Hilkka Wallenius
toim. Erna Elo
Nämä tekstit on kirjoittanut mummuni Hilkka Wallenius. Tässä on runoja, pakinoita, muistelmia ja katkelmia kesken jääneestä romaanista. Mummuni toivoi aikoinaan, että hänen tekstinsä eivät kuolisi hänen mukanaan. Nyt kun olen perinyt mummuni paperit äidiltäni, olen koonnut tähän sen, mitä olen jäljellä olevista papereista löytänyt. Joitakin kirjoituksia puuttuu (esim. Sika Mikkelsonni ja Kissa kätilönä) eivät löytyneet. Joitakin onnittelurunoja jätin pois, kun en ollut varma, olivatko mummuni kirjoittamia vai vain jostakin löytämiä. Itse olen joutunut tekemään pieniä arvauksia, kun en ole saanut jostakin tekstin osasta selvää tai kun joku paperi on puuttunut useammalle lapulle kirjoitetusta jutusta. Onhan tämä ollut eräänlaista palapelin kokoamista, kun ei voi kirjoittajalta kysyä enää mitään. Siellä täällä vain on lappusia, joihin on kirjoiteltu tekstinpätkiä.
Jos haluat lanata näitä tekstejä, muista mainita "kirjoittanut Hilkka Wallenius Tampereen Pispalasta".
Mummuni oli avioton lapsi ja alkoholistin vaimo, tehdastyöläinen, leski ja yksinhuoltaja. Hänen äidilleen tyttären olemassa olo oli niin suuri häpeä, että häntä ei saanut äidiksi sanoa. Onneksi mummulla oli hyvä suhde äitinsä vanhempiin, jotka toimivat hänen kasvattivanhempinaan. Vaarin kuolema tosin toi puutteen ja kurjuuden. Silti mummuni oli erittäin elämänmyönteinen ja iloinen ihminen. Toki mielialat vaihtelivat, kuten kaikilla meistä. Osa runoista on todella synkkiä. Niissä on taustalla vaikeita tilanteita ja pahoja tapahtumia. Mummu piti luonnosta ja eläimistä sekä näki asioiden kääntöpuolet. Vaikka mummu itse ei ryypännyt, hän tunsi hyvin Tahmelan rannan ryyppyporukat ja näki selvästi, mitä alkoholi ihmiselle tekee.
Antakaamme siis puheenvuoro mummulleni.
tyttären tyttärensä Erna Elo
Minulla on ilmaisun tarve. Kirjoittamalla puran mielentilojani. Ärtymykseni, kiihtymykseni, loukatun itsetuntoni, kaiken kokemani negatiivisessa mielessä puran heti paperille. Onnea maistelen. Hellin hempeitä hetkiäni. Muistelen – elän ne kuvitelmissa yhä uudelleen – niistä kirjoitan joskus myöhemmin. Ne stimuloivat päiväni. Tekevät iltani iloisiksi, yöni runoksi. Pelkkänä muistona myös itsesäälissä kieriskelen, suren menneet, pelkään tulevat, joskin olen hiljalleen tästä turhasta tunteilusta jo vapautunut. Vain, kun tunne jostain asiasta vaatii, heti kynä käteen.
Jos joku on mua loukannut, en pysty riitelemään. Jään toiseksi torailussa. Vaikka tasapainoisena olen melkoisen sanavalmis. Mutta loukkauksen aiheuttajalle minä kirjoitan kirjeen. Minä sanon kaiken sen, mikä sanomatta jää. Kerron kuinka on asian laita. Kerron, mitä hänestä ajattelen. Sitä sanojen tulvaa, niissä on tulta ja tulikiveä. Minä isken ja haavoitan, kuten minua on haavoitettu. Siitä tulee pitkä ja paksu kirje. Siitä on pakko tulla. Toki sen paksuus on verrannollinen mielentilaani, miten syvältä minua riipaisee. Ja kun kaikki on sanottu, olen taas tasapainossa itseni kanssa. Annan yön kulua vihani yli. Aamulla luen sen. Useimmiten nauran ja paperi pesään. Joskus harkitsen muutaman päivän, ennen kuin poltan sen. Joskus, hyvin harvoin, olen lähettänyt tällaisen kirjeen, ja aina olen katunut. Siitä ei ole mitään hyötyä. Eihän toista ihmistä, toisen ajattelutapaa, voi muuttaa. Paljon parempi on etääntyä ihmisistä, joitten kanssa ei synkkaa.
Mutta ei aina päde se, että samanlaiset lapset leikkii parhaiten keskenään. On viehättävää tavata erilaisia ihmisiä, omasta ajattelutavasta poikkeavia. On ihana väitellä ilman riitaa, yrittää ymmärtää toista. Sillä onhan asia niin, että totuudella on monet kasvot.
Kylän räätäli oli vaari.
- Ammattitaitoni,
siitä myös tietoni.
Tosin myöntää täytyy,
tuli tuima oli luontonsa joskus.
Viinalle heikko,
muuten oli hauska veikko.
Honkapöydällä laulut luritteli.
Jalkoinsa päällä
istui vaari ja neuloi.
Tarinat kertoili,
muinaiset muisteli.
Minä lumppulaatikolla,
vanhan hakopöydän alla
istuin tyttö pieni.
Kuulemiani kätkin
muistin lokeroihin.
Pihani villissä viidakossa
hirviemokin piileksi.
Isolla ruhollansa
pientä vasaansa suojeli.
Fasaaniperheellä pesä
oli kätkössä pensaiden.
Emo huolehti poikueestaan.
Isäkukko vain komeili.
Rusakko puutarhassa
himos kuorta omenapuun.
Ja se irvisti vasten kuuta,
kun sai aihetta pakoiluun.
Vanhan kaivoni raunioissa
oli käytävä lumikon.
Sitä tuskin ennätti nähdä,
kun se pujahti piilohon.
Tän kaupungin määrääjämiehet
minun pyyntöni kuunnelkaa,
älkää kaatako laulupuuta
tämän mestarilaulajan.
Tuskin Tahmelan taloissa muissa
eikä pihoissa Pispalan
tämän laulajan voittanutta
ole konsaan kuultukan.
Yli kylän on kiirinyt maine.
Moni vieras,
mies sekä nainen,
he pysähtyi kulkiessaan.
Satakieli se on
sanoi ne, jotka tiesi.
En tarinaa itse niin muistaisikaan,
tätä kertoili minulle taatto.
Oli kevät tulossa Pispalaan.
Taisi olla Maarian aatto.
Väki valmistui juhlaan keväiseen,
kukin tavallaan, omine toiveineen.
Oli kevät ja juhlan aatto.
Taisiko kukaan aavistaa,
mitä pyhät ne muassaan toisi.
Eikö välttää voi ihminen kohtaloaan?
Elo nuori nyt päättyvä oisi.
Sinä iltana – yönä Maarian –
mies raa’asti surmasi vaimonsa.
Oli kauhea se juhlan aatto.
Liekö se ennalta määrätty niin.
Ehkä tähtiin jo kirjoitettu,
että ainekset julmaan balladiin,
oli valmiiksi viitoitettu.
Vaimo mustasukkainen oli niin.
Se johti riitoihin repiviin.
Oli onneton heillä se aatto.
Oli miehellä vaimo ja rakastettu,
ja tunteet kuumat ja väkevät niin.
Kai viinan voimalla vahvistettu.
Ja työväen talolla tanssittiin.
Soi haitari yöhön hämärtyvään.
Niin synkkänä kiihtynyt mies oli tää.
- Tuli tansseihin Maarian aaton.
Soi haitari haikeita laulujaan.
Mies jurorna surujaan pohti
Mitä mielessä mahtoi ollakaan,
kesken lähti hän kotia kohti.
Teko harkittu liekö,
kuka sen ties,
kun surmatyöhönsä lähti tää mies.
Maarian aattoyöhön.
Kylä nukkuu vielä - on rauhaisaa,
vain tuuli pilviä ajaa.
Aamu kohta alkaisi sarastaa,
jo idästä valoa kajaa.
Sää leuto, kevättä enteillen,
kuu pilvien takaa, kuin peläten,
luo valjua valoa maisemaan.
Oli tauonnut soitto, ja hälisten
nuoret pareittain tansseista poistui.
Yhtäkkiä – kaikki he kuulivat sen –
kaikui yössä huuto, mi toistui:
- Hyvät ihmiset tulkaa auttamaan
minun vaimoni tekee kuolemaa!
Huuto kauhea Maarian yössä.
He löysivät miehen hätääntyneen,
epätoivoisen, selittämässä:
- Läpi ikkunan, minua peläten
hän syöksyi yön hämärässä.
Lasi särkynyt varmaankin viilsi kai,
tuon haavan, minkä kaulaansa sai
vaimo poloinen Maarian yössä.
Tajus kurkun auki viilletyn
mies vasta, kun järki jo voitti.
Kai tekoaan itsekin kauhistuen
sitä kuitenkin salata koitti.
Pala ikkunalasia –kerrottiin näin –
oli haavaan työnnetty väärinpäin.
Veri valtimon värjäsi kitin.
Helmassa Pispalan – keskellä kotipihaa
oli vainajan valkea arkku.
Kansien välissä pala käärinliinaa,
siinä pilkotti verinen pilkku.
Akat veisasi virttä,
joku nyyhkytti hiljaa,
mutta vainajan äidin silmät
- ne olivat tyhjät, kovat ja kylmät.
Hän seisoi siinä, vieressä lapsensa arkun.
Jähmettyneenä, kuin kiveen hakattu tuska.
Mitä miettikään äiti – kuka sen ties’ –
ja mitä se onneton mieletön mies.
Sitä kerro ei mikään taru
Hänet poliisit putkasta löysivät
jatkona narun.
Ja kevät teki tuloaan Pispalaan.
(Tapahtui 1920-luvulla, oliko oikeasti pääsiäinen vai juhannus kirjoittaja ei muistanut tarkkaan. Voittanut kirjoituskilpailun 1972)
Pikku Sirkka istui kotinsa portailla yksinäisenä ja ikävissään. Syksy oli tullut. Sen kirpeys tuntui jo ilmassa. Yöllä oli puhaltanut kylmä pohjatuuli. Pihapolulla oli paljon puista pudonneita lehtiä. Vilu värisytti hartioita ja paljaiden varpaittensa peitoksi hän yritti vetää hameen lievettään. Ja kun ei siinä onnistunut, hän kipristeli paljaita varpaitaan, mutta kylmyys tuntui yhä. Tuuli oli tosin jo tyyntynyt.
Syksy toi tullessaan epävakaat säät. Milloin ei sataa lotissut, puhalsi tuuli. Ja kuitenkin jonain päivänä saattoi vielä päiväkin paistaa niin lämpimästi.
Mummon kukkapenkissä rinkeplummat uhmasivat syksyn tuloa. Helottivat sateesta ja kylmästä piittaamatta värikkäinä odottaen vielä lämpimiä ilmoja. Mutta aurinkoiset päivät olivat jo takana päin. Siniset poutapilvet eivät enää purjehtineet taivaalla. Enää ei tarjennut ruohikossa maata; katsella niitä ja arvailla, mitä kuvioita ne kulloinkin muodostivat. Nyt oli taivas useimmiten tummana tai täynnä harmaita sadepilviä ja illalla oli jo aikaisin hämärää.
Toista oli kesällä. Peräjälkeen kuumia päiviä ja valoisia iltoja. Ja järvien vedet niin lämpimät pulikoida. Ja ennen kaikkea kaverit. Joukko lapsia kisailemassa keskenään uiden ja pelaten, eikä kukaan ollut yksin, vaan kaikki olivat sakissa. Ja vaikka täytyi tehdä työtä: poimia perunoita maasta, juosta asioilla ja katsoa nuorempien lasten perään, kun niiden äidit eivät ehtineet niitä hoitamaan, niin aikaa jäi silti leikkeihin. Kaikki oli yhdessä. Toinen auttoi toista, kun oltiin kaveria.
Hän oli nähnyt jo 6 kesää, mutta yhden vain elänyt. Tämän viime kesän, jolloin toiset lapset olivat hyväksyneet hänet joukkoonsa. Siihen asti hän oli ollut aina yksin. Kylässä, jossa hän asui oli paljon lapsia, joka talossa, mutta aina saman talon lapset leikkivät keskenään. Aivan naapuritalossa, joka oli iso talo ja joka perheessä useampia lapsia, he muodostivat sellaisen suljetun piirin, johon ei sopinut mennä. Haikeana hän katseli aidan takaa heidän leikkimistään, mutta orpona ei uskaltanut mukaan, kun ei kukaan kutsunut.
Hänellä ei ollut sisarta eikä veljeä, eikä oikeastaan isää eikä äitiäkään, mummu ja vaari vaan. Mummu kävi usein halkotarhalla töissä ja vaari oli kylän räätäli. Talvella, kun oli kylmä, hän sai leikkiä lumppulaatikolla vaarin honkapöydän alla, kunhan oli hiljaa.
Kaisa oli kuiskannut äitinsä korvaan ujosti punastuen pienen salaisuuden. Häät oli kyllä ollut tarkoitus pitää vasta juhannuksena. Se olisi ollut kesällä paljon mukavampaa. Olisi ollut hauska kutsua paljon väkeä. Pihassa olisi ollut paljon lisätilaa, jos sää olisi suosinut. Äiti oli entinen pitokokki ja tokihan sitä ainoalle tyttärelleen äiti pidot lupais’ pitää, kun toiset lapset oli poikia ja heidän morsiamiensa kotoa oli kaikki tanssittu naimisiin. Isä Ville oli maalarimestari ja, vaikka oli reipas ryyppymies, huolehti aina työnsä ja kantoi vastuuta myös työn tekijöistä, niin olihan se toimeentulo aika mukava.
Kovin oli Kaisaa hävettänyt sanoa äidille, että vihkimistä ei voisi pitkittää Juhannukseen asti, kun nyt sattuikin niin, että lapsi oli tulossa ennen aikojaan. Mutta eihän se Virtaska tuosta ollut milläskään. Taputti tyttöstään poskelle sanoen: ”Laps' tulee aina aikanaan. Häät ne on kun viiraa. Mutta pidetään ne Pääsiäisenä. On monta pyhää. Kerkiäähän tässä. Isä Ville sutaisee ovet ja ikkunapielet uusiin maaliin. Osmosta tulee haitarinsoittaja ja Saarin kyllä tulee toiseksi.” Ja kun näki kyyneleitä tyttärensä poskella sanoi hän: ”Älähän nyt. Kyllähän sitä sattuu. Itsekin olin neljännellä kuukaudella kun Villen kanssa vihittiin, enkä ole tuota katumaan joutunut. Pääasia on, että vedätte yhtä köyttä, kun nuo pojatkin kaikki on viety muualle.”
Pääsiäinen oli sinä vuonna myöhään. Räätäli Lahtisen pieni tyttären tytär istui mökin portailla odottaen kirkosta palaavia. Naapurissa oli vihkiäiset. Virtasen Kaisa vihittiin Pispalan rukoushuoneella ja juhlat pidettiin Virtasilla. Mummu oli naapurin ukkojen kanssa kirkossa, mutta tytön oli jäätävä kotiin, kun ei ollut kenkiä – sellaisia vettäpitäviä. Huopatossut kyllä oli, mutta kevätkeli oli pelkkää loskaa ja vettä. Ja Sirkalla oli tarpeeksi nuhaa ja yskää ennestään. Tässä mökin portailla oli mukava kyyristellä. Mummun shaali oli harteilla, huopatossut jalassa. Aurinko paistoi niin mukavasti. Ihan tuli lämmin.
Mummu kyllä varoitteli lähtiessään, että älä vilustuta ittees plikka. Kyllä Sinä näet sitten, kun kirkkoväki tulee ja pääsethän Sinä juhliin, totta kai. Eikä Sirkka niin kirkkoon välittänyt mennäkään. Oli hän ollut siellä aikaisemmin, kun mummun serkun tytär vihittiin. Oli ollut hienot häät. Bärlundin Ville oli maalarimestari ja piti ainoalle tyttärelleen komiat häät. Ja kaikki muijat itki, kun vihittiin.
Sitä ei Sirkka voinut käsittää. Itkeä nyt, kun piti olla onnellinen päivä. Mutta jos se ei ollutkaan. Sille morsiamellekin kaikki vaan puhuivat sen sulhasen onnesta. Sanoivat, että kyllä sitä poikaa onnesti, kun sai reittä myöten rahaa. Juoppo oli miehekseen, tietäähän sen, kun oli maalari. Mutta kun oli niin komea poika.
Hyvä subliikki, niin sillä se sen Meerin sai – sanoi mummu - ja Villen rahat aikanaan ja maalausliikkeen. Mutta vaari sanoi, että älkää te ämmät huolehtiko. Viinasta aina selviää, mutta huonoista naimisista ei koskaan. Se on kuulemma hyvä työmies, sanoi Ville, että kyllä se huutonsa vastaa. Ja kun nuoret kerran rakastaa toisiaan, milläs ne sitten estää. Mutta kun Sirkka kysyi mummulta, että mitä varten te sitten itkitte, Bäärlundska aloitti niiskutuksen ja muut muijat perässä. Ja näki sen Sirkka selvästi, että morsiamenkin oli vaikea olla.
Mummu vastasi syvään huokaisten: ”Kun ei sitä koskaan tiedä. Se on niin vakava asia tuo naimisiin meno. Siihen ne kaikki hinkuu ja siitä ne sitten pois vinkuu.”
Näitä tuumaillen tuli mökin portailla pienen tytön vilu. Piti mennä sisälle. Näkihän sitä keittiön ikkunastakin. Ja näkeehän ne sitten naapurissa. Mummu oli luvannut viedä Sirkan mukanaan. Kolttu oli pesty ja pian tästä pinkaisisi pihan poikki kesäsandaaleilla ja mummu sieppaisi kainaloonsa, missä olisi pahempi loska.
Vaari siellä oli jo juhlatuulella Virtasilla. Siellä oli sahtia ja miehet otti varaslähdön. Nyt – nyt ne tulivat. Rantas Vikki toi hevosella morsiusparin, mutta oli ajanut niin hiljaa, että muu väki joka kävellen tuli oli kohta perillä. Sirkka ihan hyppeli innosta, kun mummu jo niisti nenän. Pantiin puhdas kolttu päälle, letitettiin saparot korville ja mummu oli ostanut uudet silkkinauhat, leveät ja punaiset. Herra Jestas, kun Sirkka oli mielestään hieno. Ja niin sitä mentiin häihin.
Oli siellä Virtasella hulinaa ja hälinää. Siellä oli iso keittiö ja se oli koristeltu ja saatu hienoksi, ettei olisi luullutkaan.
Virtanen, jolla oli huono viinapää, oli jo sammunut, mutta Kaisan vanhempi poika oli ovella vieraita vastassa. Sirkkaakin ihan nauratti, kun Arvo puristi hänenkin kättään ja toivotti tervetulleeksi.
Sirkka kysyi omalta mummultaan, että kuinkas paljon minä olen syntynyt ennen aikojaan, kun minulla ei ole isää ollenkaan. Vaari sanoi: ”Sinut on pukki pierryt kalliolle ja pohjatuuli hengen puhaltanut.” Ja kun Salosen Heikki sanoi, että hän on ”leikitti Sirkan itä”, niin oli vaarilla vedet silmissä. – Ole vaan, kun ei sillä oikeaa ole.
Sitten kun vaari kuoli, sai Sirkkakin elää ainaisessa lastenkodin uhkassa. Tätikin sanoi, kun joutui tytön perään katsomaan: ”Tännekö toi huorikakara tuotiin, ei tässä ole muittenkaan kakaroita elätelty.”
Sen verran Sirkka tiesi, että tuo mummun oma tytär, joka joskus hienona piipahti kotona oli hänelle jotain enemmän kuin ne muut mummun tyttäret. Hän saattoi kysäistä mummulta, että onkos tuo nyt se oma Anna. Koskaan ei se ottanut syliin tai päätä silittänyt – kaikkein vähiten, että olisi äidiksi saanut sanoa. Mutta hieno se oli. Sillä oli hatussaan harso ja puuhka oli silkkiä. Kun sitä salaa hypisteli, tuli mieleen toivo. Hän oli joltain salaa kuullut, että hän saa periä äitinsä, kun se kuolee. Niinhän hiljainen toivo kajasti mielessä, että jospa se kuolisi ennen kuin tämä hame rikkuu. Hän sen sitten perisi ja olisi hieno hänkin kerran.
Vaatteissa oli aina kasvunvaraa. Sitten kun ne oli sopivat, oli ne jo valmiiksi pidetty. Kaisulta sai vanhat kengät, mutta Kaisun jalat olivat kovin pienet. Kengät puristi, mutta ei uskaltanut sanoa mitään. Oli pidettävä, vaikka varpaat tulivat patteihin.
Sirkukseen vei äiti. Pieni poika juoksenteli hienossa merimiespuvussaan ja tämän äiti tempaisi lapsensa syliinsä. Kateus valtasi mielen, mutta lapsi yrittää vaistomaisesti hakea puolustusta äidin teolle ettei olisi niin pahalta tuntunut. Olisihan äiti häntäkin hellinyt, jos hän olisi ollut nätti.
Siellä ihan tuoksui niin jännittävältä. Se oli puuteri ja halpa hajuvesi yhtyneenä tanssijoiden hikeen. Se oli tuoksu, jota ei Sirkkakaan ollut missään ennen aistinut. Se oli seikkailun tuoksua.
Mäkisen Kerttu oli kääntänyt hänen tukkansa takaa käherryssaksilla, itse puikolla edestä että käry kävi. Puku oli tehty nisujauhosäkistä. Leimat liotettiin mäntysuovalla, värjättiin tulipunaiseksi ja musta kiiltonahkavyö ja musta silkkinauharusetti edessä. Hihat eivät istuneet oikein hyvin, mutta kun väri oli niin sopiva ruskettuneelle iholle. Jos ei leimat oikein hyvin lähteneet, värjättiin vielä toiseenkin kertaan ja pantiin taakse. Kukas sitä huomasi. Salissa oli kuitenkin hämärää. Lehtisen orkesteri soi ja ilta oli nuori – tyttö melkein lapsi – soitto hurmasi – tanssi lumosi – Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä – niin erilaista kuin ennen. Oli niin ihanaa, että oli ihan kamalaa.
Monta viikkoa tätä oli valmisteltu; puhuttu ja suunniteltu – harjoiteltu salaa tanssimista, kun mummu oli naapurissa lapsenvahtina. Puvun teossa mummu oli kyllä jelpannut; neuvonut sen värjäämisen ja sovittanut päälle, mutta itse sen Sirkka oli ommellut.
Oli onni, että vaarilta jäi edes toinen ompelukone. Mistäs sitä orpo tyttö olisi ompelijarahat saanut ja piti sitä sen verran tulla sukuunsa, että koltun teki itse, kun vaarikin oli hyvä räätäli ollut. Tehdä miehelle puku, se oli paljon vaikeampaa.
Pyhäjärven rannalla vanhan piilipuun luona oli hyvä uida; puhdas hiekkaranta ja matala vesi. Tosin siellä oli suosilmäkkeitä. Täytyi pitää varansa. Joskus sai tehdä työtä, että sai jalkansa vedettyä ylös. Hiekan alla oli pelkkää savea tai suosilmäkkeitä. Joskus jalka upposi polvea myöten, kun vesi oli vasta yli nilkan. Siellä rannassa oli hyvää savea leipoa savikakkuja. Niistä sai aivan oikean leivän näköisiä, kun kiven päälle leivottiin ja aurinko ne kuivasi.
Koko päivä siellä hukkui. Isommat lapset hoitivat pienempiä. Leivän kannikoita oli evääksi ja kylmältä virralta sai peltimukiin kirkasta lähdevettä, joka juoksi Tahmelan lähteestä Pyhäjärveen. Siellä lähteellä oli maailman komeimmat tuomet. Keväällä, kun siellä kukkivat tuomet, koko kylä tuoksui. Ja kun satoi, tuli pienet puroset Pispalan harjulta alas Tahmelaan tuoden soraa tullessaan, sitä moreeniharjun moreenia. Ja tasaiselle nurmikolle pistettiin leikit pystyyn, laulettiin ja syötiin.
Pelastusarmeijan kanssa tehtiin ikimuistettavia retkiä Saunasaareen. Laulaen soudettiin – vietettiin siellä koko päivä – keitettiin perunoita ja niiden päälle silakoita ja juotiin kaljaa – ja laulettiin – reippaita lauluja. Ja kaikilla oli niin mukavaa.
Näsijärveen kun mentiin uimaan oli oma viehätyksensä siinäkin. Ylä-Voimalta pujahdettiin aina vauhdilla salaa tukkitielle. Sitä myöden juostiin alas. Korkeus hirvitti. Laudoissa oli lahoja paikkoja tai saattoi saada tikkuja varpaisiinsa, mutta niin mentiin alas rantaan, että vilisi. Ja kun oli tukkilautta, niin juostiin sillä. Sitä kehittyi kesän mittaan niin taitavaksi, että laps' keikkui pyörivän tukin päällä kuin paraskin tukkilainen.
Se oli Pispalan rytmimusiikkia, kun kaksi tukkitietä jylisi ja jyski. Ylävoimalle oli Harmaa tukkitie ja pienen ahteen alla oli Punainen tukkitie. Se kuului erottamattomasti Pispalaan. Se oli työn laulu. Aamusta iltaan sama jytke ja jylinä, kun tukit kolistelivat Näsijärvestä Pyhäjärveen.
Kesäaamuna kuului junttimiesten laulu. Linnut lauloi pihapuista. Simolasta kuului lahden takaa lehmän kellon kilkatus. Saarisen tallissa hevonen rouskutti kauroja. Pispan Matti ajeli traktorillaan pellolta pellolle. Ja kun mentiin Epilään päin, tultiin Kaarilaan. Se oli maalaisidylli kauneimmillaan.
Totta kai kartanossa, joka oli suuri maalaistalo, ja monessa mökissä, pienessäkin, oli joitakin kotieläimiä. Hevosen ohella, joita tarvittiin ammatin harjoittamiseen, oli lampaita, sikoja ja kanoja. Kissa tai koira oli lasten ilona, seurana ja kotivahtina.
Kaikki sopat ja makkarat olivat yhteisiä. Tiedettiin ja tunnettiin toinen toisensa. Elettiin yhdessä ilot ja surut. Riideltiin ja rakastettiin. Tapeltiin ja sovittiin. Rakastuttiin ja mentiin naimisiin. Saatiin lapio ja taisteltiin puutetta vastaan. Opittiin tuntemaan toinen toistensa heikkoudet. Naurettiin ja nälvittiin, mutta se oli hyväntahtoista rinnakkaiseloa. Kellä nähtiin hätää ja kärsimystä, toinen puutteenalainen riensi toista auttamaan.
Ripa-Saarisen tallissa kiekui kukko.
Näin ilmoitti päivän jo alkaneen.
Nurkan taakse jo hiipi ukko.
Siellä suoritti aamuisen askareen.
Hän sieltä tiiraili taivaan rantaa,
sen pouta pilviä katsellen.
Loi silmäyksen myös alas rantaan,
niin ihmeen tyyni oli pinta veen.
Lahden takaa – Kai Simolasta
kuului kalkahdus karjan kellon.
Ja yli kukkivan apilapellon
toi tuuli tuoksua navetan.
Pellon varrella horsmat kukki,
kohta timotei heilimöi.
Suvi suloisimmillaan sai Pispalaankin
aamuin kirkkain ja valkein öin
Liki koulua,
siinä kupeessa Pispalan harjun
kera kissainsa,
pienessä mökissään
asui nainen vanha, ja äkäpäisssään
ohikulkijat sätti hän yhtenään.
Ja aivan työkseen hän haukkui meitä,
jotka kisaillen kuljimme kouluteitä.
Ja liiankin usein,
kiusalla ihan,
me oikaisimme
poikki sen pihan
Vaan tuostapa äityi tuo akka äksy;
meille arestit hommas’
ja laiskanläksyn.
Mutta me kostimme!
Me kostimme tavalla kauhealla.
Pirun viulua soitimme akkunans’ alla.
Näin turvissa syksyisen hämärän,
me keksimme leikin näin jännittävän.
Sitten pakoon pinkaisten – totta kai.
Sillä se oli jalkojen syy,
jos selkäänsä sai.
Tuota hymyillen, muistain,
minä luulen vain,
että jokainen meistä siinä lystinsä sai.
(Maijakin.)
(Yksi versio julkaistu 1973 kirjassa ”Ainutlaatuinen Pispala – muistelmia ja kuvauksia Pispalasta ja sen asukkaista”, kustantaja Pispalan Moreeni R.Y.)
Niin mummo opetti,
pitää olla siisti.
ja valani vannoin mä ikkunassa,
kun nuttuni päälle puin.
tuon valani silloin vannomani
olen koettanut täyttää kohdaltani.
Tuota ihmettelemästä en ikinä laannut,
miksen koskaan mä prinsessa olla saanut.
Kun tiedostin sen,
olin surullinen
ja vannoin:
”Jos mulle joskus tytär suodaan,
sille pitsit ja prodyyrit kaupasta tuodaan.”
Toukokuun ensimmäisen päivän aamuna, työtätekevien marssiessa laulaen ja liput hulmuten kokoontumispaikoilleen, kaupungissa seisoskeli maanteiden varrella paljon ihmisiä kulkuetta katsomassa. Teiden varsilta siihen liittyi lisää väkeä joukossa lapsiakin, jotka iloisina heiluttivat punaisia vappuviuhkojaan.
Jostakin matkan varrelta Siihen oli tullut pieni huvittava lisä. Kulkueeseen tosin kuulumatta, mutta kiinteästi sitä seuraten seisoi hevosen vetämillä työkärryillä pieni terhakka lehmivasikka. Sen korvat olivat työntyneet eteenpäin. Tarkasti se näytti kuuntelevan edeltä kuuluvaa laulua. Sen ylpeä pään asento osoitti, että myös se tunsi kuuluvansa tähän sakkiin, joka ei tunnustanut olevansa orjajoukko halpa.
Lasten heilutellessa viuhkojaan vasikkakin heilautti omaa vappusutiaan kuin leikkiin yhtyen. Ihmisiä teiden varsilla näytti kovasti huvittavan kulkueen lisävahvistus. Ja yleinen hilpeys levisi loppupään marssijoihinkin heidän tajutessaan tilanteen.
Mutta ahteen alla ajajan kääntäessä hevosen sivutielle huomasi vasikka joutuneensa eroon laulavasta joukosta. Se päästi hätääntyneen mölähdyksen, joka kuulosti moittivalta. Sen turpa ja korvat olivat kääntyneet etääntyvien marssijoitten suuntaan.
Nyt oli toteutumassa anoppini haave saada kasvattaa itselleen oma lehmivasikka lypsäväksi kotieläimeksi. Aivan itseoikeutetusti se sai nimekseen Vappu. Siitä tuli meidän kaikkien lemmikki. Taisimme hemmotella sen aivan piloille. Se oli luonteeltaan villi ja vallaton, ja ylpeä kuin mikä. Aikanaan siitä kasvoi suuri ja komea lehmä. Omalle väelle se oli kesy ja hyväilynkipeä. Mutta auta armias, jos vieras siihen koski. Se ei suvainnut lähelleenkään outoa ihmistä.
Joskus tuli mieleeni ajatus, että jos anoppini sairastuisi, mitenkä sen hoidon kanssa sitten kävisi. Kaupunkilaistyttönä olin täysin tottumaton kotieläinten hoitoon. Vaan niin siinä kuitenkin kävi, lyhyen sairauden jälkeen anoppini kuoli. Minä huomasin olevani Vappu-tytön ainoa hoitaja ja vielä varsinaisen leipätyöni ohella. Oltiin jo niin pitkällä, että se oli kantavakin.
Mieheni oli kevättalvella kuljettanut sen Epilässä, Kaarilan kartanossa, jossa harjoitettiin maanviljelystä ja karjanhoitoa. Anoppini eli vielä silloin. Muistan hänen puhuneen, että yhtä lehmä emäntineen, kantavat yhdeksän kuukautta kumpikin. Ja innokkaasti hän oli merkannut tulevan tapahtuman almanakkaansa. Nyt pitikin minun tarkastaa, miten pitkälle se vetää.
Pelonsekaisin tuntein minä odotin tuota perheenlisäystä. Piti opetella lypsämään. Ruoka oli vähissä. Navettatyöt oli tehtävä ennen töihin menoa. Onneksi työpaikkani oli niin lähellä, että päivällistunnin aikana ehdin käydä vilkaisemassa sitä. Mutta kuinkahan selviäisin tuosta poikimajutusta? Mitenkä osaisin siinä auttaa? Onneksi minulla ja Vapulla oli hyvät välit. Se suostui minuun.
Naapurin vanha emäntä oli ystävällinen ja avulias. Hän oli maaseudulta kotoisin, itse hoitanut karjaa. Hän kävi minua neuvomassa ja suostuttelemassa Vappua tutustumaan itseensä kaiken varalta.
Kevät oli sinä vuonna myöhässä. Siinä sai ihmetellä, mitä sille kohta syöttää. Kuivikkeeksikaan ei ollut kuin revittyä sanomalehteä. Vietettiinhän Kansanhuollon korttipeliaikaa. Se ei myöntänyt kaupunkilaislehmälle heinänosto-oikeutta, jauhoista puhumattakaan. Mieheni kulki pitkin maakuntaa, että sai pahnoja silpuksi. Piti juonitella salakaupasta jauhojuoman aineksia. Perunankuoret ja ruuanjätteet, kaikki kelpasivat, joten ei Vappu suinkaan nälässä ollut, joskin ruokavalio oli erilainen kuin maaseudun elävällä. Kunpa pian tulisi oikein lämpöinen kevätsade, että ruoho alkaisi viheriöidä rantaniityllä, niin kyllä tästä sitten selvittäisiin. Yöllä oli vähän sataa ripotellutkin, mutta ilma oli vielä niin kylmää. Siinä pihalla kulkiessani se varmaan kuuli ja tunnisti askeleeni, sillä se mölähti. Siellä se nyt ammuu minun nuori ja komia lehmäni ajattelin ja huusin sille vastaukseksi.
Se oli ollut jotenkin rauhaton jo illalla. Olin hiukan levoton, mutta ajattelin, että se aistii kevään tulon ja kaipaa uuteen ruohoon.
Sekoitin sille jauhojuoman ja navettaan mennessäni huomasin jälleen sen rauhattomuuden: - Ei kai se vain ole sairas? Kumartuessani nostamaan sen edestä pahnatukkoa, jonka se oli sotkenut jalkoihinsa, se syöksyi minua kohti, kuin olisi yrittänyt hypätä päälleni. Hyvä luoja, onko se tullut hulluksi. Minä aivan vapisin, kun niin pelästyin. Sinne olisin kuollut sen jalkoihin, musertunut siihen paikkaan, ellei siinä olisi ollut aitaus edessä. Mikähän sen on tullut?
Juoksujalkaa lähdin hakemaan naapurin emäntää ja mennessäni itkin. Olisi kauheaa, jos se vaikka täytyisi tappaa. Mutta naapurin emäntä vain nauroi: - Ole vai’, sehän on kiimoissansa.
Se kevättalvinen reissu ei ollut tuloksellinen. Se pitää pistää uusiksi ja heti sittenkin. Jos se jo illalla oli rauhaton, niin nyt ei ole aikaa enää turhiin puhelinsoittoihin.
Mikäs siinä auttoi. Vapulla oli nyt kevättä rinnassa. Totisesti.
Ja niin alkoi Vapulle ja minulle oikea kevätkirma, kun se lähti viemään minua kohti Kaarilaa. Nimenomaan juuri näin päin. Tie oli sille tuttu ja asian tarkoituskin ilmeisen selvä. Sen suonissa paloi kuuma kaipaus. Se oli täyttä lentoa, kun me menimme. Lehmäni tavat tuntien olin pannut jalkaani matalakantaiset kumisaappaat, Vapulle riimun päähän ja ohjakset molemmin puolin päätä. Piti kietoa ne tiukkaan käsieni ympärille, sillä kaikin ajoin ei tainnut jalkani maata tavoittaa. Menin kuin vesisuksilla.
Maisemat sen kun vilahtelivat silmissäni. Onneksi autoliikenne oli vähäistä eikä jalankulkijoistakaan ollut pahemmin haittaa.
Herätimme huomiota. Epilässä, muutamissa taloissa, joiden peltotilkut viettivät etelän puolelle eli maantien viereen, käännettiin maata miesvoimin. Ihmiset keskeyttivät työnsä katsellen meitä nauraen ja kummastellen. Mutta siinä siunaamassa me olimme jo Kaarilan tienhaarassa. Siitä avautui eteemme vauras maalaismaisema, suuret peltovainiot, iso navetta ja karjapiha, jossa oli useampia aitauksia.
Sieltä tulvahti vastaamme navetan tuoksu. Vappu pysähtyi äkkiä, eikä ihmekään: uloimmassa aitauksessa oli kaksi komeata sonnia, lajinsa valioyksilöitä. Vapun nähtyään ne tulivat levottomiksi. Näin kuinka Vapunkin sieraimet värähtivät. Mielenkiinto oli molemminpuolinen. Ne kuopivat maata, möyrästelivät ja ravistelivat päätään. Koettivat kaikin tavoin herättää huomiota.
Pihassa oli muutamia työmiehiä. Oli nähtävästi joku remontti meneillään. He tuijottivat meitä ja heidän joukostaan erkani mies tullen kysymään asiaamme. Sen kuultuaan hän ilmoitti olevansa kartanon karjakko ja muistavansa hyvin Vapun edellisen käynnin. Sen jälkeen hän kohdistikin kaiken huomionsa vain lehmälleni.
- Senkin huora, hän sanoi ja löi Vappua lautasille. – Nyt tulit turhan tähden. Täällä ei asiasi enää parane. Taidat olla kevytmielinen, kun otat asian vain lemmiskelyn kannalta.
Sitten kuin pahoitellen hän sanoi minulle:
- Asia on peruuttamattomasti niin. Täällä ei ole enää sonnia siihen tarkoitukseen.
- Mitäs nuo sitten ovat? ällistelin minä näyttäen aitauksessa olevia eläimiä.
- Ne omistaa keinosiemenyhdistys. Kaikki talot, joiden karjakanta siihen kuuluu, muodostavat renkaan, johon sivullisilla ei ole asiaa.
Kaarilan kartanokin oli liittynyt siihen. Ja ehtona oli eläinlääkärin antama todistus suu- ja sorkkataudin takia. Joten käyntimme oli siis turha. Ehkäpä murheelliset muotomme säälittivät häntä tai karjapihan aitaan nojaavien miesten hyvää tarkoittavat neuvot saivat hänet tuumimaan, sillä aikansa leukaansa hierottuaan hän sanoi:
- Talossa on kyllä nuori sonni, joka sekin aamulla lähetetään pois. Se ei tosin ole koskaan astunut, mutta siitä tuskin tulee ongelmaa. Suurin vaikeus lienee kokoero.
Vappu kun oli isokokoinen ja tämä sonni-nuorukainen oli paljon pienempi. Mutta silloin tarjoutuivat miehet avuksi. Löytyi paljon avuliaita ja innokkaita käsiä. Toiset hakivat lautoja tehdäkseen jonkinlaista lavaa. Toiset alkoivat lapioida maata, että Vappu olisi alempana. Rekvisiitta näytelmää varten oli valmis. Karjakko haki navetasta nuoren sulhasehdokkaan. Se tuli innokkaana. Vapun nähtyään se oli heti jyvällä asiasta, vaikka olikin kokematon. Yritteliäisyyden puutteesta sitä ei toki voinut syyttää. Vappu vain ei ollut asiassa mukana. Se oli väistelevä ja torjuva.
Karjakon piti toimia jonkinlaisena kinnasmiehenä ja minun piti pitää vapun riimusta lujasti kiinni. Eihän se minulta onnistunut. Ja mies, joka komennettiin minulle avuksi, livisti heti huomattuaan Vapun hurjistuneen katseen. Oli ilman muuta selvää, että asialla ei ollut onnistumisen mahdollisuuksia.
Mutta silloin puuttui itse kohtalo peliin. Siinä tiimellyksessä olimme unohtaneet ne kaksi valioyksilöä ulommaisessa aitauksessa. Vaikka ne eivät suinkaan vaiteliaina asian kulkua seuranneet. Suurempi eläin sai raivokohtauksen. Se mylvi ja kuopi maata ja heitteli turpeita niska kyyryssä ilmaan. Sen sieraimissa paloi kuin tuli siitä sauhusta päätellen, mitä se puhalsi. Sen miehistä kunniaa oli loukattu. Se ei varmaankaan ollut koskaan kokenut mitään näin nöyryyttävää: panna nyt pikkupoika asialle, joka luonnonlakien mukaan kuului sille. Kaikesta näkyi, että se ei suvainnut sääntöä, joka kielsi sen hekuman, jota se himoitsi. se antoi pitkät piu-paut kaikille keinojutuille. Se oli koko sonnimaisen sydämensä voimalla täysin luonnonmenetelmän kannalla. Samoin kuin ne samaa sukupuolta olevat ihmisolennot, jotka huutelivat sille kehotushuutojaan.
Nyt alkoivat luonnonvoimat jyllätä, kun se päätti ottaa ohjat omiin nimiinsä. Se oli vaistojen sanelemaa, alkukantaista ja primitiivistä tunnetta. Se tuli kuin hirmumyrsky. Kaikki aidat se kaatoi eikä mikään voinut sitä estää.
- Miehet, ottakaa kiinni. Tarttukaa sen nenärenkaaseen, karjui karjakko. – Se ei saa astua…
Mutta kukaan ei liikahtanutkaan. Miehet katselivat kuin noiduttuna näytelmää. Kenelläkään ei enää ollut halua edes huulenheittoon, vaikka juuri äsken olivat sitä niin innokkaasti viljelleet. Itse pelkäsin aivan hirveästi siinä vaiheessa, kun aidat ryskyen kaatuivat. Olin kauhuissani tarttunut karjakkoa takinselkämyksestä kiinni vetäen hänet eteeni. Mutta hän ojensi kätensä taakseen taputtaen minua rauhoittavasti:
- Ei se erehdy, hän sanoi alistuneella äänellä.
Eikä se erehtynytkään. Osoite sillä oli oikea. Sen voimasta Vappu putosi polvilleen, mutta oli myös hetkessä ylhäällä. Romanssi oli lyhyt, mutta väkevästi eletty.
Täysin rauhoittuneen eläimen vei karjakko sisälle navettaan. Aivan kiltisti se seurasi miestä, tosin pää uljaasti pystyssä.
Navetan ovella se seisahtui, käänsi päätään kaatuneitten aitojen suuntaan, joita miehet jo korjasivat. Kuulinko oikein vai kuvittelinko vain, että se hörähti kuin sanoakseen, että rakkaus tulee aina nauramaan ihmisten tekemille raja-aidoille.
Minä kiedoin ohjakset taas käsieni ympärille, ja Vappu lähti viemään minua kotia kohti, samaa lentoa taas tuttua tietä.
Epilän taloissa oli maa jo käännetty. Siellä oli taidettu jo kylvää maahan aikaista perunaa. Me olimme kohta kotona.
En voinut sulkea Vappua tunkkaiseen navettaan. Löin rautakangen rantakoivun juurien väliin ja panin lehmäni siihen liekaan. Haistelkoon nyt siinä hetken kevään tuoksuja, hamutkoon maasta, jos siitä jo jotain saisi irti.
Aurinko paistoi nyt niin lämpimästi ja yöllisen sateen jälkeen luonto oli jo hiukan elpynyt. Minulla oli tunne, että piti puhdistaa navetta. Avasin sontaluukun ja heittelin talikolla kuonat tunkiolle. Pesin ikkunatkin ja revin sanomalehteä kuivikkeeksi vähäisten olkipahnojen sekaan. Ei ollut enää jäljellä muuta.
Piti toki taittaa kotikoivusta muutama oksa Vapun puoleiseen ikkunaan. Siellä lämpimässä silmut aukeaisivat ja tuoksuisivat. Ja kun toin Vappua navetalle, lauloi rantakoivussa kevätlintu niin riemukkaasti, että sen pieni ruumis ihan vapisi.
Lauloiko se kevään kunniaksi? Vai tiesikö se jo, että rantatorpan ylpeällä Vappu-neidolla oli tänään ollut häät?
(Nimimerkki: Pispalan plikka)
Sua alko ehkä ottaa täällä pipoon,
kun mestarille sanoit markat likoon.
Ja meinaat jättää tämän Finska Trikoon,
missä toiset palelee ja toiset hikoo.
Nyt töissäs alkaa toisenlainen tahti.
On komentajanasi rakkauden mahti.
Hellyydellä vaali lemmen tulta,
kun ärähteleen alkaa Sulle oma kulta.
Kun elon arkeen sen tuli joskus sammuu,
kun Sulla karjas korskuu, lehmäs ammuu,
voit pinna kireällä meitä muistaa,
niin alkaa kotityötkin taasen luistaa.
Ota ohjat omaan kätees pieneen,
se on varmin tae onnellisen mielen.
Tohtori Järvi on Trikoolla
ollut tyttöjen työmaaheila. –
Nyt Lahden likkojen silmistä
alkoi itseänsä peilaan.
Vai onko sitä alkanut oksettaan
tuo lämpöinen naisen peppu?
Kun rupesi ruumiita luuraamaan,
vaikk’ on kylmänä joka heppu.
Mitä tässä jatkossa seurannee?
Se on edesvastuutonta!
Nainen kun pillua pitelee,
se on vallan luonnotonta.
Allerginen taikka psori,
älä suotta sure kovin.
Olotilaas huojentaa,
kun saat aitoo puuvillaa.
Vasten ihoos hilseilevää,
niin pehmyttä ja hyväilevää.
Suomen Trikoo Sulle taitaa
laittaa pöksyä ja paitaa
hintaan ihan sopivaan
kunhan nimen muistat vaan.
Sitä Suomen Trikoo valmistaa.
Tänään tiedon saatuani,
kutsuin kokoon raadin
ja ostajalle oikeutta vaadin.
Komitea istui pitkän tovin,
kun tilannetta pohdittiin niin kovin.
Ja tämä oli neuvottelun tulos.
On paha henki päästettävä ulos.
Näin uskottiin, ett’ oli jutun kulku,
sille pääsylle niin kova oli sulku.
Te istuitte,
niin raati tämä luuli.
Ja istuissanne pääsi paha tuuli.
Sen kuviteltiin tapahtuneen näin.
Vei ilmanpaine sitä ylöspäin.
On nauhan tarkoitus,
Te tiedätte sen kyllä,
pitää pöksyt kantajansa yllä.
Se kiersi pöksyissä
ja aina oli tiukkaa
ei kuminauha myötänyt niin hiukkaa.
Kun itse istuitte te reisienne päällä,
niin yhtä piukkaa oli siellä täällä.
Oli kaasuräjähdys se
ja pommin tavoin,
se pyrki sinne,
missä tie oli hiukan avoin.
Se kulki selkäpiitä pitkin
ja nauhan elastisen poltti rikki.
On pieni piiri pilannut
niin monta hyvää asiaa.
Vaan asiakkaan luottamusta
ei saa se meihin horjuttaa.
Kun huumori on mukana,
niin jutut kyllä luistaa.
Kumpa kaikki toisetkin
voisivat sen muistaa.
Mitä on pierun tuoksahdus ja ääni,
sen vannon vaikka kautta pääni.
Vain tyhjää ilmaa ja sen värinää.
Ja hetkessä se pois jo häviää.
Neule kesti tuulen tuoksuvan ja lauhan.
Vaan toisin kävi tämän uumanauhan.
Näitä pitäisi vielä kauan kyllä,
jos vain pysymään ne saisi yllä.
En puhu sulle puuta, heinää
Ystäväni Esteri.
Ilonpitoon Sinä aina
olet ollut mestari.
Nyt on aika juhlia,
kun on siihen aihe.
Nyt juuri alkaa elämässäs’
naisen paras vaihe.
On nuoruusvuodet takana
ja alkaa keski-ikä.
Sehän siinä juuri onkin lystiä kuin mikä.
Ei haihattele turhia,
ei unelmoitte suotta.
Elämää on edessä
vielä monta vuotta.
Kyllä sitä vieläkin
nuorelta saa näyttää.
Joskin siihen enempi nyt
täytyy aikaa käyttää.
Ja jos halua on juksata,
niin nyt on lupa fuskata.
Avulla valheen valkoisen
saa tytöstä kakskyt’kesäisen.
Miksi sitä ikätyttö
huolihinsa räytyy,
kun kaupoissa on kauneutta,
niin että myydä täytyy.
Koin kaikki neuvot haalia,
kuin kauneuttaan vaalia
ois pakko ikänaisen.
Ja katsos tuota pakanaa,
kuin suuren vaivan takana,
se työ on aikamoinen.
Ja jos sen vielä jaksaa,
se peijakkaasti maksaa!
Jos tukka alkaa harveneen,
niin ostaa irtoletin.
Se päähänpisto oiva on.
Se on naula, joka veti.
Ja jos poski alkaa rypistyyn,
se on naisen oma syy.
On voiteita mi nuorentaa.
Ijän peittää värimeikki.
Vielä huultes kaarta korosta
ja luomiasi varjosta
ja ripseen räpsäät mustaa.
Kun ilta alkaa hämärtään,
niin itsekin sä huomaat tään,
et’ ympärilläs kihisee
niin hitonmoinen leikki.
Ja ois se sitten merkillistä,
ihan vallan kumma,
ellei miehet kyselis’:
”Ken on tuo tyttö tumma?”
Hieman kurillinen lienen,
kun liitän tähän lahjan pienen.
Jos sä mielit vakiheilaa.
Käytä näitä,
itsees peilaa.
Älä jätä puolitiehen,
vietellä voit vielä miehen!
Sitten vasta huolissasi
saanet Sinä olla,
kun tulee aika sellainen,
ett’ olet pelkkä nolla.
Kun ei mistään nurkista,
pojat päälles kurkista.
Jutut kaikki lakkaa.
Etkä enää kiinnosta
edes juoruakkaa.
Yksin istut ikävissäs’.
Luitas särkee – kolottaa.
Katsot peiliin.
Sen jo huomaat.
Itseäkin nolottaa.
Olo muutenkin on hullu.
Silloin tiedät varmasti.
Nyt on vanhuus tullu.
Siks’ hanttiin pistä.
Hitto soi.
Niin kauvan kuin vain suinkin voi!
Vaara viel on käydä niin.
Joudut lemmen kahleisiin!
Löydät ystävän viel’ armaan,
jok’ei piittaa meikkilöistä.
Noista lemmen leikkijöistä.
Heitä ilmaan neuvot nää.
Anna tuulen lennättää.
Mikä oiskaan kauniimpaa,
kun yhdessä sais vanheta,
toinen toiseens turvata.
Ja tulla toimeen omillaan!
Menestystä toivoo ystäväsi Hilkka.
Mukava ois muistutella
noita nuoruusvuosiamme.
Illan istuis hymysuussa
kera lapsuusystävien.
Kaipaan Sinua Siiri.
Tule tänne kera kultas.
Veikko kuin veli minulle.
Tule toki perheinesi.
Leakin olis lysti nähdä,
jos vain jaksas’ matkustella.
Anni, lapset ja Olavi
terve tulleet olisitte.
Täältä mä toivotan Tuovin,
Erkki tuttu ennestänsä:
”Terve tänne tultuasi.”
Maija mulle on luvannut
tulla pieneks’ piiakseni,
kahvit Teille tarjoella.
Ei ole kemuni komeat,
pitoni pitäjän kuulut.
Pieni on pirttinen minulla,
tilaa ei oo liiemmälti,
mutta ääntä mahtuvi enemmän.
Pannu kuumana on meillä.
Pulla paistuu Paakarissa,
kupit lainaan kylästä.
Kahvi on Iimerikivistä.
Voita riittää leivän päälle,
suolapala: liha, kala.
Kyllä pyhän pärjäilette.
Kesken kaiken juhlinnan,
saisko siihen luvan,
että arkipäivästämme
piirrän pienen kuvan.
Kaikki toki tiedämme,
että meidän olis pakko
ilman tätä Lempiä
tehdä ihan lakko.
Kaikkialta, sieltä, täältä
kuuluu Lempi, Lempi.
Lempi juoksee sinne tänne.
Ken ois joutuisempi?
Tuo se – vie tää!
Lempi mennä viilettää.
Tuosta puuttuu –
tuos on liikaa!
Juoksutetaan niin kuin piikaa.
Kiireen puna poskillaan,
sirot nilkat heilahtaa.
Joskus laulaa hyrisee,
vitsin veistää,
hymyilee.
Mutt’ ei koskaan
millään säällä
tyttö ole kiukkupäällä.
Tää on arkipäivän kuva,
joka päivä uusiutuva.
Vaan nyt on Lempin juhlapäivä!
Arjesta ei huolen häivää.
Papinkirja väärin näyttää
Lempi vuosia kun täyttää.
Vielä vuotta kymmenen
ennen kuin oot aikuinen.
Onnitteluun liitämme,
kuin paljosta suo kiitämme.
Nää sanat ei oo Sulle suotta.
Sinut pitää haluamme
vielä monen monta vuotta.
Kiitos Aino kutsusta,
se oli meille mieleen
Koitamme olla iisisti,
ettei ilta menis pieleen.
Et Sinä tyttö hymyäsi
koskaan kyllä hukkaa.
Ja silmäis' sini muistuttaa
aivan tätä kukkaa.
Tämä ilta aloittaa
hyvän uuden vuoden.
Onnea ja menestystä
mukanansa tuoden.
Niin moni mulle korvaan kuiskuttaapi:
”Sua lemmin. Vain oot mun ainoani.”
Vaan kun tilaisuus ois toteen näyttää,
se turhaa on vain huulten höpinää.
Tää tilannekuva on tiistai-illan,
kun yli lahoavan lankkusillan
mä ees taa kuljin koko illan
rankan klapikuorman raahaten.
Sua siitä soimaa en,
mutt’ sanoa kai saan,
ett’ käsi ystävän
ois mulle avun suonut
ja lohdutusta tuskihini tuonut.
Nyt ontua mä saan kuin vanha ankka,
vaik’ ystävän niin piti olla vankka.
Nyt ilomielin tartun kynään tähän
ja ryhdyn oikeuttani näin käyttämähän.
Sitt oikeutta, joka naista suosi,
vain yhden päivän joka neljäs vuosi.
Siis vastaathan Sä käsi sydämellä.
Sä tahdotkos mun kanssain käyskennellä?
tään elon halki surut ilot kantain,
ett’ paljon vaalien, ett vähän antain.
On mulla ihmisen näkö, tavat,
joit ei voi parantaa ees juoruakat.
Oon iloisuudessa mä vertaa vailla
ja suruissakin suo osaan lohdutella.
Mä leivät leivon, kahvit, puurot keitän
sukkain, vaatteidenkin reijät peitän.
Oon kohtelias ja kotona pysyväinen
ja vaikeissa kohtaloissa tyytyväinen.
Oon kerta kaikkiaan mä helmi vailla
vertaa, jott hakenut sä olet aika lailla.
Ja minut unohtanut olet kokonaan.
Rukkaset jos joudun samaan polo.
En oisi aivan lohduton ja nolo,
rukkasten seuras joss’ ois
leninkikangas silkinhieno.
Olin poikanen
Oskarin kokoinen
istuin järven reunalla onkien.
Kuvajaistani katselin veestä.
Tätä elämän menoa miettien
ja tulevaisuuttani tuumien,
mitä mahtoikaan minulla olla eessä.
Tiesinkö silloin itsekään,
mitä näki se poikanen edessään.
lapsen kasvotko?
Kyllä kai.
Varhain niihin jo merkkinsä sai
kova kohtalo
mi kohteli kaltoin.
Kului vuosia.
Olin jo nuorukainen.
Ja mielessä alkoi jo väikkyä nainen.
Suin tukkani,
kravatin kaulaani panin
ja aattelin elämää innoissani.
On omassa kädessä onneni ohjat.
Join viinini kuohut,
sen sakat ja pohjat.
Ja varhain jo mieheksi vartuin.
Se timpuri, joka naamoja muotoilla sai.
Hän höylänsä kotiin unohti kai,
kun kirveellä muotoili hän pojan naaman.
Kai kirveensä luiskahti leuan kärkeen,
siihen piirtäen vaon.
En tiennytkään,
se ett’ oli tärkee.
Tytöt tansseissa suikkasi siihen suuta.
Sain katseen ja hymyn.
Vieläkö jotain muuta?
Sitä miehinen mies ei sano.
Jo taakseni jäivät
työn kiireiset päivät.
Mä tunnen – on onnea tämä.
Oon syntynyt suveen
kuin häipyvään uneen,
voin viskata ryysyt nämä.
Jo laulua kuulen -
se on leivo – niin luulen.
Soi liverrys sinessä taivaan,
ma riemuunsa yhdyn –
kans’ laulajaks ryhdyn,
pois unhoitan arkisen vaivan.
Käyn polkuja kesän –
ja pääskyillä pesän
näen keralla lapseni pienen,
alla navetan orren –
vie sinne se korren;
kuin lapsi ma itsekin lienen...
Mä venhoni noudan
ja verkoille soudan;
sain narratuks’ antimet Ahdin.
Kivil’ saaren ne paistan,
kuin juhlana, maistan.
Koen suveni suloisen mahdin.
Näen – liehuvin kutrein
ja hymyssä huulin
pieni kultani perhoa ajaa –
Hälle sukellan lumpeen;
sydänhaavani umpeen
saa lapseni nauru vapaa.
Nukun aitassa yötä –
suvituulosen myötä,
Kuin joskus nuorena ennen,
yli tuoksuvan pellon
käy kalkahdus kellon;
oon vaiheilla unen ja valveen.
On suvea mulla
vain viikkoa kaksi;
sen voimasta jaksan taas elää.
Oon ansainnut loman –
ja mun taakkani kovan
taas jaksan kun voimia kerään…
Mitä siitä jos kukkaro tyhjänä palaan;
tätä hetkeä vuoden taas halaan…
(Julkaistu Naisten viiri –lehdessä 16.4.1950)
Minä kellin kalliolla
aurinkoisen päivän.
Sieltä veteen solahdin.
Oli oikein köyhän kesä.
Suvi suloisimmillansa.
Päivä paistoi pahoillekin.
Minä itte pintaa paahdoin.
Voi, jos Luoja toisen kerran
antais suven samanlaisen.
Kelpais köyhänkin eleä.
Saaresta kuului soitto
niin haikea koko illan,
kuin järven yli rakentanut
ois se sillan.
Jo vaikeni se.
Taukosi sen ääni.
Vain laivan huuto yössä
vastas ikävääni.
Kerron Teille muiston makeen
oli ilta heinäkuun.
Meillä korjuu kasvanut.
Rantaniitty niitettynä
heinä kuiva haasialla
sadepilvet uhkaamassa.
Ukko unten mailla.
Heinät,
ne on korjattava heti!
karjuin.
Ukko hirsiä vain veti.
Minä tyttö töitä paiskin.
Heinät mulla huiskin haiskin.
Aika yli keskiyön.
Mulla oli kova työ.
Siinä yksin kesäyössä.
Takaa heinähaasian
kuuluu kummaa vaikerrusta.
Kuka siellä,
minä urkin?
Peloissani sinne kurkin.
Itkee siellä poika polo.
Kännin jälkeen kurja olo.
Mieli täynnä ahdistusta.
Maailman kuva ihan musta.
Tässä mietin,
millä kerkiin.
Eroisin mä elämästä,
asiani kaikki nurin.
En mä pääse pälkähästä.
Tänä yönä,
sen mä takaan,
vainajien kautta maassa.
Surujaan vain mulle nyyhki,
sekä silmiänsä pyyhki.
Kävi mulle kertomaan
huoliansa kaatamaan.
Väliin moitin,
väliin kiitin,
tapahtumat yhteen liitin.
Liian varhain kaikki koki,
paljon näki
paljon koki.
Siinä alla silmieni
elämäänsä poika eli.
Siinä leveili ja leuhki.
Nuorukaisna miestä leikki.
Ihan itkuun mieli suli.
Ystävykset meistä tuli.
Hoikka niin kuin nuori paju,
hurja pää ja luonto raju.
Kaiken koki kyllä kai,
mitä elo eteen sai.
Väliin tyyntä,
väliin tuulta.
Pojan polut, miehen tiet.
Kuullut niistä varmaan liet.
Itkusilmiänsä pyyhki.
Älä vielä, minä sanoin.
Apua mä hältä anoin.
Heinätöissä mua auta.
Kun yksin pitää, jukolauta,
korjata nää tallin parveen.
Siinä sitten kävi niin
heinätöissä heiluttiin
hiki päässä yötä myöten.
Heinät parveen korjattiin.
Matti kantoi taakat kovat.
Siellä kuivana nyt ovat.
Tuumi poika mielessänsä.
Nyt ois mulla kova jano.
Mitä tarjoaa tää talo.
Kaksi litraa kylmää lehmän maitoa
oli palkka rengin, pojan.
Ihoansa vilvoitteli
sillalla sen vesiojan.
Näin haihtui huolet kesätuuleen
Hymy se taas tuli huuleen.
Tokihan sen kaikki muistavat. Sadekesän vuonna 1974. Kylmää ja koleaa, alituista lotinaa. Ei ollut pukeutumishuolia. Sadetakki ja kumisaappaat olivat muotia. Ainakin niillä, jotka eivät asuneet asfalttikatujen varrella.
Kuulin kyllä puhuttavan, että oli ollut kokonaista 4 poutapäivää, mutta minä muistan vain yhden. Se oli torstaipäivä heinäkuun lopulla.
Puolilta päivin alkoi kirkastua. Aurinkokin näyttäytyi. Oikein teki mieli kysyä, että mikä tuo on, kun se helotti pilvettömältä taivaalta. Ihan tulin iloiseksi. Olen aina ollut mielialaltani suoraan verrannollinen säähän. Matalapaine masentaa.
”Tätä täytyy juhlia”, ajattelin, hyppäsin kumisaappaisiini, otin käteeni ämpärin ja mukin ja suuntasin kulkuni lähteelle. Ruoho oli märkää, polku savisen pellon vierellä liejuista. Muutaman sata metriä mökiltäni rantaviivaa seuraten, pienen mäenkumpareen alla on pieni luonnonlähde. Puitten varjossa siinä kivien välissä se pulpahtelee kirkasvetisenä kuin kristalli. Ja niin hyvän makuista, kylmää ja raikasta. Siitä kun kahvin keittää, se on kuin nektaria.
Kun olin liponut ämpärini täyteen, jäin seisomaan kiville. Hieman apeana ajattelin, että kuinkakohan kauvan tällä lähteellä köyhät akat saavat käydä ämpäreineen. Nämä nurkat on jo Tampereen eliitti vallannut. Täällä on jo useita luxus-asuntoja Varalasta tänne rantaan päin. Ehkäpä tämäkin pieni kirkas lähde pulppuilee kohtapuoliin jonkun isokenkäisen pihan koristeena, ellei peräti suihkulähteenä. Tämä lahden poukama laakeine rantakivineen on kaunein paikka näillä rannoilla. Mutta eihän sitä meikäläisen kannata murehtia. Sillä niinhän se on kuten tunnettu iskelmäirvijämme laulaa, että ”Raha ratkaisee”.
Seisoskelin siinä edelleen. Katsoin maisemia, nuuskin ilmaa. Se tuoksui erilaiselta nyt, kun aurinko paistoi. Multa ja märkä ruoho höyrysivät lämmetessään. Join kipollisen kylmää vettä. Voi, miten hyvältä se maistuikaan.
Huomasin, etten ollut enää yksin. Vanha vaimo tulla köpötteli ämpäreineen samalle asialle. Vaihdoimme kuulumiset – päivittelimme sateista kesää ja kirosimme pyykkilaiturin poiston – Siitäkin huolimatta, ettei ollut matonpesuilmojakaan.
Silloin kuulin sen äänen, mitä odotin ja minkä takia siinä lähteellä seisoskelin, tikan koputuksen. Nauroimme molemmat. Vanha vaimo ja minä olimme heti tilanteen tasalla. Tikka parka. senkin oli jo pakko alistua. Varhaiskeväästä asti olin kuunnellut sitä. Se oli tullut suuruudenhulluksi – turhautunut. Kun se oli nähnyt kaiken sen komeuden: eliittiympäristön, luxusasunnot, niin se oli tehnyt asiasta omat johtopäätöksensä. Miksi sen olisi pitänyt tyytyä lahoon pesäpuuhun? Ikään kuin protestiksi se nakutti koko alkukesän sähköpylvään nokassa olevaan lampunkuuppaan.
Se oli kuin konekiväärisarja, mikä syntyi siitä äänestä, kun se koko voimallaan hakkasi nokkaansa siihen metalliin. Aivan hypähdin joka kerta kun se yllätti minut.
Kuljen töihin sitä kautta aina kesäisin. Ja joskus kesäiltaisinkin kävin jälkikasvuni kanssa maisemia ihailemassa ja tikkaa kuuntelemassa. ”Sillä on pesimiskompleksi”, sanoi jälkikasvu. Mutta minä en antanut perään. Kaikkein vähiten se nyt lemmenkutsulle kuulosti. Se oli aivan selvästi uhkavaatimus. Se vaati Tampereen kaupunkilta sähköistettyä yksiötä. Asuihan se hienoustokaupunginosassa – sekin. Nyt se kai oli jo alistunut, tyytynyt osaansa. Laho puu kelpasi jo loppukesästä.
Otin vesiämpärini ja lähdin kotiin päin. Ilma oli pimentynyt taas. Katsoin taivaalle järven suuntaan. Mustat pilvet vyöryivät jo Viikinsaaren yllä kuvastuen synkkänä järven pintaan. Pirkkalassa jyrisi jo. Ilma oli muuttunut painostavaksi, vaikkei hellettäkään ollut kuin muutama tunti. Kiirehdin askeleitani, ettei sade ehtisi kastella. Lähteen suunnalta kuului vaimea tikan nakutus. Minullakin oli mieli apeana. Matalapaine oli taas tulossa. Tunsin yhteenkuuluvaisuuden tunnetta tikkaa kohtaan. Näinhän se käy aina meille, jotka elämän kovassa pokeripelissä olemme saaneet ne huonoimmat kortit.
(Esitetty Runon ja proosan illassa Tampereen Sampolassa 18.4.1977)
Otin vesiämpärini ja lähdin kotiin päin. Ilma oli jo taas pimentynyt. Katsoin taivaalle järven suuntaan. Mustat pilvet vyöryivät jo Viikinsaaren yllä – kuvastuivat järven pintaan synkkänä. Pirkkalassa jyrähteli jo ukkonen. Ilma oli muuttunut painostavaksi, vaikkei hellettäkään ollut kuin muutama tunti.
Oli ihan hiljaista. Se tuntui jotenkin omituiselta. Pilvien väri oli muuttunut. Se oli outo. Sellainen uhkaavan sähkön sininen mustanpunaisine reunoineen. Se ennusti rajuilmaa. Lokit lentelivät hätääntyneinä edestakaisin. Valkeat siivenlyönnit tumman sinistä taivasta vasten olivat maalauksellinen näky. Maisema pimeni entisestään.
Pian linnut olivat jo kadonneet – löytäneet piilopaikkansa. Kaikella voimallaan ukkonen jyrisi. Salamat löivät ristiin rastiin kuin ilotulitus järven päällä ja ukkonen jyrisi heti perään. Tuuli kohahti ja nostatti hetkessä vaahtopäiset allot, jotka vyöryivät rantaan. Sadepilvikin kulki ylitse – hetken ropisi rankasti. Ja sitten se oli ohitse.
Seisoin tuuhealatvaisen rantakoivuni alla ja katselin luonnon näytelmää. Siinä kävi taas, kuten monesti ennenkin. Mahtavat ukkospilvet vyöryivät taivaalle. Isänen pitää kovaa meteliä – salamat sinkoilee. Ne ikään kuin uhkaavat hajottaa koko Moreenin harjun. Mutta se oli vain paljon melua tyhjästä.
Järvi jotenkin hajottaa sen. Sen oli pakko tyyntyä. Vaahtopäät laineet tyyntyvät hetkessä. Taivas selkiää vähitellen. Ja järvi on aivan tyyni. Vain hiljainen tuulen virinä sen pinnalla muistuttaa, että juuri äsken se myllersi.
Katson kotipihaani. Sama lohduton näky kukkamaassa. Jättiläispäivänkakkarat matelevat maata myöten. Ruusu Peace – Rauhan ruusu on kyllä pystyssä, mutta kukat mätänevät nupulleen. Vain kuningatar Elisabeth on majesteetillisen suorana ja avaa vanhan roosan väriset kukkansa tuulen riepotella.
Rikkaruoho, loiskasvi, niinsanottu hirttäjäköynös se vain rehottaa kuin paha ikään. Kietoo vadelma- ja viinimarjapensaat verkkoonsa. Märkä ruoho kastelee kainaloita myöten. Se kasvaa vaikka miten niittäisi. Märkyyttä kaikkialla. Kosteus hiipii huoneisiin. Ilmassa on syksyn maku.
Katiskoitaskos meet kokeen, kuului Jyseenin Salu rannassa huutelevan meidän isälle. Salu oli aamusta asti vetänyt sikeetä meidän tuuhealatvaisen rantakoivun katveessa, jota aivan yleisesti kutsuttiin nukkupuuksi. Heräsi tietysti telatullan kitinään isän työntäessä venettä vesille.
Tässä ny enää katiskoille kerkiä, kuului isä murisevan. Toi meirän akkaväki on niin hualestunut ton ankkakukon morraalista, että sitä ny pitää mennä jahtaamaan.
- Jaa, että mistä, ällisteli Salu.
- No sehän on ruvennu käymään vieraissa. Hylkii omia akkojansa. Ekkös sitä o huomannu, kun siinä olet oleillu, messusi isä.
- Uittotunnelille päin se lähtee painelemaan heti, kun se tua ne väärävarpaiset akkansa ensin järveltä kotio. Siällä se nykkin elostelee.
- Tommosia kukkaan usko, hekotti Salu. Näytti kuitenkin nousevan ylös. Asia tuntui kiinnostavan. Tairat vaan harhauttaa.
Ominne reissuilles tekkee miäli, se ilvehti. Eihän näillä rannoilla kellään muilla ankkoja o ollu kun teillä.
- Äläs puhu, se on tavattu itte teossa, isä mekasti.
- Se onkin toi meirän kukko sen verran sivistyny, ettei se sorrukkan rotusyrjintään, kunhan ovat nuorempia ja nätimpiä, niin ei muusta o väliä. Niitä sorsalikkoja se siällä käy riijuulla.
Kaikesta kuuli, että isä oli päässyt mieliaiheeseensa. Se oli jo monet naurut kirvoittanut nukkupuun alla lorvehtijoilta selostaessaan kukon harharetkiä.
- Ny pitää hakea se kotio. Se pannaan arestiin, että oppii pyssyyn kairalla tiällä, tai vesillä paremminki, meinaan. Kato se on sentään harva se yä pois kottoo, mitä häntä aamuyästä tullee kirrastaa ja kaakattaa akkunan alle, ruakaa nääs. Ninku ne hunsvontit tekkee, siihe malliin, että pötyö pöytään vaa. Olenkin tässä ittekseni tuumaillu, että onko se soran jälkeistä yleistä tappain turmellusta, vaan johtuuko se vaan tästä kevväästä, mäikkäs isä. Ärähtäen sitten kotipihaan päin,
- että tus ny jo siältä.
- Kyll maar määki tästä kerkiän perrää pittään, Salu oli innokas lähteen jo mukaan.
- No, hyppää paattiin vaan, sano isä, mutta haje ensin siältä navetan seinustalta se etutuhto tolle kotijoukon komentajalle, että se pitää silmällä minkä päin mennään.
Sinne sitä sitten soudettiin, uittotunnelin rehevään kaislikkoon. Kauas kuului jo sorsien rääkäisyt, ja kova meno tuntui olevan päällä. Tappelu oli täydessä käynnissä. Kuolleit sorsanuorukaisia retkotti siellä sun täällä. Ja meidän ankkakukko puolusti äänekkäästi kuninkuuttaan.
Se oli johtaja, suuren kokonsa ja poikkeavan värityksensä takia. Se selvästi erottui sakista. Sorsaneidot aivan silmin nähden kilpailivat sen suosiosta. Salu oli huomioinut tarkasti tilanteen ja aivan kiihtyi.
- Kato ny, kato ny, saateri soikoon totakin, se huusi osoittaen sormellaan sorsaneitoa, joka mennä vipelsi edestakaisin kukon ympärillä.
- Sehän ihan selvästi vokottaa, niin pyörittää pyllyään ja heiluttaa pyrstöään sen nokan edessä. Ja nokkasee heti, kun joku toinen yrittää kahnata kukon kylkeen. Ompas se aikamoinen viättelys, eihän sitä miähine luanto kestä tommosta piiritystä. Kyllä juttu on niin, että syytönhä toi kukko o. Se on ihan selvästi viätelty.
Salu oli ihan vihainen, kun meidän isä nauroi sen kiihtymykselle.
- Me ommaan ittees, se sano.
- Jos sua noin piiritettäs, kiaputettas pyrstöö sun nokkas eressä…
Se lopetti äkkiä puheensa ja vaikutti hämilliseltä. Kai meidän isä oli jollain savumerkillä saanu sille näytettyä, ettei passais mennä ihan henkilökohtaisuuksiin.
Eihän se meidän retkemme onnistunut. Kukko tajusi tilanteen ja pakeni. Milloin se lensi, milloin sukelsi. Ei edes haavilla sitä olisi kiinni saanut. Me käännyttiin kotiin päin, ja Salu oli odottamattoman hiljainen. Poltti vain työmiestä mietteliäänä.
Isä kysyikin jo,
- että mitäs tuumaat tilanteesta.
- Kyllä mulla selvät piirustukset on, sano Salu.
- Kun teet sillai kuma sanon, niin saat viälä nimes lehteen. Meinaan vaa, ettei se okkaan mikään hullumpi juttu, että se sun kukkos tualla riijuulla käy. Morraalisestikki aatellen, niin omiaan se siinä säästää. Ja eihän niin vanhoista reumatismin runtelemista ankka-akoista mittään hyätyä teillekkään ole. Liha on sitkeetä, ja kykeneekö ne enää ees hautomaan. Suku sammu nääs. Mutta siällä on sulle valmista siipikarjaa, eikä kukkaan oo laskenu päälukua. Kun niistä pyyrystät ees kymmenkunta, nin ne hautoo sulle uutta kantaa. Jalostustahan se vaan on meinaan. Ja kylläs sen tiät, että parempaa se on ankan paisti kun sorsan. Ja ruakinnasta se kans on kii. Kun ne oppii seuraan tota uutta aviomiästään, nin saat nährä, kun paisti ui itte kotio, melken pattaa. Eikä kysytä lihakorttia, eikä maksa mittään. Se on kato kommee rotu, mikä siitä syntyy ankan ja sorsan risteytys. Sille täytyy keksiä uus nimi. Perustat farmin, eikä tuu paljon kulua, kun kantaäiretkin on ilmasia.
Salu oli niin innostunut aatteestaan. Löysi taskustaan kynänpätkän ja kirjoitteli työmiesaskin kanteen nimiehdotuksia.
Taisi saada meidän isänkin innostuun asiasta, kun hiljaisuus vallitsi soutajankin suunnalla. Ja rantaan päästyä isä jo tokaisikin, että
- jos toi aate onnistuu, nin sen uuden rodun nimi tulee olleen Sorsankka. Ja hän antaa kukolle vapaat valtuuret valita itte suvun kantaäiret. Se on oikeus ja kohtuus, se sano.
- Höpö, höpö, sanoin minä, hullujen puhheita minä en ennää kuuntele.
Kukko kävi aikansa siälä ja lopetti, mutta nukkupuun alla näin usein kaksi sääriparia ja tupakka-askin kanteen tehtiin kovia laskelmia…
Ja kun minä tein asiasta eriävän mielipiteeni, että
- lakakkaa ny jo, kun ette kumpikan kykene viämään suunnittelua pisemmälle. Ja kukas sen siipikarjan sitte hoitaa, sain vastaukseksi vaan säälivän ja ylimielisen hymyn; kun ei noi akat ymmärrä pisneksen päälle yhtään mittään. Sen kun möheltävät vaan siitä morraalista. Ekkös sitä tiä, että maailman sivu on fundeeraustunti ollut tyätuntia tärkeempi.
Ja kun minä taas entuudestaan tiesin, kuka ne työtunnit joutuu hoiteleen, niin olin vaan hiljaisesti onnellinen siitä, että Sorsankkafarmin perustaminen jäi vain kahren miähen hullunhauskaksi haaveeksi.
(Nimimerkki: ”Pispalan likka”)
On mukavuudet.
On unelmat suuret.
Vaan siellä,
miss’ oli koti,
siellä on juuret.
Siellä jossain mökki,
pihassa kaivo
alla omenapuun.
Kerrostalo ja mukavuudet,
siellä sortuvat unelmat suuret.
Vaan missä oli koti,
siellä on juuret.
Etu se mulle ois
kun Aravan yksiöön
pääsen pois.
On luvassa lämmintä.
Silti sydämen kaipuu se on.
Nyt näyttää olevan se aika lähellä, jos lehtiin on uskomista, että olis tarpeen vaihtaa tämän valtakunnan päämiestä. Sitä asiaa spekuloidaan. (Mitähän sekin sana oikein meinaa. Mää en kumminkaan sitä tiedä, mutta jottain hienoo se tarkoittaa, kun sitä niin paljon käytetään.)
Kattokaas, kun määkin haluan näyttää semmoselta sivistyneeltä ihmiseltä. Ja tottakai mää sitä olenkin, kun mää seuraan niin tarkasti noi päivän lehdet, mutta kun nekin on tullut semmoseks, että niitä lukiessa pitäs olla sanakirja mukana. Muuten ei pysy rattailla. – Niin palatakseni siihen Pressan vaaliin, niin mää ihmettelen kauheesti, että mitä varten niistä nyt jo niin touhutaan, eihän niitten aika nyt vielä ole.
Niin vaikka mää niin kamalasti tykkäänkin tosta meidän pressasta, niin kyllä minä nyt olisin sitä mieltä, että tämän nykyisen sais jo vaihtaa. Ihan juuri sen tähden, että sais jo vähän huilata sekin ja antaa senkin kokeilla, mitä on tämä eläkeläisen elämä.
Kun ei tartte silmä kourassa lähtee ansioon, niin siltä kohdalta se on hyvin. Mutta on siinä paljon muutakin – paljon parantamisen varaa – pienet eläkkeet, sairaus – ja kun ne yhtyy, niin elämä on kovaa.
Pressalla itsellään ei ole niitä vaikeuksia, eikä sovikkaan, hän on ollut hyvä valtakunnan päämies, niin huilata hänen tarvis nyt jo saada. Ja kun sais sen kerran tänne Tampereelle eläkeläisten tansseihin, niin kyllä sillä olis vientiä. Määkin hyökkäisin heti, sitä ennen olisin pyytänyt soittajilta kesäillan valssin. Ja sitten mää olisin sanonut sille, että mää oon noita Pispalan plikkoja, syntyperäisiä. Mää olisinkin hyvin sen voinut sanoa, kun mää tiedän, että se tuntee ja tietää Pispalan, kun sen paras poikakaveri on Pispalan poika. Se on Flinkin Kalle eli Kaihari nykyään. Ja Urkki kävi kylässä minun lapsuuskotini naapurissa vierailemassa, Viitan Laten kotia katsomassa, Pispalan Moreeni –yhdistyksen vieraana.
Voi mitä kaikkea minä tietäisin Viitan Laten ja sen isovanhempien elämästä. Sen vaari, kun oli ollut hurjapäinen mies ja sitten se halpaantu ja sen vaimo veti sitä vesikelkalla saunaan. Ja se sanoi vaimolleen, että ”mitäs huono huokaa, kun on turva kelkassa”.
Ja kun Laurin vanhempi veli Eemeli rakensi talonsa liian liki minun vaarini kauniin talon eteen, vaikka laki määräsi, ettei likemmäs viittä metriä saa rakentaa, niin tuli vähän riitaa, mutta vaari oli sovinnon miäs. Ja kun minä luen Laurin kirjoittamaa Pispalasta, niin kaikki ihmiset minä tunnistan.
Lauri itse oli aika mörkö. Kun tuli vastaan ei morjestanu, vaan kun oli juuri sivuuttamassa niin murahti, että moro.
Siinä tanssiessani minä puhuisin Pressalle kuinka kauheasti minä Pispalaa kaipaan, ja jos se olis myötätuntein minun asialleni, niin se järjestäs minun ja kaikkien muidenkin eläkeläisten elämän ja asian niin, että jokainen heistä joka sitä kaipais sais sellaisen asunnon, että sais siellä loppuvuotensa asua, missä on lapsuutensa ja parhaat vuotensa viettänyt. Sillä ihminen kaipaa useimmiten sinne, missä hänellä oli koti. Eihän tämä kaikille käy, eikä kaikki haluakaan, mutta itse minä kaipaan itseni sairaaksi lapsuuteni maisemiin.
Ja että eläkkeet olisivat riittävät niillekin, jotka eläkeijän, lisäksi joutuvat sairastaan sellaisia tauteja, joiden lääkkeitä ei korvata. Kuten esimerkiksi tämä psoriasis. Vaikka ne lääkärin määräämät lääkkeet korvattaisiinkin, niin luvattoman suuri osa on sellaista, joka tulee itse maksaa. Kattokaas, kun tämä psoritauti on ihon kuivumista, niin se oli määräämätön määrä kuinka paljon meni niihin rasvoihin rahaa.
Oli ihana kesä, vietin sen ystäväni mökillä. Siellä kellin kalliolla. Aurinko paistoi ja siinä vieressä kimalteli puhdasvetinen pieni järvi. Kaksi kertaa päivässä siellä uin ja sitten otin aurinkoa. Iho piti voidella. Niveaa monet, monet purkit, naamarasvat, tummelirasvat, käsirasvat, kaikki kelpas. Mutta ei niistä mitään korvausta saanut. Puhuisin niistä Pressalle. Ja sanoisin, että elämä on sellaista eläkeläisellä, ei se ole ilakointia ja tansseissa hyppäämistä, vaikka monet luulevat. Se on surujen ja vaikeuksien piilottamista monella. Siksi niitten, joilla valta on, pitäisi olla niistä selvillä ja yrittää poistaa huolet pitkän päivätyön tehneiltä. Sillä on paljon sellaisia, että vaikka heillä on samat lähtökohdat, ei elämä ole kohdellut kaikkia samallaisesti. – Siksi niiden, jotka vallassa ovat pitää olla selvillä siitä.
Siksi seuraavankin Maan isän pitää olla kansan piireistä lähtenyt ja huonompiosaistenkin ymmärtäjä. Kuten uskon tämän meidän pressan olleen. Siksi toivon hänelle jo eläkepäivät. Ja olis kiva, kun tulis meitäkin kattoon, kun kerta Tampereella käy.
Kyllä soon sillälailla, sano Matsonska maitokaupassa, että kyllä toi Tampereen katukuva on sitten muuttunut viimeaikoina vallan mahrottomasti. Mahtaaks’ se liittyä kans’ tohon politiikkaan. Mää aattelin, kun sillon oli ne pressan vaalit ihan kiihkeimmillään, kun mää eka kerran kiinnitin niihin huomioni.
Kun semmosia hämäräperäisiä tyyppejä on ruvennu hiippaileen kadulla. En mää niin keskikaupungista tiä, mutta ainakin siä Kissanmaalla ja Takahuhrissa päin niitä kulkee alvariinsa.
Terroristia on, sankaa mun sanoneen. Niillon varmasti pesäpaikka siäpäin. Niisson miähiä ja naisia, niin kun lehdistäkin näki, että molempia niitten järjestöissä oli ulkomaillakin.
En tiä mitä ne suunnittelee, muttei ne suomalaisia o. Kyllä ne on vierasperästä rotua, kun ne on niin tummaihosiakin kaikki. Ja mustat silmäklasit silmillä. Eikä mua saa kukkaan uskoon, että ne mittään hämäräsokkeita on – tai muuten huononäköisiä. Tahtovat vaan eksyttää, ettei heitä tunnettas. Kulkevat vaan Ingognito – niinkon hianosti pruukataan sannoo.
Kattokaas kun mää ossaan noita vieraita kieliä. Nähkääs kun mää olin nuorempana herrasväessä piikana. Mutta mää en o uskaltanu niitä niin liki mennä että mää olisin saanu selvää mitä kieltä ne puhhuu, mutta paha niillon mielessä. Ja ovat vielä niin varmoja asiansa onnistumisesta, kun ovat niin ilosta porukkaa. Jos ne treffaa toisensa kadulla ja vaikka toinen olis toisella puolen katua niin ne nostaa aina kätensä tervehdykseen. Siitähän sen jo huomaa, että ne kuuluu sammaan järjestöön. Ans kattoo ny, mitä niill’on mielessä, mutta kyllä mää vaan pahhaa pelkään, että ne ratkasevalla hetkellä pistää mustat sormensa Suomen politiikkaan. Mutta tarttis saara se selväks’ onko ne puolesta tai vastaan.
Kyllä mää niin kamalasti pelkäsin sillon vaalien alla, kun niitä ehdokkaita oli niin paljon ja kaikki kehu itteensä ja moitti toista. Ja mää seurasin silmä kovana niitten ilmeitä, kellä niistä olis vilppiä näkyny. Ykshän jo uhkaskin, että hällä on jottain takataskussaan. Ja mää sanon meirän Kustaalle, että vaikk’ olis pommi. En mää sitä petokallaa ollenkaan eppäillykkään, se otti niin iisisti sen häviönsä, että se tais’ olla mukana vaan pirruuttaan. Ja kun oikein järjellään aattelee, että kelläs niillä toisillakkan niin paljon rahhaa olis, että semmosen määrän mustapintasia olis tänne saanu värvättyä. Kyllä se taitaa olla jottain muuta juttua. Mutta oli mitä oli, kyllä mää siitä selvän otan.
Mää oon yrittäny puhua tolle meirän Kustaallekkin, että pirä ny sääkin vaan silmäs auki. Kun musta on alkanu tuntuu, että se niitten sakki vaan lissääntyy. Mutta kun toi meirän Kustaa – se on niin rauhallinen luonne. Se sano mulle vaan, että älä aina vouhota, Sinäkin siinä. Voihan se olla ihan vaaraton uskonlahko, niinkun ne hormoonikkin, jokkon tullu Amerikoista asti meittiä käännyttään. Ja ohan nekin niin iloista porukkaa, että tanssaavat kirkossaankin, vaikka pitävät kahveen juontia syntinä.
Mutta mää tukin heti Kustaan suun. Kyllä mää ne hormoonit tiän. Ne on kaikki nuoria miähiä. Ja niiden naisväki on kotona Amerikoissa. – Eikä ne mittään murjaania o. Niillon samallainen ihonväri kun meilläkin, mutta näitä hiippailijoita on kaiken ikäsiä. On miähiä ja naisia. Ja niin pönäköitä ukkoja ja vanhoja akkoja, joitten ei varmana jalka nousis kirkossa tanssaamaan. Mutta Kustaa päkitti vaan vastaan ja sano, ettei ne kyllä lentokonekaappareitakaan o. Kuka hullu ny ulkomailta tänne tulis niitä kaappaan, kun ne tippuu muutenkin alas kaikki järkiään.
Mutta kyllä Kustaakin rupes jo uskoon, että jottain tapahtuu ja pian. – Se oli itte kuullu seiskassa, töistä tullessaan, kun kaks mustanaamaa oli keskustellu. Suomee ne kyllä oli puhunu. Toinen oli kysyny siltä toiselta, että montako minnuuttia Sulle on annettu aikaa, niin se oli sanonu, että 15. Ja sillä toisella oli ollu vaan 13 minuuttia. Niin Kustaa tuli kotio nenänpää valkosena ja huusi jo ovalta, että pas akka äkkiä se toosa päälle ja päivän lehret pöyrälle. – Ne täytyy tarkkaan kattoo. Se on ny ennään minnuuteista kii. Jossain pamahtaa ja pian. Mää sanon, ettei se ny ainakan täällä pamahda, jossa niitä on nähty liikuskelevan. Se olis niille liian vaarallista. Mutta säikähdin määkin niin paljon, että mää rupesin oikein tosissani niitä pittään silmällä.
Mää menin sinne tien poskeen niinko partioon. Siinä kun on se seiskan pysäkki, josta polku mennee sinne sairaalaan päin. Niin, siellä päin niit’on nähty enimmäkseen liikuskelevan. Ja jestas sentään. Ei mun kauvaa tarvinnu siinä olla, kun semmonen pitkä ja hoikka naisihminen mennä harppo mustat silmälasit silmillään, ja sairaalaan se käänty. Mää annon sille vähän etumatkaa ja menin sitten kans’ sinne pihhaan. Ja oikein ovelle asti. Juu kuulkaa, siä istuskeli paljon ihmisiä, mutta tämä neitipä anto vaatteensa vaan sinne naulakkoon, ja meni ilman muuta semmosesta ovesta sissään, joka oli siinä akkunan pielessä. Sinne meni vaan kun kotioon. – Niin, että siä niitä hyysätään. – Mitähän lääkärikkin sanos, jos ne tietäs. – Kyllä siinä jottain Tampereen likkaa on höynäytetty, joka niitä suojelee. Onhan se nähty, että Suomalaiset naiset on niin neekereitten perrään.
Mää lähdin sieltä kyllä äkkiä pois. Mutta vastaan tuli taas sinne menossa kaks’ niin kommeeta miästä. Niin hyväryhtisiä ja niin ruskeita naamaltaan ja mustat klasit oli silmillä. Mää rupesin jo vähän aatteleen, että mahtaako siellä ollakkin joku filmaus menneillään, kun mää olin kuulevinani, että ne miähet puhu jostain semmosesta. Muttei siinä kumminkaan sen Mannolan likan miästä ollu, eikä sitä Bruuno Ojaa.
Ei ne niin komeita ollu, mutta kun mää kerran olin salapoliisiks ruvennu, niin mää aattelin, että mää vartoon sitä nuorta naista, että jäikö se sinne assuun vai tuleeko takaisin. Se oli semmosen ystävällisen ja ilosen näkönen naisihminen, ja mää päätin kokkeilla ossaako se puhua Suomee. – Sieltähän se jo tulla harppo, eikä se niin kovin kauvan viipynykkään. – Mää tervehrin kohteliaasti ja sanon, että saiskos sitä kysyä että mihinkäs lahkoon te oikein kuulutte, kun teittiä on niin paljon ja kaikilla mustat silmäklasit silmillä. – Niin ymmärsi se sen. – Se nauro ilosesti ja sano, että he kuuluu siihen mustan auringon lahkoon. He saavat siitä sitä mustaa valloo, joka heidät parantaa.
- Mää en siitä ymmärtäny yhtään mittään muuta kun sen että pilkkanaan se mua piti. – Mustaa aurinkoo ja mustaa valoo. En mää o ikinä kuullukkaan. – Eihän semmosta okkaan.
Mutta siittähän sen jo huomaa, että jottain pimmeetä siinä jutussa on – ehkä se siitä aikaa myöten selviää.
(Psoriaatikoille annettiin ainakin 1970-luvulla Tampereella ns. PUVA-hoitoja., jotka ruskettivat ihoa ja tekivät silmät valonaroiksi. Mummu kävi itse noissa hoidoissa, eikä suinkaan asunut ihotautisairaalan nurkalla. Kustaakin on fiktiivinen henkilö.)
...
Kun verenkierto vilkastuu
niin vaivat kaikki parantuu.
Tää inehmo niin raihnainen
on kuin uusi ihminen.
Hoitoon liittyy kai,
mitä lääkäriltä sai:
loman työstä,
lääkkeet hyvät,
hoidon Fysikaalisen,
johon kuuluu
lämmöt syvät.
Kaikki edesauttamassa
vaivaisella terveyttä,
palaamista elämään.
Mutta näin
sen kuitenkin mä nään.
Tää kosketus ihmiskäsien,
joka löytää vaivan jokaisen.
Kimppuun käy ja ahertaa.
Ruopii urat pahan pohkeen,
tyynnyttää ja rauhoittelee.
Syntyy ihmissuhde lämmin.
Siinä kivun koskettahi.
Kirpoo nauru, puhe luistaa.
Vitsin veistää, huulen heittää
jompikumpi.
Pintaa paljasta,
kun siinä toinen murjoo.
Tunnelma on leppoisin.
Olevani onnellin
tunnen siinä ollessani.
Ihmeisiin en usko toki.
Vaivat palaa – sen kai koki
ihminen kuin ihminen.
Terveyden takojaksi.
Siihen tiedän tytön soman.
Voi kun siitä saisin
hierojan mä ikioman.
Taikka toisen yhtä hyvän
kera lämpölampun syvän.
…ellei silloin siellä makaa toinen.
Tulee vanhuus ja sen myötä
valvoa saat taasen yötä.
…
myötätuntoa mielessänsä
sääliä silmissänsä
Sanat sanoa voi nämä.
Ah – onnea se ompi tämä.
Tuon puuhan puna poskillaan
ja lirusilmät tulvillaan
naurun kimmellystä.
Sormet herkät hyväillen
ens’ tuntumalle varoen,
ne liukuu niskaan kipeään.
Käy vilun väreet yli pään.
On paikat arat – kipeyttään.
Voi tyttö, tyttö, mitäs teet.
Vaan tyynnytellen, rauhoitetaan,
nuo kädet vieraat lipuu vain
kohti lapaa särkevää,
missä viiltää, kiskoo, pakottaa.
Tää lainkaan onko järkevää.
Edes yhtään nukahtaa ei saa,
vaan sormet löytää taitavan
ne löytää vaivan pahkuran.
Myös käsivarsi veltto on
niin kipeä ja voimaton
ja sormet jäykät puutuneet.
Kai luutkin jo on luutuneet.
Ei päätä nyt niska kannata,
niin lihakset on väsyneet.
...
Minä joskus hämyssä hiivin
jonain iltana toukokuun
sinne, missä on polku tuttu
ja unohdun haaveiluun,
alle tuuhean rantakoivun.
Elän eloni uudestaan.
Mitä kaikkea kohtalolla
oli minulle tarjollaan.
Kaiken pohjalla surut,
työn täyteiset päivät,
joskus helpot onnen murut
ja toisaalla huolen häivät.
Voi jospa tietäisit, miten minua hävettää se keskiviikkorieha siellä Ilveksessä. En minä itse sitä asiaa häpeä, se oli kaikki aitoa ja sydämestä lähtevää. Koska olit aivan järkytys minulle, niin että aloin ihan vapisemaan, mutta tarviko minun sitä silti niin riehua.
Kai se on sitä minun tuntemattoman isäni slaavilaista perua, että minä olen aina niin impulsiivinen. Koko ympäristön pitää elää mukana siinä, mitä minä tunnen.
En minä ihmettele Sinun epäilyjäsi, kun useammankin kerran sanoit, että Sinä taidat sittenkin olla vähän ottanut. Mutta syy on kyllä itsessäsi. Mitä puhuit minulle niin ihania asioita, että tulin ihan edesvastuuttomaksi. Se oli kuin enkelin suloilu. Ei kukaan ole pitkään aikaan puhunut minulle hellästi, niin siten että uskoisin.
Minun pitää kertoa Sinulle eräs juttu siltä sektorilta. Siellä oli eräs rouva, hyvä tuttavani, istui siellä päin kuin Sinäkin, mutta suorasuuntauksessa myös meidän pöytään. Minä vähän hämilläni kysäisin siltä, että herätimmekö me huomiota siellä. Hän vastasi, että kyllä siinä 2 vanhempaa miestä pikku hieneessä keskusteli. Meitä katseltuaan toinen kysyi, että onkoos noi vastanaineita. Niin toinen vastasi, että: ”Ei kai. Toi nainen oli täällä jo vähä aikaisemmin.”
Mies oli koko viikon juonut ja kun tuli kotiin, niin vaimo tuskastuneena yltyi toraisaksi, ettäs kehtaatkin siin vielä kulkee silmät horvelollas. – vastasi öykkäri apeana: ”Sannoo toiselle että toisen silmät on horvelollaan eikä yhtään aattele, että toisen on mieli paha”, tai sama muija kyllästyneenä juomiseen käski ukkonsa lähteen helvettiin, niin mies tähän rennosti vastaamaan, että ”Kyllä mää sen omistan, että mää on hunttion, mutten mää niin hunttion ole, että mää kottooni jätän.”
Näitä naurettiin sitten ja muisteltiin, kun iltapuhteilla kesäisin istuskeltiin pihoissa ja portailla. Miehet etupäässä. Koskas naisilla oli aikaa.
Kyllä vissiin ootte kaikki sen huomannu, kun tää nykyajan nuoriso on ihan erilaista kuin ennen. Silloin kun me oltiin nuoria – Kun tanssiin teki mieli, niin lupa piti saada. Ja rippikoulu piti olla käytynä. Ja kellonmäärät annettiin, koska piti olla kotona. Äiti neuvo ja isä pahimmassa tapauksessa heilutti pranstakkaa ja pauhas tyttärilleen, että kölvit ei sitten näille nurkille vedellä. Ja aina piti joku vähän vanhempi olla mukana. Se oli kovaa aikaa se. Kyllä silloin oli toteltava.
Mutta nyt – Nyt ei pidetä enään millään väliä. – Em mää sitä tarkota, etteikö silloinkin tuntunut mukavalta, jos mieluinen poika saatolle pyrki. – Niin pääsihän se. Mutta sitä oltiin niin varoillaan, eikä liki kotiporttia uskallettu tuoda.
Hiljaa poika saatto kuiskata, että ”Tuuks ens lauvantainakin.” Tyttö nyökkäsi ja piti ikkunaa silmällä.
Ei tullu kuuloonkaan, että oilsi poika edes uskaltanut halata, vaikka likka olis ittekin tykänny.
Oven taka jäi. – Ei tullu mieleenkään, että olis edes porstuaan päässy. Siitä piti isä huolen. Kyllä kepakko heilu, jollei totellu.
Nyt mennään yhteen assuun, kun on muutaman kerran tavattu. Kyllä mää sen näen omasta perheestäni. Poikaa koulutettiin, siitä piti tulla insinööri, mutta kun se löysi mieleisensä likan, niin ne muutti yhteen assuun. – Eikä yhtään kysytty lupaa muilta. Papista puhettakaan. Mää pelkäsin, että se mun poikani jättää lukunsa kesken, mutta se sano vaan, että hän siirtää lukujaan vähän, että nyt on Seijan vuoro päästä lukemaan, kun se valmistuukin pikemmin ja että sillä muutenkin olis kiire. Eikä mun tarvinnu sitä plikkaa vilkasta, kun mulle selvis, että kiiru on.
Kyllä mää sen tiesin, ettei ne tykkää kun niitten asioihin sekkaantuu. Mutta pirruuttanikin mää kysyn, että meinaaks sää itte pyrkiä taas Huurteelle juoksupojaksi vai talousala sua kiinnostaa. No vähän sinne päin sano poika ja nauro. Mää meen diskoon Tiski-Jukaksi, sano poika. Mua on pyydetty. Ja mää ittekkin tykkään musisoinnista. Ja oot sää ittekkin sanonu, että mää oon musikaalinen.
- No sitä sää kyllä oot, kun tuut siinä sukkuus, sanon minä, mutta Mitä se tiskaaminen siihen kuulu.
- Kun minä ruuan laitan, niin heti syötyä on astiat tiskattava. Muista poika se, sanon minä, Se kuuluu ehdottomasti asiaan. Poika nauro, mutta Seija kävi mua kaulasta kii ja näytti ihan siltä, että sillä oli tippa silmässä. Ja se sano, että kuule mummo. Kyllä me sen kurissa pidämme. Sun poikas on hyvä poika. Ja kun meitä on kaks, niin toteltavahan sen on.
- Ja vajaan vuoden päästä rintamamme vahvistuu, sanoin minä. Sitten me nauroimme. Kaikki, ja meillä oi niin mukavaa. Niin, että kyllä tuo nuoriso on sitten kivaa.
Kuten edellä kerroin, mää pelkäsin kauheasti, että se meidän poika jättää lukunsa kesken, kun se tiskijukaks rupes. Mutta se sano vaan, että hän siirtää niitä vähän. Hän sano rupeevansa tiski-Jukaksi, kun hän tykkää soittamisesta. Ja mää en ymmärrä, että mitä se oikein sillä tarkotti.
Kyllähän sillä on nuottikorvaa. Tullee siinä sukuunsa, mutta sitä mää en ymmärtänyt, mitä se tiskaaminen siihen kuuluu. Kun mää meillä ruuan laiton, niin mää tiskasin kans. Ja jos niiltä kyssyy, niin ne nauravat vaan.
Eivät ne viitti ihan rehellistä työtä tehdä. Ne sanovat vaan, että nyt on lama. Maailman laajuinen lama.
Kittiä kans sanon minä. Kyllä täällä pienessä Suomessa vielä olis, millä lamaa torjuttais, mutta kun niillä ei pelaa terve järki. Jos meidän Kustaa vielä eläis, niin Kyllä sillä olis konstit. Jollette puhu kellekkän, niin sanon, ettei parempaa pontikan keittäjää ole ollut näillä halmeilla. Kyllä niitä semmosia miehiä vieläkin on. Sitä riittäs vientiin. Ja kun hinnan pitäs kohtuullisena, niin siitä tulis suomen paras vientivaltti. Ja kun siihen sekottas Pohjois-Suomen lakat ja hillat. Ja työttömät pantas töihin. Noukkimaan ne Pohjois-Suomen marjat, jotka siellä jäävät mätänemään.
Kyllä niistä tulis niin hienoa juomaa, ettei Presitentinkään tarttis ulkomailta tilata juhliinsa. Kun se olis ihan puhdasta pontikkaa ja sitä laimennettas niillä pohjolan marjoilla. Kutakin lajia aina maun mukkaan. Tulis hienoja juomia. Ja kaikki myrkyist vapaita. Niin maine kulkis ympäri ulkomaita. Ja tilaukset sen kun kasvaisivat.
Kyllä meillä täällä on toi meidän Osku. Siitä tehtäs esimies, joka marjan noukkijat veis oikeaan ympäristöön. Ja löytyyhän noita tislaajia. Vaikka toi meidän poika kouluttas niitä, että ne ossais tehdä ne essanssit, jotka takaisivat sen maun.
Kyllä senkin pojan kelpais olla valtion hommissa. On se niin pitkälle lukenu, ettei sen tarttis ennään tiskata. Kun mua hävettää vähän, kun ne sillai yhdessä assu, kun musta tuntuu että perillisetkin on tulossa.
Eikä siinä pontikan keitossa mittään pahaa olis, kun se olis laillista. Eipä ihmiset tulis kipeeks, kun aineet olisivat hyväät - puhdasta ruista ym. muuta. Peijakas, kun mä hukkasin sen Kustaan reseptin, kun kaikki sitä niin kehu. Mutta kyllä niitä taitomiehiä varmaan muitakin.
Enkä mää suinkaan tarkota sitä, että ihmiset alkaisivat enempi juora, vaan että lama poistus, Suomi sais rahaa. Työttömille tulis töitä ja juomatavat parantuisivat, eikä puhdas aine tekisi enään ihmisiä raunioiksi.
Jos joku tietää paremman, olis hyvä. Toivotan kaikille Hyvää Joulua ja hyviä juomatapoja, jollei voi ilman olla.
(Matsonska perheineen on fiktiivinen henkilö. Sen tietää siitäkin, että mummulla ei ollut poikaa.)
Elettiin 30-lukua,
elokuuta.
Viikonpäivä tais’ olla lauantai.
Oltiin suruttomien sukua.
Huomisen huolta ei tunnettu lain.
Soi Viikinsaaressa humppa-humppa.
Saaren perällä heinikossa villi jumppa.
Ruohikossa pitkällään,
pirtupullo, aviovaimo ja vieras mies.
Kahisi ruohikko.
Synnin palkkako?
Kuka sen ties?
Kyy karttoi huorintekijää.
Myrkkypiston sai se vieras mies.
(Nimimerkki: Silmä-kulma)
Pystyssä päin
ja suorana selkä
minä tietäni jatkan.
En laskua pelkää.
Tiedän kyllä elämän ankaran lain.
Mitä kylvin, sitä mä niittää sain.
En tiedä missä ja milloin
on tikistä poikki tää juttu,
kun valttiässänsä pöytään
lyö tuo minulle tuttu.
Mitä muistoksi jää?
Vain hiekassa jäljet.
Pian tuulen puuska ne häivyttää.
Kuljen tietäni omaa
joskaan en kaitaa.
Koen elämän väkevän
laidasta laitaan.
On raskas se tie.
Mutta raskaampi sille vielä se lie,
joka kanssani jaksaa sen jakaa.
Tukkitien uomassa,
pensaiden suojassa,
oli kortilla Masa ja Vikki
Kato hei! Hoilasi Masa.
Se on mun tää tikki.
Jokos lestin kestäis?
kysyi Vikki.
No mikäs sen estäis,
myhäili Masa,
ja lestin haki.
Se tiesi kasvua sakin.
Tuli huikalle Pömppäri ja Siiri.
Ei tipu! sanoi Masa.
Tai, jos löytyy hanttia,
niin tuohon kun lataat lanttia,
niin haetaan uus.
Jep! Siiri huus.
Vaiti Pömppäri taskunsa käänsi
konivainaata söi.
Likkakin lenkistä palasen väänsi
ja reiteensä löi.
Ei hätää sanoi Siiri.
Kyllä rahaa on,
mutt’ on viel’ tavarassa kiinni.
Tuli ilta ja varjot piteni.
Sakki kasvoi ja meteli koveni.
Pullo kiersi miehestä mieheen.
Se on mun! kirkui Siiri
ja pulloa haroi.
Mutta suutari-Mikko,
se oli viisas mies,
ja se varoi.
Katsoi ynseesti Siirin puoleen.
Tässä tais’ olla syytä huoleen.
Siin’ on likka,jonka poskilla ruusut ei kuki,
mutta huulessa, siin oli märkää visvova rupi.
Phyi, mies sylkäisi tuuleen.
Pani pikilapun plikalle huuleen.
Ei tauti tartu, kun tietää varoa.
Sai tyttö turhaan pulloansa haroa.
Minä öisiä katuja kuljen…
Yksinkö?
Ei toki
En.
Minä kauhuni kanssa kahden
päämäärättä harhailen
luomin verestävin
pussit silmien alla
on Kainin merkkinä
kulkevalla.
Jälkeen valvotun pitkän yön,
kun alkaa arkinen aherrus työn.
Minä itseni kiroan – hulluko lien.
Taas kulkenut oon tuon entisen tien.
On ympyrät pienet kehässä mulla.
Mies muuttua voisinko – toiseksi tulla?
Oonko tuhoon tuomittu? Jumalauta.
Hyvät päätökset tässä ei yhtään auta.
Kuka vilpittömämmin niin katuva ois,
kuin juomaripoika sen tehdä vois.
On rinnassa kauhu ja tunnossa hätä.
Kuka ymmärtää voisi ihmistä tätä?
On huuleni kuivat ja aivoni kuumat
ja mielessä tuumat
niin pakottavat.
Minä jotain pakenen
jotain etsin.
Mitä?
Minun veljeni viinassa
tiedätkö sitä?
Kuka auttaa voisi
vai voiko kukaan?
Kun ystävät kaikki ne sortuu mukaan.
Yön hourujen jälkeen – kuin rintani murtuis.
Tuhat tulista säilää – ois työnnetty läpi.
Nyt kiire on Baariin. Siellä tuntoni turtuis.
Siellä toisensa tapaa tää tuttu väki.
Siellä Jätkän rooli on kovanaaman.
Ei arpea näy tätä tuskan ja haavan.
Tuli viesti turman.
Kuni usein ennen.
Sai työmies surman
niin kuin ohimennen.
Ketä se liikuttaa,
että suruunsa joku sortuu,
joku yönsä itkee yksin
ja jossain jotain murtuu.
En haudalle mennä mä saata,
kuten Te kaverit muut.
Miksi palvoisin, missä on maata,
jossa maatuu vain lahoovat luut.
Mutta ystävän muistolle,
totta kai,
minä maljani nostan.
Mies rauhan sai.
On tunnelma ankea koko sakin
hiki pinnassa – kuivana kitalakin.
Pojat saatana. – Viinaa nyt tarvittais.
Kai pullon tää sakki nyt kokoon sais.
Hällä väljä miten ja milloin vain
kehä sulkeutuis ijäksi kohdallain.
Pesä lämmin on mulla
ja turvallinen.
Miksi seinät sen ahdistaa?
Ja miksi en siellä, missä juureni ois
minä koskaan en rauhaa saa.
Uni karttaa mua.
Mielin levottomin
taas lähteä täytyy.
”Älä lähde.
Jää.”
Minä kuulen sen.
Yli hämärän.
Hiljaisen kuiskauksen.
Tuota ääntäkö,
arkaa ja väräjävää,
minä pakenen
yöhön pimenevään?
Ei soi siinä moite - ei soimaus,
vain anteeksi antava rakkaus.
Tartu käteeni.
Unehen taluta mua.
Sen huomaatko?
Hiljaa kun pyydän sua.
Minä salassa itken,
en hätääni omaa,
vaan häpeääni,
sitä tuskaa,
mitä se Sinulle tuottaa,
kun et koskaan – et koskaan
voi minuun luottaa,
että mun häkkini ristikot murtuis pois
ja mun sieluni syöverit tulkita vois.
Kun matkani jatkuu, minä yöllä yksin,
oon kauhuni kanssa taas käsityksin.
Kysymystä niin monta,
tuhat sanaa lausumatonta,
on syyllinen tunnolla mulla.
Kuka mieleni syöverit tulkita vois,
kuka häkkini ristikot murtaisi pois.
Uni karttaa mua.
Verin levottomin
taas lähteä täytyy
mielin rauhattomin.
Näin silmäs kyynelissä jälleen,
kun kaiken kerroit,
niin kuin mies kertoa sen voi.
Sun sielus alastoman,
näin sen syöverit ja kuilut,
kun ajan lohduttoman
uudelleen Sä elit.
Mistä muistot katkerat
Sun mielehesi toi?
Sataa – näin raskaat pisarat jo akkunani takaa –
puiden lehtiä syystuuli jakaa.
Pieni matkalainen kulkee tiellä –
äidin ainut siellä –
koulutiellä.
Kysyi äsken minulta lapsi:
”Äiti, miksi kyynel vierii poskipäätäs pitkin?
Etkö usko enää kevään koittoon?
Vielä heräät kirkkaan päivän soittoon.”
”Lapsi, osa minun nyt, kera monen muun,
kuolla, kuihtua kuin lehti koivupuun.
En enää luota kevään taikaan.
Herääväni luulen ajattomaan aikaan.”
”Minne johtaa silloin minun tieni?”
kysyy kyyneltyen multa pieni –
Havahtuen - rinnassani patoutunut koski –
suukon multa saa nyt pehmyt poski.
Eihän lintukaan se poikasiaan jätä,
ennen kuin ne oppii lentämään.
Kauan saa viel’ emo hoivaa antaa,
kunnes poikasensa siipi kantaa.
Hiljaa enää kuulen sateen vihmeen,
näen edessäni elon suuren ihmeen.
Mua vastaan katsoo silmin kirkkain –
kevät itse – hymyellen mulle virkkain:
”Äiti!” Päänsä poskeeni hän kiinni painaa,
silmin hämärtyvin siunaan taivaan lainaa.
Omat unelmat saa olla harhaa -
lastain ohjaten sain osan parhaan.
Tauonnut on sade
tuuli valittaa vain pihapuissa.
Syytä itkuuni en enää muista.
(Runoa kirjoittaessa mieltä painoi leikkauksen uhka – kuoleman pelko – huoli lapsesta. Myöhemmin runo on julkaistu lyhennettynä ”Naisen viiri” –nimisessä Amerikan suomalaisten aikakauslehdessä 22.4.1950. Runo on osallistunut myös kirjoituskilpailuun 1970-luvulla Tampereella)
Kirkon mäelle
oksaan puun petäjäisen
teki poika itsellensä kiikun.
Minä
nainen vanha,
yksinäinen,
seassa ihmisten
kaltaisteni
täällä yhä liikun.
Ei ollut aikaa,
halua ei senkään vertaa,
kuunnella,
kun sitä pyysi poika,
nuorukainen,
melkein lapsi vielä.
Akne kasvoi,
silmissänsä hätä.
Minä askartelin
sitä
tätä.
Se oli minun ainoa kotini. Ainoa, joka minulla milloinkaan oli ollut. Mies, jonka minulle annoit – hyvä, rehellinen, uskollinen, viinalle heikko, neuroottinen, vaikea. Yritin muuttaa hänet toiseksi, vaikka sellaisena hänet otin.
Sellaisia ne miehet ylimalkaan on. Kuten 2 akkaa selosti. Toinen sanoi, että miehensä on kuin mehiläinen. Lentää kukasta kukkaan. Toisen asiat olivat hullummin. Vaimo totesi, että hänen on kuin koiperhonen. Lentää lumpusta lumppuun.
Ei tytön vankan tehtaalaisen
rahat riitä koreiluun.
Vaan kun luonto syntyessään
antoi taipumuksen komeiluun.
Äsken vielä poikanen
nyt tuppaa joukkoon oikusta.
Ihan pojan nassikalta
kysyin suoraan:
”Onko tämä harmaiden tuo hiusten Charmi.”
Sataa – sataa.
Saatana, kun aina sataa,
maassa mieli mataa.
Mitä on iloa on uusista matoista.
paketissa ne eivät näy.
Lattialla niiden värit peittyisivät kuraan.
Oli vuodenaika mikä tahansa,
säätiedotus on aina sama.
Kyllästyneenä luin naistenlehteä.
Pienet saaret keskellä suurta valtamerta,
tuhat kilometriä Madagaskarista pohjoiseen,
uivat keskellä olemattomuutta.
Silmä tavoitti
huikaisevan valkean korallihiekan hopeajuovan
ja monsuunituulen taivuttamat kookospalmut.
Vesi kristallin kirkasta.
Ruokalista monipuolinen:
etelän hedelmiä,
meren antimet herkulliset.
Eikö tämä ole kuin runoa?
Tropiikin valtameren kauneudesta
on vaikea olla kahta mieltä.
Hinta varsin kohtuullinen.
Jestas sentään.
Heti aamusta painelen työnvälitystoimistoon
kysymään, huolisko ne Suomalaista sinne vaikka siivoon.
Missäs on ne Trooppiset kaatosateet?
Ovat tainneet lähettää ne Porin seudulle.
Ken tuntee tuttavakseen,
itsensä mun ystäväkseen,
tulkoon mökkiini matalaan,
pieneen pirttiin Pispalassa.
Sovussa siell’ sovitahan
vaikkei oo liikoja tiloja,
niin ääntä mahtuvi enemmän.
Tutut sinne tien tiennee,
outoja voi opastella.
Pannu kuumana siel’ lienee.
Pullan paistoin Paakarissa.
Kupit lainasin kylästä.
Kammion omasta takaa.
Tulkaa meille maanantaina.
Tulehan osaa ottamaan.
Suru sydämessä mulla.
Taitaa tässä vanhuus tulla.
Koivu, joka kasvaa liian liki.
Oksiansa työntää tuulen käskyn mukaan.
Se kattoon kolkuttaa ja lyö
ja sille vastaa katon laho lauta.
Se kuuluu selvemmin
aina kun on yö.
Emme nuku,
en minä eikä talo,
vanha mökki paha.
Tuuli louskuttaa
rikkinäistä vintin ikkunaa
ja ulkosyrjän irronnutta lautaa.
Seinät naksahtelee,
palkit narahtaa,
ja tuulen humina soi pihapuissa.
Kaivan haudan toiveilleni
ja hiukan itken.
Niin etäällä on nuoruus.
Vain muistoissani sinne vaellan.
Niin lyhyt onni on
ja vaikeata unohtaa
unohtaa kuitenkin.
Tuuletin tunteiden lokeroita.
Lukko ja avain.
Ääneti tuijotin noita.
Niin usein kadotin avaimen.
Kuitenkin aina mä löysin sen.
Nyt se minulla on,
mutta kadonnut on ovi.
Se on tulossa taas! Ja uhkaavan lähellä. Joka vuosi se vaan pääsee yllättämään.
Niin että mikäkö?
Hyvänen aika , se Joulu! Se aika vuodesta, joka järkyttää koko perheen tasapainoa. Vie Budjetin pyllylleen, näännyttää perheen äidin. Lapset joutuvat ylimääräisesti ponnistelemaan suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä kiltteyden jalossa kilvassa.
No miehet ne nyt aina ovat osanneet asiansa hoitaa, mikäli hommeleista on kyse. Mutta rahan sijoitusvaikeuksia ei kyllä heilläkään tule olemaan.
En tiedä mistä johtuu, mutta itse olen oppositiossa koko joulutouhua vastaan. Ehkä sitä vanhemmiten tulee kriittisemmäksi. Minulla ainakin on moneen asiaan maailmanparannusreseptini – miksi ei siis joulun viettoonkin. Oikeastaan minua ottaakin koppaan juuri se, miten paljon joulu kaikkine lieveilmiöineen ihmistä rasittaa. Sen vietto pitäisi lailla kieltää. No, ei nyt tietenkään itse joulua, vaan kaikki se turha touhu; ennen kaikkea se kaupallisuus joulun ympärillä; hullunmylly, minkä valtaan se saa ihmiset. Se valtava väen paljous, mikä täyttää tavaratalot joulunalusviikoilla. Se on joukkosuggestion valtaan joutunutta ihmismassaa, jolla on pakkomielle päästä rahoistaan.
”Hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen” puolustellaan. Kittiä kans’ sanon minä! Tuhlata nyt tarpeettomaan tilpehööriin kaikki rahansa. Useinkin vain sen vuoksi, että se on tapana, lainkaan muistamatta, että joulun jälkeenkin pitää elää. Sanotaanhan sitä, että on hyvä asia ja terve ilmiö, kun raha kiertää. Miksei, mutta meikälikan se kiertää useimmiten kyllä liian kaukaa.
Olenkin tässä hiljakseen ihmetellyt, mikseivät työmarkkinajärjestöt jo puutu asiaan. Kyllähän ne kirkolliskokouksien ja muiden instanssien kanssa sulassa sovussa viikkopyhiä siirtelevät paikasta toiseen, niin ettei vanha kunnon almanakka päde enää alkuunkaan.
Mikä, ettei jouluakin voisi siirtää - jopa niin, ettei sitä vietettäisi kuin joka toinen vuosi. Ekonomisista syistä. Jotain täytyisi keksiä ja pian.
Parasta olisi, että se suuri suomalainen valtiomies, jolla on samanlainem kampaus kuin ihailemallani filmitähdellä Yul Brynnerillä, puuttuisi asiaan. Tilanteen helpottamiseksi voitaisiin panna pakettiin koko joulu. Toistaiseksi. Tai voisivathan ammattijärjestöt yhtyä esittääkseen uhkavaatimuksensa valtiolle: Viikko joulun jälkeistä palkallista toipumislomaa ja kymmenisen prosenttia päälle kivusta ja särystä.
Tämä olisi kohtuus. Vaaditaanhan niitä korvauksia muistakin kannattamattomista jutuista.
Kuitenkin tämä joulun läheisyys herkistää mieleni niin, että tavoitan itseni hyräilemästä joululauluja. Niitä vanhoja ja ikivihreitä. Ne auttavat pääsemään tunnelmaan. Koetan valita oman joululauluni, joka koskettaisi sydäntäni oikealla tavalla. Monikin niistä puhuttelee minua, mutta ei aina myönteisesti. Esimerkiksi: ”On hanget korkeat nietokset”. Varjelkoon! Se tietää minulle lapiotöitä. Tai ”Tonttujoukko silloin varpahillaan… hiipii alle sillan.” Ei käy! En pidä hiippailijoista. Näillä rannoilla niitä on tonttuillut kesäkaudet, sillan alla ja vähän muuallakin.
Siis pistetäänpä uusiksi: ”Pukki se ovehen kolkuttaa – eikö jo sisähän tulla saa” – Se kuulostaa jo paremmalta! Saa tulla sisään, jos on joulupukki.
Vaikka olen jo ajat sitten siihen satuun lakannut uskomasta, olen silti sitä mieltä, että Joulupukki on kaikkein paras pukki. Siitäkin huolimatta, että sädekehänsä on hieman himmentynyt. Sillä mitä tulee joulupukin esittämään perinteiseen kysymykseen, joulun avainsanoihin: ”Onko täällä kilttejä lapsia?”, olisi jo korkea aika kääntää kysymyksen kärki itse kysyjään. Nämä kirkassilmäiset altavastaajat, joiden yksityiselämää kaikenkarvaiset pukit ovat vuosikymmenet urkkineet ja tentanneet, soveltuisivat nykyisen turmeluksen aikana paljon paremmin kuulustelijan paikalle. Pukki tiukalle vaan! Pikkuväki voisi kysyä, onkos Joulupukki ollut kiltti ja kuinka monta kertaa tänä jouluna. Onhan tunnettu tosiasia ja surkea ajankuva, että moni kaduilla väsyneenä horjahteleva pukki joudutaan ohjailemaan ns. joulupahnoille.
Sitten on vielä se joululaulu, jota vastaan olen eniten: ”On äiti laittanut kystä kyllä.” Se on totisinta totta. Onko kukaan tullut ajatelleeksi, mitä kaikkea nämä sanat sisällään pitävät. Onko kukaan koskaan pysähtynyt ajattelemaan, mitä kaikkea siihen sisältyy. - Edes äidit itse, koska ihan vapaaehtoisesti raatavat itsensä puolikuoliaaksi väsymyksestä. Ensin siivous, pyykinpesut ja silitykset, vaikka on pimein aika vuodesta, niin että voisi sitä vähän fuskatakin. Mutta eikö mitä, joka kaappi järjestetään, joka komero pestään. kannetaan vaatteita ulos ja sisään, ja rottinkipiiska heiluu. Joka paikka tuuletetaan. Yökaudet kudotaan ja neulotaan. Valvotaan, että noita salaperäisiä kääröjä ilmestyisi niin sanottuun pukinkonttiin. Juostaanpa vielä kaupungilla ja jonotetaan kaupoissa. Ei kukaan miehenpuoli tuollaiseen ryhtyisi, eikä pystyisikään.
Se ruuanlaitto. Sitä makeaa mahan täydeltä. Kaikki ne perinteiset jouluruuat: laatikot, kinkut, paistit… Ne ihanat, epäterveelliset, rasvassa tirisevät, lihottavat jouluruuat. Jos niihin vain on varaa ja vaikkei niin olisikaan. Kaikki ne äiti valmistaa, että perhe saa porsastella. Syödä yölläkin, kuten tapa vaatii. Ja h-hetkellä äiti on kuin märkä rätti. Liemevistä ruuista miehet eivät niin paljon välitäkään, paitsi tietysti pullotettuna. Näin silloin pimennetään se lohko aivoista, joka on rekisteröinyt ne ruuat, joita pitäisi välttää, vallankin meidän, joilla on ennestään se pienehkö, pulleahko, pyöreähkö outokumpu.
Ja sitten Tapanina tai viimeistään Loppiaisena hölkätään pitkin metsän kuntopolkuja, että päästäisiin edes niihin painolukemiin, joista jouluna aloitettiin.
Onko tämä järkevää? Kannattaako se? Jos perheen äidiltä kysyy, joka kaikkein raskaimman taakan kantaa, onko se sen arvoista, niin kyllä kai se on myöntävät äidit. Joulu on aina joulu. Se on perinne, eikä kaikkea voi laskea rahassa. Siihen mahtuu niin paljon tunnelmaa: joulukynttilät, kuusen havu ja hyasintin tuoksu, punaiset joulutulppaanit silmän ilona ja jouluasuinen koti, lasten kirkkaat silmät ja ennen kaikkea koko perhe yhdessä.
Niin että pidetään joulumme. Sellaisena, kuin itse kukin voimme ja haluamme.
Katselin kerran lehteä tapani mukaan. - Silmääni osui jonkun naisen kuolinilmoituksesta sanat: ”tämä on äidin omasta runosta”.
Havahduin, mitä minulla olisi sanottavaa omalle lapselleni ja hänen lapselleen kuolemani jälkeen. Kaikki kauniit sanat – lohduttavat, rakastavat, huolehtivat sanat – ne jäävät lausumatta.
Suren heidän surunsa, iloitsen heidän ilonsa. Sydämeni pakahtuu, jos he ovat, syystä tai toisesta onnettomia. Tietävätkö he sen? Auttaako se heitä? - Tällä kynällä ja paperilla minä sen heille sanon.
Ei itkeä saa. – Se on turhaakin turhempaa.
Hyvä siellä mun olla -
kuoleman kartanolla.
Katsella sieltä – tähtien takaa
Varjella sieltä –likeltä Linnunrataa
Lastensa kulkua – poluilla maisen elon.
Siellä ei tunneta varjoa pelon.
Äidit on rohkeat – kuoleman voittavat
Valvovat yötä – toistensa myötä
Elävät aikaa, jota meillä ei enää ole.
Ehkä – Jos sielu on kuolematon.
Jos kaikki on toisin – Ei ikuista mikään
vaan maahan maatuvi kaikki mi ihmistä on
Ja mä ijäksi tuomittu oisin varjojen maahan.
Niin unessa kuitenkin minä luoksenne tulla saanhan.
Ei henkäys kylmältä tunnu –
Ei huuleni jäässä – kun unelta lainaksi sain minä utuisen hunnun
Vaik´ olen jo matkani päässä.
Käsin lämpöisin peittelisin minä lapseni omat,
kun he omassa unessaan – hymyssä suin – minua odottavat.
Kirjoittanut Hilkka äiti uuden vuoden aattona 1969