Teokset

Lentäjäveljekset

(v. 2024)

Pekka Penttilä (s. 1924) suoritti sotilassähköttäjän tutkinnon Hämeenlinnassa ja siirtyi lentosähköttäjäksi ensin Täydennyslentolaivue 17:ään ja lyhyeksi aikaa Lentolaivue 48:aan Luonetjärvelle. Pian hän sai komennuksen Lentolaivue 46:een Mensuvaaran tukikohtaan loppusyksyllä 1943. Siellä hän palveli lukuisilla vaativilla ja vaarallisilla pommituslennoilla Iljushin-sotasaalis- ja Dornier-pommikoneissa sähköttäjä-konekivääriampujana jatkosodan kiivaimpien torjuntataistelujen päivinä. Laivueen nuorimpien joukossa Pekan tie vei vielä Lapin sotaan. Täpäriä tilanteita riitti ja Pekka Penttilä suoritti yhteensä 26 sotalentoa jatko- ja Lapin sodassa.

Sodan jälkeen hän teki pitkän päivätyön lentokonemoottoriasentajana ja -tarkastajana Suomessa ja Ruotsissa. Kolmena vuonna hänellä oli pesti valtamerilaivoilla konemiehenä. Nuoruuden urheiluharrastus johti eläkkeellä menestyksekkääseen veteraaniurheilu-uraan. Lukuisten kultamitalien lisäksi hänellä on hallussaan myös yksi maailmanennätys pikajuoksussa.

Pekan neljä vuotta nuorempi Esko-veli ei ehtinyt sotalennoille. Vuonna 1947 hän sai Kauhavalla lyhennetyn koulutuksen hävittäjälentäjäksi. Veljensä tavoin henkeen ja vereen moottorimies Esko toimi kymmenet vuoden lentomoottoriasentajana ja moottoritarkastajana jääden eläkkeelle työnsuunnittelun esimiehen tehtävistä Valmet Oy:ltä.

Kirjan kirjoittaja on haastatellut kirjan päähenkilöitä ja tutkinut arkistomateriaalia, jotta kirjan tiedot on saatu tarkistettua. Näin kaikkia kirjan tietoja voidaan pitää kaikin puolin totuudenmukaisina. Kirja ei ole siinä suhteessa menettänyt luettavuuttaan ja mukaansatempaavuuttaan.

Hasse Wind – Taistelunhaluinen hävittäjä-ässä

(v. 2021)

Urheilullinen nuori Hans Wind suunnitteli uraa lääkärinä, mutta päästyään Ilmavoimien reserviupseerikurssilla harjoitushävittäjän ohjaimiin, hautasi hän tuon suunnitelman. Hasse Wind ja muut lentokurssilaiset paloivat päästä taistelemaan talvisodan taivaalle, mutta sota päättyi katkeraan rauhaan ennen kurssin päättymistä. Syksyllä 1941 Kadettikoulun ilmasotalinjalaiset komennettiin rintamalaivueisiin. Hasse Windin toive siirrosta Brewster-hävittäjillä varustettuun Lentolaivue 24:ään toteutui. Totuttauduttuaan koneeseen ja ilmataisteluihin alkoi tulostakin syntyä. Parvenjohtajana ja lentueenpäällikkönä hän kävi rohkeasti vihollisen kimppuun. Nimitys Mannerheim-ristin ritariksi tuli 31. heinäkuuta 1943.

Kesän 1944 torjuntataisteluissa hän saavutti vain kahdessa viikossa 30 ilmavoittoa, joista viisi kesäkuun 28. päivän ilmataisteluissa. Vain hetki viimeisen pudotuksen jälkeen vihollishävittäjä sai osumia Hasse Windin Messerschmittin ohjaamoon. Vaikeasti haavoittuneen 75 ilmavoittoa saavuttaneen ässän ura sotilaslentäjänä oli peruuttamattomasti ohi. Vielä samana päivänä ylipäällikkö myönsi toistamiseen Mannerheim-ristin: ”Kapteeni Wind on jatkuvasti osoittautunut erittäin taistelunhaluiseksi hävittäjälentäjäksi.”

Hassen elämässä seurasi lentouran jälkeen ylä- ja alamäkiä. Sitten siviilielämä tasaantui ja hän työskenteli eri aloilla aina eläkeikään saakka. Lopulta arvostuksen aurinkokin pääsi paistamaan. 

Lauri Hämäläinen – Lentäjän tarina

(v. 2019)

Nuori Lauri Hämäläinen kiinnostui lentokoneista nähtyään sellaisen ensimmäisen kerran. Lentäjät olivat tietysti sankareita, mutta utelias poika halusi myös tietää miten lentokoneet pysyivät ilmassa. Lentokurssinsa priimuksena valmistunut Hämäläinen sai talvisodassa pikakoulutuksen hävittäjälentäjäksi, mutta ei ehtinyt osallistua taisteluihin. Jatkosodan syttyessä hän oli valmis taisteluihin ja saavutti ensimmäisen ilmavoittonsa sodan ensiviikkoina. Sodan jatkuessa tekniikasta kiinnostunut Hämäläinen komennettiin koelentokeskukseen. Tehtävässä vaadittiin kovia hermoja, sillä koelentäjän keskimääräinen elinikä oli lyhyt. Läheltä piti -tilanteita sattui Hämäläisellekin, mutta onni oli hänelle aina myötäinen. Sodan päätyttyä hän jatkoi suomalaisen lentokoneteollisuuden parissa ja opiskeli diplomi-insinööriksi. Lauri Hämäläisen työura jatkui teollisuuden eri tehtävissä ja hän toimi muun muassa Helsingin Sanomien ilmailuavustajana. Lentämistä hän ei kuitenkaan koskaan jättänyt.

Joppe – Ritari Jorma Karhusen elämä

(v. 2018)

Isänmaallisessa perheessä kasvanut Jorma Karhunen näki eräänä keväisenä päivänä Ilmavoimien taitolentoesityksen. Lentosirkus teki nuorukaiseen niin suuren vaikutuksen, että hän teki tuolloin päätöksen hakeutua lentäjäksi Ilmavoimiin.

Karhunen sai kolmekymmentäluvulla perusteellisen koulutuksen Ilmavoimien lentäjäupseeriksi. Laivuepalvelus alkoi perinteikkäässä Utissa hävittäjäkoneilla varustetussa Lentolaivue 24:ssä. Opitut taidot laitettiin talvisodassa käyttöön ja punailmavoimien kimppuun käytiin aina kun sää ja oma vähälukuinen Fokker-kalusto sen salli.

Jatkosodassa Joppe Karhusen kolmoslentueella oli käytössään Brewsterit. Taivaan helmeksikin kutsutuilla hävittäjillä Lentolaivue 24 saavutti runsaasti ilmavoittoja vähäisin tappioin. Yksilösuoritusten lisäksi oman panoksensa menestykseen toivat niin taktiikka ja taistelunjohto kuin radiotiedustelukin. Saavutukset eivät jääneet huomaamatta ja Karhuselle myönnettiin syyskuussa 1942 Mannerheim-risti. Laivueen lentueet tekivät laajat kierrokset Itä-Karjalassa päätyen Kannaksen puolustukseen. Laivueenkomentajana Joppe Karhunen johti Messerschmitteillä taistelevia miehiään kesäsodan 1944 ratkaisevina hetkinä. Talvi- ja jatkosodassa Karhunen saavutti 31 ilmavoittoa.

Sodan jälkeen Joppe Karhunen eteni everstiluutnanttina lennostonkomentajaksi ja oli luotsaamassa Ilmavoimia suihkukonekauteen. Eläkkeellä Joppe Karhunen loi vielä pitkän uran maamme tuotteliaimpana ilmasotakirjailijana.

Siipimiehenä Kannaksella – Hävittäjälentäjä Kosti Keski-Nummi

(v. 2016)

Kauhajokinen Kosti Keski-Nummi pääsi koulupoikana yleisölennätykselle kuuluisan Niilo Karhumäen lentokoneessa. Siitä alkoi haaveilu lentäjänurasta Ilmavoimissa. Aliupseeriohjaajakurssi 11:llä alkanut perusteellinen hävittäjälentäjän koulutus kesti kolmatta vuotta.

Keväällä 1943 Kosti komennettiin maineikkaaseen Lentolaivue 24:ään ja sen kolmanteen lentueeseen, joka myöhemmin tunnettiin ritarilentueena. Siinä hän palveli sodan loppuun saakka, lentäen ensin maineikkailla Brewstereillä 20 sotalentoa ja saavuttaen ensimmäisen ilmavoittonsa, Jussi Huotarin kanssa jaetun LaGG-3-hävittäjän, Suomenlahden yllä syyskuun lopulla 1943.

Keväällä 1944 laivueen kalustoksi tulivat Saksasta ostetut Messerschmitt Bf 109 G -hävittäjät. Tämän tehokkaan hävittäjän ohjaimissa Kosti Keski-Nummi oli torjumassa Neuvostoliiton kesäkuussa aloittamaa suurhyökkäystä ja lensi usein maineikkaan lentueenpäällikkönsä, kaksinkertaisen Mannerheim-ristin ritarin, Hans ”Hasse” Windin siipimiehenä.

Kosti saavutti viidennen ja viimeisen ilmavoittonsa 26. kesäkuuta. Kaksi päivää myöhemmin vihollishävittäjät pääsivät yllättämään. Haavoittuneena Keski-Nummi teki pakkolaskun Nuijamaalla, mutta palasi jo kahden viikon kuluttua takaisin Mersun ohjaimiin. Sotalentoja hänelle kertyi yhteensä 59. Hän jatkoi Ilmavoimien palveluksessa rauhan tultua ennen kuin erosi palveluksesta vuonna 1947. Rehti ja vaatimaton pohjalaismies ei pitänyt paljon melua itsestään, vaan teki sen työn joka mieheltä tuolloin vaadittiin. Sodan jälkeen Kosti Keski-Nummi perusti perheen ja työskenteli kaksikymmentä vuotta opettajana.

Illu – Lentomestari Ilmari Juutilaisen elämä

(painoksia 3: I ja II p. 2014, III p. 2015)

Nuorukaisena Ilmari Juutilainen haaveili lentävänsä pilvien lomassa kuin Punainen paroni konsanaan. Heti tilaisuuden tullen hän hakeutuikin ohjaajakoulutukseen. Hävittäjälentäjänä Illu Juutilainen oli luonnonlahjakkuus, joka hallitsi koneensa täydellisesti, aina äärirajoille saakka. Kylmä harkintakyky ja erinomainen tilannetaju pienellä rämäpäisyydellä maustettuna ratkaisivat taistelut monesti hänen edukseen.

Talvi- ja jatkosodassa Illu Juutilainen saavutti 93 ilmavoittoa. Holtittomasta ilmavoittojahdista ei kuitenkaan voida puhua, sillä yksikään vihollislentäjä ei koskaan saanut osumaa Illun koneeseen.

Illu osasi myös huolehtia omistaan, ja moni kokematon hävittäjälentäjä saikin tulikasteensa hänen siivellään.

Valoisa karjalaispoika ei unohtanut kujeitaan edes sodan synkimpinä hetkinä, ja hyväntuulisuudellaan hän oli aina joukon keskipisteenä. Illun tiedetään tokaisseen, että pahin vamma, jonka hän sodassa sai, oli kynnen alle joutunut tikku.

Illua on syystäkin kutsuttu ässien ässäksi, parhaaksi vertaistensa joukossa. Myös korkeammat tahot huomioivat lentomestari Juutilaisen menestyksen, ja hänet palkittiin kahdesti Mannerheim-ristillä.

”Kun osaa lentää ja hallitsee sen homman, ei ole väliä, onko vihollisia yksi vai kaksi. Kaikkein pahinta on, jos niitä on viisi tai kuusi, koska silloin kaikkia on vaikea nähdä. Jos vihollisia taas on vaikka sata, voi sinne sukeltaa sekaan ja mellastaa miten paljon vain.”

Operaatio Aarteenkaivaja

(v. 2013)

Operaatio Schatzgräber, Aarteenkaivaja, oli saksalaisten salainen sääoperaatio kaukana Barentsinmerellä. Sotaa monella suunnalla käyvä Saksa halusi vahvistaa läsnäoloaan myös pohjoisilla merialueilla. Liittoutuneiden laivasaattueiden ahdisteluun, tiedusteluun ja hyökkäyksiin pohjoisen satamia vastaan tarvittiin Luftwaffea. Ilmavoimien tehokas käyttö puolestaan edellytt entistä tarkempia säätietoja ja -ennusteita yhä kauempaa pohjoisesta ja idästä.

Joukko eri alojen miehiä lähetetään myrskyiselle Frans Joosefin maalle vajaaksi vuodeksi; jotkut heistä vain lyhyen koulutusjakson jälkeen. Niin teurastaja, luutnantti kuin radioamatöörikin ryhtyvät säämiehiksi muiden  joukkoon tässä loppua kohti yhä jännittävämmäksi käyvässä kertomuksessa. Luonnonvoimat ja jääkarhut puuttuvat peliin jäiden puristuksessa olevalla arktisella saarella, ja lopuksi apuun tarvitaan kokenut yliluutnantti Stahnke miehistöineen suurella nelimoottorisella Fw 200 Condorilla. Mutta mikä on lentokapteeni Möhringin ja kuusimoottorisen Wiking-lentoveneen osuus tässä kujanjuoksussa aikaa vastaan? Operaatio Aarteenkaivaja perustuu niiden miesten kertomuksiin, jotka kokivat tuon kaiken ja selvisivät sodan kurimuksesta.

Hyökkäys auringosta – Ritari Eino Luukkasen elämä

(painoksia 2: I p. 2010, II p. 2012)

Mannerheim-ristin ritari Eino Luukkanen teki merkittävän uran hävittäjälentäjänä Suomen ilmavoimissa. Talvisodan kokeneesta lentueenpäälliköstä tuli jatkosodassa ilmavoimien nuorin laivueenkomentaja. Luukkanen lensi Fokker-, Brewster- ja Messerschmitt-hävittäjillä 438 sotalentoa, osallistui 102 ilmataisteluun ja saavutti 54 ilmavoittoa. Sodan jälkeen Eino Luukkanen yleni everstiluutnantiksi ja rykmentinkomentajaksi.

Jukka Piipponen on kirjoittanut kattavan elämäkerran Eino Luukkasesta. ”Eikka” oli suosittu ja arvostettu komentaja, joka halusi esimerkillään johtaa miehiään, mieluiten ilmasta käsin, ja lentää niin paljon kuin mahdollista. Henkilökohtaisten saavutusten ohella myös yksikön ja alaisten menestys oli tärkeää. ”Isäntämies” Luukkanen oli harkitseva ja innostava oppi-isä kokemattomammillekin lentäjille. Suositun ja arvostetun esimiehen huolenpito ei rajoittunut lentäjiin vaan hän oli kiinnostunut myös mekaanikkojen ja muun maahenkilöstön hyvinvoinnista. Urhoollinen ja peräänantamaton ilmataistelija nimitettiinkin kesäkuussa 1944 Mannerheim-ristin ritariksi.

Sotavänrikki Kustaa Kotsalo – Lentäjä toisessa polvessa

(v. 2008)

Helsinkiläinen Kustaa Kotsalo, ”Nape”, oli todella ilmailija toisessa polvessa. Hänen isänsä Lenni Lindberg oli itsenäisen Suomen ensimmäisiä lentäjiä. Pojan veri veti tietenkin taivaalle ja jatkosodan sytyttyä hän sai upseerikurssinsa parhaimmistoon lukeutuvana anoa siirtoa ilmavoimiin tähystäjäkurssille. Kolmen toverinsa kanssa hän siirtyi tammikuussa 1943 Kauhavalle.

Koulutuksen päätyttyä Nape sai komennuksen Lentolaivue 16:een Hirvakseen. Kustaan kolmannella sotalennolla hän oli tähystäjänä Sakari Peijarin ohjaamassa Fokker C X -koneessa, joka joutui ilmatorjunnan alas ampumaksi ja edessä oli pakkolasku Karjalan korpeen. Vaiheikkaan ja uuvuttavan nelipäiväisen pakomatkan päätteeksi miehet pääsivät omalle puolelle rajajääkärien luokse.

Toipumislomalla Nape päätti ottaa kohtalon omiin käsiinsä ja marssi Munkkiniemeen Ilmavoimien esikuntaan aikomuksenaan päästä ohjaajakurssille. Itse ilmavoimien komentajan Jarl Lundqvistin väliintulo toteutti tämän toiveen. Aselepo kuitenkin ehdittiin solmia ennen kuin hän ehti takaisin rintamalle. Lentäminen ei kuitenkaan ollut vaaratonta vaan harjoituslennolla lokakuussa 1944 Kustaa Kotsalo joutui hyppäämään laskuvarjolla tuleen syttyneestä SB-pommikoneesta.

Aunuksen ässä – Hävittäjälentäjä Jaakko Hillon elämä

(v. 2005)

Hieman ennen talvisotaa Jaakko Hillo osallistui Suomen ilmapuolustusliiton ohjaajakurssille ja talvisodan aikana Sotaohjaajakurssille ilmasotakoulussa. Hillo palveli koko sotilaslentäjäuransa Lentolaivue 32:ssa, jonka kalustona oli ensin Fokker D XXI -hävittäjät, joilla ei jatkosodan alettua ollut juurikaan toivoa saada nopeita viholliskoneita kiinni. Tilanne parani pian laivueen saatua kalustokseen amerikkalaiset Curtiss-hävittäjät. Jaakko Hillo suoritti sodan aikana myös kadettikoulun, ja hän olikin sekä harkitseva että kyvykäs lentäjä ja muodostelmanvetäjä. Kesän 1944 torjuntataisteluissa Jaakko Hillo haavoittui 219. sotalennollaan, ja sota oli hänen osaltaan ohi. Hän oli ampunut alas kaikkiaan 8 viholliskonetta, mutta sotaponnisteluille tärkeämpiä olivat lukuisat onnistuneet tiedustelu- ja suojauslennot.

Vielä ei kuitenkaan ollut aika lopettaa lentämistä. Erottuaan vakinaisesta palveluksesta vuonna 1946 Jaakko Hillo siirtyi Aero Oy:n palvelukseen ja jäi eläkkeelle Finnairin lentokapteenina takanaan lähes 22000 lentotuntia.

Tähystäjäritari – Mannerheim-ristin ritari Lauri Äijön elämä

(v. 2004)

Mannerheim-ristin ritari Lauri Äijön elämä Lauri Äijön sotilaspalvelus alkoi tykistössä, josta hän siirtyi vapaaehtoisena ilmavoimiin tähystäjäkurssille. Talvisotaan rauhallinen pohjalaismies ei ehtinyt, mutta jatkosodan sytyttyä olivat kovat paikat edessä. Blenheim-pommikoneen tähystäjänä Äijö suoritti lukuisia pommitus- ja tiedustelulentoja kauas vihollislinjojen taakse. Pian hän siirtyikin vaikeisiin ja vaarallisiin ilmavalokuvaustehtäviin, joita kolmikko Esko Ahtiainen, Lauri Äijö ja Yrjö Hammarén suorittivat useita kymmeniä luotettavalla BL-129:llä, "Pitkänokalla". Kun valokuvauslentue lakkautettiin palasi Äijö vanhaan yksikköönsä Lentolaivue 44:ään. Blenheim-pommittajien korvaajiksi olivat tulossa uudet saksalaiset Junkers-syöksypommittajat. Niillä laivue osallistui kesän 1944 koviin torjuntataisteluihin. Lapin sodassa Lauri Äijö lensi viimeisen sotalentonsa, kaikkiaan niitä kertyi 110. Sotatoimien päätyttyä Lauri Äijölle myönnettiin Mannerheim-risti. Edessä oli kuitenkin paluu siviiliin, keskeytyneiden opintojen päättäminen ja siirtyminen työelämään. Maanviljelysneuvos Äijö teki pitkän työrupeaman meijerialalla jääden eläkkeelle vuonna 1980. Viimeinen elossa ollut lentäjäritari Lauri Äijö kuoli 20. tammikuuta 2004.

Jatkosodan ässä – Hävittäjälentäjä Antti Tani

(painoksia 2: I p. 2001, II p. 2008)

Antti Tanin (s. 1918) sotilaslentäjän ura alkoi Ilmasotakoulussa marraskuussa 1938. Koulutuksen päätyttyä hänet komennettiin helmikuussa 1940 Lentolaivue 28:aan, joka oli juuri saanut kalustokseen Ranskasta Morane-hävittäjiä. Moranen ohjaimissa Tani ehti osallistua talvisotaan.

Jatkosodassa vakinaisessa palveluksessa ollut kersantti Tani lensi Moranella tiedustelu- ja suojauslentoja, saavuttaen ensimmäisen ilmavoittonsa pari päivää sodan syttymisen jälkeen. Tani saavutti Moranella kaikkiaan 7 ilmavoittoa, muun muassa kaksi huomattavasti ranskalaishävittäjää nopeampaa tiedustelulennoilla ollutta Pe-2-pommittajaa. Huhtikuussa 1943 hän siirtyi Lentolaivue 34:ään, joka lensi ajanmukaisella Messerschmitt Bf 109 G -hävittäjällä. Päästyään kiinni huippukalustoon alkoi Antti Tanin ilmavoittomäärä kasvaa tasaista tahtia. Messerschmitt-hävittäjällä Kymistä lentäen hän osallistui Suomenlahden ilmataisteluihin sekä Kotkan puolustukseen. Mersun ohjaimissa hän oli torjumassa monikymmenkertaista ylivoimaa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesällä 1944. Antti Tani päätti sodan tilillään 21,5 ilmavoittoa.

Sodan jälkeen hän palveli ilmavoimissa lentäjänä aina vuoteen 1956, toimien samalla myös Utin lennonjohtajana, ennen palaamistaan poikavuosien ammattiinsa kellosepäksi.

Jatkosodan ässä perustuu pitkäaikaiseen arkistotutkimukseen, lentävän henkilökunnan ja mekaanikkojen haastatteluihin, päiväkirjoihin sekä julkaistuihin lähteisiin. Kirjan tekstiä täydentää harvinainen kuvamateriaali.

Sissilentäjä – Olli Kepsun tarina

(painoksia 3: I. p 1999, II p. 2002, III p. 2011)

Olli Kepsu seurasi isänsä Taneli Kepsun (1896–1941) jalanjälkiä ilmavoimien ohjaajaksi. Olli Kepsun sotavuosiin ei kuulunut vain jännittäviä hetkiä pommikoneen ohjaamossa ja leppoisia hetkiä tukikohdan rantasaunalla, vaan myös traagisia hetkiä lentäjätovereiden iraantuessa siiveltä viimeiseen syöksyyn tai odotettaessa tietoja kadonneiksi ilmoitetuista aseveljistä.

Rintamapalveluksen Olli Kepsu aloitti Lentolaivue 46:ssa Dornier-pommikoneen ohjaajana keväällä 1942. Edessä olevilla sotalennoilla tulivat tutuiksi vihollisen tukikohdat, rautatieasemat ja kauppalat – etenkin Sekehe, minne kulki kuuluisa ”Sekehen yölinja”. Huhtikuussa 1943 Kepsu komennettiin Onttolaan Lentolaivue 44:ään ajanmukaisen Junkers Ju 88  pommittajan ohjaimiin. Vuotta myöhemmin seurasi vapaaehtoisena siirto Osasto Jauriin, jonka tehtävänä oli kaukopartioiden kuljetus ja huolto. Näistä tehtävistä ei väriä ja jännitystä puuttunut. Olli Kepsu jatkoi samoissa tehtävissä vielä Lapin sodassa. Sodan päätyttyä Kepsu palveli vuoden ilmavoimissa ennen siirtymistään Aero Oy:n palvelukseen. Tutuksi tuli yhtiön koko kalusto Junkers Ju 52:sta DC-8:aan. Jäätyään Finnairista eläkkeelle lensi hän Caravelle-kipparina Hollannissa, Spearairin pääohjaajana Suomessa sekä vielä Caravellella Syyriassa. Syyskuun 8. päivänä 1977 Olli Kepsu laskeutui viimeiseltä lennoltaan. Takana oli 24298 lentotuntia.

Kirja perustuu haastatteluihin, arkistotutkimuksiin sekä julkaistuihin ja julkaisemattomiin kirjoituksiin.

Onttolan punaiset pirut

(v. 1997)

Aarno "Aki" Ylennysmäki (s.1921) aloitti sotilassähköttäjänä Kauhavalla ja Äänislinnan suunnalla, mutta siirtyi pian Hämeenlinnaan lentosähköttäjäkurssille, mistä tie vei Täydennyslentolaivue 17:n kautta Pommituslentolaivue 48:aan Onttolaan. Siellä hän palveli Bristol Blenheim -pommikoneen sähköttäjä-konekivääriampujana. Aki Ylennysmäki suoritti 35 sotalentoa, joista viimeinen päättyi saksalais-it:n osuman jälkeen pakkolaskuun Lapin erämaahan. Sodan jälkeen hän palveli eläkeikään asti valokuvauslentueessa.

Pommituslentolaivue 48 suoritti sotavuosien aikana lukemattomia vaativia ja vaarallisia pommitus- ja tiedustelutehtäviä. Siksi laivuetta ei turhaan kutsuttu Onttolan Punaisiksi Piruiksi. Teos kertoo tarkkaan millaista oli pommituslaivueen arki; tehtävistä joita he suorittivat, vapaa-ajasta jota he viettivät. Vaikka kirja pääasiassa kertoo PLeLv 48:n kolmannesta lentueesta, nämä tapahtumat voisivat nimiä ja tapahtumapaikkoja muuttamalla olla kenen tahansa lentävään henkilökuntaan kuuluneen tarina. Kirja on samalla kunnianosoitus viime sodan lentävälle henkilökunnalle, joista monet maksoivat korkeimman hinnan, henkensä, ylpeinä ja tietoisina siitä, että he olivat suorittamassa tärkeää tehtävää.

Tekijä on suorittanut lukuisia haastatteluja sekä tutkinut arkistomateriaalia, jotta kirjan tiedot on saatu tarkistettua. Näin kaikkia kirjan tietoja voidaan pitää kaikin puolin todenmukaisina. Sitä huolimatta kirja ei ole menettänyt luettavuuttaan tai mukaansatempaavuuttaan.