Pyhän Olavin kirkko Sastamala

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko Sastamalassa on rakennettu 1500-luvun alussa. Se sijaitsee paikalla, jossa on ollut seurakunnan ja yhteisön toimintaa jo ennen kivikirkkoa.

Vuonna 1997 kirkko tuhoutui tulipalossa lähes kokonaan. Jäljelle jäivät kiviseinät. Kirkko rakennettiin uudelleen talkoovoimin.

Nykyinen kirkko on kerrostunut: menneisyys ja nykyisyys ovat yhtä aikaa läsnä.

Se sijaitsee Rautaveden rannalla, avoimessa maisemassa, paikassa, joka on ollut ihmisille merkityksellinen pitkään, jossa katse kantaa pitkälle. 

Ovi jäi suljetuksi.

Askeleeni hidastuivat
ennen kuin pysähtyivät.

Katseeni hivelee kiviseinää.
Rakennan kivi kiveltä.

Ylös.
Paanakattoon.
Kohti ristiä.

En astu sisään.
Jään rajalle.

Kierrän pyhän kehän.

Muistamisen hetki.
Esivanhempien syli on lämmin.

Aika kuluu.
Sitä ei voi pysäyttää.

Elämä jatkuu.

Kirkon ovella katse pysähtyy. Ei siksi, että kaikki olisi nähty, vaan siksi, että kaikki ei avaudu. Ulkopuolella oleminen ei sulje pois kokemusta. Se terävöittää sitä.

Tällaiset paikat kantavat usein pidempää muistia. Ajatusta siitä, että pyhyys ei synny tyhjästä, vaan jatkuu – muodosta toiseen.

Kirkon pihalla kivet kantavat aikaa: kuolemaa, muistamista, jatkumoa.

En astunut sisään.
Silti olin perillä.

Kirkon pihalla kuolema ei ole vain muisto. Se on kuvaksi tehty ajatus, joka katsoo takaisin.

Fugit irreparabile tempus.
Aika pakenee, eikä sitä voi palauttaa.

Latinankielinen ajatus on peräisin Vergilius teoksesta Georgica.

Pääkallot, tiimalasit ja seppeleet ovat vanhaa symboliikkaa, jota käytettiin muistuttamaan elämän rajallisuudesta.

Memento mori, muista kuolevaisuutesi, on ollut keskeinen osa tätä kuvakieltä. Pääkallorivi viittaa kuoleman väistämättömyyteen. Yksilöllisyys katoaa, mutta yhteys säilyy.

Puun kaltaiset muodot liitetään jatkumoon: elämään, joka ei pääty näkyvään.

Paasi ei ole vain merkki yhdestä elämästä. Se on osa laajempaa tapaa ymmärtää kuolemaa.

Pysähdyn.

Kivi ei ole hiljainen.
Se katsoo takaisin.

Pääkallot rivissä.
Yksi, toinen, kolmas.

En laske.
Tunnistan.

Yläpuolella jokin kasvaa.
Ei selitykseksi,
vaan jatkumoksi.

Kivi kantaa aikaa.
Ei mennyttä,
vaan läsnä olevaa.

Se ei kysy kuka olin.
Se kysyy:
olenko tässä nyt.

Paasi ei kerro tarinaa loppuun. Se jättää aukon. Katse jää siihen. Ei siirry eteenpäin. Kuolema on kuvattu unena. De somno mortis evigilans.

Ihminen lepää, mutta aika kulkee eteenpäin pysähtymättä.

Kuolema ei pysäytä.
Se muuttaa katsomisen suunnan.