Sukuseura

Sukuseuramme kunniajäsen Veikko Ruonala tutki jo vuodesta 1980 alkaen sukumme vaiheita ja hänellä heräsi tuolloin ajatus suvun laajemmasta tapaamisesta. Minultakin hän kysyi mielipidettä siitä ja muistelen vastanneeni jotain siihen suuntaan, että olisihan se mukava joskus tavata niitäkin sukulaisia, joista on vain kuullut paljon puhuttavan mutta joita ei ainakaan muista koskaan tavanneensa - puhumattakaan niistä, joiden olemassaolostakaan ei tiennyt. Veikon ajatus jäi kytemään kunnes v.1995 hän pani toimeksi ja vuoden valmistelujen jälkeen Ruonalan suvun ensimmäinen isompi tapaaminen toteutui Simon seurakuntakeskuksessa 6.7.1996. Tästä tapaamisesta tuli myös Otto ja Ida Ruonalan sukuseuran perustava kokous. Seuraava sukukokous oli Kemin Saarenottassa v 2002 ja osanotto oli varsin runsasta; yli 60 henkeä. Kolmas varsinainen kokous v 2005 samassa paikassa oli sitten aneemisempi: meitä oli siellä vain 14 henkeä. Tuolloin tuli jo ajatuksiin pelko koko toiminnan hiipumisesta. V 2008 Simon Wanhassa Pappilassa olikin jo ilahduttavasti enempi väkeä.

Seuran säännöt on hyväksytty ja seura merkitty yhdistysrekisteriin 13.3.2006.

Taustaksi tähän sopinee Vilho Ruonalan puhe esivanhempiemme haudalla 1996:

”Esivanhempien muistolle

Seisomme paikalla, joka kätkee tämän pitäjän menneet sukupolvet. Täällä ovat myös meidän esivanhempamme. Tämän paaden alla lepäävät henkilöt minun sukupolveni tuntee kutsumanimellä Vanhaisä ja Vanhaäiti.

Simon pitäjä oli heidän elinympäristönsä. Täällä he syntyivät, varttuivat, elivät aktiivisen elämänsä ja täällä he saivat viimeisen leposijansa.

Vanhaisän lapsuudenkoti sijaitsi täältä vain muutaman kilometrin etäisyydellä. Hänen vanhemmillaan oli pientila, jonka maista hän osti puolet. Hän rakensi asunnon ja koko taloutensa samaan pihapiiriin. Siihen aikaan elettiin vielä suurelta osin luontaistaloudessa. Pientilan viljely, karjanhoito - 4-5 lehmää ja parhaimmillaan 2 hevosta - sekä sivussa harjoitettu kalastus eivät perheen kasvaessa tarjonneet täyttä toimeentuloa. Osa elatuksesta oli hankittava muualta; savotoista, uitoista ja sahatyöstä. Pitäjän suurin työnantaja oli siihen aikaa Kallion saha, joka sijaitsi saaressa täältä kolmisen kilometriä länteen. Siellä Vanhaisä kävi työssä talvisin ja kesäisinkin. Sieltä hän hankki mm. navetan rakennusaineet.

Vanhaäiti oli niinikään työssä Kalliossa. Todennäköisesti he siellä tapasivat toisensa. Kohtaaminen johti seurusteluun ja avioliittoon. Liitosta syntyi kaikkiaan 12 lasta, joista keskuudessamme on enää yksi.

Varhempina aikoina elinolosuhteet olivat ankarat. Esivanhempamme syntyivät vain muutama vuosi hallan aiheuttamien suurten nälkävuosien jälkeen. Katovuodet kiusasivat senkin jälkeen toistuvasti. Seurauksena oli puutteellinen ravitsemustilanne, kulkutaudit ja muut sairaudet. Kun terveydenhuolto oli kehittymätön, saattoi sairastuminen olla kohtalokasta. Esivanhempammekin menettivät neljä alle kouluikäistä lastaan. Suru ei ollut tuntematon perheessä.

Myös taloudellisia koettelemuksia he saivat kokea. Eräänä syysyönä tuli tuhosi hirsisen vilja-aitan perustuksiaan myöten. Viljan ja muiden ruokatarvikkeiden lisäksi siinä meni osa perheen vaatteista. Vuosia myöhemmin, myös syksyllä, paloi riihi, jonka mukana ilmeisesti meni osa viljasadosta. Talvea vasten menetykset olivat varmasti raskaat kun elämä muutoinkin oli tiukkaa.

Henkilökohtaiset muistot Vanhaisästä ovat niukat, sillä hänhän kuoli jo v. 1932 57 –vuotiaana. Muistitietoa hänestä on vain Allilla, minun sukupolveni eli silloin vielä lapsuusvuosia. Tiedän, että hän oli ahkera, rehti ja raitis sekä nuoruudesta pitäen uskovainen.

Vanhaäidistä meillä on hieman enemmän muistitietoa. Hän oli pienikokoinen ja tummaverinen. Olemukseltaan hän oli ripeä, vanhanakin hänen askeleensa olivat nopsat. Saattoi aavistaa, ettei siinä vitkasteltu kun hän puuhasi askareissaan. Hänen käyttäytymisestään sai vaikutelman, että hänessä oli aimo annos topakkuutta, joka ei hyväksynyt vastaväitteitä kun tiesi olevansa oikeassa. Myös Vanhaäiti oli nuoruudesta lähtien uskovainen. Hänen uskonnollisuutensa ilmeni enemmänkin teoissa kuin puheissa. Perusluonteeltaan hän oli valoisa ja iloinen, nauru oli herkässä. Oikeudenmukaisuus, lämmin suhtautuminen lähimmäisiin ja vaatimattomuus olivat hänelle luonteenomaista. Viimeksi mainittu ilmeni mm. siinä, ettei häntä ja Vanhaisää saanut sanoa mummuksi ja papaksi, jotka olivat paikkakunnalla yleisimmin käytettyjä isovanhempien puhuttelunimiä, ne kun olivat heidän mielestään liian ylellisiä.

Elämä heidän aikanaan oli jatkuvaa raatamista aamuvarhaisesta iltamyöhään. Vanhaisä hoito pientilan ulkotyöt, kävi töissä kodin ulkopuolella, kalasti väliaikoina, talvisinkin valmisti ja korjasi ajokaluja sekä muita taloudessa tarvittavia esineitä

Vanhaäiti hoiti suuren perheen ja karjan, auttoi ulkotöissä kuten heinän ja viljan korjuussa, perunan nostossa jne. Iltaisin hän hoiti perheen vaatehuollon, kehräsi, kutoi käsin ja kangaspuilla. Ahertamista aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Heidän elämänsä ankaruuden ja muut koettelemukset tuntien, joutuu kysmään, miten he jaksoivat ja kestivät? Ei voine löytyä muuta selitystä kuin sitkeys, ahkeruus, korkealle asetetut siveelliset elämänarvot ja voimakas usko korkeimman tahtoon.

He olivat omalta osaltaan luomassa sitä yhteiskunnallista pohjaa, jolle mekin olemme voineet elämämme rakentaa. Kun ajattelemme heidän elämäänsä ja jokapäiväistä taistelua oman aikamme mittapuun mukaan, emme voi muuta kuin ihailla heitä. Kunnioituksemme heidän muistolleen.”

Kauko Ruonala

Linkkejä: Simoniemen kulttuuriympäristö: http://www.ahiplan.airix.fi/tietopankki/simo/julkinen/tekstit/simon.pdf

Kalliosaari: http://www.infoa.fi/lappi/sightseeings.php?id=222