Ares Cloud

-

00.00.0000 | -

--------

-

01.01.2024 | Kirjoittanut Elizabeth, VRL-14982

Tulin lomailemaan Amerikkaan, kun en jaksanut enään Suomen kylmyyttä. Meninpä sitten vierailemaan tuttuni tallille, joka sijaitsi Amerikassa. Tuttuni kysyi, haluaisinko ratsuttaa jotain hänen hevosiaansa. Noh sanoin sitten että joo miksipä ei ja sainkin ratsukseni Artun joka oli komea mustanruunikko amerikanpuoliverinen. Päätimpä mennä sitten esteitä, vaikka Arttu oli mulle uusi hevonen. 

Talutin orin kentälle ja nousin selkään. Arttu seisoi kiltisti paikoilteen, eikä heilahtanut yhtään. Maiskautin orin liikkeelle ja hyvin se reagoi ääneen. Pienien alkulämmittelyjen jälkeen päästiin hyppäämään korkeampaa. Ohjasin Artun esteelle ja hyvin se lähestyi sitä, rauhallisesti mutta varmasti. "Hyvääh Arttu! Hyvinhän tää hyppii." sanoin tutulleni joka seurasi meidän menoa sivulta. "Niin hyppii, upea ori se on." tuttuni vastasi.

Parit esteet me vielä mentiin ja sitten lopeteltiin. Arttu hörähti ja rapsutin sitä korvan takaa. "Ihan upee ori!" totesin tutulleni joka naurahti. Naurahdin takaisin ja vein Artun takaisin talliin. Otin varusteet orilta pois, harjasin ja sitten vein tarhaan. 

-

28.05.2021 | kirjoittanut Nikki Ferrari, VRL-14085

Kihisin innosta päästä vihdoin kokeilemaan Aresta; Sonjan ensimmäistä itsekasvatettua amerikkalaista. Sen molemmat vanhemmat olivat omia kasvattejani, Icarus ja Hera, ja totta kai odotin siitä samanlaista ruutitynnyriä, kuin omat amerikkalaiset kenttähevoseni. Jos papereissa luki Ferrari, hevonen oli kiihtyvyydeltään samaa lajia. Sain kuitenkin huomata, että Areksen papereissa ei lukenut Ferrari, ja ihan syystä.

Mustanruunikko käveli reippaasti allani kohti Cloudfieldin maastoreittejä, jotka alkoivat vähitellen tulla tutuiksi - olin selkeästi viettänyt liian paljon aikaa täällä, ja liian vähän aikaa kotona Kaliforniassa. En malttanut odottaa, että näkisin, miten ori käyttäytyisi maastoesteradalla. Se alkoi jo olemaan parhaassa iässään, vaikka juurihan sen vanhemmat olivat vasta lähteneet Winterbourne Courtista maailmalle alle vuotiaina. Ori nosti päätään tunnistaessaan, minne oltiin menossa, mutta ei se erityisesti innostunut. Annoin orille hieman pohjetta maiskautuksen kaveriksi, ja Ares nosti nätisti ravin. Se oli miellyttävän herkkä avuille, ja mielessäni nostin hattua Sonjalle. Hyvinhän hänen amerikkalaiskasvatuksensa etenee.

Ares alkoi olemaan vetreä juuri sopivasti, kun lähestyimme esterataa. Aloitin Areksen kanssa pienimmillä esteillä verryttelynä, ja vaikka ori suoritti hyvin, se ei näyttänyt samanlaista paloa, kuin vanhempansa. Kohautin hieman hämilläni olkiani ja ajattelin, että ehkä ori pitää näin pieniä esteitä vitsinä. Areksen tuli ei kuitenkaan leiskunut suuremmillakaan esteillä, vaan se näytti enemmän pähkäilevän, miten se selvittäisi esteen. Orilla ei vaikuttanut olevan emänsä veni vidi vici-asennetta; "Tulin tänne voittamaan kaiken." Hyvin se hyppäsi, en minä sillä, mutta se ei vain ollut Ferrari-hevonen. Ratsastin Aresta vähän uutterammin ja teimme hyvän estetreenin, mistä kiittelin oria reilusti. Pakko myöntää, että olin hieman pettynyt, kun palasin tallille Areksen kanssa. Se oli hyvä hevonen, ei vain minun hevoseni. 

-

29.12.2020 | Kirjoittanut Lotta Haltaja {SissiP}

Arttu oli nopeasti varustettu, mutta ehdin silti aloittaa orin hännän selvittelyn. Totesin Disalle, että häntä täytyisi käydä tarkemmin läpi, niin olisi helpompi sitten, kun kisakausi alkaa. Normaalisti tallin hevosilla on silkkiset selvitetyt jouhet, eli ne on uitettu showshinessä, jota tallilla kuluu todella paljon. Jostain syystä orin paksuhko häntä on päässyt hieman rastoittumaan. Toisaalta nuorukainen oli melko levoton, kun selvitin häntää, että ehkä siinä syy. No jos se jaksaisi paremmin vaikka liikutuksen jälkeen solariumin alla rentoutuessa keskittyä paikallaan oloon.

Verryttelyihin on tullut jo selkeä kaava. Hevoset aina avuille eli notkeiksi kyljistä ja niskasta. Kaikki hevoset taipuvat kyllä kaulasta, mutta antaako ne periksi niskasta ja pehmenee kyljistä, niin osan kanssa tehdään alkuverryttelyä koko aika mikä varsinaiseen ratsastamiseen olisi varattu. Hoitajat ovat oppineet jo sen että harvoin pysyn aika taulussa ja jos pysyn niin sitten tulen auttamaan tallin päähän. Arttu on niitä hieman hitaasti pohkeeseen reagoivia oreja. Se hölkkäilee nätisti kaulakaarella, mutta kun pitäisi oikeasti taipua ja astua sillä sisäjalalla kropan alle, niin oria joutuu ratsastamaan hyvin selkeillä avuilla. Emilyn sanoin liian näkyvillä avuilla, mutta kun Artun saa alussa hereille se on tosi mukava ori muuten. Tänään sain väistöjen avulla orin avuille ja aloitin päivän varsinaisen teeman eli jumppasarjat. Sovimme että aamun menemme jumppia ja tällä kertaa maneesissa oli myös muita hyppääjiä joten yksi esteen nostaja riitti ja sehän oli Severi tällä kertaa. Kaikki paikalla olevat ratsuttajat tiesivät että Severi ei osaa kauheasti englantia, joten keskustelut pidettiin lyhyinä ja esteenmuokkaus käskyt lyhyinä. Sonjaa ja minua hyödynnettiin, jos haluttiin jotain isompia muutoksia tehdä, kuten puomien välejä muokata.

Arttu toimi kuin ajatus, mutta sen ajatukset alkoivat pikkuhiljaa olemaan melko virkeitä nuoren miehen ajatuksia. Eli vihdoin se oikeasti heräsi hyppäämään ja olihan makea tunne, kun Sonja käski nostamaan sarjan viimeistä osaa ja okseri oli 140 cm korkeudessa. Arttukin oli fiiliksissä ja esteen jälkeen teki pienet vinkumiset vetäen päätä alas, mutta estin pukit nauraen orin käytökselle ja ratsastin ylimääräisen voltin. Lopetin treenit tyytyväisellä hevosella eteen alas ratsastukseen. Vilkaisin kelloa ja kappas ehdinkin lähteä Disaa vastaan, joten heitin loimen orin selkään ja vedin paksumman takin päälle. Sonja lähti matkaan vaihtamaan hevosta. 

-

31.07.2020 | Kirjoittanut Sonja, VRL-11911?

"No niin, rauhassa nyt! Tasaisia puolipidätteitä, muista kiittää joka hypyn jälkeen!" Rosan vaativa muuta rauhallinen ääni kaikui korvassani kuulokkeen välityksellä. Nuoruudessani minua vuosikaudet valmentanut nainen oli saapunut pitkästä aikaa kilpailuihin paikan päälle vahtimaan tekemisiäni nyt, kun olin saapunut taas Suomen maalle hevosteni kanssa muutamaksi päiväksi. Allani oli Arttu, 4-vuotias jenkkiläispuokki, jolle nämä olivat ensimmäiset ulkopuoliset kilpailut. Mustanruunikko ori katseli ympärillään sinkoilevia hevosia huolestuneena ja koki selvästi suurta ahdistusta verryttelyn vilskeen keskellä. Varsinaisesti en kaivannut valmennusta tällaisissa pienemmissä kilpailuissa, olinhan itsekin jonkin sortin ammattilainen nykyään. Mutta mukavaahan se on, kun joku tulee viilailemaan pilkut kuntoon.

Brunette seurasi tarkasti jokaista liikettäni. "Sä teet sitä edelleen, vaikka ootkin kehittynyt", Rosa totesi ojentaessaan minulle kentän laidalla vesipullon. "Ai mitä?" kysyin huolestuneena, vaikka taisin jo arvata, mitä hän tarkoitti. "Oletat voittavasi vauvahevosen kanssa. Vaikka sä tiedät, että nää ei nyt ole mitkään mestaruuskilpailut etkä ole tullut hakemaan muuta kuin kokemusta hevoselle, niin sun on vaikea asennoitua siihen, ettet voi ottaa radalla riskejä voiton eteen", nainen selitti tyynesti, hymyillen sitten rohkaisevasti. Hän tosiaan tunsi minut kuin omat taskunsa, pelottavaa. "Jos alla olisi joku tulinen ja lujapäinen nuori, niin ei se varsinaisesti haittaisi. Mutta Arttu on vähän herkkäsieluisempi kaveri, joten sun täytyy nyt rentoutua", Rosa vaati sitten. Nyökkäsin vakavana ja ohjasin ratsuni takaisin uralle.

"Nyt sä kontrolloit jo liikaa. Se on kokematon, muttei typerä. Se on kilpahevosten suvusta, anna se tekee itsekin ratkaisuja, muuten se ei ikinä opi", ääni kuulokkeessa kehotti, kun olin viime hetken pidätteellä saanut Artun nappaamaan puomin etujaloilla matkoihinsa. Vedin syvään henkeä ja keskityin antamaan orille tilaa. Se on Iiron poika, kyllä se osaa. Vajaa metrin korkuinen hyppy tulikin aivan loistavaan paikkaan, ihan Artun omasta luontaisesta valinnasta. "Loistavaa! Tämä saa riittää, niin jää virtaa radallekin. Muista: äärimmäisen tärkeä kilpailu Artulle, ei sulle. Nyt ei voiteta, vaan saadaan hyvän mielen suoritus!" Rosa muistutti vielä napakasti, ennen kuin suuntasin odottamaan vuoroani portille.