Kasvattaja

Kasvattajan koiramainen historia

Maaseudulla eteläisessä Suomessa 1970-luvulla melkein jokaisessa talossa taisi olla koira ja joskus kaksikin. Nuo koirat hoitivat hommansa hyvin; haukkuivat linnut, oravat puussa ja vieraat, sekä heiluttivat häntää kotiväelle. Ajavat koirat olivat maaseudulla luku erikseen; niin oli meidänkin iso ajokoiramme Hessu. Ensi kosketukseni koiriin oli juuri tuo ajokoiran pentu Hessu, kun pienenä tyttönä kävelin liian lähelle sitä ja se innoissaan ja onnessaan pienestä ihmiskaverista raapi toppapukuni rikki. Hessun kanssa meistä tuli hyvät kaverit ja monesti istuin sen kanssa kopissa syömässä mummin leipomaa pullaa.

Maailma muuttui ja muutoksen myötä kotikylälläkin asutus lisääntyi ja metsästysmaat tilkustuivat. Ajokoiran nopea vauhti ja lisääntynyt liikenne teillä sai perheemme miettimään seuraavaksi ajavaksi koiraksi dreeveriä. Niinpä saimme omaksemme Ruotsista ihanan dreeveri Maxin, suuriegoisen ja itsetietoisen koiran, joka oli teini-ikäisen nuoren tytön tuki ja turva. Max ymmärsi ja lohdutti kun oikein harmitti. Mutta jos jäniksen haju tuli nenään, niin Maxin mielestä nuoren emännän maailman murheet siirtyivät seuraavaan päivään. Maxin ajosta olen ampunut ensimmäisen rusakkoni. Ehdin myös harjoitella ajokokeiden tuomariharjoittelijan lomakkeiden täyttämistä.

Saksanpaimenkoirani Caesar oli Koira, isolla K:lla. Se oli luonteeltaan ja terveydeltään kuin suoraan rotumääritelmästä. Caesar avasi leveästi ovet koiraharrastamisen ja kouluttamisen toisenlaiseen, järkevän lempeän kouluttamisen maailmaan. Siitä olen iloinen, että nuo ovet ovat näiden vuosien aikana pysyneet auki. Välillä kapeammin, välillä leveämmin, mutta aina, aina auki.

Saksanpaimenkoiran aivojen näki oikein raksuttavan, että mikä tuo oikein on, kun meille tuli suoraan itäisestä naapurista Venäjänvinttikoira Bujan. Naapurin lapset kävivät katsomassa Bujania ja totesivat: ” Ei tuo ole mikään koira, se on ruma rotta”. Onneksi rumasta rotasta kasvoi näyttely- ja kisakelpoinen borzoi. Bujan teki Ruotsissa uraa siitoskoirana ja sen kanssa matkustimmekin usein laivalla Suomen ja Ruotsin väliä.

Saksanpaimenkoira Bitte oli napakka narttu ja lapsia se vahti sydämensä pohjasta. Koiran haukunnasta kuuli selvästi, kun kallioilta käärmeet yrittivät luikerrella kotimme pihalle saakka. Bitte yritti muuttaa käärmeen suuntaa haukkumalla välillä liiankin lähellä käärmeen edessä ja muutaman kerran jouduinkin Bitten viemään eläinlääkärille kun käärme oli purrut sitä. Onneksi hankimme kissan ja se piti vähitellen huolta siitä, että Bitten käärmehälyttäjän hommat vähenivät.

Bitten jälkeen olin jonkin aikaa ilman koiraa, mutta olo oli hieman toispuoleinen. Sitä autolla ajaessaankin vilkaisi vaistomaisesti peilin kautta taakse, miten ne koirat voivat. Mutta eihän siellä koiria ollut. Erään kerran päätin sitten mennä koiranäyttelyyn ja ajauduin shelttikehän reunalle. Kehässä olivat valiourokset ja mukana oli trikkiuros, jonka olemuksesta näki, että se tiesi olevansa komein, kaunein ja vielä hienoin.

Selvitin uroksen nimen ja soitin Kennelliiton neuvontaan kysyäkseni mistä pentuja saisi. Silloin ei netti ollut vielä näin ylikäytössä kuin nykyisin, joten ihmisten kanssa sai puhua. Kennelliton neuvoja kertoi, että yksi pentue on olemassa, mutta kasvattaja on tosi tiukka eikä myy kaikille. Koirien suhteen minulta ei ole koskaan puuttunut rohkeutta, järkeä kylläkin, joten ei kun tuumasta toimeen pennun hankkimiseksi. Otin Karvakedon kennelin kasvattajaan yhteyttä ja menimme lasten kanssa käymään - näillä sivuilla näkyy sitten seuraus tuosta vierailusta.

Karvakedon Luca siis tepsutti elämäämme kissakaverinsa kanssa 14v sitten ja opetti meille, millainen on fiksu ja mukava ihmisten koira, jolla on ihmisen mieli. Luca on se syy, miksi kasvattajana toimiminen tuntui järkevältä haaveelta. Olisiko mahdollista kasvattaa shelttejä, jotka olisivat täyspäisiä, terveitä ja sheltin näköisiä?

Kasvattamisen tavoitteet ja unelmat

”Sheltin tahdon, yhdenkö vaan – siitä lähtee lauma kasvamaan”. Tätä tuntemattoman kirjoittajan lausetta mukaellen minulle on käynyt juuri niin. Ensin tuli yksi - kahdella koiralla on paljon hauskempaa yhdessä, kolmas on tosi helppo siinä muiden joukossa. Neljäs, varsinkin narttu on niin ihana.

Millaisia koiria haluan kasvattaa? Kun kasvattamani pennun haluaisin ostaa itsellenikin, silloin olen omasta mielestäni oikealla polulla. Aavankoro tarkoittaa täällä pohjoisen aapasoilla harjannetta, kulkukeinoa, jota pitkin pääsee kulkemaan kuivin jaloin. Uskon, että valitsemani polku kasvattajana tarjoaa mielenkiintoisia ja varmasti haastaviakin mutkia, mutta myös kantavaa pohjaa, jota pitkin jaksan jatkaa kuivin jaloin.

Jokainen kasvattaja joutuu miettimään sitä, millaisia koiria haluaa kasvattaa ja millaisia koiria on mahdollista kasvattaa. Tavoitteenani on rotumääritelmän mukainen hyväpäinen, terve ja rodunomainen sheltti. Aloittelevana kasvattajana minun on laitettava tavoitteitani järkevään tärkeysjärjestykseen, sillä kaikkea en kuvittele saavani kerralla. Kasvattaminen on sitkeyslaji ja ehkä kymmenen vuoden kuluttua uskallan nöyrästi kertoa, miten olen kasvattajana onnistunut.

Oma tärkeysjärjestykseni on luonne, terveys ja ulkonäkö. Sheltin luonne vaikuttaa erittäin paljon sekä koiran, että omistajan elämään. Sheltti oli vuonna 2023  Suomen toiseksi suosituin koirarotu ja vuonna 2025 viidenneksi suosituin. Kaupungistuminen etenee koko ajan, joten rotuna suosittua shelttiä näkee paljon kaupunkiympäristössä. Sheltti siis elää ympäristössä, jossa on ääniä, vilkkuvia valoja, yllättäviä tilanteita ja paljon ihmisiä. Jos tällaisessa ympäristössä asuvalla sheltillä on vaikkapa ääniarkuutta, se kuluttaa koiraa ja vahvasti myös omistajaa. Omistajan on tarkkailtava miten koira reagoi kun muita koiria tulee vastaan, kun rullalauta menee ohi tai vaikkapa uudenvuoden raketit paukkuvat. Haukkuva ja eroahdistusta poteva koira ei ole naapureiden paras kaveri.

Koiran terveys on moottori, joka mahdollistaa koiran toimimaan ja elämään rodulle tyypillisellä tavalla. Shetlanninlammaskoira kuuluu Kansainvälisen koiranjalostusliitto FCI:n luokituksessa lammas- ja karjakoirien luokkaan, joten liikkuminen ja terveys ovat edellytys rodunomaiselle elämälle.

Sheltin historia juontaa Shetlannin saarille, missä se toimi hälyttävänä pihavahtina sekä lammaspaimenena tuulisilla ja karuilla nummilla. Koiralta edellytettiin kestävyyttä, sitkeyttä ja terveyttä. Koiran oli pystyttävä juoksemaan epätasaisessa maastossa, vaihtamaan nopeutta ja liikkeitä äkillisesti sekä seuraamaan mitä omistaja teki. Sheltin liikkeiden tulisikin olla tasapainoisia ravaajatyypin paimenkoiran liikkeitä, maata tavoittelevia ja eteenpäin vieviä.

Sheltin ulkonäkö on määritelty näin: Pieni, pitkäkarvainen ja erittäin kaunis paimenkoira jolla on suloinen ilme. Aleksis Kiven Nummisuutareissa Eskon isä sanoo Eskolle näin: ”Niin muuttuu maailma, Eskoseni”. Samoin on todettava shelttien ulkonäöstäkin. Vanhojen koiranäyttelyjen kuvien sheltit ovat olleet hyvinkin erilaisia, jos verrataan 2020-luvun sheltteihin.

Yllättäviä tuulia

Narttukoirani Leia on vakaa, tomera mamma ja pomo kaikille lauman pojille. Se on pitänyt aina hyvää huolta laumaan liittyvistä pennuista, jotka ovat Leian ohjauksessa kasvaneet laumaan toimiviksi jäseniksi. Leian ensimmäinen pentue on oikein hyvä ja tärkeintä minulle onkin ollut se, että omistajat viihtyvät koirien kanssa ja koirat ovat iloisia ja reippaita. Minulla on käynyt hyvä tuuri siinä, että pentuja ja omistajia olen nähnyt tasaisesti näiden kuluneiden vuosien aikana. Ja koiratkin tuntuvat ilosesti muistavan syntymämamman.

Välillä mieleen on tullut ajatus Leian toisesta pentueesta, entäs jos...Koirien ja harrastusten kanssa päivät kuluvat sukkelaan, sitten vuodet.. Kunnes tajusin sen, että jos pentuja haluaa, on urosta etsittävä tositarkoituksella. Näyttelymenestyjiä löytää helpommin, mutta kun haluaa jotakin muuta, etsintä vaikeutuu huomattavasti.  Uutta verta ja uusia, harvinaisempia yhdistelmiä tarvitaan jokaiseen rotuun. Shelteillä ongelmana on se, että uroksista vain n.6% käytetään jalostukseen. Se on aivan liian vähän ja siksipä uusia jalostuskelpoisia uroksia kannattaisi etsiä ihan tositarkoituksella. Joutoaikana istunkin koneella ja yritän selata koirien tietoja ja katsella millaisia koiria on erilaisilla kasvattajilla muuallakin kuin Suomessa.

 Pentueajatus on siis muhinut, mutta vain ajatuksen tasolla. Kunnes ystäväni vinkkasi minulle kivasta uroksesta, jolla vielä ei pentuja ole. Koira nimeltä Sulo jäi kuitenkin mieleen ja erään keran kun olin taas etelässä, kävin Suloa ja omistajaa moikkaamassa.

Miten kiva ja mukava koira oli meitä vastassa. Avoin, ystävällinen ja reipas. Leian ja Sulon pentujen luonteiden kehittymistä odotan mielenkiinnolla. Molemmat vanhemmat Leia ja Sulo ovat avoimia ja ihmisystävällisiä, mutta osaavat myös rauhoittua ilman turhaa häsläämistä. 

Leia on muutaman kerran käynyt näyttelyssä ja kommentit olivat kehuvia, mutta arvosteluun vaikutti se, että Leia on nartuksi liian iso. Yllättävää on, että ensimmäisessä pentueessa yksi pennuista, trikkityttö Sani jäi miniksi ja kisaa erittäin menestyksekkäästi agilityssa, rally-tokossa ja games-lajeissa miniluokassa. Muut kaksi pentua ovat näyttelymittojen ylärajoissa. Eli, vaikka paperilla pentuesuunnitelma näyttää hyvältä, luonnolla on aina jotakin yllättävää takataskussa. 

Pennut ovat nyt parisen viikkoa vanhoja ja kehitys on huimaa. Alun mötkäleet muistuttavat koiranpentuja kun silmät ovat avautuneet. Pupseilla rupeaa olemaan omaa ilmettä ja liikkuminen on haparaa, mutta tahtotilaa tuntuu olevan sitäkin enemmän. Mielenkiinnolla odotan millaisia pupseja meillä muutaman viikon kuluttua on.

PS. Pentujen kanssa on valvottu 7/24 nämä ensimmäiset viikot, joten valitan mahdollisia kirjoitusvirheitä. Vähitellen syntymämammakin uskaltaa lisätä torkkujen pituutta kun pennutkin nukkuvat rauhallisesti syöttöjen jälkeen pidempään. Syöttöjen väli on siis selvästi pidentynyt ja pennut kasvavat hyvin, maitoa tuntuu riittävän runsaasti. Eilen aloitettiin aamu terveellisesti, pennut saivat maistaa miltä maistuu matolääke.