiinostunut vaikka tuolla olisi varmasti mielenkiintoisempi työpaikka Zenissä. Mun ajatukset oli jo tulevassa tunnissa Manonin kanssa joten mä lupasin laittaa miehelle viestiä asiasta.

Jeremyn ja Rubyn jatkaessa matkaansa mä pääsin myös hakemaan Manonin. Mä en tiennyt että mitä mä olin tehnyt saadakseni Manonin kuntoon, mutta lopulta me oltiin ajoissa maneesissa.

“Muistat varmaan sunnuntain opit. Jatkamme tänään samoista aiheista” Iivarin kylmä ääni kertoi antaessani Manonin kävellä maneesin keltaisella hiekalla. Mä huokaisin henkisesti helpotuksesta että tehtävät pysyivät tuttuina vaikka varmasti meidän pitäisi tehdä paljon enemmän jotta me oltaisiin kuukauden päästä valmiita kilpailemaan. En mä tiennyt olinko mä oppinut ratsastamaan Manonia näiden kolmen kerran aikana, mutta ainakaan Iivarin ilme ei koko aikaa näyttänyt niin kiukkuiselta. Toisaalta Iivarista oli vaikea mennä sanomaan. Musta ei kuitenkaan tuntunut siltä että mä en olisi tiennyt että mitä mä teen Manonin satulassa, vaikka mulla alkoikin olemaan jokin ajatus siitä että miten mun tulisi ratsastaa spanish normania ja miten mä voisin ehkä joskus saavuttaa sen pisteen mihin meidän muka piti päästä vaikka omalla tasollaan ajatus isommista turnajaisista ahdistikin.

Alkaneen viikon kiireisyys vaikutti ihan liikaa mun tekemiseen ja se ahdisti mua lisää mutta ehkä mä olin oppinut hallitsemaan ahdistustani koska musta tuntui että mä saatoin silti ratsastaa ihan hyvin ja musta tuntui että mä pystyin myös todistamaan Iivarille että mä olin oppinut jotain. Pariin otteeseen mä tein jotain mistä Manon ei tykännyt mutta mä sain silti tamman liikkumaan heti alusta asti suhteellisen reippaasti ja vastaamaan mun pyyntöihin. Iivari laukoi muutamaan otteeseen painavia ja pistäviä kommenttejaan, mutta harjoittelu hetkemme lopuksi tuo laittoi mut ratsastamaan kokonaisen alta escuelan radan lävitse.

Kai se oli vain useiden tuntien ja viikkojen ja kuukausien treenin tulosta että mä selvisin. Me selvittiin. Mä saatoin näyttää Iivari von Hoffrénille että mä osasin vaikka mulla ei ollut tuttu ja turvallinen ratsu alla. Mä näytin itselleni. Mä en kuullut Iivarin viimeisistä sanoista mitään ja mua ei haitannut. Ehkä se kostautuisi jatkossa, ehkä ei, mutta ohikiitävän hetken mua ei ahdistanut olla toisen silmien edessä. Ehkä mä en oppisi olemaan siinä ikinä, ehkä mä oppisin, mutta just nyt mä en välittänyt.

Maanpinnan löytyessä mun jalkojen alle mä oikeastaan laahustin Manonin karsinalle ja hoitamaan tamman yöpuulle. Ihan liian pian olisi uusi päivä ja ylitäysi aikautaulu taas kerran. 

OSAANKO MÄ?

24.01.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

Mun askeleet rummutti loskaista asfalttia ihan liian nopealla tahdilla. Mun jalkoja poltti, keuhkoja poltti ja oikeastaan vain jokaista solua mun kropassa poltti. Mun vauhti oli ihan liian kova ja se oli ollut sitä jo ihan liian monen kilometrin ajan. Mä tiesin että mä en jaksaisi enään kauan tätä menoa. Jos mä olisin ollut järkevä, mä olisin tehnyt ihan mitä tahansa muuta selvitäkseni ahdistuksestani, mutta mä olin päättänyt ottaa sen toisiksi helpoimman reitin ja lähteä taas kerran juoksemaan.

Mä en edes tiennyt enään miten pitkään mä olin juossut. Ainakin varmaan puolikkaan jos ei kokonaisenkin kilometrit oli täynnä. Mä en tiennyt että miten mä pääsisin kotiin, saati missäpäin Saulkrastia mä olisin jos mä edes enää olisin siellä… Just kun mä olin oikeasti pohtimassa tätä asiaa, mun jalat ei vain enää jaksaneet ja mä tunsin miten mä lähdin kaatumaan kohti mustana hohkaavaa, märkää ja loskaista asfalttia. Juuri kun mä olin kaatumassa, mä heräsin. Oikeastaan asia joka mut lopulta herätti, oli kipu joka säteili mun olkapäässä sillä mä olin ilmeisesti nukkunut niin levottomasti että mä olin onnistunut tippumaan sängystäni…

Herättyäni vähän paremmin edessä olevaan päivään, mä nousin ylös lattialta ja siirryin keittiöön. Mun koko asunto alkoi näyttämään ihan järkyttävältä sillä olin vain koko ajan kantanut enenevissä määrin papereita ja muita töihin liittyviä asioita sillä mulla ei vaan ollut enään tarpeeksi tunteja käytettävissä toimistolla varsinkaan jos mä halusin käyttää mahdollisimman monta niistä asiakkaiden kanssa työskentelyyn ja mä tarvin asiakkaiden kanssa työskenneltyjä tunteja enemmän kuin mitä mä tarvin toimisto tunteja vaikka myös ne olivat tärkeitä koska mä en halunnut jäädä ihan liian jälkeen paperitöistä vaikkei niitä edes ollut kovinkaan paljoa ajoittain rästissä.

Vasta kun mä sain ensimmäisen vesipullollisen juotua, ymmärsin että osaksi yöllisiin tapahtumiin oli varmaan vaikuttanut myös muutaman päivän syömättömyys. Jääkaapin sisältö ei näyttänyt siltä että siellä olisi ollu kovinkaan paljoa mitään mikä voisi syötäväksi kelvata, mutta lopulta onnistuin syömään epämääräisen annoksen joka sisälsi jotain kai jo parhaimmat hetkensä nähneet salaatin jämät, puolikkaan ja sitäkin yli kypsemmän avokadon ja muita samantyylisiä ruoka-aineita. Eihän mun vieläkään tehnyt mieli syödä, mutta tässä vaiheessa mun oli pakko saada jotain alas, sillä mä en todellakaan halunnut tippua Iivarin tunnilla vain nääntymyksen vuoksi. Ainakaan jos mä halusin ratsastaa myös jatkossa jollain muullakin hevosella kuin omalla varsallani joskus tulevaisuudessa.

Ajatus ratsastamisesta ja Iivarista sai katseeni kääntymään kelloon ja tajusin että minulla alkaisi pian tulemaan kiire Zeniin joten jouduin pakottamaan itseni syömään loput ruuastani ennen kuin valmistauduin tallille lähtöön. Tänään olisi ensimmäinen virallinen tuntini Iivarin ja Manonin kanssa. Mä en tiennyt että mitä mun pitäisi ajatella sillä en omalla tavallani odottanut mitään positiivista koko tunnilta koska voisi olla ihan mahdollista että Iivari todellakaan ei antaisi mun jatkaa treenaamista, saati kilpailla Manonilla tulevaisuudessa. Lopulta mä olin ajoissa Zenissä ja oli aika laittaa lainaratsu kuntoon.

Taluttaessani Manonia kohti maneesia mä en ollut enään yhtään varma siitä että mihin koko homma olisi menossa ja mä toivoin että Iivari päästäisi meidät tänään helpolla, vaikka mä tiesinkin että se olisi vain turhaa haaveilua. Ehkä torstaina oli saattanut olla sellainen hetki kun Iivari saattoi päästää helpolla, mutta tänään sellaisesta luksuksesta olisi turha haaveilla.

“Herra Kühling varmaan osaa olla rikkomatta hevostani” kylmä ääni enemmän totesi kuin kysyi. Nielaisin syvään samalla kun Iivarin hahmo ilmestyi näkökenttääni juuri kun olin nousemassa spanish normanin satulaan. Mä purin hammasta osaksi vain sen vuoksi että mä halusin just sillä samalla hetkellä kääntyä ympäri, palauttaa Manonin talliin ja kehottaa Friciä unohtamaan tällaiset hullutukset, osaksi koska vasemmasta nilkastani lähti taas vihlaisu. Lopulta istuin kuitenkin Manonin selässä ja hain tammaa isolle ympyrälle Iivarin ympärille.

“Ohjat jäävät kaulalle. Niitä ei tänään tarvita vaan kaikki lähtee istunnasta”

Mä yllätin pienesti jopa itsenikin sillä, että Iivarin sanat ei ahdistanut mua. Mä osaisin kyllä. En ehkä niin hyvin kuin Umbran kanssa, mutta mä osaisin. Tai ainakin mä uskottelin että kun mä olin opetellut istunnalla menoa niin paljon lasi hevosen kanssa, mä voisin pärjätä myös Manonin kanssa. Ainakin mä yrittäisin.

Mitä pidemmälle meidän opetus eteni, sitä vähemmän mä enää luotin siihen että mä osaisin. Manonin erilaisuus Umbraan verrattuna vain iski eteeni kuin betoniseinä ja mä en tiennyt että oliko sittenkin ollut virhe ratsastaa tammaa ensimmäisen kerran, saati kuvitella että meistä olisi voinut muka tulla edustajia Dzezlainin linnalle… Mä en tiennyt oliko Iivari pitänyt niitä samoja pieniä hetkiä hyvinä mitä mä olin. Kuitenkin vaikka meidän meno ei ollut kovinkaan “WOW”, mä olik saanut Manonia liikkumaan tahdikkaammin ja se oli jopa tehnyt mun mielestä ihan kivoja asettumisia kun mietittiin että mä istuin toista kertaa koko hevosen selässä. Toisaalta en mä tiennyt että näkikö Iivari mut vain Maximillian Kühlingina vai sinä ratsatsastus maailman kadonneena tähtenä ja että kumman standardin mukaan tuo arvioi mun kehitystä ja millaisia voimavaroja muhun olisi kannattavaa haaskata.

“Herra Kühlingilla on vielä paljon työtä edessä. Keskiviikkona” kahdeksan sanaa riitti Iivarin loppu kommentiksi ja maneesin ovien sulkeutuessa miehen selän takana huokaisin helpotuksesta ja laskeuduin Manonin selästä, ennen kuin palautin tamman talliin ja hoidin sen takaisin tarhailemaan.

MATKA ALKAA

21.01.2021 | Kirjoittanut Max!

--------

”Amelie kertoi että sä lähtisit meidän kanssa turnajaismatkoille kilpailijana” Fricin ääni kuului jostain selkäni takaa. Tiesin että toisen katse oli varmasti ollut nauliintunut selkääni, piirtäen arven rajat vain syvemmälle lihaksiini ja luihini, ennen kuin se oli peittynyt teknisen pitkähiaisen alle.

”Ei, en mä niin sanonut” suljin kaappini oven kääntämättä katsettani takanani seisovaan teiniin ja sen sijaan aloin tekemään matkaani alas portaita ja tammojen varustehuoneeseen.

”No joo, et nyt ehkä ihan noilla sanoilla mutta hei, olisihan se nyt ihan mahtavaa saada sutkin cup edustajaksi” blondi hioi taktiikkaansa päästäkseen haluamaansa lopputulemaan.

”Jos hyvä herra Vanags _ei_ ole huomannut, mulla ei oo ainakaan ensimmäiseen cupiin ratsua. Umbra kun on silloin mammalomalla ja Moira nyt on vielä tuollainen keskenkasvuinen silakka, jonka kanssa ei voi tehdä mitään” vilkaisin Friciä painokkaasti.

”No mutta hei onhan täälä nyt talli täynnä ratsuja! Okei, ei ehkä ihan mikään Riario tai Duke oo käytössä, mutta silti onhan noita vaihtoehtoja. Esimerkiksi Välske” Fricillä oli selkeästi missiona saada minut osallistumaan cuppiin.

”Sen perusteella – en nyt meinaa tätä pahalla – mitä mä muistan erään nimettömän ratsastajan suorituksesta, mä en usko että Välske olisi mulle sopiva. Sitä paitsi mä taidan olla ihan liian pitkäkin sille. Eikös se ole melkein iso poni?”

”No joo, onhan siinä omat miinuksensa. Mutta onhan noita muitakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi Manon. Se nyt ei ehkä ole yhtä herkkänahkainen kuin Umbra, mutta toisaalta ei niin vauhdikas kuin Välske. Semmonen diesel poni, joka kuitenkin osaa jos siltä pyydetään” myyntipuhe jatkui tarkistaessani Umbran varusteita ratsastamista ajatellen.

”Äh, en mä tiedä. Manon kyllä voisi kuulostaa semmoiselta hyvältä vaihtoehdolta ulkopuolisille kisoille mutta en mä ihan varmasti ikipäivänä ole sillä tasolla että Iivari sallii mun nousevan minkään muun hevosen satulaan, saati kilpailevan tämän pihan ulkopuolella”

”No mutta sulla on vielä aikaa vakuuttaa Iivari. Sitä paitsi mä voisin veikata että sun suoritukset Umbran kanssa kotikentällä ei oo ainakaan laskenut sun pisteitä sen silmissä koska varmaan monikaan ei olisi uskonut että sä olisit päässyt niin pitkälle yksin”

Mä olisin halunnut sanoa Fricille jotain, mutta meidän ”kiva pieni juttelutuokio” keskeytyi siihen että itse Iivari von Hoffrén saapui paikalle.

”Tapaamme siis maneesissa tasan kello 18. Herra Vanags varmaankin auttaa Manonin varustamisessa notkumisen sijaan” karut sanat täyttivät käytävälle laskeutuneen kuoleman hiljaisuuden, ennen kuin sen rikkoi askelten äänet Iivarin kadotessa taas matkoihinsa. Vilkaisin kelloa. 17:32. Loin Friciin kiukkuisen katseen kääntyessäni ympäri ja lähtiessäni vaihtamaan Umbran varusteita Manonin vastaaviin. Spanish normanin varusteiden ollessa kannossa vein ne tutulle lyhyelle käytävän pätkälle ja laskettuani varusteet ensin melkein vahingossa Moiran karsinalle, muistin mihin olin menossa. Fric saapui pian taluttaen Manonia ja tuo käänsi ruunivoikonkimon tamman karsinaansa.

Manon taisi olla Umbraa pari senttiä korkeampi, mutta se oli myös lyhyempi ja tiiviimpi rungoltaan. En mä ollut ikinä ratsastanut mitään sellaista ja en mä tiennyt osaisinko mä nytkään. Varsinkin kun sain kunnian tehdä koeratsastukseni Iivarin silmien edessä. Mitä valmiimpana Manon oli, sitä enemmän mä tunsin ahdistuksen valtaavan mun mieltä, ja mä toivoin että Friciksellä ei olisi aina niin iso suu kuin mitä teinillä ajoittain tuppaa olemaan. Sillä mä olisin säästynyt tältäkin ja kenenkään ei olisi tarvinnut tietää että Amelie haastoi mua turnajaisiin. Nyt ei auttaisi muu kuin astella suden suuhun ja toivoa parasta.

Kello löi tasan kuusi astellessani uuden ratsuni kanssa maneesiin ja kiristäessäni vyötä vielä varuuksi, ennen kuin nousin satulaan. Mikään Manonissa ei tuntunut tutulta ja mä en tiennyt mitä tästä tulee. Mä toivoin hartaasti että tämä ei olisi se viimeinen virhe. Siirsin Manonin käyntiin ja tamman käynti oli hidasta kuin se tarpoisi tervassa. Mä sain onnekseni ahdistusenergiani käännettyä ratsastamiseen ja määrätietoisesti aloin ratsastamaan tammaa kohti aktiivisempaa käyntiä. Mitä paremmin tamma alkoi astumaan alleen ja reipastamaan tahtiaan sitä helpommalta sen ratsastaminen tuntui. Pyytäessäni tammaa taipumaan se testasi hidastamalla olinko tosissani, mutta jatkaessani samalla päättäväisyydellä tamma alkoi koko ajan taipumaan paremmin. Vaikka se ei tuntunut missään vaiheessa yhtä hyvältä kuin Umbra tai edes läheskään yhtä tutulta ja turvalliselta jokin pieni ääni mun sisällä sanoi että mä osaisin.

En mä tiennyt että näkyikö se millään tavalla Iivarille mutta mä salaa toivoin että se näkyisi. Kylmä ja kolkko ”riittää” käsky kajahti jossain kohtaa maneesissa ja pian näin Iivarin saapuvan varjoista. Mitä pienemmäksi välimatka välillämme hupeni, sitä enemmän pelkäsin että mitä toisella olisi sanottavana.

”Kehityskelpoista. Sunnuntaina tasan 12:00. Manonin kanssa”

Syvä, äänetön huokaus karkasi huuliltani samalla kun laskeuduin alas tamman satulasta. Ehkä tästä tulisi jotain. Mitään mä en kuitenkaan jaksaisi uskoa, ennen kuin me oltaisiin kisaradalla. Sitä päivää ei vain todennäköisesti tulisi ikinä eteen.