Kirja-arvostelut
LUKIOLAISTEN KIRJOITTAMIA KIRJA-ARVOSTELUJA
Adamson, Joy: Elsa perustaa perheen
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Elina P
Kirja: Joy Adamson, Elsa perustaa perheen
Luin Joy Adamsonin kirjoittaman kirjan ”Elsa perustaa perheen” vuodelta 1961. Kirjassa Joy Adamson kertoo Elsa-leijonasta, jonka hän ja hänen miehensä ovat tunteneet koko tämän iän ja jonka he ovat kasvattaneet. Joy on kirjoittanut Elsasta jo aikaisemmin kirjan ja tämä oli jatkoa edelliselle kirjalle. Tässä kirjassa Elsa saa pentuja ja Joy kertoo, kuinka hän ja hänen miehensä kirjan alussa yrittävät nähdä juuri syntyneet pennut, mutta Elsa estää heitä. Lopulta Elsa itse tuo pennut pariskunnalle nähtäväksi ja pariskunta tutustuu näihin pentuihin paremminkin. Kirjassa kerrotaan myös hiukan Elsan ”miehestä”, joka on kuitenkin Elsan elämässä mukana.
Kirja oli aluksi todella tylsä, enkä meinannut saada sitä ollenkaan luetuksi. Lopulta se olikin mielenkiintoista luettavaa, sillä oli hauska saada tietää, miten leijona tulee noin hyvin toimeen ihmisten kanssa. Yllätyin ihan, kuinka nopeasti kirja tuli loppuen lopuksi luettua.
Kirjassa hyvää oli se, kuinka todentuntuiselta se oikeasti tuntui. Pystyin ihan kuvittelemaan itseni sinne metsän keskelle Joy Adamsonin tilalle. Oli myös hauskaa lukea, kuinka Elsa yritti aluksi kovasti estellä näitä ihmisiä näkemästä vastasyntyneitä pentuja. Huonoa oli se, että alku oli vähän pitkäveteistä. Samoin sellaiset kohdat, joissa ei oikein mitään tapahtunut, kuten kuinka pariskunta kävi Isiolossa tai kuinka he kävelivät vain kävelyretkiä Elsan kanssa.
Suosittelen kuitenkin kirjaa kaikille, jotka ovat vähänkään kiinnostuneita eläinten ja ihmisten välisistä suhteista. Luin myös netistä, että Joy Adamsonin kahteen Elsa-kirjaan perustuva elokuva on olemassa. Ajattelin, että se olisi varmasti mielenkiintoista nähdä.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Jenna S
Kirja: Joy Adamson, Elsa perustaa perheen
Luin Joy Adamsonin kirjoittaman kirjan ”Elsa perustaa perheen”, joka kertoo tositarinan Elsa-nimisestä leijonasta ja sen pennuista. Kirja on julkaistu vuonna 196, ja sen alkuperäinen nimi on ”Living Free”. Tapahtumat kirjassa sijoittuvat vuosille 1959-1960, jolloin Joy Adamson ja hänen miehensä George Adamson elävät leirielämää Keniassa noin parin sadan kilometrin päässä omasta asuinpaikastaan Isiolosta, jossa ilmeisesti ovat kasvattaneet Elsaa tämän ollessa pentu (mistä edellinen kirja ilmeisesti kertoi). Adamsonit olivat siirtäneet Elsan villiin luontoon elämään, jottei siitä tulisi aivan kesy, ja jotta se voisi toteuttaa leijonan luontoaan vapaasti niinkuin muutkin villieläimet.
Adamsoneista kirja antaa hyvin suojelevan ja auttavan kuvan, ja sitä he ovatkin. Tekemällä noin hienoa työtä eläinten parissa riskeistä ja vaaroista huolimatta, ei voi muuta kuin arvostaa suuresti. Myös maailmallakin he ovat varmasti saaneet arvostusta työstään, sillä onhan kyseisestä Elsasta julkaistu enemmänkin kuin yksi kirja. Alkaessani lukea kirjaa se ei tuntunut yhtään mielekkäältä ja tuskailin kirjavalintani kanssa, mutta lukiessani eteenpäin tempauduin mukaan tähän villieläinten ja Adamsonien elämään ja se tuntui todella kiehtovalta ja hienolta! Tempautuessa mukaan hyvään kirjaan voi ajatuksille antaa vallan, jolloin kirjan tapahtumat tuntuvat vielä huikeammilta.
Kirja siis kertoo Elsa-leijonasta ja siitä, kuinka hän saa ensimmäiset poikasensa, jotka Adamsonit nimittävät Pikku-Elsaksi, joka on kuin ilmetty emonsa, Gopaksi, joka on ujo ja raamikas leijonanpoikanen ja Jespaksi, joka on pesueen urhein ja uteliain sekä helläsydämisin poikanen.
Viidakko ja villieläimet ovat vaarallisia, ja Joy kuvaa kirjassaan melko yksityiskohtaisesti leirinsä turvajärjestelyitä, piikkiaitoja, jotka ympäröivät telttoja, ja puskissa vaanivia vaaroja krokotiileistä kobriin. Joy kuvaa myös kirjassaan muita eläimiä ja niiden toimintoja luonnossa ja vaikutuksia Adamsoneihin, mutta hän keskittyy pääasiassa Elsaan ja sen pesueeseen sekä yhteenottoihin muiden leijonien kanssa. Hän kuvaa pesueen ja Elsan pitkäaikaisia piileskelyjä luonnossa, jotka saivat Adamsonit aina huolen ja tuskan partaalle. Adamsonit pitivät huolen Elsan ja poikasten ruuan saannista, mikä on tämän erikoisen ystävyyden yksi tärkeimmistä aiheista kirjassa.
Adamsonit yrittävät tehdä Elsan pennuista omavaraisia villileijonia, mutta ainakin Jespa löytää Joyn kanssa yhteisen lämpimämmän sävelen kuin muut poikaset, jotka suhtautuvat varauksella kaikkiin ihmisiin. Viidakon ja metsien ongelmana ovat salametsästäjät, jotka ovat aiheuttaneet paljon vahinkoa Elsan asuinalueella pystyttämällä ansoja ja loukkuja villieläimille. George Adamson yrittää taistella riistanvartioiden sekä salametsästäjien kiinniottajien kanssa tätä ongelmaa vastaan, mutta ongelmien kasvaessa Adamsonit alkavat hakea Elsalle ja poikasille turvallisempaa elinympäristöä.
Kirjan loppuun oli liitetty surullinen uutinen Elsan kohtalosta. Elsa oli kuollut Joyn kirjan julkaisun jälkeen sairauteen, jonka seurauksena hänen poikasensa olivat villiintyneet täysin. Tämän seurauksena ne jouduttiin siirtämään alueelle, jossa ei ole ihmisasutusta. Adamsonit leiriytyivät tiiviisti alueella noin vuoden verran poikasten syntymästä seuraten niiden elämää, kasvun vaiheita ja kehittymistä, välillä kotona Isiolossa käyden ja asioita hoitaen.
Tämä täynnä hellyyttä ja rakkautta oleva kirja on lukemisen arvoinen ja totuuden mukainen. Se sisältää mielestäni ystävyyden sisimmän olemuksen. On hienoa, että tässä kerrotaan juuri ihmisen ja eläimen välisestä rakkaudesta, joka voi välillä olla myös hieman eriskummallista. Kirja on oiva osoitus ystävyydestä, rakkaudesta ja äitiydestä, etenkin jälkimmäisestä, sillä se osoittaa eläinten äidinvaistojen olevan melkeinpä samanlaisia kuin meidän ihmisten.
Adamson, Joy: Perheeseemme kuuluu leijona
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: A. Tiitinen
Kirja: Joy Adamson, Perheeseemme kuuluu leijona
Joy Adamsonin kirjassa "Perheeseemme kuuluu leijona" (Born free 1961) keskitytään Adamsonin perheen ehkä erilaiseen elämään leijonan pennun kanssa. Kirja perustuu Adamsonin ja hänen miehensä alkuperäisiin muistiinpanoihin, jotka Adamson sitten kokosi kansien väliin.
Kirjassa esiintyvät Joy ja George Adamson, englantilainen aviopari, joka asuu ja työskentelee Keniassa. George toimii paikallisena riistanvartijana ja Joy ylläpitää leirejä ja huolehtii muusta perheestä. Ehkä mullistavin seikka, sitten heidän lastensa syntymän, sattuu, kun ihmissyöjäleijona riehuu eräässä kylässä ja on Georgen tehtävänä ”hoidella” se. George lähtee monipäiväiselle safarille ja saakin surmattua suuren naarasleijonan, joka on tehnyt tuhoa kylässä. Asia, jota George ei metsästäjineen ajatellut, löytyy lyhyen matkan päästä tästä surmatusta eläimestä: kolme pörröistä emoaan tarvitsevaa leijonan poikasta. Herra Adamsonille ei jäänyt tässä tapauksessa mitään muuta vaihtoehtoa kuin ottaa heidät mukaansa ja tuumata kotona mitä on tehtävissä.
Kotileirissä George yllättää vaimonsa suloisilla poikasilla. Adamsonin perheellä on jo yksi luonnosta adoptoitu kalliomäyrä, Pati, ja tässäkään tapauksessa ei tule kuuloonkaan, että poikaset jätettäisiin emotta. Joy lupautuu väliaikaisesti toimimaan leijonan pentujen emona. Lyhyen ajan kuluessa käy ilmi, että pentueessa on selvästi kaksi vahvempaa pentua ja kolmas heikompi. Tämä on hyvin tavallista luonnonpentueissa, mutta Joy tietää, ettei kolmas pentu välttämättä selviä luonnossa, kun sinne päästämisen aika koittaa. Niinpä, kun pentujen vapauden aika koittaa, päästettiin luontoon vain kaksi vahvempaa pentua. Kolmas pentu nimetään Elsaksi ja se jäi taloon oppimaan.
Lopulta Elsa säilyykin perheessä koko pentuikänsä ja luontoon päästämistä aletaan miettiä vasta, kun Elsa on jo täysikokoinen ja kypsä leijona. Elsa alkaa viihtyä leirin ulkopuolella tiheämmin ja pidempiä aikoja, ja Adamsonin perheessä aletaan tuumata Elsan vapautusta. Myös takaisinmuutto Englantiin muutaman kuukauden päästä alkaa kolkuttaa takaraivossa. Elsasta luopuminen on vaikeaa ja hänen selviytymisensäkin huolestuttaa, onhan hän koko ikänsä saanut ruokansa ihmiseltä ja harvoin metsästää itse. Vähitellen Adamsonit kuitenkin jättävät Elsan taakseen lyhyiksi ajoiksi ja käyvät tarkistamassa välillä, kuinka hän pärjää. Lopulta vierailuvälit pidentyvät ja Elsan selviytyminenkin on selkeää. On myös todisteita kontakteista villileijonien kanssa: Elsa on tiineenä ja saa poikasia!
Lukiessani teosta toki kannatin Adamsonien päätöstä pitää Elsa, mutta onko oikein puuttua luonnonlakeihin? Eettisesti leijonanpennun kuoleman estäminen kuulostaa oikealta, mutta kun ”säästetään” petoeläimiä tähän tapaan, hyökätäänkö silloin ekosysteemiä vastaan?
Toki ei yksi leijona ekosysteemiin haavaa tee, mutta on kuitenkin yleisessä tiedossa, että Adamsonin perheellä on ollut useampia metsänystäviä, usein vielä petoeläimiä, ”lemmikkinä”. Mitä ekosysteemissä tapahtuu, kun kokonainen leijonan suku ystävystyy ihmisten kanssa, oppii elämään helppoa elämää ja saalisruoatkin saattavat tulla tutummiksi ystävinä? On vaarana koko leijonayhteisön yleinen kesyyntyminen, kun lemmikkileijonien pentueet esitellään ihmisille ja niin edelleen… Kirjassa Adamsonit eivät olleet ainoita leijonien ”hyväksymiä” ihmisiä. Adamsonin perheen palvelijat olivat myös yhteydessä lemmikkien kanssa, ja he tulivat myös tutuiksi leijonille, joten myös Adamsonien lähdön jälkeen leijonien, kuten Elsan, yhteys ihmisiin säilyi häilyvänä.
Kirja kaikessa kokonaisuudessaan oli miellyttävä lukukokemus ja sitä oli helppo lukea. Teksti oli selkeää ja siinä oli selitetty kaikki ymmärtämiseen tarvittavat seikat. Informaatiota oli paljon ja kirjaa lukiessa sai täysin uuden kuvan leijonan luonteesta ja muista eläimellisistä seikoista. Kirjaan liitetyt 90 kuvaa Elsan elämästä myös avarsivat lukukokemusta. Niitä katsellessa muistui aina, että nämä kirjan tapahtumat ovat todella joskus tapahtuneet! Kirjassa myös Afrikan kulttuuri korostui joissain määrin ja paikallista elämäntapaa oli selvennetty.
Kirjalta jäin kaipaamaan tietoa alkuasukkaiden suhtautumisesta kesyjä leijonia kohtaan. Muuttivatko lemmikkileijonat ihmisten varomattomuutta tai muuta käyttäytymistä leijonien lähettyvillä, vai olivatko he tietoisia asiasta ollenkaan?
Voisin suositella kirjaa erilaisia elämänkertomuksia hakevalle tai villieläimistä kiinnostuneelle. Kirja todellakin on lukemisen arvoinen, mutta laiskamadoille on siitä ilmestynyt myös elokuva, Born Free. Kirjaan on koottu myös jatko-osa, joka käsittelee Elsan perheen perustamista ja pentue-elämää.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Saija Salminen
Kirja: Joy Adamson, Perheeseemme kuuluu leijona
"Perheeseemme kuuluu leijona" on vuonna 1960 julkaistu uskomaton tositarina luonnonsuojelija Joy Adamsonin ja hänen miehensä Georgen elämästä kolmen vuoden ajalta Keniassa, jossa he elivät kasvattaen orvoksi jäänyttä Elsa-leijonaa.
Heidän yhteiselonsa alkoi, kun George, joka työskenteli riistanvartijana Kenian pohjoisosassa, ampui ihmissyöjäleijonan. Kävi ilmi, että tällä leijonalla olikin kolme pentua, jotka nyt jäivät orvoksi. Pakon edessä hän vei pennut kotiinsa, mutta tietäen, että he eivät voi pitää kaikkia kolmea he antoivat kaksi isointa pentua eläintensuojelijoille ja pitivät itse pienimmän, Elsan. He kasvattavat Elsan pienestä pitäen itse, ja siitä tuli suuri osa heidän elämää.
Kirja on kirjoitettu Joyn näkökulmasta ja muistuttaa päiväkirjaa, koska hän kertoo paljon omista tunteistaan ja mitä tunsi jollakin hetkellä. Se tekee lukemisesta helppoa ja mielekästä, kun ei ole pelkästään kerrottu mitä seuraavaksi tapahtuu. Tapahtumatkin hän kertoo hyvin yksityiskohtaisesti ja saa lukijan eläytymään kertomukseen. Hän myös hyödyntää heidän molempien luonnonsuojelijataustojaan tekstissä, minkä huomaa erinomaisesta eläin- ja luonnontiedosta.
Koska kirja perustuu 1950-luvulle, voi huomata, kuinka erilaista elämä silloin oli. Kirjassa on siis mukana hieman historiaakin. Matkapuhelimia ei heillä ollut ja yhteydenotto oli sen takia hankalaa, mutta hyvin he pärjäsivät ilmankin, vaikka seuraavaan kaupunkiin oli matkaa monta kymmentä kilometriä.
Vaikka Elsa oli leijona, silti kirjaa lukiessa välillä tuntui kuin se olisi tavallinen kotikissa. Joy kirjottaa, kuinka Elsa nukkui hänen vieressään yöt ja oli hänen sylissään, jolloin ensiksi piti vähän aikaa hahmotella mielessä, että kyseessähän on sentään leijona! Sen takia kirja olikin mielenkiintoinen, koska leijona, mikä yleensä mielletään vaaralliseksi eläimeksi, pystyykin elämään ihmisten kanssa osana perhettä. Huomasin myös, että Elsan ja hoivaajien suhde ei ollut niin sanottu ”hoitosuhde” vaan oikea ystävyyssuhde, jossa oli molemminpuolista kunnioitusta.
En ole ikinä lukenut tämäntyyppisiä kirjoja, mutta tämä oli positiivinen yllätys. Erityisesti pidin lopusta, jossa oli koottu Georgen lähettämiä kirjeitä vaimolleen retkiltä Elsan luo silloin, kun siitä oli jo luovuttu. Aina kun George meni katsomaan Elsaa sen nykyiselle elinalueelle, se tuli tervehtimään ja osoittamaan kiintymystään. Luulisi, että eläin unohtaa nopeasti ihmisen, mutta Elsa ei unohtanut sen kolmea ensimmäistä elinvuottaan ihmisten seurassa, vaan heidän suhteensa jatkui läpi sen elämän, vaikka Elsakin sai myöhemmin omia pentuja.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Nina Tammi
Kirja: Joy Adamson, Perheeseemme kuuluu leijona
Luin Joy Adamsonin, kuuluisan leijonankasvattajan, kirjoittaman kirjan nimeltä ”Perheeseemme kuuluu leijona”. Se kertoo Joyn ja hänen miehensä Georgen yhteiselosta kolmen pienen leijonanpennun kanssa heidän jouduttuaan adoptoimaan nämä niiden emon kuollessa. Varsinkin pentueen pienimmästä poikasesta, jonka rouva Adamson nimeää Elsaksi, tulee erittäin läheinen Adamsonien kanssa. Kirja kertookin valloittavan tarinan Elsa-leijonan ja tämän omistajien ystävyyssuhteesta.
Tarina alkaa Joyn miehen tuodessa vaimolleen heidän silloiselle Kenian asuinleirilleen kolme pientä orvoksi jäänyttä leijonanpentua, jotka ovat aiemmin löytyneet Georgen ja tämän toverin ammuttua niiden hyökkäävän emon safarimatkallaan. Adamsonit päättävät kasvattaa pentuparat ja vievätkin ne varsinaiseen kotiinsa, joka sijaitsee myös Keniassa, tosin ihmisasutuksen parissa.
Kirjan alku kertoo pitkälti Elsan ja muiden pentujen lapsuudesta sekä niiden hoidosta. Tarinan alku etenee siihen vaiheeseen, kun Joyn on aika viedä kaksi leijonanpennuista eläintarhaan, sillä hän voi miehensä kanssa lopullisesti pitää niistä vain yhden, ja erotettava nuorin pentu sisaruksistaan. Kaksi vanhempaa pentua päätyvät erääseen eläintarhaan Alankomaihin, jonne rouva Adamson menee niitä muutaman vuoden kuluttua katsomaan ja näkee niiden voivan oikein hyvin.
Kahdesta pennusta luopumisen jälkeen Elsa on perheen ainoa leijona ja vielä pitkän aikaa muiden pentujen lähdettyä se haikeana etsii sisaruksiaan, kunnes Adamsonit vievät sen safarille saadakseen sille muuta mietittävää ja tutustuttaakseen sen muihin eläimiin. Elsan kasvuun ja seikkailuihin Adamsonin pariskunnan kanssa liittyy monia hauskoja ja suloisia tarinoita, joista esimerkiksi yksi on Elsan keksimä leikki, jossa se ärsyttää norsuja hyökäten niiden taakse ja läimäyttämällä niiden takajalkoja tassullaan lopuksi juosten pakoon niiden kostoyrityksiltä.
Lopulta monien hienojen yhteisten kokemuksien jälkeen Adamsonin pariskunnan on kuitenkin alettava valmistaa Elsaa luonnonvaraiseksi eläimeksi, ja he yrittävät asuttaa sitä erääseen leiriin, johon se ei kuitenkaan sopeudu. Sopeuttamisjakson lopuksi Elsa sairastuukin vakavasti, ja Adamsonit joutuvat ottamaan sen taas huomaansa ja kuntouttamaan sen. Täten Elsan ”villiinnyttämisyritys” viivästyy, mutta myöhemmin Adamsonit löytävät sille hyvän asuinympäristön laaksosta läheltä heidän alkuperäistä kotiaan. Lopulta he saavatkin Elsan sopeutumaan laaksoon siellä välillä vieraillen. Pitkän odotusajan jälkeen Elsa tutustuu muihin leijoniin ja löytää myös kumppanin, ja kirjan lopussa on myöhemmin lisätty sähke, jossa kerrotaan Elsan myös myöhemmin saaneen pentuja.
Mielestäni ”Perheeseemme kuuluu leijona” on hyvin koskettava ja mielenkiintoinen kertomus. Oli miellyttävää lukea niin todenperäistä ja uskomatonta tarinaa kuin tämä. Elsan lojaalisuus omistajiaan kohtaan, vaikka nämä olivatkin ihmisiä, oli hyvin liikuttavaa, ja monet tilanteet, kuten Adamsonien erkaantuminen Elsasta, olivat melko surullisia. On kuitenkin lohduttavaa, että pariskunta piti yhtä Elsan kanssa läpi eliniän, eikä Elsa koskaan unohtanut kasvattivanhempiaan.
Kirja on kirjoitettu täysin Joy Adamsonin näkökulmasta, mutta se sisältää myös hänen miehensä Georgen kirjeitä ajalta, jolloin tämä kävi yksin vierailemassa Elsan luona sen sopeuduttua luontoon. Kirjan sivuilla on myös paljon upeita ja hellyttäviä kuvia Elsasta läpi sen elämän, ja ne toivat mukavaa piristystä tarinan synkkien hetkien kohdissa.
”Perheeseemme kuuluu leijona” -kirjasta (alkuperäisnimeltään Born Free) tehtiin myös elokuva nimeltään ”Elsa – vapaana syntynyt” (Born Free) kuusi vuotta kirjan julkaisun jälkeen, ja se voitti useita palkintoja. Elsan tarina oli kuitenkin valloittanut maailman jo ennen kirjankaan julkaisua, ja monet toimittajat kävivätkin kuvaamassa Elsaa mm. silloin, kun Adamsonit yrittivät ensimmäisen kerran vapauttaa sitä luontoon. Joy Adamson on myös kirjoittanut jatkoa Elsan tarinalle kahden kirjan verran. ”Elsa ja perustaa perheen” ja ”Elsa ja pennut” (Living Free ja Forever Free) ovat myös olleet innoittamassa elokuvantekijöitä, ja kolmannesta kirjasta tehtiin myöskin elokuva. Adamsonin perheen elämästä on lisäksi tehty televisiosarja ja elämäkertaelokuva, jossa George Adamsonin elämästä kerrotaan hänen assistenttinsa näkemyksen mukaan.
Tarina oli niin mielenkiintoinen, että se on innoittanut minua lukemaan myös sen jatko-osat. Suosittelenkin kirjaa kaikille, jota pitävät eläimistä ja haluavat tutustua Elsa-leijonan elämään.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Anniina Villikka
Kirja: Joy Adamson, Perheeseemme kuuluu leijona
Joy Adamsonin teos Perheeseemme kuuluu leijona on ilmestynyt vuonna 1961. Kirja on käännös alkuteoksesta Born free, joka on vuodelta 1960. Kirjailija Joy Adamsonin aviomies George Adamson toimii riistanvalvojana Itä-Afrikassa, jossa elää heimoja vaatimattomissa olosuhteissa, lähes samalla tavalla kuin heidän esi-isänsä ovat vuosia sitten eläneet. Alueella on lukematon määrä villieläimiä ja Mr. Adamsonin tehtävänä on pyrkiä estämään salametsästystä ja suojella näitä villipetoja. Tehtäviin kuuluu olennaisesti myös alueen asukkaiden suojeleminen, eli toisinaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin tappaa ihmiselle vaaralliseksi havaittu eläin. Tällaisesta tehtävästä saa alkunsa myös tämä teos, kun juuri synnyttänyt leijonaemo joudutaan pakon edessä ampumaan.
Joy Adamsonilla on tapana kulkea aviopuolisonsa mukana tämän suorittaessa työtehtäviään. Matkustaminen on olennainen osa työtä, eli sekä George että Joy ovat nähneet paljon. Eräällä ”retkellä” vihainen naarasleijona joudutaan lopettamaan ja tämän jälkeen valitettavasti huomataan, että tämä on vastikään synnyttänyt. Eläinrakas George haluaa etsiä pennut käsiinsä, sillä ilman apua ne eivät tulisi selviytymään. Nämä kolme noin kolmen päivän ikäistä, pientä leijonanpentua otetaan mukaan, ja vastuu niistä siirtyy suurimmaksi osaksi Joylle. Vastuu on kuitenkin mieluinen.
Jo muutamien päivien kuluessa pennuista tulee osa Adamsonin perhettä. Perheessä on jo ennestään ihmisystävällinen kalliomäyrä Pati ja jopa tämä ottaa pennut mielellään osaksi tätä erilaisista lajeista koostuvaa perhettä. Pennut nimetään ja niistä pienin saa nimen Elsa. Adamsonit saavat elää viisi antoisaa kuukautta näiden kolmen, koko ajan uutta oppivan pennun kanssa, mutta totuus on, että jokaista kasvavaa leijonaa ei voi ikuisesti pitää heidän luonaan. Kaksi suurinta pentua lähetetään Alankomaihin, jossa ne saavat jatkaa elämäänsä onnellisesti eläintarhassa. Elsa sen sijaan jää Adamsoneille.
Elsa kasvaa vauhdilla ja se kulkee perheensä mukana kaikkialle. Se kasvaa, oppii ja saa olla rakastettu ja osaa myös itse jakaa rakkautta. Sen elämä ei kuitenkaan todellakaan ole lajitovereidensa kaltaista. Elsa ei esimerkiksi itse saalista ruokaansa ja on hieman arka suurempia villieläimiä nähdessään. Villieläimen vaisto sillä kuitenkin on, ja leijonanuorukaisena se mielellään kiusoittelee ja jahtaa savanneilla vastaan tulleita eläimiä.
Kasvaessaan leijona osallistuu jo itsekin ruokansa hankintaan Georgen kuitenkin antaessa viimeisen ”armonlaukauksen” hengestään kamppailevalle saaliille. Villieläimestä on tullut täysivaltainen osa perhettä, mutta kuten sanottu, se on silti villieläin. Muutaman vuoden ikäisenä Elsaa päätetään alkaa erottaa Adamsoneista ja totuttaa sitä normaalien leijonien elämään. Se jätetään yksin muutamiksi päiviksi (ennenkin se on ollut yksin omilla retkillään yli vuorokauden, joskus useita) ja Adamsonit palaavat säännöllisesti katsomaan sitä ja selvittävät, miten se on pärjännyt omillaan. Elsan tulisi pystyä yksin hankkimaan saaliinsa ja olisi toivottavaa, että se löytäisi puolison itselleen ja voisi joskus saada omia pentuja. Mutta onko kolme vuotta ihmisten parissa eläneen leijonan enää mahdollista selvitä omillaan, lajitovereidensa joukossa?
Teos on erittäin koskettava tarina ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Sitä voisi verrata lemmikkikoiran ja omistajan väliseen suhteeseen, mutta tällä kertaa suhde on ”hieman” erikoisempi ja olosuhteet tietysti täysin toisenlaiset. Koiranhan sanotaan olevan ihmisen paras ystävä, mutta tämä kirja todistaa, että myös leijona voi olla sellainen. Kirjassa on paljon mustavalkoisia ja muutama värillinen kuva Elsan elämästä, suloisesta pennusta täysikasvuiseksi ylvääksi leijonaksi. Kuvat tuovat lisää koskettavuutta ja eloa tarinaan. Varsinkin kuvat Joysta ja Elsasta yhdessä ovat liikuttavia, sillä niistä välittyy näiden kahden välinen todellinen rakkaus ja välittäminen.
Eläinrakkaana ihmisenä pidin kovastikin tästä kertomuksesta. Lisäksi kohotan hattua herra ja rouva Adamsonille, sillä heidän elämäntyönsä on erittäin arvokasta ja jopa vaarallista. Ei kuka tahansa pystyisi elämään arvaamattomien villieläinten keskellä ja vielä luomaan lämpimän suhteen yhteen sellaiseen. Varsinkin tällaiselle koko elämänsä kaupungissa 1990- ja 2000-luvulla eläneelle tytölle tämä teos antoi paljon. Kirjan tapahtumat ovat toisesta maanosasta, eivät eri planeetalta, vaikka siltä tuntuukin. Ihmiset elävät hyvin eri tavoin ja tämä teos auttoi itseänikin käsittämään sen. Kaikki ei ole itsestään selvää.
Beavan, Colin: Ekovuosi Manhattanilla
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Lotta L
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
"Ekovuosi Manhattanilla" (No Impact Man, 2009) on kertomus newyorkilaisen kirjailijan ja toimittajan Colin Beavanin sekä hänen perheensä kokeilusta. Beavan päätti elää vuoden mahdollisimman ekologisesti suurkaupungin sykkeessä ja kirjoitti kirjan siitä, miten se sujui ja ennen kaikkea miksi hän sen teki.
Beavanin muutos periamerikkalaisesta kuluttajasta todelliseksi "ekosankariksi" on valtava. Noutoruokaan, takseihin, metroon sekä pilvenpiirtäjiin tottunut perhe luopuu kirjassa ympäristöä saastuttavista mukavuuksista vaiheittain. Ensimmäinen askel on jätteiden tuotannon minimoiminen, seuraavana liikkuminen tuottamatta hiilidioksidipäästöjä - tähän luetaan myös julkisen liikenteen ja hissien käyttö. Pikkuhiljaa perhe siirtyy luomu- ja lähiruokaan ja lopuksi elämään ilman sähköä. Beavan myös keksii keinoja, joilla hän voi "korvata" ympäristölle aiheuttamiansa haittoja. Vähitellen perhe huomaa ympäristöä kunnioittavan elämäntavan olevan myös heille antoisampi; television ääressä kulutettu aika käytetään nyt yhdessä keskustellen.
Kirja kertoo hauskasti perheen kohtaamista ongelmista. Keskiluokkalaiselle amerikkalaisperheelle kokonaan uuteen elämäntapaan totutteleminen on haastavaa. Beavanin on todella käytettävä mielikuvitusta toteuttaakseen tavoitteensa ja hän tekee monia hyviä oivalluksia.
Sen lisäksi että kirja on viihdyttävä, antaa se myös paljon ajattelemisen aihetta. Beavan kyseenalaistaa länsimaiset kulutustottumukset lähes kokonaan tuomiten erityisesti kertakäyttökulttuurin. Hän pitää kiirettä tekosyynä ekologisen elämäntavan esteenä ja kirjaa lukiessa herääkin kysymys: "Mihin meillä todellisuudessa on kiire?"
Mielenkiintoisen kertomuksen ohella kirja sisältää runsaasti ympäristöaiheisia tietoiskuja. Ne antavat paljon tietoja tekojemme vaikutuksista ympäristöön ja ilmastonmuutoksen voimistumiseen. Kirja ei päästä lukijaa helpolla, vaan tuo esiin melko pysäyttäviä faktoja ympäristön tilasta ja luonnonvarojen tuhlaamisesta.
Beavanin kokeilu sai minut innostumaan valtavasti. Kirja osoittaa, ettei ekologinen elämä ole lainkaan niin vaikeaa kuin ihmiset usein kuvittelevat. Ei tarvitse ryhtyä ympäristöaktivistiksi tai muuttua Beavanin tavoin ekomieheksi vaikuttaakseen maapallon hyvinvointiin; pienetkin teot vaikuttavat. Onnistunut projekti jätti minut myös miettimään, mitä ilman olisin itse valmis elämään vuoden ajan. Vuosi pelkällä lähiruoalla ja vuosi ilman muovia on jo todistettu mahdolliseksi. Ehkä seuraavaksi maailma pääseekin lukemaan minun vuodestani esimerkiksi ilman yhtäkään uutta ostosta..
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: A. Riuttala
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
New Yorkissa asuva kirjailija Colin Beavan päättää yrittää elää perheensä kanssa vuoden tuottamalla mahdollisimman vähän päästöjä. Beavanin on yhdessä vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa luovuttava vähitellen kaikesta saastuttavasta: autosta, noutoruuasta, kertakäyttövaipoista, pesuaineista ja lopulta sähköstäkin. Blogiin kirjoitetuista kokemuksista muodostui kirja, Ekovuosi Manhattanilla (Otava 2010).
Teoksessa kuvataan hauskalla tavalla perheen elämää muutoksen keskellä. Kaikki päätökset eivät ole helppoja mutta saavat ajattelemaan, mitä kaikkea voidaan luokitella perustarpeisiin ja mistä kaikesta voi luopua. Beavanin jopa humoristinen tyyli kertoa perheen kommelluksista tuo kaivattua keveyttä kirjan muuten vakavaan yleisilmeeseen.
Välillä kirja kuitenkin jopa pitkästyttää. Beavan kertaa uudelleen ja uudelleen syitään lähteä projektiin ja mitä toivoo saavuttavansa sillä. Paikoittain hän kuvaakin ajatuksiaan ilmastonmuutoksesta, sen pysäyttämisestä ja projektin tuomasta julkisuudesta enemmän kuin itse ekoelämää, joka toimii kirjan ainoana kantavana voimana.
Arjen kokemusten keskelle Beavan on upottanut paljon faktaa ilmastonmuutoksen järkyttävästä todellisuudesta. Vaikka välillä tämän tiedon lukeminen puuduttaa, herättää se karuun todellisuuteen: jääkarhut hukkuvat, kilpikonnat tukehtuvat muoviin ja Kalifornian puhdas vesi loppuu. Tietotulvan keskellä tunsin oloni jopa ahdistuneeksi. Jos asiat todella ovat noin huonosti, miksen itsekin aloita samanlaista projektia?
Suomalaisten lukijoiden näkökulmasta noutoruuasta, taksista ja hissistäkään luopuminen ei tunnu ylivoimaiselta, mutta periamerikkalaisen suurkaupungin kasvatin elämään projekti toi suuria muutoksia. Jos koko Beavanien perhe pystyi selviytymään haasteesta kunnialla keskellä pilvenpiirtäjiä ja kiirettä, miksemme mekin? Ekovuosi Manhattanilla onnistuukin tehtävässään: leikkisällä ja järkyttävällä tavallaan Beavan vaikuttaa lukijaansa. Teos kyseenalaistaa koko länsimaisen kulutuskulttuurin taipumuksen yhdistää onnellisuus omaisuuteen ja tuo esille sen, mikä todella on tärkeää. Esimerkillään Colin Beavan saa uskomaan, että yksilö voi vaikuttaa ilmastonmuutoksen ehkäisyyn.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Maria R
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Colin Beavanin kirjoittama kirja "Ekovuosi Manhattanilla" (julkaistu vuonna 2009) kertoo manhattanilaisperheestä, joka elää vuoden mahdollisimman ympäristöystävällisesti ja yrittää olla kiihdyttämättä ilmastonmuutosta. Tuo perhe on hänen perheensä ja siihen kuuluvat hänen lisäkseen vaimo Michelle ja heidän tytär Isabella sekä Frankie-koira. He päättävät vähentää tuottamansa kaatopaikkajätteen ja hiilidioksidin määrää. Tämä tarkoittaa luopumista monista asioista, mutta toisaalta se tarkoittaa myös uusia kokemuksia ja ideoita. Vuoden aikana perhe kohtaa useita haasteita, joita he eivät projektin alkaessa osanneet kuvitellakaan.
Heti ensimmäisenä aamuna Colinilla oli edessään ongelma, paperinenäliina, joka on kertakäyttöinen ja jonka valmistamiseen on käytetty puuta eikä siksi ole alkuunkaan ympäristöystävällinen. Beavanien perhe aloitti Ekovuosi Manhattanilla –projektin lopettamalla hissien ja auton käytön sekä lentämisen. Portaiden käyttäminen hissin sijasta oli Colinille helppo päätös, mutta toista oli Michellellä, jonka työpiste sijaitsi 37. kerroksessa. Autoilun lopettaminen sujui hyvin ja he ryhtyivät pyöräilemään ja kävelemään työ-, kauppa- ja muut asiointimatkat kotikaupungissaan. Ympäristöystävällisyyden lisäksi se oli myös terveellistä, sillä siinä sai lähes huomaamattaan liikuntaa. Lentämisen sijaan perhe matkusti sukulaistensa luo junalla, mikä oli parempi vaihtoehto kuin lentämisen aiheuttamat päästöt tai sukulaisten suuttumus.
Muutoksissaan he etenivät rauhallisesti ja harkiten. He vaihtoivat muoviin pakatun noutoruuan lähiruokaan, joka oli tuotettu 400 kilometrin säteellä heidän kodistaan. He huomasivat sen olevan myös paljon terveellisempää ja paremman makuista kuin noutoruoka. Seuraava muutos olikin paljon suurempi. He luopuivat sähköstä vapaaehtoisesti, mikä toi lisää haasteita kuten pyykinpesun ja riittävän kylmän säilytyspaikan keksimisen herkästi pilaantuville elintarvikkeille. Valaistukseen tarvittavan sähkön tuotti heidän ostamansa aurinkopaneeli, jonka he sijoittivat parvekkeelleen. Aurinkopaneeli oli ympäristöystävällinen sähkönlähde.
Arjen mukanaan tuomista haasteista perhe selviytyi yhtenä rintamana ja he keksivät uusia luovia tapoja selviytyä ongelmista, joita he väistämättä kohtasivat vuoden aikana. Takaiskujakin toki perheelle tuli, mutta niistä he saivat kokemusta eivätkä lannistuneet, vaikkei kaikki mennytkään aina aivan suunnitellusti. Heihin suhtauduttiin usein myönteisesti, mutta joissain tilanteissa he kohtasivat epäluuloa, kuten kahvilassa, johon he olivat menneet omien kahvimukiensa kanssa välttääkseen kertakäyttömukit. Ihmettelin tosin, mikseivät he kiinnittäneet huomiota lämpimän veden käyttöön.
Beavanin ajatukset saivat minut miettimään ilmastonmuutosta ja kulutusta uusista näkökulmista. Hänen mielestään on hullua, että ihminen raataa töissä niska limassa saadakseen rahaa, jolla sitten ostaa erilaisia turhia ja tarpeettomia tavaroita tullakseen onnelliseksi, mutta kun saa himoitsemansa tavaran, ei tulekaan yhtään sen onnellisemmaksi kuin ilman kyseistä tavaraa. Hän myös huomasi, kuinka televisio ja tietokone ”erottavat” perheenjäseniä, sillä jos katsoo televisiota, ei vietä välttämättä niin paljon aikaa perheenjäsenten kanssa kuin ilman televisiota viettäisi. Perheen luovuttua sähköstä hän vietti enemmän aikaa vaimonsa ja tyttärensä kanssa.
Kirja on kirjoitettu hyvin kuvailevalla tavalla ja se on mielenkiintoinen, koska se kertoo tositapahtumista. Niiden lisäksi kirjan tekstiin on onnistuttu lisäämään paljon hyödyllistä faktatietoa ilmastonmuutoksen aiheuttajista ja seurauksista sekä muista ympäristöön liittyvistä asioista. Nämä tiedot kuitenkin käsittelevät pääosin Yhdysvaltojen tilannetta, mutta ovat silti mielenkiintoista ja omalla tavallaan kauheaa luettavaa. Niitä tuntuu joissain kohdissa kirjaa olevan hieman liikaa jättäen varjoonsa perheen kokemukset ja teot. Luettuani näitä tietoja halusin tietää, miten ilmastonmuutosta voisi hidastaa ja jätteitä sekä päästöjä vähentää. Tähän löysin hyviä ohjeita kirjan lopussa olevasta kappaleesta, jossa kerrotaan, mitä jokainen voi itse tehdä.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Tuuli Koskinen
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Colin Beavan on newyorkilainen kirjailija ja hän päätti tehdä yhdessä perheensä kanssa kokeen: he eläisivät vuoden ajan kuormittamalla ympäristöä mahdollisimman vähän. Keskellä suurkaupunkia tämä tarkoittaa käytännössä auton, hissien, julkisen liikenteen, pesuaineiden, ilmastoinnin ja kaikkien pakattujen tuotteiden välttämistä. "Ekovuosi Manhattanilla" on tositarina perheen selviämisestä sekä myös havahduttava tietopaketti ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista.
Beavan kuvailee arkea keskellä Manhattania varsin todentuntuisesti, mikä saa lukijan samaistumaan tarinaan. Hän kertoo siitä, kuinka äärimmäinen ekotehokkuus vaikuttaa niin perheeseen kuin parisuhteeseenkin. Ulkopuolisten ihmisten, kuten kaupan kassaneidin tai lihatiskin myyjän, suhtautuminen projektiin saa lukijan miettimään, ajattelenko itsekin samoin mahdollisimman vihreän elämäntavan omaavista ihmisistä.
Parasta kirjassa on se, ettei se tuomitse ihmislajia kiittämättömäksi ja itsekkääksi. Beavan on ymmärtänyt ihmisten synnynnäisen tarpeen etsiä mukavuutta ja hän hyväksyy sen, mutta ihmisten tulisi vain yrittää löytää mukavuutta muualtakin kuin kertakäyttöostoksista: "Ajatus, että ihmisiä, minua mukaan lukien, ohjaa ensisijaisesti itsekkyys, on vastoin koko maailmankuvaani ja sisäistä vaistoani. -- Suurin osa meistä uskoo myös, että meidän pitäisi pitää huolta maapallosta. Kukaan ei itse asiassa pidä luonnonvarojen tuhlaamisesta.”
Sivujen reunoille asetellut ”tietoiskukuplat” ovat hauska lisä ja tuovat lukemiseen keveyttä. Osassa niissä on pelkkää faktatietoa, osassa kirjailijan omia mielipiteitä: ”Minun pizzanhimoni ei ollut ongelma. Ongelma oli se, että se tuli paperilautasella.”
Ainoa huono puoli kirjassa on sen tietokirjamaisuus. Romaaneja lukemaan tottunut lukija saattaa kokea "Ekovuosi Manhattanilla" -kirjan liian raskaaksi luettavaksi ja jättää sen kesken. Mutta jos kirjaan jaksaa syventyä, se avaa monia uusia ajattelutapoja ja mielenkiintoisia vaihtoehtoja arkielämälle.
Kirja loppuu kysymykseen ”Mitä sinä siis aiot tehdä?”. Se saa lukijan pohtimaan, josko sittenkin yrittäisi elää ympäristöystävällisemmin. Jos lukija päättää muuttaa tottumuksiaan, on "Ekovuosi Manhattanilla" onnistunut tavoitteessaan.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Veera I
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Colin Beavanin kirjoittama kirja Ekovuosi Manhattanilla (2009) kuvailee hauskalla ja elävällä mutta myös ajatuksia ja huolta herättävällä sekä asiallisella tavalla nykyaikaisen kuluttajan ympäristöä kuormittavia tottumuksia ja tapoja. Kirjassa New Yorkin Manhattanilla asuva Beavan alkaa pohtia, mitä me kaikki voisimme tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Hän kertoo ekovuodestaan, jonka aikana hän ympäristönsuojelun ja maailmanparantamisen merkeissä pyrkii perheineen kuormittamaan mahdollisimman vähän ympäristöä. Matkan varrella hän huomaa, että ympäristökysymykset ovatkin kaikkea muuta kuin yksinkertaisia.
Beavanin mukaan nykyihminen raataa pitkiä työpäiviä ostaakseen tarpeettoman määrän tavaroita, joiden valmistus tuhoaa maapalloa ja ympäristöämme. Kuluttajat ovat eräänlaisessa noidankehässä – tavaraa ei koskaan ole riittävästi, aina on ostettava jotain uutta, eikä rikkimennyttä tavaraa usein vaivauduta korjaamaan. Myös nykyihmisen liikennetottumuksissa on Beavanin mukaan parantamisen varaa. Erityisesti hän on huolissaan siitä, miten maapalloa turmelevan elämäntapamme haitat ja vaikutukset tulevat näkymään tulevaisuudessa. Beavan haluaakin omien kokemusten ja tekojensa kautta löytää ratkaisukeinoja näihin ongelmiin.
Muutos ympäristöystävälliseen suuntaan ei tapahdu hetkessä. Se alkaa pienistä asioista, kuten esimerkiksi kävellen tai pyörällä kulkemisesta ja rappujen käyttämisestä hissin sijaan. Myös ruokailutottumukset mietitään uusiksi. Lopuksi tullaankin jo pisteeseen, jossa perhe katkaisee kokonaan sähköt. Kuitenkin Beavanin sekä hänen vaimonsa ja pienen Isabella–tyttärensä tarina on hyvin inhimillinen. Välillä kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan, mutta takaiskuista selvitään yhteisvoimin ja jatketaan eteenpäin. Beavanin omien kokemusten lisäksi kirjaan on myös saatu mukaan hyvin paljon faktatietoa, joka todella saa lukijan mietteliääksi. Tilastollisten faktojen sisällyttäminen kirjaan korosti erittäin hyvin tarinan sanomaa, mutta ajoittain pelkkien tilastojen lukeminen alkoi jo kyllästyttää. Muuten kirja piti lukijan mielenkiinnon hyvin hereillä alusta loppuun asti. Kirja käsittelee monipuolisesti eri ilmastonmuutokseen liittyviä osa-alueita, kuten hiilidioksidipäästöjä, veden– ja sähkönkulutusta, ruokailuun liittyviä ympäristökysymyksiä sekä kierrätystä ja uuden ostamista. Ainakaan kirjan lukemisen jälkeen kenellekään ei jää epäselväksi, mistä ilmastonmuutoksesta todella on kyse!
Kirja sai minut itseni pohtimaan ilmastonmuutosta aivan uudesta näkökulmasta. Hämmästyin, miten monia asioita ekologisessa elämässä on otettava huomioon. Kirja avaa lukijalle sellaisiakin näkökulmia, joita ei varmaankaan kirjaa lukematta edes osaisi ajatella. Yksi kirjan hienouksista oli lukea, minkälaisia (joskus jopa koomisiakin) hankaluuksia Beavanin matkalle sattui; nimittäin joitakin ongelmia en olisi ainakaan itse osannut ratkaista. Hänen oli luovuttava sellaisistakin asioista, jotka ovat ihmiselle itsestään selviä, ja joita me tarvitsemme arjessamme päivittäin. Kokeilulla oli myös vaikutuksia perheen sosiaalisiin suhteisiin Vanhempien luokse matkustaminen jouluksi ja kiitospäiväksi sai jäädä väliin. Ympäristöystävällinen elämäntapa edellyttää siis myös tietynlaista luovuutta, kekseliäisyyttä, sekä erityisesti pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä.
Pidin kirjan pohtivasta otteesta ja ainakin itsessäni kirja herätti paljon ajatuksia. Kirja laittaa oikeasti miettimään, että mitä jos tulevaisuuden kauhistuttavat uhkakuvat oikeasti toetutuvatkin, jos asioille ei tehdä mitään. Mielestäni jokaisen meistä tulisi miettiä Beavanin ekovuotta ja hänen ajatuksiaan. On tärkeää, että kukin kynnelle kykenevä tekisi säännöllisesti edes muutaman ympäristöystävällisen valinnan arjessaan. En tarkoita, että elämäntapojaan olisi muutettava kokonaan, mutta jos Beavan perheineen pystyy elämään vuoden lähes päästöittä eräässä maailman suurimmista kaupungeista, pystyy varmasti jokainen muukin tekemään jonkinlaisen, edes pienen ekoteon. Toki teot yksilötasolla eivät kokonaan riitä, myös poliitikoiden on tehtävä hallinnollisella tasolla päätöksiä ympäristöystävällisyyden lisäämiseksi.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Hanna Turunen
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Yhdysvaltalainen, New Yorkissa asuva Colin Beavan pohti, mitä pystyisimme tekemään ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Pohdintansa tuloksena hän ryhtyi projektiin, johon moni ei pystyisi, elämään mahdollisimman ympäristöystävällisesti vuoden ajan keskellä Manhattania vaimon ja pienen lapsen kanssa.
Vuonna 2009 julkaistu "Ekovuosi Manhattanilla" kuvaa Beavanin projektin etenemistä. Hiilijalanjäljen pienentäminen keskellä suurkaupunkia ei ole helppoa. Kaikki alkaa pienistä asioista, kuten rappujen kävelemisestä hissin sijaan, kävellen tai pyörällä kulkemisesta oman auton tai julkisen liikenteen sisaan tai noutoruuan ostamatta jättämisellä ja jatkuu isompiin asioihin, aina sähköjen katkaisuun asti. Ajankohtainen ja maailmanlaajuinen aihe koskee meitä kaikkia. Kirja antaa kattavasti tietoa ilmastonmuutoksen perusasioista. Se antaa kuvan maailmasta kriittisessä tilassa ja siitä, mitä kauheampaa voi vielä mahdollisesti olla tulossa. Beavan yrittää löytää tähän ongelmaan ratkaisuvaihtoehtoja ja osoittaa omilla teoillaan, mitä voi olla tehtävissä planeettamme pelastamiseksi. Kirja koostuu Beavanin omista kokemuksista ja runsaasta taustatiedosta, mikä tuntuu välillä ikuiselta tilastotietojen luettelemiselta. Mielestäni yksityiskohtaiset tiedot ilmastonmuutoksesta, siihen johtaneista tekijöistä ja sen aiheuttamista asioista jättävät varjoon Beavanin arkipäiväisen elämän ja sen mukana tulevat pulmat. Leipätekstistä on usein nostettu esille joitakin asioita, esimerkiksi tilastotietoja, kysymyksiä tai toteamuksia. Mielestäni muutama harkittu nosto tekstistä toimisi paremmin, koska useat nostot häiritsevät lukemista, sillä nosto saattaa viitata seuraavan aukeamana asiaan ja näin käsittelee eri asiaa kuin vieressä oleva teksti.
Beavanista ja hänen vaimostaan annetaan hyvin inhimillinen kuva. He ovat ihmisiä, jotka tekevät virheitä ja epäonnistuvat ajoittain. He eivät todellakaan ole täydellisiä, eikä muutos ympäristöystävällisempään elämäntapaan tapahdu yhdessä yössä. Asioita muutetaan yksi kerrallaan hitaasti. Välillä tulee takapakkia projektin suhteen, mutta siitä selvitään. Kirja jättää kuitenkin kysymyksiä lukijalle. Se ei kerro kaikkea. Mitä esimerkiksi tapahtui vuoden projektin jälkeen? Jatkuiko samanlainen elämäntapa vai otettiinko joitakin asioita vuotta edeltäneestä elämästä uudestaan käyttöön? Kirjan lopussa oleva epilogi vastaa osittain näihin kysymyksiin. Keskeistä kirjassa on kuitenkin Beavanin oma kokemus, toiminta ja yritys. Emme kuitenkaan voi tietää, kuinka todenmukaisesti hän on kuvaillut asioita. Onko jotain mahdollisesti jätetty pois tai joitakin asioita kaunisteltu? "Ekovuosi Manhattanilla" ei ota huomioon, että kaikilla ei yksinkertaisesti ole varaa ylläpitää samanlaista elämäntapaa tai toteuttaa samanlaisia valintoja, mitä Beavanin perheelle on.
Beavan vetoaa hyvin vahvasti ihmisten tunteisiin sekä lapsiin, terveyteen ja sosiaalisten suhteiden laatuun. Voisin kuvitella, että kirja on tarkoitettu nuorelle aikuiselle, jolla mahdollisesti on jo omia lapsia. Beavan kertoo omasta lapsestaan ja puhuttelee lukijaa ajattelemaan; haluaisitko sinä, että lapsesi ihoa vasten on kemikaaleja sisältävä muovinen kertakäyttövaippa? Kirjassa on joitakin mainioita kohtia, joita itse en ole aikaisemmin tarkemmin ajatellut, kuten television vaikutus. Televisio, etenkin mainokset, antavat meille kuvan ettemme ole tarpeeksi hyviä, mutta jos ostat tämän tuotteet olet parempi, mikä saa aikaa kierteen mennä ostoksille, ostaa joku tuote, ja taas vähän ajan päästä tuntea itsensä huonoksi ja lähteä taas uudestaan ostoksille. Myös television vaikutus sosiaaliseen elämään on merkittävä. Katsomme usein televisiosta turhanpäiväisiä ohjelmia sen sijaan, että viettäisimme televisonkatseluun kuluvan ajan läheistemme ja ystäviemme seurassa.
Beavanin tavoite on osoittaa ihmisille, miten voi vaikuttaa ilmastonmuutoksen hidastamiseen. Tietenkin mahtavaa olisi saada koko maailma tai edes koko Yhdysvallat miettimään tekojaan, mutta se on enemmänkin unelma kuin tavoite. Teos saa ihmiset ajattelemaan ja pohtimaan omaa elämää. Mitä minä voisin tehdä toisin? Siinä teos on hyvin onnistunut. Lukiessa miettii omia kulutustottumuksia ja niiden tarpeellisuutta. Koska kirja kattaa monipuolisesti eri osa-alueita, kuten hiilidioksidipäästöjä, veden- ja sähkönkulutusta ja uuden ostamista, se antaa monia erilaisia vaihtoehtoja, joista oman ajattelun ja toiminnan muuttamisen voi aloittaa.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Saku U
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Colin Beavanin kirjoittama "Ekovuosi Manhattanilla" (2010) on mukaansatempaava ja arvoja sekä asenteita kyseenalaistava teos kirjailijan omasta kokeilusta elää vuosi Manhattanin keskiössä mahdollisimman ympäristöystävällisellä tavalla. Kirjassa pohditaan ilmastonmuutosta, luonnonvarojen liikakäyttöä ynnä muita ympäristöön liittyviä teemoja hauskalla ja mielenkiintoisella tavalla tavallisen kuluttajan näkövinkkelistä.
Kirjan päähenkilö on kirjailija itse. Hänen kunnianhimoinen tavoitteensa on elää keskellä New Yorkin suurkaupunkia rakkaan vaimonsa ja pienen lapsensa kanssa vuoden ajan mahdollisimman ympäristöystävällisellä tavalla. Siihen kuuluvat mm. lähiruoka, autottomuus, hissittömyys (asuu kerrostalon 9. kerroksessa), muovisten pakkausmateriaalien välttäminen ja loputon lista muita kiellettyjä tavaroita tai asioita. Myös lapsen kertakäyttövaipat saavat vaihtua kestovaippoihin - ja siitäkös vasta riemu ratkeaa.
Monelle nykyisen kulutusyhteiskunnan hysteeriseen ja lähes pakonomaiseen kiireeseen ja yltäkylläisyyteen tottuneella voi olla vaikeuksia kuvitella, kuinka on edes mahdollista elää ilma joka-aamuista 20 minuutin suihkua tai kuinka joku voi polkea polkupyörällä töihin. Samaa mahtoi pohtia myös Colin projektin alussa, mutta nopeasti hän huomasi myös monia positiivisia asioita kokeilussaan. Elo ilman TV:tä lisäsi perheen yhteistä aikaa, samoin teki ruuan valmistaminen itse. He saivat myös lisää aikaa ystävilleen kutsuessaan heitä kotiinsa illanistujaisiin. Colin ja vaimonsa Michelle tunsivat myös hyötyliikunnan tuomat hyödyt; he olivat energisempiä ja laihtuivat myös hiukan.
Kirjaa lukiessaan lukija ei voi olla pohtimatta omia kulutustottumuksiaan ja sitä mikä hänelle on oikeasti tärkeää: mistä tavaroista ja tavoista voisi luopua ja mitkä ovat silkkoja välttämättömyyksiä. Useasti itsekin ajattelee, että joku asia on välttämätön ja ilman sitä ei voisi elää, mutta kun asiaa alkaa tarkastella tarkemmin, huomaa, että omassa elämässä on monia sellaisia tavaroita, tapoja ja asioita joita ilman tulisi täydellisen hyvin toimeen ja joista luopuminen saattaisi jopa parantaa elämänlaatua.
Mielestäni "Ekovuosi Manhattanilla" on kirja, jota voi ja pitäisi lämpimästi suositella jokaisella ihmiselle huolimatta siitä, onko jo valveutunut ympäristön puolesta toimija vai tarvitseeko henkilö herätystä asian tiimoilta. Kirja toimii erinomaisena silmien avaajana ja siitä saa monia hyviä pieniä vinkkejä jokapäiväiseen elämään terveellisemmän ympäristön puolesta.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: T. Välimäki
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Colin Beavanin kirja "Ekovuosi Manhattanilla" kuvaa kirjailijan itsensä elämää vuoden ajalta, jolloin hän perheensä kanssa yrittää elää mahdollisimman ekologisesti. Ajatus muotoutui ajan kanssa. Ensin tarkoituksena oli vain kirjoittaa kirja, joka kertoisi ihmisille ekologisuudesta ja elämäntavasta, jolla edistää sitä. Beavan kuitenkin hoksasi, ettei hänellä ole muuta keinoa kuin ruveta itse hommiin ja kertoa omista kokemuksistaan.
On helppo ajatella, että päästöjä ja jätteitä täytyy vähentää, ja että kyllä siihen itse pystyy. Näin myös Beavan huomasi ajattelevansa. Oltuaan ensimmäiset 10 minuuttia Ekovuosi Manhattanilla -projektissa mukana hänelle tuli ongelma: nenä täytyisi niistää, mutta paperia ei voi käyttää. Tästä alkoikin ensimmäinen toimenpide, jätteiden vähentäminen. Colin, hänen vaimonsa Michelle ja heidän lapsensa Isabella tuottivat ennen projektia normaalin amerikkalaisen perheen verran jätteitä, siis erittäin paljon. He eivät tehneet ruokaa kotona vaan ostivat sen valmiina ja paperiin ylipakattuna pikaruokaloista. Kahvikin haettiin trendikkäästi take awayna kahvilasta pahvimukissa. Isabella käytti kertakäyttövaippoja. Näiden kaikkien asioiden piti muuttua projektin aikana, eikä se suinkaan ollut helppoa.
Koska Ekovuosi Manhattanilla -projekti muutti suuresti Beavanien elämää, uudet elämäntavat täytyi ottaa hiljalleen käyttöön. Seuraava painopiste asioissa olikin liikkuminen. Ei hissejä, ei metroja, ei takseja, ei autoja, ei junia eikä lentokoneita. Muutaman pettymyksen Michelle ja Colin joutuivat tuottamaan sukulaisilleen, kun he jättivät kahden viikon sukuloinnit tekemättä lentomatkojen vuoksi. He eivät olleet ajatelleetkaan, miten paljon olivat käyttäneet liikennevälineitä aivan turhaankin. Uusia kulkuneuvoja olivat jalat ja polku- sekä potkupyörät.
Muutettavia asioita olivat myös ruoan ostaminen ja tekeminen sekä uusien tavaroiden ostolakko. Ruokakulttuuri vaihtuikin täydellisesti. Ennen pikaruokaa syöneet Beavanit alkoivat ostaa ruokaa tuottajatorilta. Tavoitteena oli saada kaikki ruoka-aineet 400 kilometrin säteeltä. Ruokaa myös opeteltiin tekemään itse. Ennen paperisilta lautasilta kertakäyttöruokailuvälineillä syöneet Colin ja Michelle viettivät projektin innoittamina aikaa keittiössä: Colin kattilan ja Michelle pöydän ääressä. Samalla he pystyivät keskustelemaan erilaisista asioista. Kun televisiokin oli heti projektin alussa heivattu pois, oli heillä enemmän aikaa toisilleen ja lapselleen. Uusien tavaroiden ostolakko kannusti pariskuntaa hankkiutumaan kierrätyskeskuksiin ja kirpputoreille. He myös korjasivat vanhoja, rikkinäisiä tavaroitaan ja tekivät ostosmatkoja vaatekaappeihinsa.
Viimeisin ja projektin vaikein asia, joka toteutettiin vasta puolenvälin jälkeen, oli sähköttömyys, tai oikeastaan vaihtoehto perinteiselle sähköntuotannolle USA:ssa. Asiat kuitenkin järjestyivät. Colin asensi kerrostalon katolle aurinkopaneelin ja veti sieltä sähköjohdot talon ulkoseinää pitkin ikkunasta sisälle. Iltaisin Beavanit istuivat mehiläisvahakynttilän valon ääressä, jos valoa kaipasivat, tai olivat pihalla. Pyykit pestiin pesuvadissa pidemmän kaavan mukaan, mutta sähköä säästettiin, kuten luontoakin.
Projektin aikana Colin Beavan koki vaikeita hetkiä. Tuli pettymyksiä, pahaa mieltä ja ehkä raivoakin. Enemmän hän kuitenkin huomasi saaneensa kuin menettäneensä. Elämässä oli aikaa itselleen, vaimolleen ja perheelleen. Oli myös oikeasti aikaa tavata ystäviä ja jutella heidän kanssaan syvällisistäkin asioista. Elämän rytmi muuttui teknosta klassiseksi, kuten hän itse kuvaa. Oli rauhallista, oli aikaa ajatella ”miten voisin toimia paremmin luonnon ja ihmistenkin hyväksi”.
Ekovuosi Manhattanilla -projektin jälkeen Colin, Michelle ja Isabella Beavan jatkavat elämää ekologisesti. He eivät tosin halua olla niin absolutisteja kuin projektin aikana vaan ovat löytäneet oman tapansa elää ja auttaa luontoa. He olivat myös loistavana esimerkkinä muille ihmisille.
”Dae Soen Sa Nim yritti saada paavin kuumaan kylpyyn.
Mayer protestoi sotaa vastaan.
Minä yritin olla tuottamatta jätteitä ja raahasin vaimoparkani mukaan.
Oletko koskaan toivonut lapsen haudalla, että sinulla olisi ollut yksi videopeli enemmän?
Kun vedän viimeisen henkäykseni, toivonko, että minulla olisi ollut enemmän tavaraa?”
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Emmi S
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Colin Beavanin vuonna 2009 julkaisema kirja Ekovuosi Manhattanilla on teos, joka ei taatusti jätä ketään kylmäksi. Siinä puhutaan ilmastonmuutoksesta, luonnonvarojen liikakäytöstä ja monesta muusta ympäristöteemasta niin havainnollisesti ja hervottoman hauskasti, että kirjaa lukiessa alkaa väkisinkin pohtia omaa suhdettaan ympäristöön ja maapallon globaaleihin ongelmiin, joiden syynä on ihmisten toiminta.
Tarinan keskiössä on itse Colin, New York Cityssä asuva kirjailija, joka on huolissaan ilmastonmuutoksesta ja kerskakulutuksesta. Niinpä hän ehdottaa ”agentilleen” kirjan kirjoittamista hänen ja hänen perheensä yrityksestä elää vuosi New Yorkin sydämessä ilman ympäristövaikutuksia. Colinilla on kuitenkin vielä edessä ongelma: hänen vaimonsa Michelle, joka rakastaa shoppailua, turkiksia ja kaikkea kaunista, on saatava puhutuksi mukaan projektiin. Pienen alkuvastustuksen jälkeen Michelle taipuu helposti miehensä tahtoon ja huomaa pian jopa nauttivansa muun muassa televisiottomuuden tuomista hyödyistä.
Mitä sitten tarkoittaa ekoelämä Manhattanilla? No tietysti lähiruokaa, autottomuutta (ei myöskään julkisia liikennevälineitä), kieltäytymistä hisseistä, paperista sekä pakkausmateriaalista, mikä käytännössä tarkoittaa ettei voi enää ostaa take away -kahvia kadun kulmasta tai ylipäätään mitään tavallisesta ruokakaupasta. Kaikkihan siellä on pakattu joko paperiin tai muoviin, jotka kummatkin olivat pannassa ekovuoden aikana. Beavanit alkoivat myös kompostoida biojätteensä omassa kerrostaloasunnossaan, käyttää tyttärellään kestovaippoja ja kasvattaa ikkunalaudallaan minttua teetä varten, sillä lähellä tuotetun kahvin ostaminen oli silkka mahdottomuus. Kahvista luopuminen ei kuitenkaan pidemmän päälle onnistunut, koska Michellellä vieroitusoireet kävivät sietämättömiksi.
Ekovuosiprojekti ei aiheuttanut Colinille ja hänen perheelleen pelkkää vaivaa ja ikävyyttä, päinvastoin. Television hävittäminen ja yksinkertaisen ruuan valmistaminen omassa kodissa lisäsivät perheen yhteistä aikaa. He kutsuivat myös aikaisempaa useammin ystäviä kotiinsa aterialle ja viettämään iltaa vaikkapa lautapelien – joista oli tullut heille uusi ajanviete – parissa. Ja usein heillä oli paljon hauskempaa kuin ennen. Lisäksi eduksi voi mainita hyötyliikunnan tulokset: sekä Colin että Michelle laihtuivat ja he kokivat itsensä energisemmiksi kuin aiemmin.
Kuitenkin joissain kokeiluissa luonnonvarojen säästämiseksi Colin huomasi menneensä liian pitkälle. Tällaisia kokemuksia koitui muun muassa sähkön ja pyykkikoneen käytön lopettamisesta. Kesäaikaan aurinkopaneelilla sai sähköä kannettavaan tietokoneeseen, mikä mahdollisti työnteon kotona, mutta pimeään kautena aurinkopaneelista ei ollut juuri iloa. Pienen tyttären maidot piti saada säilymään ja vaikka Colin yritti afrikkalaista astia astiassa -menetelmää, maito ei pysynyt happanemattomana. Tämä ongelma ratkesi kestomaidon avulla. Ja mitä pyykkiin tulee, Colin luovutti palaten takaisin pesukoneen käyttöön, kun tytär kärsi vatsataudista ja sotki saman yön aikana useammat petivaatteet.
Projektin aikana Colin sai paljon julkisuutta ja häntä vietiin haastattelusta toiseen nopealla tahdilla. Hän oli tästä itse hyvin hämillään, koska koki olevansa epäpätevä antamaan muille ohjeita, sillä hänellä itsellään ei ollut mitään ympäristöalan koulutusta tukenaan. Kuitenkin hän meni ja puhui asioista niin kuin hän oli ne oikeiksi kokenut ja kannusti ihmisiä edes pieniin muutoksiin omassa elämässään. Hänen mielestään kysymys ei ole siitä, onko yksittäisen ihmisen pyrkimyksillä vähempään kuormitukseen ja päästöihin merkitystä maailman kannalta. Colinin ja siten koko Ekovuosi Manhattanilla –kirjan peruskysymys onkin: ”Oletko sinä sellainen ihminen, joka yrittää?”
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: V. Savolainen
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Ekoelämää Manhattanilla on newyorkilaisen Colin Beavanin kirjoittama raportti hänen tekemästään kokeilustaan vaimonsa ja vaippaikäisen lapsensa kanssa elää suurkaupungissa mahdollisimman ekologisesti. Beavan kertoo kirjassaan erityisesti Yhdysvaltojen tilanteesta amerikkalaisen silmin. Kirja on ilmestynyt vuonna 2010 ja yllätti ainakin minut positiivisesti.
Kirja kertoo hyvin mielenkiintoisesti ja vaikuttavasti elämästä, jonka ekologinen rasitus on minimoitu. Kirjaan on sisällytetty paljon vaikuttavaa faktatietoa ja ympäristönsuojelujärjestöjen mainoksia. Mielestäni kirja on kirjoitettu äärimmäisen hyvin saamaan lukija pohtimaan omaa tuhlailevaa kulttuuriaan.
Beavan oli jakanut projektin toteuttamisen erilaisiin vaiheisiin. Ensimmäisessä vaiheessa he minimoivat jätemääränsä ja yrittävät olla käyttämättä moottoroituja kulkuneuvoja. Liikkuminen sujuu pyörällä, rikšalla ja jalkaisin, jopa yhdeksänteen kerrokseen heidän kotiinsa. Pitempiä matkoja he eivät halua tehdä ollenkaan, vaan päätyvät vain pariin junamatkaan. Mukanaan he kuljettavat aina lasipurkkia kahville (jonka käytöstä he luopuvat myöhemmin) ja vettä varten. Reaktiot lasipurkkeihin ovat myönteisiä, sillä useat kahvilan tarjoilijat täyttävät heidän purkkinsa ilmaiseksi, koska ovat kiintyneet heihin ja kunnioittavat heidän projektiaan.
Koko Beavanin perhe siirtyy ekologiseen syömiseen ja lähiruokaan. Colin kuulee 100 mailin periaatteesta, jonka mukaan ei saa syödä mitään mikä on tuotettu yli 160 kilometrin päässä kotoa. Colinin on kuitenkin sovellettava hieman sääntöä, sillä New Yorkin lähistöllä ei ole kovin paljoa maataloutta, joten hän päätyy 400 kilometrin rajaan. He lopettavat uusien asioiden ostamisen ja kaikki tarvittavat tavarat he hankkivat käytettyinä. Näin he tutustuvat myös moniin kierrätysvaihtoehtoihin, kuten kirpputoreihin ja omien varastojensa tutkimiseen. He käyttävät myös käytettyjen tavaroiden vaihtosivustoa.
Viimeinen ja suurin askel on aurinkopaneelien lainaaminen ja sähkön päävirtakytkimen napsauttaminen off-asentoon. He kokevat suuria ongelmia esimerkiksi kylmätavaroiden säilytyksessä, mutta keksivät nopeasti ratkaisut, kuten jokapäiväinen vierailu tuottajatorilla.
Projektin vaikutukset alkavat näkyä jonkin ajan kuluttua. He eivät koe itseään enää niin stressaantuneiksi ja tulevat sosiaalisemmiksi television kadottua heidän elämästään. He saavat myös paljon ystäviä vierailemaan kotiinsa, jonne muodostuu ystävällinen ja kutsuva sosiaalinen ilmapiiri. He ymmärtävät myös sen, kuinka sidottuja he ovat teknologiaan ja autoihin.
Kirja opettaa mainoskritiikkiä. Siinä käsitellään mainosten psykologiaa ja niiden tarkoitus periä. Se avasi myös silmäni nykyaikaisuuden kertakäyttöisyydelle ja sille, kuinka nykyisin mistään ei tehdä niin kestävää, että se kestäisi kovinkaan kauaa. Pitää ostaa uusi.
Kirjassa painottuu hyvin vahvasti se, että kirjoittaja on amerikkalainen. Siinä pohditaan ennen kaikkea autoilun vaikutuksia ja amerikkalaisen materialismikulttuurin syitä ja seurauksia ihmiseen ja ympäristöön. Minua ihmetytti kirjassa kuitenkin se seikka, että kirjoittaja kuvailee eurooppalaisia ekologisemmiksi ja sosiaalisemmiksi kuin amerikkalaiset. Mielestäni hienoa, että Yhdysvalloissa ajatellaan noin meistä eurooppalaisista, mutta Eurooppa on kaukana vihreydestä.
Ekoelämää Manhattanilla on sellainen kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Sen voisi valita osaksi lukion aikana luettavia kirjoja, sillä aloin itse ainakin kirjan takia pohtia omien tekojeni vaikutuksia luontoon. Mielestäni kirjan jälkikirjoituksella oli merkittävä rooli. Siinä kerrottiin, kuinka perheen elämä muuttui ekovuoden jälkeen. He palasivat osittain vanhaan elämäänsä, mutta eivät lähellekään sitä kulutusta, joka vallitsi ennen projektia. Kuka tahansa voi elää ympäristöystävällisemmin, eikä se tarkoita välttämättä jääkaapista ja vessapaperista luopumista.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Siiri Summanen
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Colin Beavanin kirjoittama Ekovuosi Manhattanilla (2009) on mukaansatempaava ja mielenkiinnon herättävä teos. Beavan kuvaa rehellisesti ja aidosti omat kokemuksensa ja huumori tuo keveyttä muuten asiapitoiseen tekstiin. Juuri tällaisilla teoksilla herätetään ihmisten huomio ja saadaan muutosta aikaan.
Heti kirjan alussa Beavan laittaa pohtimaan niinkin itsestään selvää asiaa, kuin niistäminen. ”Niistin kuolleeseen puuhun.” Tuskin kukaan kovin usein miettii niistäessään tuhonneensa osan ”maailman keuhkoista”. Kirjaa lukiessa huomasin huonon omantunnon kolkuttelevan TODELLA kovaa pääni sisällä. Kuinka huolettomasti ajelemme autoilla ja lentelemme etelään ajattelematta, mitä siitä seuraa tuleville sukupolville. Haluaako kukaan tehdä lapsia tähän maailmaan, kun tietää sen tuhoutuvan oman välinpitämättömyytemme ansiosta? Miksen tee asialle mitään, vaikka tiedän kuinka voisin toimia tai kuinka käy, jos en toimi? Olen kirjan luettuani elävä kysymysmerkki.
Projekti herättää minussa syvää kunnioitusta Beavania ja hänen perhettään kohtaan. Keskellä suurkaupunkia, lapsen kanssa ilman sähköä, vessapaperia, pakkausjätettä, autoa ja uusia tavaroita kuten vaatteita tai leluja, on mahtava saavutus. En tiedä, kykenisinkö siihen itse. Haluaisin kyllä, mutta riittäisikö tahdonvoimani ja usko siihen, että pystyn elämään niin?
Kirjan luettuani olen päättänyt vähentää tuhlaamistani niin, että todella mietin mitä tarvitsen. Haluaisin myös jossain vaiheessa elämääni kokeilla Ekovuosi Manhattanilla -projektin kaltaista kokeilua, en ehkä vuotta, mutta ainakin muutaman kuukauden. Sisälläni palaa halu vaikuttaa tämän maailman kohtaloon positiivisella tavalla, mutta tunnen itseni voimattomaksi ja pieneksi tässä suuressa maailmassa. Mitä minä voisin saada aikaan yksin? Tiedän, että voisin vaikuttaa ympärillä oleviin ihmisiin, mutta tyytyisinkö vain siihen? Haluaisin saada jokaisen ihmisen heräämään ja toimimaan tämän asian suhteen, mukaan lukien itseni. Ekovuosi Manhattanilla -teoksen pitäisi olla nykypäivän Tuntematon sotilas, joka jokaisen tulisi lukea ja miettiä ”mitä sinä siis aiot tehdä?”
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Jenna S
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Colin Beavanin kirja ”Ekovuosi Manhattanilla” (Otava, 2010) käsittelee ajankohtaisia, mutta samalla polttavan kiperiä kysymyksiä ilmastonmuutoksesta. Kirjassa keskitytään Beavanin tekemään kokeeseen, jonka tavoitteena on pyrkiä elämään vuoden ajan perheensä kanssa niin, että ympäristön kuormitus olisi mahdollisimman vähäistä. Helppoa se ei kuitenkaan ole, vaan Beavan joutuu kokemaan takaiskuja ja karvaita pettymyksiä. Beavan kokee ilmastonmuutoksen lisäksi tärkeäksi asiaksi myös esimerkiksi eläinten oikeudet. Kirja pyrkii avaamaan ihmisten silmät karuun totuuteen ja välittämään viestiä, että jokainen voi vaikuttaa omilla valinnoillaan.
Kirja kertoo ilmastonmuutoksesta erittäin kattavasti, mutta se syntyi pitkän ja monivaiheisen prosessin kautta. Beavan jakoi kokeensa erilaisiin vaiheisiin, joista ensimmäinen vaihe olisi elää tuottamatta jätteitä. Toisessa vaiheessa matkustus tapahtuisi vain hiilipäästöttömästi. Kolmosvaiheessa pyrittäisiin ruokavalioon, joka aiheuttaisi vähiten ympäristövaikutuksia. Loput vaiheet sisältäisivät mahdollisimman vähän ympäristövaikutuksia kulutustottumuksissa ja kotitaloustoimissa, kuten lämmityksessä, sähkössä, vedenkäytössä ja saastuttamisessa. Kirjassa Beavan nostaa myös esiin kaksi tärkeää näkökantaa, sekä filosofisen että uskonnollisen. Filosofisen näkemyksen mukaan ympäristö tulisi asettaa etusijalle. Uskonnollinen ajattelutapa taas suosii kiitollisuutta ja kannattaa tuhlaamattomuutta. Tärkeän faktatiedon lisäksi kirjaa on maustettu juuri sopivasti huumorilla ja henkilökohtaisilla kokemuksilla.
Colin joutuu vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa luopumaan projektin vuoksi monista asioista, kuten esimerkiksi televisiosta, hissistä sekä noutoruoasta. Aluksi muutos on suuri ja tuntuu vaikealta. Esiin nousee myös paljon kiperiä, mutta arkipäiväisiä kysymyksiä. Yhtenä esimerkkinä se, että mihin ihminen niistää nenänsä? Alun vaikeuden myötä Beavan kuitenkin huomaa myönteiset vaikutukset ja muistaa, miksi hän ryhtyi prosessiin, välillä aina unohdettuaan todellisen päämääränsä. Sen sijaan, että hän katsoisi televisiota, hän keskustelee ja viettää paljon enemmän laatuaikaa perheensä seurassa. Hän saa osakseen myös suurta arvostusta, sillä onhan hän ryhtynyt niin sanotuksi ”ekosankariksi”.
Ilmastonmuutos on herättänyt monissa kauhua ja ihmetystä. Beavan nimeää ilmastonmuutosta aiheuttavaksi kahdeksi suurimmaksi tekijäksi fossiilisten polttoaineiden käytön sekä maapallon metsien hävittämisen. Ilmastonmuutoksella on aluksi joitakin positiivisia vaikutuksia, mutta suurimmaksi osaksi ne ovat kaikki negatiivisia. Kirja kertookin faktoja, mitä ilmastonmuutos pahimmillaan voi saada aikaan. Niistä esimerkkinä malariaepidemiat, monsuunisateet, ennennäkemättömän voimakkaat ja usein toistuvat pyörremyrskyt sekä merenpinnan nousu, joka aiheuttaa laajoja tuhoja ihmisten asuinalueilla. Seuraukset eivät kohdistu pelkästään ihmisiin, vaan myös esimerkiksi jääkarhut, kuten monet muutkin lajit, kärsivät ihmisten ympäristönvastaisesta toiminnasta. Ihmiset polttavat liikaa fossiilisia polttoaineita, josta monien vaiheiden jälkeen seuraa jäätiköiden sulamista, jolloin jääkarhut eivät saa ruokaa ja hukkuvat tai pahimmassa tapauksessa jopa syövät toistensa poikasia.
Kirjasta saa hyviä vinkkejä, miten itsekin pystyy toimimaan ekologisemmin. Beavan korostaakin sitä, miten jokainen pystyy vaikuttamaan omilla päätöksillään ja valinnoillaan. Beavanin mukaan on tärkeää oivaltaa, että täytyy muuttaa omia tekojaan ennemminkin kuin arvostella muita ja heidän valintojaan. Beavan myös todistaa, että oravanpyörästä, eli mielihyvän etsimisestä, on mahdollista irtautua. Loppujen lopuksi kyse on vain itsehillinnästä, kärsivällisyydestä ja tahdonvoimasta. Me kaikki voimme olla ”ekosankareita” ja edesauttaa maailman hyvinvointia, jos vain niin päätämme.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Suvi Arjoranta
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Newyorkilainen kirjailija Colin Beavan päättää elää vaimonsa ja pienen lapsensa kanssa vuoden ajan niin, että kuormittaisi mahdollisimman vähän ympäristöä. Keskellä Manhattania tämä osoittautuu hyvin vaikeaksi: ei minkäänlaisia päästöjä tuottavia kulkuvälineitä, ei pakattuja tuotteita tai noutoruokaa, ei pesuaineita, ilmastointia tai televisiota. Ja tämä kaikki on vai pieni osa siitä, mitä Colin joutuu ekovuotensa aikana miettimään.
Colin koettaa päästä irti kuluttamisen oravanpyörästä ja samalla saada itsensä miettimään, mikä tässä elämässä on tärkeää. Onko se joka aamu kahvilasta mukaan haettu kahvi kertakäyttömukissa vai television sijaan ajan viettäminen läheisten ihmisten kanssa? Miten yksi ihminen voisi valinnoillaan vaikuttaa tälläkin hetkellä vallitsevaan ilmastonmuutokseen?
Newyorkilaiset tuottavat neljä miljoonaa tonnia jätettä vuotta kohden, ja ruokapakkaukset muodostavat 20 % kiinteästä jätteestä. Kuinka paljon voisimmekaan vähentää jätemäärää, jos söisimme lähiruokaa! Lukiessani kirjaa ajatus tuntui hyvin yksinkertaiselta. Kuitenkin käytännössä täydellisen lähiruoan löytäminen voi olla hyvinkin työlästä. Raaka-aineet tulisi myös olla lähellä tuotettuja.
Ruokaostoksista pääsemmekin aiheeseen muovipussit, jota käsiteltiin myös kirjassa. Itse olen jo pienestä asti tottunut ajatukseen, että kauppaan mennessä otetaan omat kauppakassit mukaan. Muoviset kassit, joita kaupoissa myydään, on suunniteltu poisheitettäviksi. Miksi ne sitten valmistetaan materiaalista, joka on suunniteltu kestämään ikuisesti? Beavanin mielestä pitäisi verottaa muovikasseja tai rajoittaa niiden käyttöä, niin kuin joissakin maissa on jo tehty. Olen aivan samaa mieltä siitä, että muovikassien käyttö on turhaa ympäristön kuormittamista. Ihmettelen vain, miksi minullekin on niin vaikeaa sanoa kaupassa lause: “En tarvitse pussia.”
Päästöjä tuottavilla kulkuvälineillä liikkuminen tuottaa hirveästi hiilidioksidipäästöjä. Olen ylpeä siitä, että poljen lähes aina pyörällä kouluun ja valitsen hissin sijasta portaat. Oli hienoa huomata, kuinka Colin alkoi taksilla liikkumisen sijasta pyöräillä tai kävellä. Eikä kirjasta välittynyt kuva, että pyöräily olisi ollut kovin raskasta.
Kirjassa Colinille ja hänen perheelleen tuottivat eniten vaikeuksia pesuaineiden ja sähkön käytön lopettaminen sekä ilmastoinnin poistaminen. Nykypäivänä hyvin harvat ihmiset elävät ilman sähköjä ja sähkön käytön lopettaminen oli mielestäni jo vähän turhaa projektin kannalta, koska Colin kai itsekin ymmärsi, ettei niin voisi kuitenkaan elää Manhattanilla kovinkaan kauan. Töitä täytyi tehdä tietokoneella ja jokapäiväiseen elämiseen sähkö on lähes välttämätöntä. Pesuaineet voisi hyvinkin jättää pois, jos olisi aikaa liottaa likaisia vaatteita vedessä päivän ajan ja pyykätä aina itse perheen vaatteet ilman pesukonetta. Eihän aina ole ollut näin paljon elektroniikkaa, kaikkihan sen tietävät. Mutta nyt kun siihen on totuttu, on hyvin hankalaa elää ilman sitä.
Aivan kirjan alussa puhuttiin myös terveysongelmista, joita newyorkilaisten jätteitä kuljettavien rekkojen pakokaasut aiheuttavat. Joka neljäs New Yorkissa asuva lapsi sairastaa astmaa. Tämä pisti miettimään sitä, mitä aiheutamme tuleville sukupolville. Kohta lähes jokainen kärsii astmasta, ja myrkkykemikaalien määrän kasvaminen lisää myös muita sairauksia. Viimeisessä luvussa Colin kertoi veden kulutuksesta. Vuoteen 2025 mennessä kaksi kolmasosaa maailman väestöstä kohtaa vesipulan. Vuoteen 2050 mennessä tarvitsemme 80 prosentin lisäyksen vesivarantoihin voidaksemme kasvattaa ruokamme. Mistä aiomme saada tuollaisen määrän vettä?
Colin Beavan esitti ajankohtaisen asian kirjassaan mielenkiintoisesti ja käytännönläheisesti. Oli hienoa saada seurata vuoden ajan elämää, johon meidän jokaisen olisi hyvä pyrkiä. Jos saisimme vähennettyä jokainen kohdaltamme jätteitä edes jonkin verran, voisimme jo auttaa maapalloamme. On kuitenkin hyvin hankalaa pyrkiä tuollaiseen kuormittamattomuuteen, jonka Colin saavutti. Kirja sai kuitenkin miettimään, että kyllä vähempikin riittäisi. Ei tarvitsisi heti ensimmäiseksi luopua televisiosta ja sähköistä. Jos edes lyhentäisimme peseytymisaikaamme 15 minuutista kymmeneen, siitäkin pääsisi jo alkuun. Se ei heikennä elämänlaatuasi, mutta auttaa ympäristöämme. Kunpa vain saisimme jokaisen ajattelemaan näin. Itsellänikin on vielä hyvin paljon parantamisen varaa.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Ansku R
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Newyorkilainen kirjailija Colin Beavan päätti tehdä kokeen: hän yrittää elää turkiksia ja shoppailua rakastavan vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa vuoden ajan niin, että kuormittaisi mahdollisimman vähän ympäristöä. Perheen on luovuttava vähitellen kaikesta saastuttavasta mutta elämän toimeentulon takaavista asioista: autosta ja julkisesta liikenteestä, noutoruuasta, kertakäyttövaipoista, pesuaineista ja lopulta sähköstäkin. Kokemuksesta syntyi kirja, Ekovuosi Manhattanilla (Otava 2009), joka puhuu ilmastonmuutoksesta, ympäristövarojen liikakäytöstä ja monista muista ajankohtaisista aiheista, joihin me pystymme vielä vaikuttamaan.
Kohti vähemmän ympäristöä kuormittavaa elämäntyyliä perhe eteni rauhallisesti ja harkiten – esimerkiksi he vaihtoivat muoviin pakatun noutoruuan 400 kilometrin säteellä tuotettuun lähiruokaan. Beavanin perhe huomasi lähiruuan olevan terveellisempää ja paremman makuista kuin noutoruoka. Seuraava muutos olikin paljon suurempi; he luopuivat sähköstä vapaaehtoisesti, mikä toi lisää haasteita kuten pyykinpesun ja riittävän kylmän säilytyspaikan keksimisen herkästi pilaantuville elintarvikkeille kuten maidolle. Valaistukseen tarvittavan sähkön tuotti heidän ostamansa ympäristöystävällinen sähkönlähde, aurinkopaneeli, jonka he sijoittivat parvekkeelleen.
Mielestäni kirja on kirjoitettu äärimmäisen hyvin saamaan lukija pohtimaan omaa tuhlailevaa elämäntapaa ja -tyyliä. Aloin itsekin miettiä tapaani elää. Pystyisinkö minäkin tulemaan toimeen turhaan kuormittamatta ympäristöä, jos amerikkalainen suurkaupungin kasvattikin pystyi siihen? Suomalaisen lukijan näkökulmasta esimerkiksi taksista, noutoruuasta tai hissistä luopuminen ei tunnu varmaankaan niin ylivoimaiselta kuin amerikkalaisen. Mielestäni haasteellaan Colin Beavan saa uskomaan, että yksilö voi vaikuttaa ilmastonmuutoksen ehkäisyyn.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Linda Knapp
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Colin Beavan yrittää mahdotonta teoksessaan Ekovuosi Manhattanilla (engl. No Impact Man, suom. Soili Takkala, Otava 2009). Colin Beavan on kirjailija, joka ennen Ekovuosi Manhattanilla -kirjaa kirjoitti lähinnä historiateoksia ja tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa. Projektin jälkeen hän jatkoi ”Ekomiehenä” olemista ja kirjoittamista blogiinsa No Impact Man ja nettiyhteisöön No Impact Community. Projektin alkaessa hänen perheeseensä kuuluivat vaimo Michelle, tytär Isabella ja koira Frankie.
Ekovuosi Manhattanilla -projektin idea on elää vuosi tuottaen niin vähän kasvihuonepäästöjä kuin mahdollista. Mistä on helppo luopua, mistä lähes mahdotonta? Beavanin idea on edetä projektissa askel kerrallaan, aloittaen oletettavasti helpoimmista kohteista, päätyen radikaaleimpiin ja haasteellisimpiin. Alussa lähtevät TV ja pahviset kahvikupit, lopussa eletään jo ilman sähköä lähiruuan voimalla. Kirjan ehdoton päähenkilö on Colin Beavan itse, mutta perheenjäsenet ovat lähes yhtä tärkeässä roolissa. Esimerkiksi alussa ongelmaksi muodostuu Isabellan vaippojen tuottama jätevuori, jolloin on siirryttävä kestovaippoihin.
Kirjan teemana on ekologinen ja päästötön elämäntapa sekä miten elää paremmin itsensä kannalta. Sen lisäksi, että ihmiset elämäntavoillaan myrkyttävät ja tuhoavat maapallon, he myös itse kärsivät omista valinnoistaan esimerkiksi ympäristönsaasteiden aiheuttamien sairauksien muodossa. Teoksessa Beavan oivaltaa, että on mahdollista vähentää saasteen ja jätteiden määrää massiivisesti, mutta siihen vaadittaisiin kaikkien panosta. Yksinkertaisilla ja pienilläkin teoilla voi jo vaikuttaa. Esimerkki tällaisesta on kertakäyttöisten kahvikuppien käytön lopettaminen.
Kirja herättää paljon ajatuksia sitä lukiessa. Mitä minä voisin tehdä ympäristön vuoksi? Onko asioita, joita voisin tehdä toisin ja saada muutkin käsittämään, että maapallo ja ympäristömme tuhoutuu?
Ihmisten tuottamien saasteiden määrästä ja vaikutuksista oli annettu hyviä ja konkreettisia esimerkkejä. Näin globaalit ongelmat eivät jääneet kaukaisiksi höpöttelyiksi, vaan lukiessa oikeasti ymmärsi, mistä on kyse. Monet Colin Beavanin teoista olivat niin yksinkertaisia ja helppojakin, että niitä voisi noudattaa ja soveltaa omaan elämäänsä. TV:n ja muut laitteet voi sulkea, kun niitä ei tarvitse, veden kulutusta voi tarkkailla ja lähiruokaa voi suosia, Suomessa etenkin kesäisin. TV:n sulkeminen ei ole välttämättä vain ympäristöteko, vaan voi pohtia, ovatko kaikki tosi-TV –ohjelmat ja saippuasarjat niin tärkeitä ja välttämättömiä, että istuu TV:n ääressä tuntikausia sen sijaan, että voisi viettää saman ajan perheen tai ystävien kanssa. Kummasta tulet onnellisemmaksi?
Kirjan aihe on ajankohtainen ja tärkeä. Uskon, että Colin Beavan on onnistunut herättelemään ihmisiä. Maapallo on vaarassa nyt, eikä sadan vuoden päästä. Amerikkalaisten tuottamista jätevuorista kerrotaan uskottavasti, ja itseäni ainakin kauhistutti tieto, että amerikkalaiset tuottavat kiitospäiväkuukauden aikana matkustamisen takia suuremmat kasvihuonepäästöt kuin suomalaiset ja irlantilaiset yhteensä koko vuonna.
Vaikka Ekovuosi Manhattanilla on romaani, ja sen tarkoitus on kertoa ihmisille tärkeästä asiasta ja samalla viihdyttää, en voinut ajoittain olla ajattelematta, että Colin Beavan taitaa olla historiallisten faktaopusten kirjoittaja. Välillä kirja jäi hieman jumiin analysointiin ja pohdintaan, eikä juoni edennyt. Olisin myös kaivannut lisää tietoa, kuinka paljon hiilipäästöjä Beavan oikeastaan jätti tuottamatta. Kuten jo edellä olen maininnut, esimerkit olivat hyviä, mutta tässä asiassa olisi ollut oleellista tehdä laskelma ja kertoa säästöt, koko vuodelta tai yksittäisestä vaiheesta, kuten matkustamisesta hiilijalanjälkeä suurentamatta. Kuinka paljon hiilipäästöjä jää syntymättä, jos jokapäiväisen työmatka-ajon sijaan vaihdat polkupyörään? Sen lisäksi, että säästöjä ei synny, pyöräilystä tai kävelemisestä saa hyötyliikuntaa, jonka avulla Beavan pudotti muutaman kilon projektin aikana ilman sen suurempaa yrittämistä.
Suomen näkökulmasta ajatellen kirjassa käsitellyt ongelmat eivät ole kaikki samanlaisia meille kuin juuri amerikkalaisille. Täällä olisi talvisin lähes mahdotonta löytää keino lämmittää kotinsa ilman kasvihuonepäästöjä tai liikkua pitkiä matkoja ilman autoa. Toisaalta Suomessa junayhteydet ovat ilmeisesti paremmat kuin USA:ssa, eikä täältä lopu puut vielä pitkään aikaan, jos ikinä. Globaali huoli maapallon huonosta tilasta ja kohtelusta on kuitenkin yhteinen.
Kokonaisuudessaan Colin Beavanin teos oli hyvä ja ajatuksia herättävä paketti, jonka lukemista suosittelen kaikille ympäristöasioista kiinnostuneille. Kirjasta voi löytää inspiraatiota omaan elämäänsä ja myös, miten tehdä näitä muutoksia pilaamatta sosiaalisia suhteitaan. No Impact Communityn tämänhetkisestä toiminnasta en löytänyt tietoa, mutta aatehan elää ikuisesti.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Eveliina Puhalainen
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Nimensä mukaisesti Colin Beavanin kirjoittamassa Ekovuosi Manhattanilla -kirjassa kerrotaan, kuinka Colin ja hänen kolmihenkinen perheensä selviää vuodesta Manhattanilla kuormittamalla ympäristöä mahdollisimman vähän. Kirjassa Colin kertoo projektin etenemisen lisäksi projektin helppouksista ja vaikeuksista. Kirjassa kerrotaan myös miten muut ihmiset suhtautuvat heidän projektiinsa. Colin on sijoittanut kirjaan paljon mielenkiintoisia faktoja ja omia mielipiteitään maapallosta ja ilmastonmuutoksen estämisestä.
Olin kuullut kyseisestä kirjasta jo aiemmin, mutta en ollut ehtinyt lukea sitä. Kirja vaikutti mielestäni alun alkaen todella mielenkiintoiselta, mutta silti se yllätti minut positiivisesti, sillä olin kuvitellut sen olevan vain romaani, jossa joku mies kertoo kokemuksistaan. Faktat ilmastonmuutoksesta toivat paljon väriä ja kiinnostavuutta kirjaan. Ne loivat myös tuntuman, että en lukenut kirjaa turhaan, vaan että todella opin paljon uutta ja hyödyllistä. Faktoista sai siis todella paljon lisätietoa ilmastonmuutoksesta. Ne auttoivat ymmärtämään myös kirjaa paremmin.
Kirjaa oli mukava lukea, koska Colin kertoi myös projektin epäonnistumiset ja lipsahdukset. Se toi kirjaan rutkasti lisää uskottavuutta ja aitoutta. Jos kaikki olisi ollut helppoa ja olisi käynyt vaivatta, monet varmasti epäilisivät projektin todellista toteutumista. Colin kertoi hieman myös omasta elämästään ja perheestään. Nämä asiat eivät olleet oleellisia kirjan pääidean kannalta, mutta ne toivat mielestäni mukavaa vaihtelevuutta. Näiden tietojen avulla sai edes hieman käsitystä, millainen ihminen on tämän kyseisen projektin takana.
Kirja on jaettu yhdeksään lukuun, joissa jokaisessa oli pääaiheena yksi lohko ympäristön suojelusta (esimerkiksi sähkönkulutus tai lähiruoka). Luonnollisesti Colin siis kertoi pääosin siitä, mikä oli kappaleen pääaiheena. Pidin tästä jaottelusta kovasti, koska se helpotti faktojen käsittelyä ja ymmärtämistä lukiessa. Faktat jäivät myös paremmin mieleen, kun yhden aihealueen faktat tulivat kerralla ja niitä pystyi vertailemaan keskenään.
Miinuksena kirjassa oli joidenkin asioiden turha pitkittäminen. Tästä syystä välillä tuntui, ettei kirja etene ollenkaan. Kirjassa oli myös kohtia, joista itse olisin ehkä halunnut lukea enemmänkin, mutta tiedot saattoivat jäädä todella vähäisiksi.
Kirjaa lukiessani ajatukseni ilmastonmuutoksen estämisestä muuttui todella merkittävästi. Ennen lukemista olin ajatellut, että se olisi helppoa. Olin ihmetellyt miksei kaikki vain sammuta turhia valoja ja käytä kangaskasseja muovipussien sijaan. Kirjan luettuani kuitenkin ymmärsin, kuinka vaikeaa oikeasti on olla kuormittamatta Maata. Sain kuitenkin paljon hauskoja ideoita, miten voin edes vähän pienentää omaa hiilijalanjälkeäni. Esimerkkinä ensimmäisenä tulee mieleen vanhan hillopurkin käyttäminen kahvikuppina kahviloiden pahvimukien sijaan.
Välillä lukiessa tulin ahdistuneeksi siitä, miten huolestuttava maapallon tilanne on. Välillä taas tunsin kovaa halua pystyä itse vaikuttamaan ilmastonmuutokseen ja kokeilla jotakin ekovuoden kaltaista. Tämä tulee kuitenkaan tuskin toteutumaan, sillä nyt kun olen lukenut kirjan kokonaan, ymmärrän kuinka vaikeaa se tulisi olemaan ja kuinka paljon se rajoittaisi elämääni.
Kaiken kaikkiaan kirja oli mielestäni hyvä ja voisin suositella sitä muillekin luettavaksi, jos on yhtään kiinnostunut ympäristöstä ja varsinkin sen suojelusta. Kirja opettaa hauskalla tavalla ja auttaa ymmärtämään kuinka huolestuttava ilmastonmuutos todella on.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Elina U
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Colin Beavenin kirja Ekovuosi Manhattanilla (2007) kertoo tavallisen tallaajan ideasta muuttua ekomieheksi ja ottaa askel kohti parempaa maailmaa sekä tulevaisuutta.
Beaven asuu New Yorkissa, Manhattanilla, vaimonsa Michellen, tyttärensä Isabellan ja koiransa Frankien kanssa. He elävät tavallista newyorkilaisen perheen elämää: töitä, viliseviä autoja, hissejä, noutoruokaa, kahvia, paljon ihmisiä... Jokin kuitenkin saa Beavenin ajattelemaan heidän ja muiden newyorkilaisten ihmisten epäekologista elämäntapaa ja niinpä hän haluaa aloittaa vuoden mittaisen projektin, jossa tavoitteena on eläminen ympäristöä mahdollisimman vähän kuormittaen.
Vuosi ilman muovia, hissejä, matkustamista ja muita elämän ”perusasioita” tuntuu erittäin hankalalta jo ajatuksen tasolla, mutta entä toteutus? Ekovuosi Manhattanilla kertoo hauskalla tavalla, kuinka moniin arkipäivisiin, mutta ajattelemattamme erittäin epäekologisiin, asioihin on usein toinen vaihtoehto. Tarvitaan vain vähän viitseliäsyyttä ja yritystä. Kirjan pääteemoina voidaankin nähdä ekologisen valistamisen ohella kirjoittajan pohdinta siitä, onko yhdellä ihmisellä vaikutusvaltaa, kuinka maailmaa tulisi muuttaa parempaan ja millainen on parempi maailma. Kirja ei lokeroidu pelkkään ekologiseen valistamiseen ja Beavenien perheen elämän seuraamiseen, vaan myös kirjoittajan syvään filosofiseen pohdiskeluun elämän eri osa-alueisiin liittyen, ei vain ympäristöön.
Ekovuosi Manhattanilla -projektin edetessä voi huomata kirjoittajan, Colin Beavenin, sekä hänen vaimonsa Michelle Beavenin arvostusten kohteiden ja maailmankuvan muuttuvan. Suhde tavaroihin muuttuu ja ihmissuhteet korostuvat. Kuinka kiireistä nykyelämä onkaan? Milloin unohdimme, kuinka tärkeää on istua aloilleen ja nauttia läheisten läsnäolosta? Kirja korostaa monessa kohtaa sosiaalisten suhteiden tärkeyttä kertakäyttöisten tavaroiden ja huvien sijasta sekä sisältää paljon Beavenin omia pohdintoja hyvästä elämästä ja lainauksia muiden viisauksista tai eettisistä lausunnoista.
Ekovuosi Manhattanilla ei ole oppikirja siitä, kuinka tulisi elää ollakseen hyvä ihminen. Se on muistus, että jokainen voi tehdä jotakin. Ei deodoranttia tarvitse välttämättä vaihtaa kotitekoiseen soodalitkuun, mutta jokainen voi varmasti käydä kaupassa kangaskassi mukanaan ostamatta kertakäyttömuovipussia. Muutos lähtee pienistä teoista.
Itse lukijana olen vannonut aina kaunokirjallisuuden nimiin ja rehellisesti sanoen en ole koskaan edes miettinyt vaihtavani genreä näin radikaalisti, mutta olen iloinen, että kokeilin jotakin uutta. Ekovuosi Manhattanilla osoitti, että jokainen voi tehdä jotakin muutoksen hyväksi. Kauniit ajatukset eivät vielä pelasta maailmaa, vaan on katsottava peiliin ja aloitettava muutos siitä, mistä se on helpoin: omasta itsestään.
Kirja antoi ajattelemisen aihetta. Varsinkin tietoiskut, joita Beaven oli sisällyttänyt kirjaan valtavat määrät eri aiheisiin liittyen, avasivat silmäni karulle totuudelle. Epäkohtia on niin paljon, että meidän täytyy välittömästi alkaa muuttaa niitä. Itsekin pidän vihreitä arvoja tärkeänä ja ajattelen tulevaisuutta, mutta lukiessani tajusin, että jos haluan asioiden muuttuvan, on minun tehtävä sen eteen jotakin.
”Takerruin kysymykseen, olisinko minä sellainen ihminen, joka voisi vaikuttaa. Lopulta olen oivaltanut tämän vuoden aikana, että se oli väärä kysymys. Todellinen kysymys on se, olenko minä sellainen ihminen, joka haluaa yrittää."
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: nimim. M Lyseolainen
Kirja: Colin Beavan, Ekovuosi Manhattanilla
Newyorkilainen kirjailija Colin Beavan kertoo kirjassaan ”Ekovuosi Manhattanilla” (No Impact Man, 2009) humoristisella mutta paljon mietteitä ja huolta herättävällä tavalla hänen vaimonsa ja pienen tyttärensä kokeilusta elää vuosi mahdollisimman ekologisesti. Tämä tarkoittaa luopumista monista arkielämää helpottavista asioista, mutta se tuo loppujen lopuksi paljon hyvääkin elämään.
Perheen muutos alkaa pienistä asioista. Autoilun ja taksien sijasta he alkavat kulkea pyörällä ja kävellen paikasta toiseen. Myös hissi vaihtuu portaisiin. Jätteen vähentämiseksi on luovuttava mm. noutoruoasta, kertakäyttövaipoista ja kaikesta, mikä myydään pakkauksissa. Valmisruoka vaihtuu maukkaammaksi ja terveellisemmäksi lähiruoaksi, joka on tuotettu alle 400 kilometrin päästä kotoa. Ennen illat täyttäneen television katselun loppuminen jättää aikaa yhdessäoloon ja keskustelemiselle. Projektin edetessä he päättävät luopua myös sähköstä, mikä aiheuttaakin ehkä eniten järjestelemistä ja ongelmia.
Beavanin mukaan ihmisen on vaikea luopua vanhoista tavoista ja tottumuksista. Itse muutoksen toteuttaminen voi olla jopa helpompaa. Ei se kuitenkaan niin helppoa ole, että ongelmilta vältyttäisiin. Perhe selviytyi niistä yhteisvoimin, mikä vahvisti huomattavasti myös parisuhdetta. Positiiviset seuraukset, kuten ”lisääntynyt” aika perheen ja ystävien kanssa, yöunien pidentyminen, energisempi olo, stressin väheneminen ja laihtuminen, auttoivat jaksamaan projektissa eteenpäin.
Muutos ekologiseen elämään saa Beavanin pohtimaan vaikeita kysymyksiä, kuten ”Mikä on elämän tarkoitus?”. Hänen mukaansa nykypäivän ihmiset raatavat yli kymmentuntisia työpäiviä, jotta he tienaisivat rahaa tavaroiden ja noutoruoan ostamiseen. Rikki menneitä tuotteita ei korjata, vaan aina ostetaan uusia ja näin kuormitetaan ympäristöä entistä enemmän. Ihmiset ovat ikään kuin juuttuneet kierteeseen, josta on vaikea päästä pois. Elämä menee tavaran ja omaisuuden tavoitteluun, joiden avulla ajatellaan saavutettavan onnellisuus. Todellisuudessa masentuneiden ihmisten määrä kasvaa koko ajan.
Beavan kuvaa niin todentuntuisesti perheensä arkea, että se tempaisee lukijan mukaansa ja saa hänet samaistumaan tarinaansa. Faktatiedot ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista pistävät lukijan todella miettimään, mitä ilmastonmuutos tuo tullessaan ja kuinka paljon ihmiskunnan on vähennettävä päästöjään, jotta ilmastonmuutosta olisi mahdollista hidastaa.
Kirjaan oli melko hankala päästä alussa kiinni, sillä se jäi ”paikoilleen”. Kiinnostus kuitenkin heräsi, kun perhe alkoi tehdä konkreettisia muutoksia elämässään. Mietin jossain vaiheessa jo kirjan vaihtamista, mutta jälkeenpäin ajateltuna olen tyytyväinen, etten jättänyt sitä kesken. Kaikkien pitäisi lukea tämä teos!
Kirja herätti paljon ajatuksia itsessäni. Se sai minut todella miettimään omaa toimintaani ja ylipäänsä ilmastonmuutosta uudesta näkökulmasta. Aloin pohtia keinoja, joita voisin soveltaa omaan elämääni, sillä haluan pienentää hiilijalanjälkeäni. Olen kylläkin aina ollut aika säästäväinen ja tarkka luonnon suhteen, mutta aina löytyy jotain parannettavaa. Kaikilla ei ole välttämättä mahdollisuutta muuttaa elämäänsä yhtä ekologiseksi kuin Beavanin perhe teki, mutta jo pienetkin teot ja muutokset auttaisivat hidastamaan ilmastonmuutosta, tietenkin edellyttäen, että kaikki maailmassa tekisivät niin. Myös poliittisella puolella tarvitsee tehdä päätöksiä mahdollisimman nopeasti, jotta jälkipolvillekin jäisi samanlaiset mahdollisuudet elämään ja hyvinvointiin kuin meilläkin on.
Foer, Jonathan Safran: Eläinten syömisestä
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Lotta Janhunen
Kirja: Jonathan Safran Foer, Eläinten syömisestä
Jonathan Safran Foerin Eating Animals (Eläinten syömisestä) julkaistiin vuonna 2009, ja sen suomenkielinen käännös ilmestyi vuonna 2011. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Jonathan_Safran_Foer)
Eläinten syömisestä käsittelee (tässä teoksessa lähinnä) Yhdysvalloissa harjoitettua tehotuotantoa ja sen vaikutuksia eläimiin, ihmisiin ja ympäristöön. Se antaa lukijalle myös katsauksen maatilojen ja tuotantomenetelmien kehittymisestä nykyisen kaltaiseen tehotuotantoon. Johathan Safran Foer käsittelee kirjassaan erikseen eri tehotuotannon menetelmiä, niin tehokalastusta, munantuotantoa kuin sianlihan tuotantoakin. Tehotuotanto on tehnyt eläimistä hyödykkeitä. Monet ihmiset kyllä tiedostavat tehotuotannon käyttämät julmuudet osittain, mutta haluavat unohtaa ne. Unohdamme, että eläimet ovat kaltaisiamme tuntevia otoksia.
Tehotuotantotilat ovat keskittyneet muutamien suuryritysten omistukseen, joiden pääasiallinen tavoite on tahkota rahaa, ja valitettavasti tämä tapahtuu usein eläinten kustannuksella. Sen lisäksi, että tehotuotanto on julmaa, se aiheuttaa suuria päästöjä, tuhoaa viljelykelpoista maapinta-ala ja kohtelee työntekijöitään ihmisoikeuksien vastaisesti. Tämän lisäksi tehotuotettu eläimen liha voi olla terveysriski, sillä eläimiä usein ruokitaan rehuilla, jotka sisältävät valtavat määrät erilaisia antibiootteja, jotka taas voivat lihan mukana siirtyä ihmiseen.
Teos pohtii eläinten syömistä monipuolisesti eri näkökulmista. Kirjassa kuuluu niin vegaanien, teurastajien, vegaaniteurastajien, pientilallisten kuin itse kirjailijankin ääni. Teos sisältää paljon faktatietoa ja erilaisia näkökulmia, jotka pistävät lukijan pohtimaan omia ruokatottumuksiaan ja lihan tuotannon sekä kalastuksen varjopuolia. Kirjassa ei kuitenkaan lytätä täysin lihankasvatusta, vaan siinä esitetään myös pientilallisten puolesta puhuvia argumentteja.
Eläinten syömisestä on hyvin kirjoitettu, faktoihin perustuva eettinen pohdinta eläinten syömisestä ja sen vaikutuksista yksilöön, yhteisöön ja koko maapalloon. Ruoka yhdistää meitä kaikkia. Suurin osa meistä käyttää päivittäin munia, maitotuotteita, lihavalmisteita ja monia muita eläinkunnantuotteita, mutta kuinka usein todellisuudessa tulee miettineeksi, miten tai mistä käyttämämme tuotteet päätyvät lautasillimme? Eläinten syömisestä antaa hyvän katsauksen tämän päivän lihantuotannon kamaluuksiin, ja haastankin jokaisen eläinkunnantuotteiden kuluttajan lukemaan teoksen ja pohtimaan lihantuotannon ja oman syömisensä perimmäisempiä syitä!
Fossey, Dian: Sumuisten vuorten gorillat
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Janette Janatuinen
Kirja: Dian Fossey, Sumuisten vuorten gorillat
Kirja-arvosteluni on Dian Fosseyn kirjoittamasta "Sumuisten vuorten gorillat" -kirjasta. Hän kertoo 13 vuoden pituisesta ajanjaksosta, jonka hän vietti Virungavuorilla asuvia gorilloja tutkien ja suojellen. Dian Fosseyn työn ja kirjan tulos on kuin herätys ihmisille tästä(kin) uhanalaisesta, määrältään vähenevästä lajista.
Kirja opettaa tutustumaan gorillan tapoihin, tunteisiin ja käytökseen. Yleiskäsitykseni gorilloista muuttui koko ajan kirjaa pidemmälle luettaessa. Gorillat eivät olekaan vihaisia ja vaarallisia, vaan ystävällisiä ja lempeitä jättiläisiä.
Ajoittain Dian Fossey kuvaili niin viidakkoa kuin gorilloita erittäin tarkasti ja mielenkiintoisesti. Välillä jäin kuitenkin kaipaamaan lisää määrittelyä tiettyjen hetkien äänistä, näyistä, hajuista ja tunteista. Kirjan valokuvat ja kuvatekstit auttoivat kuitenkin samaistumaan viidakossa elämiseen. Vaikka en kirjaa aloittaessa odottanut valokuvia, jäin kuitenkin kaipaamaan niitä enemmän. Valokuvat olivat mielestäni mielenkiintoisimpia. Vasta niissä näki Fosseyn työn tuloksen; hän ei vain kiikareiden kautta tutkinut gorilloja muistiinpanoja tehden, vaan oli kuin yksi gorilloista. Hellyttävät kuvat saavat lukijan inspiroitumaan ja arvostamaan Fosseyn työntekoa.
Välillä tätä päiväkirjamaista kirjan tarinaa oli vaikea seurata. Jokainen luku koostuu eri aiheesta eikä aina mennä kronologisessa järjestyksessä. Esim. eräässä luvussa hän kertoo Banjo-nimisen gorillan aikuiselämästä, sen jälkeen Banjon nuoruudesta ja lopuksi kuolemasta. Kirjassa tuli myös paljon vastaan latinankielisiä lajinimiä sekä eri ihmisten ja eläinten nimiä joita oli mahdoton muistaa.
Kirja oli mielenkiintoinen ja opettava. Ilman Fosseyta meillä ei ehkä olisi vieläkään tietoa näistä gorilloista, saati koko lajia jäljellä. Suosittelen kirjaa eläimistä kiinnostuneille sekä Avara-luonto ohjelman katsojille. Tämä lukukokemus sai minut myös kiinnostumaan kirjasta tehdystä elokuvasta.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Ina Vasko
Kirja: Dian Fossey, Sumuisten vuorten gorillat
Sumuisten vuorten gorillat on tohtori Dian Fosseyn 1983 valmistunut koskettava matkakertomus, joka kuvaa hänen kenttätutkimustaan Afrikassa Ugandan, Zairen ja Ruandan alueille sijaitsevilla Virungavuorilla. Hän on ollut aina hyvin kiinnostunut gorilloista ja pääsee vihdoin unelmiensa matkalle tutkimaan tätä uhanalaista lajia, jonka viimeinen elinympäristö on kovaa vauhtia jäämässä salametsästäjien ja leviävän asutuksen uhriksi. Fossey perustaa Virungavuorten Parc des Volcans -nimiselle rauhoitusalueelle Karisoken tutkimuskeskuksen, jonka vaihtelevissa ja vaativissa olosuhteissa hän avustajiensa kanssa tarkkailee ja tekee erilaisia tutkimuksia ja kartoituksia gorilloista. Monista vastoinkäymisistä, takaiskuista ja surullisistakin tapahtumista huolimatta Fossey saa 15 vuotta kestävän kenttätutkimuksensa päätökseen ja saa näin paikkansa yhtenä maailman arvostetuimmista vuorigorillojen tutkijoista.
Fossey kuvaa kirjassaan hienosti ja yksityiskohtaisesti tutkimuskeskuksen tapahtumia ja gorillojen kanssa tekemäänsä työtä. Kirjaa lukiessaan saa selvän kuvan niin miljööstä, paikan ilmapiiristä kun Afrikan kulttuuristakin, sillä Fosseyn kirjoitustyyli on hyvin kuvaileva ja monipuolinen. Vaikka tekstiä kirjassa oli paljon, kiinnostava kerronta säilytti lukuinnon läpi kirjan.
Kappaleiden seassa oli useita kuvia gorilloista eri tilanteissa, leiripaikan henkilökunnasta ja itse Fosseystä gorillojen parissa. Ne antoivat lisäsäväystä kirjalle ja auttoivat saamaan hyvän kokonaiskuvan tapahtumista. Kuvien alapuolella olevat selostukset auttoivat liittämään ne kirjan eri tapahtumiin ja niistä sai hyvän kuvan siitä, millaista elämä todella Virungavuorilla oli. Kertomukset eri yksilöistä ja niiden selviytymistaisteluista oli kuvattu koskettavasti ja kuvat loukkaantuneista tai tapetuista gorilloista lisäsivät niiden vaikutusta luettaessa.
Kertomukset pomppivat vuodesta toiseen eri lukujen välillä, mikä ajoittain vaikeutti hieman tapahtumien tasalla pysymistä ja niiden aikajärjestyksen ymmärtämistä. Onneksi vuosiluvut ja tärkeimpien asioiden kertaaminen esimerkiksi gorilloiden sukusuhteista kerrottaessa, auttoivat säilyttämään jonkinlaisen kokonaiskäsityksen tapahtuma-ajoista ja niiden suhteista toisiinsa.
En löydä paljoa muuta kritisoitavaa kirjasta kuin sen, että välillä kuvaukset esimerkiksi pienistä ympäristön yksityiskohdista, niiden latinankielisin nimin ja kertomuksin niiden kasvusta ja tehtävästä olivat ehkä turhan tarkkoja kirjan juonen kannalta. Mutta toisaalta, kirja perustuu tositapahtumiin, tutkimuksiin ja niiden tuloksiin, joten ne kuuluvat sen tyyliin.
Mielestäni Dian Fosseyn syvä rakkaus gorilloihin ja niiden tulevaisuuden ensimmäiseksi asettaminen elämässään välittyvät hänen sydämellisistä toimistaan gorilloiden hyväksi. Fossey perusti kenttätutkimuskeskuksen ohella Karisokeen muun muassa erityisen salametsästäjien vastaisen partion, jonka tarkoituksena on tuhota ansoja, takavarikoida aseita ja mahdollisuuksien mukaan vapauttavat kiinnijääneitä eläimiä. Fosseyn perusti myös erään hänelle hyvin läheiseksi tulleen salametsästäjien kynsiin joutuneen gorillan mukaa rahaston, joka tukee vuorigorillojen suojelutyötä Parc des Volcansin alueella.
Lukukokemus sinänsä oli hyvin antoisa ja se herätti ajattelemaan luonnonvaraisten eläinten tulevaisuutta ja sitä, miten suuri uhka ihminen niille on. Kirjan lukeminen muutti asennoitumistani muun muassa eläinten tarhaukseen ja saalistukseen esimerkiksi niiden turkin tai hampaiden vuoksi. Fossey sai mielestäni ilmaistua asiansa ja huolensa vuorigorillojen ja muiden eläinten tulevaisuudesta hyvin, eikä siis ihmekään, että se on saanut huomattavaa suosiota ja kannatusta ympäri maailmaa ja kirjasta on julkaistu myös elokuva.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Valtteri Sillanpää
Kirja: Dian Fossey, Sumuisten vuorten gorilla
Dian Fosseyn omakohtaisista kokemuksista työstään vuorigorillojen parissa kertova kirja ”Sumuisten vuorten gorillat” oli taas pitkästä aikaa ensimmäinen lukemani kirja - ja vielä pidemmästä aikaa kirja, jonka jaksoin lukea loppuun asti. En olisi osannut arvata, että vuorigorillojen tutkiminen voisi olla yhtä mielenkiintoista kuin Fossey sen saa vaikuttamaan.
Fossey oli kiinnostunut Afrikasta ja teki sinne retken, jonka aikana hän näki ensimmäiset vuorigorillansa. Hän halusi palata takaisin tutkimaan niitä. Alun ongelmista huolimatta hän lopulta teki pitkän uran gorilloiden parissa.
Kummaa on, että jokapäiväisestä tutkimisesta huolimatta Fossey ehti kirjoittaa näinkin hyvän kirjan. Kirja on hyvin yksityiskohtainen latinalaisine nimineen ja maaston kuvauksineen, joita on kerrottu suunnilleen aina, kun vaihdetaan puheenaihetta. Ne eivät silti häiritse vaan tuovat lisätietoa muutoinkin todella tarkkoihin gorilloiden käyttäytymiskertomuksiin. Fossey kuvaa gorillojen käytöstä niin tarkasti, että on helppo aistia jokainen liike, minkä nämä hienot eläimet tekevät. Gorilloja tosiaan voi kutsua hienoiksi eläimiksi tämän kirjan luettuaan.
Fossey kunnioittaa gorilloja, mikä on hieno asia luonnon ystävälle. Hän tekee kaikkensa myös taistelussa salametsästäjiä ja myös karjapaimenia vastaan, jotka eivät uhkaa gorilloja suoraan mutta vaikeuttavat kuitenkin niiden elämää. On mukava lukea työlleen omistautuneen ihmisen ajatuksia, koska niissä on paljon totuutta.
Kirjan toisaalta ärsyttäviä puolia on se, että välillä on vaikea pysyä vuosilukujen kanssa perässä. Ensin käydään kymmenen vuotta erään ryhmän tarinaa ja sen jälkeen ollaan taas vuodessa 1963. Välillä myös esiintyi nimiä sen verran runsaasti, että oli hankala yhdistellä niitä oikeisiin paikkoihin.
Kirjan hyvä kuvitus auttaa myös hyvin pysymään kuvioissa mukana. Todella tarkat (vaikkakin mustavalkoiset) kuvat antavat hyvän käsityksen elämästä metsässä. Ilman näitä kuvia voisi monelle luultavasti tuottaa vaikeuksia muodostaa mielessään kuva gorillasta jossain metsän siimeksessä.
Mutta jos minäkin luin kirjan loppuun asti, se on sillä perusteella jo ihan lukemisen arvoinen. Fossey teki hienoa työtä gorillojen parissa ja toi tietoa, jota meillä ei ilman häntä olisi ehkä vielä tänä päivänäkään. Kiitos siitä.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Salla R.
Kirja: Dian Fossey, Sumuisten vuorten gorillat
Dian Fosseyn "Sumuisten vuorten gorillat" kertoo Fosseyn elämästä ja työstä Afrikassa Virungavuorilla, jossa hän vietti yli vuosikymmenen tutkien gorilloita. Fossey oli ollut todella kiinnostunut gorilloista jo ennen kuin hän sai työpestin Afrikasta ja kirjaa lukiessa huomaa hänen intohimonsa noita uljaita eläimiä kohtaan.
Pidin kirjasta todella paljon. Päiväkirjamainen selostus toimi mielestäni todella hyvin ja piti mielenkiinnon yllä. Kirjassa ei aina edetty aivan kronologisessa aikajärjestyksessä, mikä toi kirjasta perillä pysymiseen omanlaista haastetta, mutta hetken pohdinnan jälkeen palaset loksahtelivat paikalleen ja lukemista pystyi jatkamaan.
Arvostan Fosseyn työtä todella, ja se vaikutti ehkä osaltaan siihen, miksi pidin kirjasta niin paljon. Ilman hänen vuosien arvokasta työtään meillä ei ehkä olisi noin hienoa lajia enää jäljellä. Olen aina pitänyt gorilloista, mutta kirjan myötä sain niistäkin entistä lempeämmän ja ystävällisen kuvan.
Fossey käyttää todella tarkkaa kuvailua kirjassaan, mikä tuo siihen oman mielenkiintonsa, mutta ajoittain todella tarkat kuvailut ympäristöstä kaikkien latinankielisten nimien kanssa vain häiritsivät lukunautintoa. Toisaalta ne taas antoivat kirjalle yhden omalaatuisen piirteen, joka erottaa sen monista muista. Yllätyin suuresti myös siitä, että kirjasta löytyi niinkin paljon kuvia, jotka tukivat Fosseyn kuvailuja gorilloista ja leiristä. Oli myös mukavaa nähdä söpöjä gorilloja kuvattuna.
Luin kirjan ja katsoin vielä vertailun vuoksi elokuvaversionkin. Pidin enemmän kirjasta, sillä siinä tuntui pääsevän lähemmäs Fosseyn ajatusmaailmaa ja siitä Fosseyn intohimo lajin suojelemiseksi välittyi lukijalle vielä paremmin.
Kaiken kaikkiaan kirja oli todella hyvä ja nautin sen lukemisesta. Suosittelen kirjaa kaikille, joita aihe vähänkään kiinnostaa.
Grundström, Elina: Alkuperämaa tuntematon - kertomus Kiinan keisarista ja kenkätehtaan tytöistä
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Iiris Keskitalo
Kirja: Elina Grundström, Alkuperämaa tuntematon - kertomus Kiinan keisarista ja kenkätehtaan tytöistä
Elina Grundströmin kirja "Alkuperämaa tuntematon" (Tammi, 2002) kertoo kenkien valmistuksesta ja työoloista Aasiassa. Se kertoo myös globalisaatiosta ja siitä, miten se on vaikuttanut maailmankauppaan.
Kirjassa Elina Grundström ja valokuvaaja Yrjö Tuunanen matkustavat Kaukoidän eri maihin tutkimaan kengän valmistusta ja markkinointia. He matkustavat tapaamaan mm. taiwanilaista tehtaanomistajaa Jimmy Lieniä ja Lienin tehtaissa surkealla palkalla työskenteleviä naisia. Grundström haastattelee kirjassaan kenkien eri tuotantovaiheissa työskenteleviä ihmisiä ja vierailee heidän kotonaan.
Kirjan teksti on hyvin neutraalia asiatekstiä. Grundström kertoo asiat niin kuin ne ovat, kaunistelematta ja kauhistelematta. Kirja ei juuri ollenkaan vetoa lukijan tunteisiin, mitä olisi voinut odottaa, kun tällaisesta aiheesta on kyse. Kertomuksesta ei ole tehty dramaattista, eikä se sen takia herätä lukijassa kovasti tunteita. Kirja olisi voinut olla mielenkiintoisempi, jos se ei olisi ollut niin monotonisesti kerrottu. Tätä kirjaa voisi kuvailla enemmän oppikirjatyyliseksi kuin viihdelukemiseksi.
Alkuperämaa tuntematon on kuitenkin erittäin kattava lähteiltään. Kirjailija tulkitsee kenkien valmistusta monesta näkökulmasta haastattelemalla eri asemissa olevia ihmisiä ja tutkimalla heidän työskentelyään sekä elintapaansa. Grundström ei tuomitse kirjassaan mitään kenkien valmistukseen liittyvää, vaan kertoo olennaiset faktat ja antaa lukijan itse päättää, mitä mieltä asiasta on.
Teosta on helppo lukea aluksi. Se tuntuu mielenkiintoiselta ja teksti on helposti ymmärrettävää. Loppua kohden lukeminen muuttui huomattavasti vaikeammaksi. Alussa oli vielä helppoa pysyä kärryillä, kun vaikeita aasialaisia henkilöiden- ja paikannimiä ei vielä esiintynyt paljoa. Kirjan puolessa välissä alkaa jo sotkeutua nimien kanssa. Erilaisia sopimuksia ja yhdistyksiä, esimerkiksi SA 8000, ISO, SAI, WTO jne., on todella paljon. Ne on kirjassa selitetty, mutta niiden merkitykset unohtuvat melko nopeasti. Kirjan lopussa tällaiset
akronyymit vain lisääntyvät. Koko kirjan loppu oli puuduttavaa lukemista, koska se sisälsi enimmäkseen vain pitkäveteisiä tilastoja ja vuosilukuja.
Erilaiset kuvat Grundströmin ja Tuunasen matkoilta ovat miellyttävä lisä kirjaan ja auttavat havainnollistamaan tekstiä. Huono puoli kuvissa oli se, että usein niissä oli vain jokin pieni yksityiskohta tekstistä. Lukijaa olisi enemmän helpottanut kuvat suuremmista kokonaisuuksista, kuten tehtaista ja kirjassa esiintyvistä ihmisistä. Joidenkin sivujen reunoilla oli vihreitä "tietolaatikkoja", jotka sisälsivät ylimääräistä tietoa. Tietolaatikkojen sisältö oli valitettavan usein vaikeasti luettavaa eikä mitään kovin kiinnostavaa.
Grundströmin teos "Alkuperämaa tuntematon" on tiivis tietopaketti, joka sisältää kaiken oleellisen tiedon tuotteiden halvasta valmistuksesta ja työoloista Kaukoidässä. Kirja ei ehkä sovellu viihdelukemiseksi, mutta se on silti ajatuksia herättävä. Grundström saa lukijan pohtimaan omia arkipäiväisiä valintojaan. Kirja ei yritä syyllistää lukijaa, eikä yritä aivopestä lukijaa ajattelemaan tietyllä tavalla. Kirjan kauneus piilee siinä, että se huomaamatta esittää lukijalle eettisiä kysymyksiä, joita lukija voi itse jäädä pohtimaan.
Grundström, Elina: Musta orkidea
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: A.R.
Kirja: Elina Grundström, Musta orkidea
Kirjassaan "Musta orkidea" Elina Grundström vie lukijan mukanaan aina Borneon saarelle Indonesiaan saakka. Suomen orkideakerholta alkavan matkan tavoitteena on perehtyä mustaan orkideaan, ainoaan orkidealajiin maailmassa, jonka värityksessä on puhdasta mustaa (tosin epilogista selviää, että onkin olemassa toinen, vielä mustempi laji). Nimikkolajinsa lisäksi kirja käsittelee myös yleisesti orkideoita sekä niiden uhanalaistumisen taustalla olevaa Borneon ympäristökatastrofia.
Orkideoista tuli 1800-luvun myötä viktoriaanisen Englannin ylimystön keskuudessa suosittuja kasveja. Niistä maksettiin niin korkeita hintoja, että niitä kerättiin, vaikka työ oli hyvin vaarallista. Orkidea pysyi pitkään monille liian kalliina ja vaativana hoitaa, kunnes risteyttämisen ja kloonaamisen ansiosta ne yleistyivät 1990-luvulla jokaisen ulottuville. Tavallisissa kaupoissa myytävät perhosorkideat ovatkin kestäviä ja useimpia luonnonkukkia näyttävämpiä vaikkakin tuoksuttomia risteymiä, joista tuli 2000-luvulla maailman suosituimpia ruukkukukkia. Laboratoriokloonauksesta huolimatta luonnonorkideoita kuitenkin yhä kerätään ja myydään, nykyään laittomasti, sillä monien lajien myynti on täysin kielletty niiden harvinaisuuden vuoksi. Indonesia on jopa kieltänyt kokonaan kaikkien lajien maastaviennin. Salakuljetus on tosin silti helppoa, sillä tullivirkailijat eivät välttämättä tunnista orkideoita.
Salakuljetus ei silti ole suurin syy orkideoiden harvinaistumiseen. Vuonna 1996 Kalimantanin, Borneon Indonesian puoleisen alueen, eteläosissa käynnistettiin Mega Rice -niminen hanke, jonka tarkoituksena oli raivata suuret alueet suosademetsää riisiviljelmiksi. Riisin kasvattaminen ei kuitenkaan onnistunut, ja hankkeen lopputulemana oli vain turhaan sileäksi hakattua ja kuivatettua suota, josta tuli kansainvälinen murheenkryyni. Kun luonnonvarojen hallinnointi tämän jälkeen vielä siirtyi paikallistasolle, ryöstöhakkuut jalopuiden saamiseksi yleistyivät entisestään, ja lisäksi öljypalmuplantaaseille raivataan jatkuvasti lisää tilaa sademetsien kustannuksella. Juuri nämä Borneon suosademetsät olivat mustan orkidean tyypillistä elinympäristöä. Orkidea on kuitenkin vain yksi esimerkki lajeista, jotka uhkaavat kadota sademetsien mukana. Eivätkä Borneon ympäristökatastrofin vaikutukset rajoitu vain niihin lajeihin, vaan sillä on vaikutusta koko maapalloon.
Vuonna 1997 El Niño -sääilmiön voimistama kuivuus sai Mega Rice -alueen ojitetut suot palamaan. Tulipalot syttyvät uudelleen kuivina kausina palaen myös syvällä turpeessa niin, ettei niitä pystytä sammuttamaan, leviten kaikkialle Kaakkois-Aasiaan ja pilaten hengitysilman. Soiden kasvihuonekaasupäästöt ovat valtavat: kahtena ensimmäisenä vuonna, jolloin tulipalot olivat pahimmillaan, hiilidioksidipäästöt olivat yli kolmikymmenkertaiset koko Suomen vuosittaisiin päästöihin verrattuna. Vaikka Mega Ricen ennallistamiseen on syydetty paljon rahaa eri tahoilta, mitään merkittävää ei ole saatu aikaan. Rahat valuvat hukkaan, kun byrokratia, korruptio ja kyvyttömyys päästä sopuun maakaavoituksesta estävät toimeen ryhtymisen ja öljypalmuviljelmät leviävät nopeammin kuin ennallistamishanke. Sen sijaan hakkuut ovat jo leviämässä Papualle, missä Borneon tragedia uhkaa toistua, kun turvemaata ja sademetsää suunnitellaan muutettavan ruoka- ja energiaviljelyksiksi.
Grundström kertoo mielenkiintoisesti ympäristöongelmista yhdistämällä ne orkideoiden kohtaloon. Hän ei usko pieniin tekoihin vaan ajattelee, että ilmastonmuutokseen pitäisi tarttua suurten, Borneon katastrofin kaltaisten ongelmien kautta. Kirja ei ole lainkaan raskaslukuinen tai vaikeasti ymmärrettävä, ja tarinamuoto tekee siitä helpon seurata. Ennen kaikkea kirja on hyvin informatiivinen ja antaa hyödyllistä tietoa ilmastonmuutoksen kaltaisesta tärkeästä asiasta, joka koskettaa meitä kaikkia.
Hirvonen, Elina: Kun aika loppuu
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Minka Niemelä
Kirja: Elina Hirvonen, Kun aika loppuu
Elina Hirvosen romaani ”Kun aika loppuu” kertoo tarinan vastuusta, vanhemmuudesta ja elämän kysymyksistä. Teksti on kirjoitettu todella selkeällä kielellä ja jämäkästi. Tästä tykkäsin todella paljon. Lukija joutuu kirjaa lukiessaan miettimään asioita eikä saa välttämättä vastauksia kaikkiin kirjan herättämiin kysymyksiin.
Kirja antaa lukijan ajatella itsenäisesti, mikä on joissain kohdissa todella vaikeaa, sillä kirja hyppelehtii asiasta toiseen melko paljon. Silti heikommallakin lukijalla on hyvät mahdollisuudet pysyä kirjassa mukana. Vuoropuheluita on käytetty paljon ja ne ovat välillä melko pitkiä, jopa kahden sivun pituisia. Toisaalta nämä tuovat kirjaan vaihtelevuutta, ja vuoropuheluita on nopea lukea ja helppo ymmärtää.
Vaikka kirja on fiktiivinen, tuo se hyvin mukaan elämän faktoja sopivasti sujautettuna tarinalliseen kirjaan. Koin lukijana, että olisi parempi, jos olisi vähän kauemmin elänyt henkilö, niin asioihin olisi ollut helpompi samaistua, esimerkiksi vanhemmuuteen. Silti koin, että kirja oli erittäin mielenkiintoinen ja koukuttava. Siinä oli koko ajan mukana sellainen mystinen fiilis.
Kirja kertoo tarinaa siitä, kuinka pienestä asiat voivat olla toisinaan kiinni. Kirjassa kiertää koko ajan mukana myös teema rakkaudesta ja siitä, riittääkö se. Kirja soveltuu hyvin nykyaikaan ja se sopii kaikille lukijatyypeille. Vaikka kirjan tarina onkin melko raaka, se silti on jollain tavoin lohdullinen. Itse pidin tästä puolesta kirjassa. Nykyaikaisuus tulee mieleen juuri kirjan raakuudessa, kun mies ampuu ihmisiä katolta. Tämän voi heijastaa tämän ajan tapahtumiin kuten maailmalla äärijärjestöjen tekemiin terrori-iskuihin. Todella selkäpiitä karmiva aihe! Itselle tuli kirjaa lukiessa mieleen paljon kysymyksiä, kuten esimerkiksi voiko tällaista todella tapahtua joskus, jos ihmisten tekemiin julmuuksiin ei puututa.
Aiheita on myös muita. Ilmastonmuutos näkyy myös kirjassa melko laajasti erityisesti siinä, että kirjassa oleva äiti on luontoaktivisti ja ilmastoasiat ovat hänelle todella tärkeitä. Kirja kertoo myös siitä, kuinka ilmastonmuutos alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa eri ihmisten väleihin ja taistelu luonnon riittävyydestä on alkamassa.
Kirjassa kerrotaan myös siitä, että maailmassa on tällä hetkellä todella paljon ihmisiä ja lisää on vielä tulossa. Miten tähän pitäisi suhtautua? Maahanmuutto ja köyhien maiden asukkaiden auttaminen ovat myös mukana kirjan aiheissa. Kaikki kirjassa käsiteltävät aiheet ovat ajankohtaisia ja kertovat ehkä siitä, mitä tulee tapahtumaan noin 50 vuoden kuluttua, jos ympäristöä ei aleta todenteolla suojella.
Juuri tuo ajankohtaisuus saa kirjasta niin koskettavan ja surullisen. Mikä on oikein ja mikä ei? Lukija joutuu todella pähkäilemään kirjaa lukiessaan. Itse pidin kirjasta todella paljon, ja se on ehdottomasti yksi parhaista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut! Todella huippu, voin suositella ihan kaikille.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Oona Norrila
Kirja: Elina Hirvonen, Kun aika loppuu
"Kun aika loppuu" (WSOY 2015) on Elina Hirvosen kirjoittama romaani, joka sijoittuu lähitulevaisuuteen, muutaman vuosikymmenen päähän nykyajasta. Hirvonen on kirjoittanut teoksen kolmen hänen mieltään askarruttaneen kysymyksen pohjalta: ”Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee pahaa? Mitä tapahtuu meille kaikille, jos emme reagoi ilmastonmuutokseen ajoissa? Miten voimme säilyttää uskon siihen, että maailmaa voi muuttaa?”
Kaikki alkaa tilanteesta, jossa tuntematon henkilö on talon katolla aseen kanssa aikeenaan ampua kadulla kulkevaa naista. Hänen päässään pyörii monia ajatuksia, hän empii. Lopulta sormi kuitenkin painaa liipaisinta, mutta epäselväksi jää, ampuuko hän naista kohti.
Alkutilanteen jälkeen ulkopuolinen kaikkitietävä kertoja vaihtuu pääosassa olevan nelihenkisen perheen äidin, Lauran kerronnaksi. Laura Anttila on 58-vuotias hössöttäjä. Hän työskentelee ilmastonmuutoksen asialla pitäen luentoja nuorille yliopistolaisille. Hän pyrkii luomaan uskoa tulevaan iskostaen ajatusta siitä, että he pystyvät muuttamaan maailmaa. Perheen isä Eerik Anttila on ammatiltaan arkkitehti ja matkustaa ympäri maailmaa suunnitellen teollisuusalueista jollain tavalla ekologisempia, esimerkkinä vanhan kuparikaivoksen muuntaminen kansalaispuistoksi Sambiassa. Lauraa vuotta vanhempi Eerik on luonteeltaan hyvin tyyni ja yksinkertainen.
Pariskunnalla on kaksi lasta, tytär Aava sekä kolme vuotta häntä nuorempi poika Aslak. Molemmat ovat nuoria aikuisia, mutta lukuisissa takaumissa palataan aikaan, jolloin kummatkin olivat lapsia. He pitivät yhtä silloin, kun vanhemmat riitelivät. Myöhemmin aikuisina kummatkin ovat tarkoituksella erkaantuneet vanhemmistaan. Gerard–nimisen miehen kanssa yhdessä elävä Aava on kaikonnut Somaliaan asti ja asettaa itsensä vaaraan työskennellessään kehitysmaan lasten hyväksi. Aslak puolestaan pyrkii parantamaan maailmaa muilla keinoin.
Aslak on pienestä pitäen ollut kasvissyöjä ja pitänyt luontoa sekä eläinten oikeuksia tärkeinä. Kerran teini-ikäisenä hän päätti lähteä kuuntelemaan äitinsä luentoa, ja äiti ilahtui tästä kovasti. Ensimmäisen luennon jälkeen hän meni vielä monta kertaa ja kirjoitti ahkerasti muistiinpanoja. Hän ei viihtynyt ihmisten joukossa, mutta luennoilla hän pääsi hetkeksi unohtamaan tämän vierauden. Aslak on aina ollut erilainen kuin muut. Hän pohtii kaikenlaista, muun muassa pienenä, että tuleeko kuolema suusta. Aikuisiällä Aslak osallistuu nettikeskusteluun, jossa nuoret aikuiset ympäri maailmaa jakavat mielipiteitään koskien maapallon tilannetta, tasa-arvoa ja muita tämänkaltaisia asioita. Hän mieltyy erääseen libyalaiseen tyttöön, joka kirjoittaa nimimerkillä ”Saharaflower”. Mitä enemmän he keskustelevat, sitä enemmän Aslak pitää tytöstä. Tarpeeksi ajatuksia vaihdettuaan Saharaflower ehdottaa, että he tekisivät jotakin radikaalia tehdäkseen tästä maailmasta paremman paikan. Saharaflower kertoo suunnitelmasta, jossa ryhmä nuoria eri puolilta maailmaa käyttäisi samaan aikaan voimakkainta poliittista keinoa, väkivaltaa. Heidän tavoitteekseen muodostuu ihmiskunnan harventaminen siten, että ihmiset pystyvät elämään sulassa sovussa luonnon kanssa. He kutsuvat tätä globaaliksi kansanmurhaksi. Tuskinpa olisi Laura osannut koskaan kuvitella, millainen vaikutus kaikella on hänen omalaatuiseen poikaansa.
Honkasalo, Laura: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Petra
Kirja: Laura Honkasalo, Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Laura Honkasalo painottaa säästämisen positiivisia vaikutuksia kirjassaan "Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman". Hän nimenomaan on sitä mieltä, että nuukailu ei ole pahasta, vaan siitä itse asiassa tulee ihan hyvä olo. Vaikutukset ovat myös terveydellisiä ja tietenkin itse rahaa säästyy johonkin tarpeellisempaan kuin esimerkiksi turhiin herkkuihin. Säästäminen eli nuukailu ei kuitenkaan tarkoita kaiken hauskan kieltämistä.
"Nuukaillen" on opas säästämiseen ja kuluttamisen vähentämiseen. Vinkit ovat hyödyllisiä ja helppoja, ja Honkasalo itse kertookin todenneensa ne kokeilun jälkeen hyviksi. Onneksi kirjoittaja kuitenkin muistuttaa lukijaa, että nuukailu voi myös mennä yli, kun innostuu siitä liikaa. Se voi myös olla haitallista terveydelle, joten säästämisen pitäisi siis olla leppoisaa ja rentoa, ei niinkään stressin aihe.
Kirjan vinkit eivät ole kuitenkaan mitään uusia keksintöjä, vaan jo tiedettyjen, vanhojen ohjeiden kierrättämistä ja uudistamista. Hyväksi todettujen vinkkien kierrättämisestä voi myös päätellä, että monia vuosisatoja vanhatkin jutut voivat olla vielä nykypäivänäkin toimivia keksintöjä. Se on minusta hieno juttu tässä kirjassa!
Minusta kirjassa osoitetaan myös taidokkaasti se, että onneen ei tarvita isoja määriä turhia tavaroita, kalliita esineitä tai monia kiloja ruokaa. Onni tulee sellaisista asioista, joita ei rahalla saada.
Teoksen lukeminen sai minutkin pohtimaan ihmisten suurta kuluttamista ja myös tulevaa kulutusjuhlaa, joulua. Yllätyin, kuinka pienillä asioilla pystyy vähentämään isoja määriä rahan käyttöä. Sain teoksesta hyviä vinkkejä säästämiseen esimerkiksi opiskeluelämän aloittamiseen toisessa kaupungissa sekä ihan muuten vaan vaikkapa matkaan säästämiseen. Mieleeni juolahti lisäksi muutamia joululahjavinkkejä ja aionkin panostaa nyt tänä vuonna itse tehtyihin juttuihin. Ne tulevat halvemmaksi ja lisäksi niitä myös usein arvostetaan ostettuja juttuja enemmän.
Ihailen Honkasalon sinnikkyyttä säästämisen suhteen, sillä hän kertoo ostavansa jopa alusvaatteensa kirpputoreilta ja käyttävänsä luonnonkasveja ravinnokseen. En itse kykenisi ainakaan tuohon ensimmäiseksi mainittuun, joten täydet pisteet kirjoittajalle!
Suosittelisin kirjaa heille, jotka ovat kiinnostuneita pohtimaan ihmisten kulutusta ja sen seurauksia entistä syvemmin, sekä niille, jotka tarvitsevat säästökeinoja vaikkapa juuri opiskelijaelämän takia.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Kaisa Kvick
Kirja: Laura Honkasalo, Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Laura Honkasalon tietokirjassa "Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman" (Laura Honkasalo ja Kirjapaja, Helsinki 2014) käsitellään nykypäivän naiselle liiankin tutuksi tullutta kuluttamista ja tarjotaan neuvoja sen helpottamiseksi.
Kirjassa Honkasalo käsittelee monipuolisesti kuluttamisen osa-alueet, jotka koskettavat melkein jokaista nykypäivänä elävää naista. Kirjassa käsitellään muun muassa vaatteita, sisustamista, kenkiä ja kosmetiikkaa. Honkasalon kirja on vastaus kaikkien kulutuksessa kamppailevien naisten hätähuutoon, koska se ei pelkästään kerro hyviä vinkkejä kulutuksen vähentämiseksi vaan tarjoaa myös vertaistukea Honkasalon käsitellessä omia kokemuksiaan ja tunteitaan, mitä kuluttamiseen vahvasti liittyy.
Teoksessa on käytetty lähteinä paljon viime vuosisadan naistenkirjallisuutta, mistä johtuu, että ihan kaikkea kirjassa suositeltua ei kannata varauksetta kokeilla kotona, esimerkiksi hampaiden valkaisemista kotikonstein. Muita hauskoja ja vähän vanhanaikaisiakin niksejä lukija varmaan innostuu kokeilemaan.
Kirjassa on myös vertailtu paljon, millaista elämä on ollut ennen vanhaan ja millaista se nykyään on. On tuotu uusia näkökulmia siihen, kuinka paljon me nykyihmiset todellisuudessa tarvitsemme pärjätäksemme. Kirja ei onneksi ole pelkkä maailmanpelastuskirja, vaan se tuo rauhaa myös yksittäiselle kuluttajalle muun muassa Honkasalon käsitellessä itse tavarariippuvuutta, mihin koko kulutus pohjautuu.
Kaiken kaikkiaan kirja on oikein toimiva kokonaisuus, joka herättää lukijassa kysymyksiä ja pohdiskelun paikkoja. Honkasalo on onnistuneesti koonnut hyviä vinkkejä kuluttamisen vähentämiseen ja käynyt läpi myös ajatuksia, mitä kuluttamiseen vahvasti liittyy.
Honoré, Carl: Slow - Elä hitaammin
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Julia Miettinen
Kirja: Carl Honoré, Slow - Elä hitaammin
Lontoolaisen toimittajan Carl Honorén "Slow - Elä hitaammin" -teos (Bazar 2006) käsittelee slow-liikkeen kautta nykypäivän nopean elämän ihannointia ja esittää vastalauseen sitä vastaan: nopeuden sijaan hidas on parempaa. Honoré etsii kirjassaan humoristisesti nopeuden ja hitauden tasapainoa sekä konkreettisia keinoja tehdä asioita toisella tavalla kuin yhteiskunnassa vallalla oleva käsitys, esimerkiksi tekemällä vähemmän töitä, jotta perheelle jäisi enemmän aikaa. Hitaampaan elämään pyrkivä slow-liike jatkaa laajenemistaan ympäri maailmaa, vaikka se etsii vielä omaa tietänsä maailmaa parantavana liikkeenä.
Aika on kiehtonut ihmisiä monia vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua, vaikka silloin elettiin luonnollisen kellon, auringon nousun ja laskun, mukaan. Ajanlaskumme varhaisinakin aikoina onnistuttiin aikatauluttamaan päivä tarkasti, mutta vasta teollistumisen ja kaupungistumisen aikaan ihmiset alkoivat kehitellä uusia nopeampia koneita ja nopeuttivat samalla kaikkia elämänalueita. Länsimaiset ihmiset haluavat tehdä mahdollisimman paljon, mikä voi johtua lineaarisesta käsityksestä elämästä eli siitä, että ihmisellä on rajallinen aika käytettävissä syntymän ja kuoleman välillä. Toisaalta ihminen voi täyttää jokaisen elämänsä hetken, sillä hän ei halua kohdata omaa kuolevaisuuttaan tai on tottunut jatkuvaan aistitulvan maailmaan.
Jo teollistumisen aikana ihmiset kuitenkin kritisoivat tai pakenivat kiireen hallitsemaa maailmaa. Nykyään slow-liikkeen järjestöjen kuten itävaltalainen Ajan hidastamisen seuran ja Joutilaisuuden klubin jäsenet ovat eri ammattikuntien edustajia, jotka haluavat hidastaa elämäänsä sekä edistävät samalla myös liikkeen näkyvyyttä eri kampanjoilla ja tiedottavat sen tavoitteesta hidastaa yhteiskuntaa. Päätavoitteina on elämästä nauttiminen ilman tiukkoja aikatauluja ja nopeuden tavoittelusta johtuvien ympäristöongelmien kuten kulutuksen vähentäminen. Liikkeen haasteina ovatkin yksilön ja yhteiskunnan käsitysten muuttaminen ajankäytön ja kulutuksen suhteen.
Kiire on kutsumaton ruokapöytävieras, joka karkottaa perheenjäsenet pöydästä syömään yksinään nopeasti lämmitettyä mikroruokaa tai suuntaamaan pikaruokaravintolaan. Nopeuden tavoittelu ulottuu myös ruuantuotantoon, jossa pyritään halpoihin tuotteisiin, parempaan tuottoon ja nopeampaan kasvatukseen. Kiireen seuraukset ovat dramaattiset, sillä ihmiset lihovat, ruuantuotanto aiheuttaa ongelmia laadussa, ympäristössä sekä eläinten oloissa. Kansainvälinen, yli 50 maassa toimiva Italiasta lähtöisin oleva Slow Food -liike (hidas ruoka) pyrkii terveelliseen, hitaaseen ja nautinnolliseen ruokailuun yhdessä läheisten kanssa, ja se ottaa huomioon myös ruuan ympäristövaikutukset. Slow Foodin innoittamana on perustettu myös Slow Cities, hitaat kaupungit, joissa pyritään ulottamaan ruuannautiskelukulttuurin idea laajemmalle alueelle.
Nykyajan suurimpia ajankäytön haasteita ovat työn ja vapaa-ajan tasapainottaminen, sillä monet tekevät pitkiä päiviä ja ylitöitä kustantaakseen vapaa-ajan tarpeensa, vaikka heille ei jää enää aikaa toteuttaa niitä. Tilanne ei ole helppo, sillä työntekijät pelkäävät oman työpaikkansa menettämistä, jos eivät suostu tekemään ylitöitä. Liiallinen työnteko aiheuttaa myös stressiä, joka lisää ennenaikaisten kuolemien määrää, joten hallitukset esittävät lakeja järjestelmää vastaa, vaikka ylitöiden tekeminen on kilpailuetu muita liikeyrityksiä vastaan. Slow-liike vaatii työn vähentämisen lisäksi joustavuutta työaikoihin sekä hitaampaa työtahtia. Lisääntyneeseen vapaa-aikaan tulisi löytää hidasta ja luovaa tekemistä kuten käsitöitä ja lukemista, sillä ne vievät ajatukset pois työnteosta ja rentouttavat. Televisioruudun ääressä istuminen ei kuitenkaan kuulu tähän listaan, sillä siinä ihminen ei osallistu aktiivisesti johonkin toimintaan. Lisäksi meditatiiviset eli mietiskelyä vaativat harrastukset voivat opettaa vastapainoa kiireelle ja auttaa tekemään luovempia ratkaisuja töissä.
Jotta asiat voisivat muuttua tulevaisuudessa, uuden sukupolven on saatava kasvaa vapaasti. Nykyajan lapset ja nuoret puetaan aikuisten vaatteisiin yhä nuorempana, sillä yhteiskunta luo valtavia paineita koulussa ja harrastuksissa menestymisessä, tulevan uran suunnittelussa, ulkonäkökeskeisyydessä, kuluttajina sekä sosiaalisissa suhteissa. Osasyynä ovat vanhemmat, jotka haluavat lasten olevan parhaita ja saavan hyvät mahdollisuudet elämässä. Jotkut vanhemmat ovat kuitenkin ymmärtäneet lastensa oikeuden olla lapsi, jolloin lapsi on otettu pois liikaa vaativasta koulusta ja hän on mennyt parempaan yksityiskouluun tai kotiopetukseen. Lapselle on myös annettu enemmän aikaa leikkiä rajoittamalla televisionkatselua ja antamalla valita vain muutaman harrastuksen.
Slow-liikkeen arvostelijat väittävät sen olevan vain turhanpäinen filosofia tai yksi ohimenevä muoti-ilmiö maailmassa. Sen vahvuutena ovat kuitenkin elämänlaadun ja ympäristön hyvinvoinnin paraneminen, jossa voi pyrkiä pienistä askelista vähitellen suuriin saappaisiin.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Emma N
Kirja: Carl Honoré, Slow - Elä hitaammin
Nykyihmisillä on koko ajan kiire. Hidas elämä on rauhallista, huolellista, vastaanottavaista, tyyntä, intuitiivista, kiirehtimätöntä, kärsivällistä, pohdiskelevaa ja laatua määrän sijaan arvostavaa. Hitaus ei siis tarkoita suinkaan sitä, että kaiken tekee etanavauhdilla.
Carl Honorén "Slow – Elä hitaammin" (Bazar Kustannus Oy, Helsinki 2006) on manifesti verkkaisen elämän puolesta. Se esittelee tapoja, joiden avulla slow-liikettä voi toteuttaa. Näihin tapoihin kuuluvat muun muassa slow food, slow cities, meditaatio, jooga, lepo ja erilaiset hoitomuodot kuten akupunktio ja homeopatia.
Oli mukava lukea oman hektisen arjen keskellä vinkkejä siihen, miten elämästä saisi rauhallisempaa ja ehkä jopa enemmän irti. Nykyään kaikki on tehtävä nopeasti ja tehokkaasti - kaikelle on asetettu tiukka deadline. Kalenterimme täyttyvät tärkeistä ja varsinkin niistä vähemmän tärkeistä asioista, jotka ”on pakko suorittaa”. Tuntuu, että maailmassa arvostetaan vain täsmällisyyttä ja tehokkuutta. Mihin ovat kadonneet kaikki muut tärkeät arvot?
Honoré heräsi itse elämän kiireellisyyteen huomatessaan, että jopa iltasadun lukeminen jälkikasvulle oli muuttunut suorittamiseksi, joka piti hoitaa alta pois mahdollisimman nopeasti. Mitä voitamme nipistämällä minuutin sieltä ja sekunnin täältä? Honoré painottaa, ettei kirja ole sodanjulistus nopeutta vastaan, sillä joissain tilanteissa se on toki välttämätöntä ja tarpeellistakin. Mutta pelkkä kiirehtiminen ei ole hyväksi kenellekään eikä millekään. Kirjassa olevat vinkit esimerkiksi kiireettömästä ruokailusta on helppo ottaa osaksi omaakin elämää.
Juuri slow food -liike alkoi kiinnostaa erityisesti minua itseäni. Kouluruuasta valittaminen on osa jokapäiväistä elämää suurella osalla suomalaisia koululaisia. Tosin kyllä siihen usein on syytäkin. Mutta en ole oikeastastaan sen enempää ajatellut ruokailuani, kun olen käynyt hakemassa jotain eines- tai pikaruokaa kouluruuan tilalle. Kukapa meistä voisi sanoa, ettei ole koskaan käynyt McDonald'sissa. Usein kuulee sanottavan, että ”nyt on pakko saada nopeasti jotain ruokaa, äkkiä Mäkkäriin”. Kuinka moni meistä miettii ruokaa suuhunsa ahtaessaan, kuinka arvokasta ruoka todella on ja mitä kaikkea senkin aterian eteen on tehty.
Toisin kuin uskotaan, slow food -aktivistit eivät vastusta globalisaatiota, vaan he puolustavat kaikkea pientä, ekologista, hidasta ja paikallista. Myös luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen on slow food -liikkeelle tärkeää. Harvalla 2000-luvun ihmisellä on aikaa, rahaa, energiaa tai itsekuria toteuttaa slow food -liikettä täydellisesti. Mutta minä ainakin haluaisin oppia syömään terveellisemmin ja paremmin olematta kuitenkaan karppaaja – ja tähän tavoitteeseen slow food -liike on erittäin hyvä apu. Isoja muutoksia ei tarvitse tehdä heti, mutta jo pienet muutokset tuntuvat merkityksellisiltä. Esimerkiksi pikaruokapaikkojen välttäminen ja sen sijaan kotona perheen kanssa ruuanlaitto ja syöminen yhdessä rauhassa ovat slow foodia parhaimmillaan!
Elämä on todellakin tässä ja nyt. Honorén kirja laittaa lukijan todella ajattelemaan oman elämänsä aikatauluja ja kehottaa painostamatta ja saarnaamatta kokeilemaan hitaampaa elämän tyyliä. Hidas elämäntyyli tekee meistä rentoutuneempia ja luovempia, onnellisempia. Kirja vakuutti ainakin minut – miksi en kokeilisi?
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Elina J.
Kirja: Carl Honoré, Slow - Elä hitaammin
Skotlantilaisen kirjailijan Carl Honoren kirjoittama kirja ”Slow – elä hitaammin” (2010, Bazar Kustannus) kertoo lukijalle slow–elämäntavasta, jota voitaisiin kutsua jonkinlaiseksi nykyajan muoti-ilmiöksi. Mistä on siis kyse? Honore ei tarkoita termillä suoranaista laiskottelua, vaan kertoo miten elämästä saa mieleisempää. Hän soveltaa teoriaansa rauhallisesta elämäntavasta niin lääketieteeseen, työskentelyyn kuin mihin tahansa arkielämän asiaan.
Honore lupaa kirjassaan, että oppeja noudattamalla elämästä saa enemmän irti ja oppii arvostamaan arkisiakin asioita. Pienillä muutoksilla tulet luovemmaksi, onnellisemmaksi ja rennommaksi. Aivotkin toimivat paremmin ja tehokkaammin ilman jatkuvaa hötkyilyä ja stressiä. Paljon luvattu, mutta kuulostaa lupaavalta!
Nykyajan yhteiskunta arvostaa ahkeruutta ja täsmällisyyttä. Kiire tuntuu olevan ’in’. Kun syvällisemmin pohtii, on elämä yhtä aikataulua; koulu, työ, harrastukset, lasten harrastukset, julkisen liikenteen aikataulut, loma-ajat, ruokailuajat. Lista voisi jatkua loputtomiin. Totta tosiaan on, että välillä elämä niin sanotusti kello kädessä on kuluttavaa. Koko ajan on pysyttävä ajan tasalla ja pystyttävä vastaamaan kysymyksiin mitä, missä, milloin. Tottakai, niin tämä yhteiskunta toimii. Mutta välillä jokaisen meistä olisi hyvä pyhittää aikaa hidastelulle. Jalkoja ei tarvitse nostaa pöydälle vaan elää hetkessä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Jos jooga tai meditaatio ei tunnu omalta, voi sitä ’sluibailla’ vaikka illalla lukiessa lapselle iltasatua. Sekin on elämys; koko elämä on oivallus (kun sen oikein oivaltaaa, ainakin Honoren mukaan)!
Honore myös valittelee kirjassaan sitä, että perinteiset arvot ovat väistymässä nykyajan tehotuotantoajan tieltä. Missä välissä olisi tarkoitus olla luova ja miettiä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää? Emmehän ole robotteja. Kirjassaan Honore herättää lukijaa pohtimaan näitä kysymyksiä ja oman elämän priorisointia.
Kirja on nimensä mukaisestikin onneksi rentoa luettavaa, eikä se ympäristöaatteenkaan varjolla maalaile kauhuskenaarioita tai painosta lahkotyyliin, mitä aluksi hieman pelkäsin. Honoren mukava pieni hippisävy kirjoittaa on hyvin rentoa ja mielenkiintoista luettavaa, ja ihan puppuakaan teksti ei ole - väitteitä tukevat tieteelliset tutkimustulokset. Vaikka suhtauduin kirjaan hieman epäluuloisesti alussa odottaen Honoren kehottavan muuttamaan kommuuniin ja viljelevän omat porkkanat, yllätyin positiivisesti. Hänen arkipäivän vinkkejään soisi jokaisen kokeilevan omassa elämässään. Tästä esimerkkinä vaikkapa ruokailu. Ruoka ja ravinto ovat yksi elämän perusedellytyksistä. Luonnollista on se, että siihen siis soisi suovan enemmän aikaa ja energiaa. Ja kukapa voisi väittää, ettei perheen kanssa rakkaudella valmistettu ja syöty ruoka maistu kaikin puolin paremmalta kuin se kaupan eineshyllyltä kiireessä napattu kylmä ja kostunut voileipä.
Ja millaisen mallin me annamme lapsillemme? Lapset ovat tulevaisuus. Meidän on näytettävä heille, että elämä on muutakin kuin alituista suorittamista ja paikasta toiseen juoksemista. Kuten kaikessa, on elämässäkin tärkeintä tasapaino ja kultainen keskitie. Tee siis työsi kunnolla ja nauti asioista, jotka sinulle ovat tärkeitä. Niistä on hyvä elämä tehty, ainakin jos Honorea on uskominen.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Oona O.
Kirja: Carl Honoré, Slow - Elä hitaammin
Päätin lukea Carl Honorén kirjan Slow-elä hitaammin, sillä ajatus hitaammasta, kiireettömästä elämästä kiinnosti minua. Kirja pisti toden teolla ajattelemaan asioita. Miksi ihmisten pitää jatkuvasti hoitaa pienet, arkipäivän asiat turhan nopeasti kiireessä? Jopa kaupassa käynti ja liikuntasuoritukset tehdään nykyään nopeammin kuin ennen. Rentoutumiselle ja nukkumiselle ei enää näytä riittävän aikaa. Onko nyt tultava siihen lopputulokseen, että päivässä on liian vähän tunteja? Vastaus ei suinkaan ole se, jos asioille antaa aikaa järjestyä, ja muistaa kaikkien tehtävien lisäksi myös rentoutua ja nauttia kiireettömyydestä ilman stressiä.
Kirjan kirjoittaja, skotlantilainen, sittemmin Kanadassa kasvanut ja nykyään Lontoossa asuva Carl Honoré kiinnostui itse hitaammasta elämäntavasta, Slow-liikkeestä, kun hän lentokentän portilla jonottaessaan ja lehteä lukiessaan huomasi artikkelin, jossa kerrottiin "yhden minuutin iltasaduista". Hän lukee joka ilta pojalleen iltasatuja, mihin kuluu aikaa pojan halutessa aina lisää satuja kuunneltavakseen. Mikä olisikaan tähän tilanteeseen parempi ratkaisu, kuin "yhden minuutin iltasadut"? Niitähän voisi lukea helposti yhden jos useammankin kuluttamatta siihen ylenpalttisesti aikaa. Näin myös Honoré ajatteli ensin, mutta havahtui sitten kysymykseen alitajunnastaan: "Oletko tullut täysin hulluksi?" Tällöin hän alkoi käsittää, ettei nopeuden tavoittelu ollut häntä itseään varten.
Slow-liike, toisin sanottuna hitausliike tai hidastaminen, tarkoittaa asioiden tekemistä mahdollisuuksien mukaan rauhallisella ja hitaalla tahdilla. Liikkeen suosio on lisääntynyt 2000-luvulla ja sen on arvioitu toimivan vastakkaisena voimana mm. melulle ja saatavina olemiselle. Hitausliikkeen ajattelutapaa edustavat esimerkiksi hidas ruokailu ja matkustaminen ilman kiirettä. Arvostelijat ovat kritisoineet liikettä sanomalla sen olevan ohimenevä muoti-ilmiö tai vähäpätöinen filosofia, josta ei koskaan tule kovin suosittua.
Kellonaika ja sen seuraaminen kuuluu olennaisena osana ihmisten elämään. Yhtä kirjan kohtaa lukiessani pysähdyin ajattelemaan, kuinka paljon tosiaan roikumme kellonajan varassa: "Mikä on ensimmäinen asia, jonka teet herättyäsi aamulla? Avaat verhot? Kierähdät kumppanisi kylkeen tai venyttelet nautinnollisesti? Loikkaat ylös ja teet heti kymmenen punnerrusta saadaksesi veresi kiertämään? Ei, ensimmäinen asia, ensimmäinen asia jonka kaikki tekevät, on kellon katsominen." Tämä on aivan totta, kello määrittelee elämäämme. Se kertoo, olemmeko aikataulussa vai tulisiko kiirehtiä jo seuraavaan tapaamiseen. Kello varoittaa meitä jäämästä jälkeen. Tuntuu jopa turhauttavalta olla riippuvainen jostakin esineestä näin paljon. Kellon olemassaolo takaraivossamme yritämme saada asiat tehdyksi määräajassa. En ihmettele yhtään sitä, että kiireen aiheuttamaa stressiä ilmenee yhä useammalla väestömme yksilöllä. Kaiken kiireen keskellä pitäisi vielä yrittää rentoutua sekä hidastaa tahtia. Slow-liike on sitä varten.
Kirjassa kerrotaan ruokailusta seuraavalla tavalla: "Nykyään useimmat ateriat ovat pelkkiä tankkaustaukoja. Emme istu alas perheen tai ystävien kanssa vaan syömme yksin, ja usein olemme samaan aikaan liikkeellä tai teemme jotain muuta: teemme töitä, ajamme autoa, luemme lehteä tai surffaamme Internetissä. Lähes puolet briteistä syö nykyään ateriansa tv:n ääressä, ja tavallinen brittiperhe viettää enemmän aikaa yhdessä autossa kuin ruokapöydässä." Tämä on surullista kuultavaa. Ruokailun pitäisi olla nautinto ja ansaittu tauko vaikkapa työnteosta. Ihmisten tulisi nauttia ruuasta ja sen makuelämyksistä yksin tai hyvässä seurassa. Ruoka yhdistää ihmiset ja samalla kaksi kärpästä yhdellä iskulla: ravinnon saanti ja ystävien tapaaminen. Säästetyn ajan voi tämän myötä käyttää johonkin muuhun.
Slow-liikkeen tavalla eläminen on helppoa. Ei maksa mitään muuttaa elämäntapaansa hieman, kuten syödä ruoka ruokapöydän eikä television ääressä ja rentoutua vaikkapa lukemisen tai kävelylenkin avulla. Kaikki eivät kuitenkaan halua eikä heidän tarvitsekaan elää hitaammin. Joillakin ihmisillä pieni kiire saa asiat hoitumaan vaivattomammin.
Itse olen aina pyrkinyt tekemään monet asiat mahdollisimman nopeasti. Kotitehtävät ja -työt, hampaiden pesu ja syöminen ovat tehtäviä, jotka olen yrittänyt hoitaa kiireesti päästen tekemään muita, tärkeämpiä asioita. Onko kiirehtimisessä mitään pointtia? On toki, jos tarvitsee toimia nopeasti, mutta jos ei tarvitse, niin mielestäni ei. Välillä nopeasti tehdyt asiat tulee tehtyä hutiloiden. Miksi minä itse kiirehdin edellä mainituissa askareissa, kun ei minulla edes usein ole kiire? Se on varsin hyvä kysymys, ja aion pistää tälle lopun, tai ainakin yritän. Kirja sai minut ajattelemaan monia asioita, esimerkiksi sitä, voisivatko ihmiset olla onnellisempia, jos he eläisivät hitaammin. Kirjailija Honoré vaikutti onnelliselta mieheltä ja hän ei ollut menettänyt mitään, vaikka oli päättänyt elää hitausliikkeen tarkoittamalla tavalla. Ennemminkin hän oli saanut sen avulla asioita, kuten lisää aikaa perheen kanssa.
Omalla kohdallani hidastaminen tarkoittaa lähes tulkoon samaa kuin stressittömyys. Asioilla on tapana järjestyä ja hankalaltakin kuulostavat askareet tulee ajallaan hoidettua, ennemmin tai myöhemmin. En ollut ennen kirjan lukemista kuullut Slow-liikeestä, mutta kirjan ansiosta se alkoi kiinnostaa minua, ja kuten jo aikaisemmin mainitsin, pyrin jatkossa elämään edes hieman hitaammin kuin tähän asti olen elänyt. Slow - elä hitaammin on puhutteleva kirja, ja olen hyvin tyytyväinen päätökseeni lukea juuri se.
Huovinen, Veikko: Puukansan tarina
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Minna Lavi
Kirja: Veikko Huovinen, Puukansan tarina
Veikko Huovisen kirja ”Puukansan tarina” kertoo, kuinka suuri yhden ihmisen vaikutus voi olla laajaan monisatavuotiseen metsään. Kun 1700- ja 1800-luvun vaihteessa nuotio sytyttää metsäpalon, koko alueen kasvun täytyy alkaa uudelleen lähestulkoon alusta. Vain osa puista selviää vähemmillä vaurioilla liekeistä. Kesän ollessa helteinen maa on kuiva ja tuli leviää nopeasti, kunnes luonto itse pysäyttää sen etenemisen rankkasateella. Liekkien syömiä kasveja ja eläimiä ei kuitenkaan saa takaisin, vaan metsä aloittaa kasvun alusta tuhkaiselta pohjalta.
Kirja tuo esille suomalaisen metsän kannalta ihmisen aiheuttamina uhkina metsäpalot ja hakkuut. Huovinen mainitsee myös kaskeamisen ja saasteet esipuheessaan. Aiemmin taas, ennen ihmistä, metsät uudistuivat metsäpalojen kautta, mutta palon aiheuttajana oli salama eikä retkeilijän nuotio.
Palomaan suurelta osin tuhouduttua sukkessio alkaa uudelleen. Koska tuli ei ole tappanut puiden juuria kokonaan, haapa, leppä ja pihlaja alkavat nostaa jo seuraavana vuonna juurivesoja maan pinnalle. Mänty ja koivu taas alkavat karistaa siemeniään poltettuun maahan tai tuulen vietäväksi. Kuusi sen sijaan odottaa vuoroaan, joka tulee vasta vuosien kuluttua. Sama kylväminen jatkuu joka talvi ja kevät, kun huonot ja hyvät siemenvuodet vaihtelevat.
Metsä kehittyy pikkuhiljaa ja sen biodiversiteetti alkaa uudelleen lisääntyä. Siemenet itävät taimiksi ja jatkavat kasvuaan. Kirja seuraa erityisesti yhden paloaukean perusmännyn kehitystä. Yksilö on saanut perintönä taipumuksen suoraan runkoon ja kohtuulliseen oksistoon, ja se selviää taimiston valloituksesta yhtenä voittajista. Siitä kasvaa yksi metsän korkeimmista ja mahtavimmista puista, jota kirjan lopussa hakkuuaikeissa tulleet ihmisetkin jäävät kunnioittamaan. Lopulta metsästä tehdään sen ja monen muun hienon puun perusteella osittain suojelualuetta.
Eliölajit lisääntyvät vähitellen, kun metsä pystyy tarjoamaan enemmän ravintoa ja suojaa. Aluksi uusia asukkaita ovat erityisesti hyönteiset kuten kulokauniainen, kulokaarnakuoriainen tai nelikuoppakauniainen. Ne aloittavat kukin oman työnsä palaneen metsän kimpussa. Erinäiset toukat järsivät kituvien kulopuiden nilakerroksia, palaneet hongankannot ja liekopuut saavat kyytiä ja hiiltyneet havupuut tulevat myös syödyiksi. Hyönteisarmeijat käyttävät puuta eläessään ja lisääntyessään, oli se sitten elävää tai lahoa.
Vaikka vuosisatojen kuluessa metsä onkin nähnyt ihmisiä, jotka ovat osanneet hyötyä siitä, ei rakennus- ja veneentekopuilla ole ollut metsän kannalta kovin suurta merkitystä. Kuitenkin ihmiset polttivat tervaa ja kaskesivat metsää pelloiksi sekä käyttivät sitä hiilenä. Metsä oli yksi suurimmista elinehdoista. Se luovutti puuta, riistaa, rohtoja sekä suojeli ja kätki vihollisilta. Olihan metsällä toki esteettistä arvoakin jo sen ajan ihmisten silmissä.
Ihmiset olivat oppineet tunnistamaan, minkälaisessa maassa vilja kasvoi parhaiten, eli he olivat huomanneet metsämaan kerroksellisuuden ja osasivat hyödyntää sitä. Eihän hiekkamaa sopinut ruispelloksi, vaan savimaiden hedelmällinen multa oli juuri oikeaa maata pellon raivausta varten. Yksinkertaisesti maa oli hyvää siellä, missä metsä kasvoi voimakkaasti ja puut olivat paksuja ja korkeita. Ihminen huomasi, että joka paikalle syntyi sille parhaiten sopiva kasvipeite, esimerkiksi kuusikkoon pehmeäsammalinen mustikkamaa, mutta mitään hienompaa nimitystä kuten metsätyyppi ei hän vielä osannut ajatella.
Ihmisen aiheuttama metsäpalo oli kuitenkin sekoittanut ekosysteemejä sen verran, että palomaan aukeille versoi kasveja, joita siellä ei normaalisti olisi tavannut. Kun kilpailua ei ollut, nämä lajit ottivat maata haltuunsa, ennen kuin metsä kasvoi täydempään kukoistukseen. Kuitenkin kun aluskasvillisuus tihentyi, metsäpalon seurauksista hyötyneet kasvilajit jäivät heikommalle ja hävisivät vahvempien selviytyjien tieltä pois. Taistelu elintilasta kiihtyi.
Asutuksen hiipiessä lähemmäs palomaata ihminen poltti tarpeikseen kaskea ruispeltoa varten ja metsästi kanalintuja sekä turkiseläimiä. Ennen ihmistä näkemättömät eläimet eivät osanneet varoa, vaan ne olivat helppoa saalista konttiin laitettavaksi. Niistä ihmisasukkaat saivat elantoa viemällä niitä markkinoille ja mikseivät myös ravintoa omaan pöytään.
1700-luvulta 1920-luvulle asti tultaessa metsä ei vielä montaa ihmistä palon sytyttäjän lisäksi ollut tavannut. Kun niin suurilla puumäärillä ei vielä ollut kysyntää, oli metsä saanut rauhassa kehittyä ja kasvaa kohti kliimaksiaan. Kuitenkin kun puun arvo kohosi, kaikenlaisia metsämiehiä alkoi saapua paikalle toteamaan puiden järeyttä ja erinomaista laatua.
Miehet lähtevät leimaamaan puita sen perusteella, mitkä joutuvat hakattaviksi tai mitkä jäävät metsään siemenpuiksi. Koska luonto itse on suorittanut apuharvennuksia, hakkuissa päädytään jonkinlaiseen välimuodon välimuotoon metsän parhaaksi, sen säilyttämiseksi aarniona, luonnon omana ihmeenä. Metsä ei olekaan kaikille ihmisille vain runkolukuja, kuutiometrejä, kuljetuskustannuksia ja laivausasioita. Puukansa on hiljaa, eikä mitenkään puolustaudu leimauksia vastaan. Kuitenkin, kun leimaajat saapuvat palomaan suurimpien ja komeimpien mäntyjen kohdalle, noin hehtaarin kokoinen alue rauhoitetaan kokonaan.
Talven savotassa kaatumisen ja kuolemisen osan saaneet puut mätkähtelevät maahan lumen pöllytessä ja runkojen rysähdellessä. Keväällä rungot uitetaan ja hinataan sahalle, joka puree puista lankkuja ja lautoja, jotka sitten lastataan laivoihin. Näin ihmiset saivat puista rahaa.
Palomaan puukansan turvana olivat alueen laajuus ja suuri väkiluku. Ihminen alkaisi hyödyntää metsää, mutta hoitaisi sitä myös parhaansa mukaan. Uusia siemeniä kylvettäisiin, taimia istutettaisiin ja tuholaisia torjuttaisiin.
Isomäki, Risto: Herääminen
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Salla Jokinen
Kirja: Risto Isomäki, Herääminen
Herääminen on inkoolaisen yhteiskuntatieteiden maisteri, tiedetoimittaja ja kirjailija Risto Isomäen (s.1961) neljäs teos ja kolmas romaani. Kirja sijoittuu Suomen lähitulevaisuuteen, 2030 -luvun loppuun, jossa kasvihuoneilmiö on karkaamassa käsistä ja metsäpalot, taudit ja selittämättömät merestä tulevat metaanipurkaukset ovat tappaneet miljoonia ihmisiä.
On vuosi 2038. Päivän keskilämpötila lähentelee jo huhtikuussa neljääkymmentä astetta. Suomeen kulkeutuu tuulten mukana savua pohjoisella havumetsävyöhykkeellä riehuvista metsäpaloista. Länsi-Euroopassa on lähivuosina vallinnut pikkujääkausi, jonka takia poikkeuksellisen runsaslumisten talvien aiheuttamat kevättulvat ovat ajaneet Euroopan suurkaupunkeja pahoihin kriiseihin. Länsi-Afrikassa ja Arabian niemimaalla on sodittu jo vuosikymmeniä vedenpuutteen takia.
Saksalainen tähtitieteilijä Reinhold Glazer on saapunut Suomeen kertomaan kuun pinnalta löytämistään jalanjäljistä, jotka eivät ole ihmisen. Samaan aikaan epidemiologi Kauko Korhonen väittää maailmalla leviävän AIDS-epidemian käyttäytyvän oudosti; virus leviää ensin eksponentiaalisesti, mutta leviäminen pysähtyy heti sen saavutettua 50 prosenttia väestöstä. Siperiassa pienten kylien ja kaupunkien asukkaat kuolevat selittämättömästi. Myöhemmin venäläiset tutkijat tekevät pohjoisella Jäämerellä löydön, jota epäillään maapallon ulkopuolisen sivilisaation avaruusalukseksi.
Isomäki on saanut aikaan silmiä avaavan ja kylmiä väreitä nostattavan kuvauksen maapallon mahdollisesta tulevaisuudesta. Todennäköisesti emme kuitenkaan kohtaa pienoisjääkausia tai melkein neljäänkymmeneen asteeseen nousevia kevään lämpötiloja vielä 2030-2040 -luvuilla, mutta ottaen huomioon, että kirja on kirjoitettu vuonna 2000, voi ennuste olla ollut toisenlainen. Kirja kuitenkin kertoo hyvin, miltä maailman tulevaisuus voi pahimmillaan näyttää, jos luonnonvarojen käyttö jatkuu samanlaisena kuin mitä se on nyt. Etelä-Suomessa voi pian viljellä maissia ja Lapissa vehnää. Päiväntasaajan tienoilla vedenpuute aiheuttaa poliittisia konflikteja, jotka johtavat sotiin. Ilmaston voimakas lämpeneminen aiheuttaa metsäpaloja, jotka tuhoavat elinympäristön monilta eläin- ja kasvilajeilta. Arktisiin olosuhteisiin sopeutuneet eliöt kuolevat sukupuuttoon ja jäätiköiden sulaminen nostaa merenpintaa.
Kirjan julkaisuajankohta näkyy selkeästi tulevaisuuden Suomen kuvailussa, joka vaikuttaa paikoittain hiukan nihkeältä. Ihmiset omistavat suurinäyttöisiä tietokoneita ja tuliteriä videopuhelimia, mutta valokuvauksessa käytetään yhä filmejä ja valokuvat täytyy kehittää. Tietyissä kohdissa kuvaus on vakuuttavaa ja luo lukijalle urbaanin ja dystooppisen mielikuvan 2030-luvun Suomesta, mutta toisaalla herää tunne paluusta 90-luvulle.
Kirjan juoni on kiinnostava ja pitää koko ajan yllä innostusta jatkaa lukemista. Ihmiskunta kamppailee karkuun päässeen kasvihuoneilmiön kanssa, kun selviää, että ihmiset itse eivät ole ainoita, jotka yrittävät pelastaa tilannetta. Kuusta löytyneiden jalanjälkien, outojen kuusta peräisin olevien pähkinäsateiden ja Jäämerestä tehtyjen löytöjen perusteella saadaan selville, että myös Maan ulkopuolinen sivilisaatio yrittää pelastaa maapalloa ympäristökatastrofilta. Juoni tuo mieleen elokuvan "Päivä jona maailma pysähtyi", joka perustuu vuonna 1940 kirjoitettuun novelliin. Elokuvan ensimmäinen versio julkaistiin vuonna 1951 ja uudelleenfilmatisointi vuonna 2008. Kirjan ja elokuvien juonet eivät kuitenkaan kokonaisuudessaan juuri muistuta toisiaan, vaikka niistä samoja piirteitä löytyykin.
Jos kirjailijan tavoitteena on ollut herättää ihmiset ajattelemaan ilmastonmuutoksen karuja seurauksia, on hän onnistunut siinä hyvin. Kukaan tuskin haluaa Suomeen neljänkymmenen asteen helteitä huhtikuussa, metsäpalojen sakeuttamaa ilmaa tai pysähtyneen Golfvirran aiheuttamia tulipalopakkasia. Tänä päivänä ihmisistä voi tuntua turhalta tehdä asialle mitään, koska ilmasto ei todennäköisesti ehdi muuttua niin radikaalisti vielä meidän elinaikanamme. Se saattaa kuitenkin koskettaa maapalloa noin sadan vuoden päästä, jos emme tee mitään ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.
Mielestäni Herääminen on kirja, joka kaikkien tulisi lukea. Risto Isomäki on pienellä liioittelulla onnistunut kirjoittamaan ilmastonmuutoksesta niin, että siitä jaksavat lukea hekin, jotka eivät koske tietokirjoihin pitkällä tikullakaan. Scifin sisällyttäminen juoneen saa kirjan soveltumaan yhä suuremmalle lukijakunnalle.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Eveliina Parikka
Kirja: Risto Isomäki, Herääminen
Risto Isomäen romaani Herääminen käsittelee hyvin ajankohtaiseksi osoittautunutta ilmastokatastrofia, joka on uhkana koko maailmalle ja sen asukkaille. Karkuun päässyt kasvihuoneilmiö ei kuitenkaan ole ainoa ongelma, sillä Maailman lämpötilojen radikaalien harppausten ohella ihmiskuntaa ja sen elinympäristöä uhkaavat muun muassa laajamittaiset metsäpalot, erilaiset epidemiat sekä merestä nousevat metaanikaasupäästöt. Kirjan edetessä lukijalle selviää, että kaikkia näitä ongelmia yhdistää jokin tekijä, joka loppupeleissä pystyisi pelastamaan koko maailman tuholta.
Romaani alkaa salaperäisellä ja selittämättömällä vihjeellä Maailmanlopusta, kun venäläinen rannikkovartioston partioalus Archangel löytää kuumuudesta kärsivältä Barentsinmereltä virran mukana ajelehtivan rahtialuksen. ”Aavelaivaksi” osoittautuneen aluksen miehistö löytyy komentosillalta kuolleena ilman minkäänlaisia väkivallan merkkejä. Kyseinen alkukertomus saa välttämättömästi lukijan kiinnostuksen heräämään - mikä oikein surmasi miehistön ja miten?
Seuraava samanlainen tapahtuma seuraa, kun kirjan yksi päähenkilöistä, Irina Saari, saa kutsun tutkimaan Siperian rannikolla sijaitsevaa Golkorodin kaupunkia. Golkorodin puhelin- ja radioyhteydet ovat katkenneet, joten kaupunkiin ei saada minkäänlaista yhteyttä. Lisäksi ilmakuvat osoittavat kaupungin olevan autio, sillä kaduilla ei näy lainkaan liikettä. Tutkijat kohtaavat Golkorodissa pelkkää kuolemaa, kun sekä eläimet että ihmiset ovat saaneet surmansa käsittämättömällä tavalla. Samoin tulee käymään läheiselle Dicksonin kaupungille, mutta nyt lukija pääsee seuraamaan tapahtumien kulkua nykyhetkessä. Kuolemien syyksi todetaan merestä nousevat kaasukuplat, jotka selviävät myöhemmin metaanikaasupäästöiksi.
Romaanissa esitetty metaanikaasuongelma ei ole oikeastaan ollenkaan fiktiivinen. Metaani on todellisuudessa hyvin voimakas kasvihuonekaasu ja täten myös haitallinen ilmaston kannalta. Metaania käytetään muun muassa lämmitysenergiana ja palaessaan se vapauttaa ilmaan hiilidioksidia sekä vesihöyryä.
Kirjassa karkuun päässeen kasvihuoneilmiön vaikutuksesta radikaalisti lämmenneiden matalien merialueiden pohjaan, ikiroutaan miljoonia vuosia sitten jäätyneet ja varastoituneet metaaniklatraatit ovat alkaneet sulaa ja aiheuttaa purkauksina metaanipäästöjä rannikoilla. Metaanista ja hiilidioksidista koostuva kaasu tukehduttaa näillä alueilla elävät ihmiset ja eläimet, eikä päästöjä saada loppumaan ellei kasvihuoneilmiötä saada heti kuriin. Romaanin loppuhuomautuksissa kerrotaan, että vastaavanlaisia metaaniklatraatteja on todella olemassa ja että venäläiset tutkijat ovat jopa havainneet metaanipäästöjä Okhotskinmerellä. Isomäki toteaakin metaanin laajamittaisen vapautumisen ilmakehään olevan mahdollisista ympäristökatastrofeista suurin.
Kirjassa käsitellään hyvin keskeisenä aiheena ilmaston lämpenemistä, joka vaikuttaa moniin muihinkin ongelmiin. Romaanissa eletään pikkujääkauden jälkeistä kuuman ilmaston vallitsemaa vaihetta, joka aiheuttaa Suomessakin yli +30 asteen helteet. Kuuma ilmasto ja kuivuus saavat aikaan muun muassa laajoja metsäpaloja ja taloudellista haittaa. Isomäki toteaa tällaisen ilmaston muutoksen tapahtuvan Suomessa ja läntisessä sekä pohjoisessa Euroopassa Golfvirran takia. Tämäkään väite ei ole fiktiivinen, sillä on todettu, että Golfvirtaa käynnissä pitävä vastakkainen pohjavirta olisi ainakin väliaikaisesti pysähtynyt jäämassojen sulamisesta aiheutuvan makean veden vapautumisen takia.
Kirjan tapahtumat havainnollistavat mihin Golfvirran pysähtyminen voisi hyvinkin johtaa. Aluksi Pohjoismaiden sekä Länsi-Euroopan lämpötilat laskisivat noin kuudella asteella, kun taas muun maailman keskilämpötilat nousisivat merkittävästi samaan aikaan. Alhainen lämpötila aiheuttaisi pohjoisessa pikkujääkauden, jota seuraisi vuosien jälkeen lämmin subtrooppinen ilmasto. Tämä taas jatkuisi kunnes maailma löytäisi uuden balanssitilan.
Kasvihuoneilmiön aiheuttamien ongelmien esittelyn ohella Isomäki tarjoaa romaanissaan varteen otettavia ehdotuksia näiden ongelmien ratkaisemiseksi. Itse ratkaisijana hän tosin käyttää hyvin kuvitteellisella tavalla ulkoavaruuden olioita, jotka ovat eläneet kauan maapallolla vain suojellakseen sitä uhkaavilta tekijöiltä. Vaikka Isomäki sekoittaakin tässä vaiheessa tarinaa todellisuuden hyvin vahvaan fiktioon, löytyy sen takaa harkittavia ideoita kasvihuoneilmiön estämiseksi.
Maaperän eroosion ja metsien hakkuun lisäämien maan hedelmättömyyden ja hiilidioksidin määrän kasvun estämiseksi kirjassa ehdotetaan valtameriä yhtenä viljelymahdollisuutena. WSOY:n maantiedonkirjassa Globus todetaan kuitenkin, että ”noin 90% maapallon meristä on tuottavuudeltaan aavikoihin verrattavia.” Ravinnepitoisuudeltaan runsaimpia ovat rannikkomeret, mannerjalustan kumpuamisalueet sekä lämpimien ja kylmien merivirtojen törmäysvyöhykkeet ja näiltä alueilta saadaankin suuri osa maailman kalansaaliista. Isomäki kehottaa kuitenkin loppuhuomautuksissaan miettimään meriviljelyn vaihtoehtoa sen epäkäytännöllisyydestä huolimatta.
Tavallaan meriviljely johtaisi toiseen hyvin loogiseen kirjan sisältämään ongelman ratkaisuun. Jos ravinnon pääasiallinen viljely siirtyisi maalta merelle, jäisi maaperälle enemmän tilaa istuttaa esimerkiksi puita. Metsäthän ovat tunnetusti ”maailman keuhkot”, koska ne sitovat itseensä hiilidioksidia ja vapauttavat happea. Metsien laajamittainen hakkuu on edistänyt jo joissakin määrin kasvihuoneilmiötä ja sen tiedetään jatkuvan yhä edelleen, joten uusien puiden istuttaminen ei todellakaan tekisi pahaa.
Mielestäni tässä romaanissa yhdistyvät hyvin tärkeä aihe sekä jännittävä tarina. Vaikka sekaan oli lisättykin ripaus mielikuvitusta, ei se pilannut itse aiheen päämäärää vaan mukautui siihen ovelasti. Kirja eteni sujuvasti ja piti kiinnostusta lähes koko ajan yllä. Kasvihuoneilmiön estämiseksi tarvittaisiin kuitenkin koko maapallon asukkaiden täydellinen panostus ja vaikka sen aikaansaamiseen en itse uskokaan, antaa tämä kirja kuitenkin maan pelastamisen toteuttamiseksi hyvän rekvisiitan.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: T. Torvikoski
Kirja: Risto Isomäki, Herääminen
”Herääminen” on ekologinen tieteisjännäri, joka sijoittuu vuoteen 2038. EU:n talous on romahtanut, Euroopan mahtavin valtio on Venäjä, öljysodat ovat vaihtuneet vesisodiksi ja Suomessa on keväällä yli 30 astetta lämmintä.
Lääkäri Kauko Korhonen huomaa AIDS-epidemian käyttäytyvän oudosti. Tartuntaluvut heittävät siksakkia 45 %:n ja 55 %:n välillä valtiosta riippuen, vaikka sen pitäisi jatkaa kasvuaan.
Samaan aikaan saksalainen tähtitieteilijä löytää kuusta jalanjälkiä, jotka eivät ole ihmisten tekemiä. Venäjältä löydetään uusi uhka koko ihmiskunnalle, kun kokonaisia kyliä on kuollut yöllä muutaman minuutin aikana. Tutkijat Irina Saari ja Alexander Grigorjev saavat selville, että merenpohjan metaanijääesiintymät ovat alkaneet sulaa. Ne ovat vapauttaneet metaania ilmakehään ja kasvihuoneilmiö on päässyt karkuun. Tätä yritetään kaikin mahdollisin keinoin ehkäistä, mutta vain Tynkä-EU:n johtaja ottaa asian täysin tosissaan. Myöhemmin venäläiset löytävät Jäämeren pohjasta jotain, mitä ei edes timanttipora läpäise.
”Heräämisen” ympäristöongelmat ovat faktapohjaisia. Kirjan lopussa Isomäki kertoo näistä tarkemmin loppupuheessa. Metaanijäätä on todella olemassa ja se voi ehkä alkaa sulaa, jos merivesi lämpenee liikaa. Myös kirjan sammunut Golfvirta on mahdollinen, jos napajäätiköt sulavat lisää. Suolaista vettä kevyempänä makea vesi painaa suolaisen alleen ja ehkäisee lämmittävää vaikutusta. Tämän takia EU:n talous romahti. Kylmettynyt ilmasto romahdutti maatalouden.
Jotkut asiat Isomäki on keksinyt kokonaan itse. Epäuskottavimpia asioita lienee Kiina-Japani –valtio (kirja ei tosin kerro, miten valtiot yhdistyivät) sekä maan ulkopuolinen sivilisaatio, jota kutsutaan koko ajan sanoilla He ja Ne. Heistä ei kerrota kuin henkilöiden olettamuksissa siitä, mitä he tekevät ja miksi. Lopussa paljastuu, etteivät he aina ole olleet niin mukavia.
Kirja on kerrottu lähinnä tutkijoiden näkökulmasta (Irina Saari, Kauko Korhonen jne). Sivuhenkilötkin saavat mukavasti tilaa.
Kirjan suurin yllätys lienee, että kaksi vähiten maapallon pelastamiseen panostavaa henkilöä tavallaan pelastavat sen uudelta jääkaudelta.
Kirjan ainoa huono puoli on lopetus. Tarina loppuu aivan yhtäkkiä, vaikka se olisi voinut jatkua vielä parikymmentä sivua. Myös kuun todellinen alkuperä (kirjan mukaan) on outo ja sen lopullinen kohtalo vielä oudompi.
Kokonaisuutena ”Herääminen” on yhdeksikön (9/10) arvoinen kirja. Mukaansatempaava tunnelma pysyy yllä loppuun asti, mutta nopea lopetus saattaa pilata sen.
+Faktat
+Avaruusoliot
+Tarina ja kerronta
+Voi ehkä tapahtua oikeasti
-Kuun kohtalo
-Lopetus
-Voisi olla pidempi
Isomäki, Risto: Litium 6
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Tiia Kukkola
Kirja: Risto Isomäki, Litium 6
Risto Isomäen teos Litium 6 (Tammi, 2007) on ekologinen jännitys romaani, jossa planeettamme on vaarassa tuhoutua ydinpommin vuoksi. Isomäen kirjat liittyvät usein ekologisiin ja maailmanloppua kuvaaviin teemoihin kuten myös Litium 6. Hän on työskennellyt erilaisissa kehitysprojekteissa muun muassa Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, jossa amerikkalaiset agentit jahtaavat terroristeja, joilla pelätään olevan tarvittava määrä materiaalia ydinpommia varten. Heidän suurimpana huolenaiheenaan on, että terroristit kykenevät valmistamaan ydinpommin, jonka suuruudella ei ole ylärajaa, mikä pahimmassa tapauksessa tarkoittaisi tuntemamme maailman loppua. Kirjassa kerrotaan jäätävä totuus siitä, mitä nykyaikaisessa suurkaupungissa tulisi tapahtumaan ydinpommin räjähtäessä.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat eri maailmankolkkiin, pääasiassa Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Kirjassa on monia eri hahmoja, mutta suurimmassa osassa ovat sekä suomalaistaustainen Lauri Nurmi ja hänen tyttöystävänsä Alice Donovan että Katharine Henshaw. Hahmojen taustoihin ei perehdytä kovinkaan tarkasti. Lauri varttui nuoruutensa Suomessa, mutta kirja ei kerro, miten hän päätyi Yhdysvaltoihin ydinterrorismin vastaiseen erikoisyksikköön. Lauri on ollut monta vuotta yhdessä työtoverinsa Alicen kanssa. Alicen ammatinvalintaankaan ei sen enempää puututa. Hänellä on intiaanitaustaa äitinsä puolelta, ja hänen isänsä on rikas maanviljelijä. Katharine on elämässään kovia kokenut, mutta sisukas nainen. Hän yrittää tehdä hyvää, mutta moni asia kostautuu hänelle.
Japanista varastetaan suuri määrä litium 6:tta. Lauri, Alice ja heidän työtoverinsa pääsevät varkaiden jäljille Katharinen kuuleman vihjeen avulla. Tästä alkaa hyvin vaativaksi osoittautuva tehtävä. Heidän tulee tehdä kaikkensa estääkseen terroristeja toteuttamasta suunnitelmiaan. He joutuvat turvautumaan kiristykseen, väkivaltaan ja ihmisten kiduttamiseen, jotta he saisivat tarkempaa tietoa terroristeista ja heidän päämäärästään. On hyvin todennäköistä, että terroristien kohteena on jokin suurkaupunki Pohjois-Amerikassa. Heillä on tarvikkeet ydinpommiin, jolla he pystyisivät aiheuttamaan tuhoa, mitä ihmiskunta ei vielä kokenut. Kaikesta huolimatta terroristien todellinen suunnitelma paljastuu vasta kirjan viimeisillä sivuilla.
Kirja on rakenteeltaan hyvin selkeä ja se etenee loogisessa järjestyksessä. Kielellisesti siitä voi huomata vivahduksen ”äijämäistä” kielen käyttöä ja se luo jännityskirjalle sopivan tunnelman, mutta joskus asiat ilmaistaan todella tönkösti. Kaiken kaikkiaan pidän kirjaa helppolukuisena ja lukukokemusta viihdyttävänä.
Kirjan teemana ovat maailmaa uhkaavat ydinaseet. Lukijalle ei jää epäselväksi, mitä mieltä kirjailija on niistä. Ne voivat koitua maailman kohtaloksi ja olisi hyvä, jos niistä hankkiuduttaisiin eroon. Olisi tärkeää miettiä pidemmälle ydinvoimaa koskevia hankkeita. Vaikka ydinvoimasta saadut hyödyt kuulostavat houkuttavilta, niin kuinka paljon haittaa jäljelle jäänyt radioaktiivinen jäte aiheuttaa yhteiskunnalle?
Teos edustaa melko harvinaista tyylisuuntaa. Sen tarkoituksena on herättää lukijassa ajatuksia maailman rauhaa uhkaavista tekijöistä ja siinä se todellakin onnistuu. Maailman hyvinvointi on meidän kaikkien vastuulla. Pitäkäämme siitä siis huolta, jotta tulevatkin sukupolvet voivat nauttia planeetastamme.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Enni T
Kirja: Risto Isomäki, Litium 6
Vaikka kirja onkin luokiteltu jännityskirjallisuudeksi, voisi sitä paikoitellen pitää myös mielipidekirjoituksena tai tietotekstinä. Siinä on kuitenkin sellaisia tapauksia, jotka tekevät siitä selvästi fiktiota, mutta pohjatiedot ovat niin tarkasti ja paikkansapitävästi kerrottu, että herää kysymys: voisiko näin todella tapahtua? Isomäki ottaa tämänkertaisessa teoksessaan kantaa kaikkia askarruttavaan ja epäilyttävään ydinvoimaan. Onko se todella niin hyvä tai paha asia kuin lehdet ja media antavat ymmärtää? Onko ydinvoima todella ratkaisu maailman ympäristöongelmiin?
Kirjassa keskitytään siihen, mitä vaikutuksia ydinpommin räjäytyksellä olisi nyky-yhteiskunnan suurkaupungissa. Vaikka ydinvoimaa ja ydinaseita koskevat tiedot on selitetty niin tarkasti, että ne voisivat olla suoraan vaikka ydinvoimaa käsittelevästä tietokirjasta, ei niiden ymmärtäminen kuitenkaan suurempia ongelmia tuota. Isomäki kertoo luovasti ja jännittävästi ydinvoiman huonoista ja traagisista puolista, joita ei muuten välttämättä edes tulisi ajatelleeksi. Paikoitellen teksti vaikuttaa hieman liian dramaattiselta ja yliampuvalta. Takakansitekstin perusteella voi jo suurin piirtein päätellä, mistä kirja lähtee liikkeelle ja miten juoni luultavimmin lähtee kehittymään.
Kirja alkaa juuri melko ennalta arvattavalla tavalla. Terroristit varastavat ydinaseisiin tarvittavaa materiaalia Japanissa olevasta yrityksestä, Yhdysvallat saa tietää, asiaa aletaan tutkia ja lopulta seuraa täysi kaaos, jonka keskellä herää kysymys: ketkä oikeastaan ovatkaan niitä pahiksia? Juoni kehittyy eteenpäin melko kaavamaisella tavalla, ei paljoa mitään erilaista verrattuna muihin terrorismista kertoviin kirjoihin. Isomäki vie kuitenkin kaiken vielä pitemmälle kuin tavallisesti, mikä venyttää juonta mielenkiintoisemmaksi ja saa aikaan monia kysymyksiä.
Päänäyttämönä esiintyy tietenkin Yhdysvallat, tuo suuri liitovaltio, joka sai kunnian ampua ensimmäiset ydinpommit. Kirjassa käsitellään hyvin yksityiskohtaisesti monet Yhdysvaltain tekemät kokeet ja hyökkäykset ydinaseilla ja ydinvoimalla. Sanoja ei säästellä ja armoa ei tunneta, kun Isomäki kuvaa Yhdysvaltojen ydinvoiman käyttöä.
Tarina alkaa katsauksella menneisyyteen, vuoden 1954 Japaniin, jossa kalastusaluksen miehistö todistaa Yhdysvaltojen ydinaseen räjähdyksen, mistä nämä eivät tietenkään selviä vahingoitta. Katsauksen jälkeen hypätään ajassa eteenpäin, nykyajan Japaniin, jossa koko tarina saa kunnolla alkunsa. Terroristit varastavat huippuyrityksestä uraania sellaisen määrän, jolla pystyisi helposti räjäyttämään vaikka kokonaisen maan taivaan tuuliin. Japanin poliisi tajuaa pian tilanteen todellisen vakavuuden ja ottaa yhteyttä Yhdysvaltoihin, jossa aletaan kiireesti tutkia tilannetta.
Yhdysvaltain ydinterrorismin vastaisen yksikön toimijat eivät todellakaan kaihda keinoja etsiessään vastauksia. Kun tilannetta ei pidetä vielä kovinkaan vakavana, kaikki näyttäisi olevan hallinnassa ja tutkinnan etenevän jokseenkin järjestelmällisesti, kunnes sytytyslanka lähtee palamaan ja täysi hysteria pääsee valloilleen. Pidätettyään yhden epäillyn ja saatuaan puristettua tältä tietoja erikoisyksikkö saa selville, että terroristeilla on hallussaan sen verran kalustoa, että he voisivat räjäyttää vaikka koko Yhdysvallat pois maailmankartalta. Tässä vaiheessa kaikki kääntyy todella päälaelleen ja homma luiskahtaa selvästi käsistä. Etsiessään epätoivoisesti vastauksia erikoisyksikkö ei kaihda keinoja prostituoidun käyttämisestä agenttina aina kidutukseen ja siitä kokonaisen rahtilaivan upottamiseen elävien ihmisten ollessa vielä sisällä.
Kaikki teot, jotka erikoisyksikkö toteuttaa vain pelastaakseen Yhdysvallat ja oman nahkansa, saattavat herättää lukijassa kauhua ja vastenmielisyyttä. Pelkän epäilyksen varjolla on helppo heittää kaikki sopimukset ja lupaukset ihmisoikeuksien kunnioittamisesta suoraan roskakoriin. Kirjan perusteella Yhdysvallat voisi luokitella häikäilemättömäksi roistovaltioksi, joka tekee kaikkensa pitääkseen itsensä pystyssä.
Kirjan henkilöt ovat tyypillisiä, kovia kokeneita agentteja, joilla on kaikilla omat henkilökohtaiset ongelmansa. Jos pitäisi valita yksi henkilö, joka pyrkii selvästi eniten esille, se olisi selvästi Lauri Nurmi. Hän on suomalaissyntyinen, kovia kokenut, mies, joka pitää ydinvoimaa täysin turhana keksintönä ja kritisoi kaikkea siihen liittyvää aina tilaisuuden tullen. Nurmi vaikuttaa koko kirjan ajan melko salaperäiseltä, eikä tämä paljasta paljoakaan menneisyydestään, lukuun ottamatta muutamia välähdyksiä. Nurmen psyykkinen tila vaihtelee aina laidasta laitaan ja lukija pystyy vain arvailemaan milloin tämä romahtaa täysin.
Toiseksi keskeisimmäksi henkilöksi nousee yllättävä todistaja, prostituoitu Katharine Henshaw, joka jo kirjan alussa kertoo kuulleensa puhuttavan varastetusta uraanista eräissä juhlissa. Henshaw'ta ei tietenkään oteta tosissaan ja tämä unohdetaan melkein välittömästi. Myöhemmin erikoisyksikkö kuitenkin etsii tämän käsiinsä ja valjastaa vakoilemaan heidän puolestaan. Katharine on hyvin epäonninen nainen, joka lopetti opiskelut aiheutettuaan vahingossa veljensä halvaantumisen.
Kirjassa esiintyy totta kai muitakin henkilöitä, joilla on omat pienet, mutta tärkeät roolinsa. Alice on intiaanisukuinen nainen, joka sattuu myös olemaan Laurin vaimo. Alice esiintyy kirjassa erittäin paljon ja hänen tekonsa tulevat melko moninaisesti esille kirjassa. Koska kirjan tapahtumat keskittyvät Yhdysvaltoihin, ei ole ihme, että suurin osa henkilöistä on juuri erikoisyksikön väkeä.
Kaikin puolin kirjassa oli paljon mielenkiintoisia juonenkäänteitä ja henkilöitä. Alku oli todella ennalta arvattavissa ja se miten juoni kehittyi siitä eteenpäin. Yhtäkkiä juoni alkoi kuitenkin heittelehtiä puolelta toiselle sotkien näin kaikki edelliset kuviot. Lopullinen ratkaisu saa kyllä kenet tahansa loksauttamaan suunsa auki ihmetyksestä.
Kirjan tekivät mielenkiintoiseksi viittaukset ja lainaukset erilaisiin ydinvoimaan liittyviin henkilöihin ja tapahtumiin. Kaikkea mitä kirjassa sanotaan ei tietenkään pidä ottaa tosissaan, onhan kirja sentään fiktiota. Tarina saa kuitenkin tosissaan miettimään, että mikä ihme sai ihmisen avaavan niin kutsutun Pandoran lippaan. Totuus kuitenkin on, että se on jo avattu ja ainoa vaihtoehto on vain kohdata sen seuraukset.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Iikka Piiroinen
Kirja: Risto Isomäki, Litium 6
Risto Isomäki on ottanut tehtäväkseen tuoda ihmisen ja ympäristön herkän suhteen esille romaaneissaan. Tämä näkyy myös Kustannusosakeyhtiö Tammen vuonna 2007 julkaisemassa dekkariromaanissa Litium 6. Litium 6 kertoo alkujaan suomalaissyntyisestä Lauri Nurmesta, joka toimii nykyään Yhdysvaltojen ydinaseterrorismin vastaisessa ryhmässä. Tapahtumat alkavat kehittyä, kun Lauri saa työkavereineen kuulla, että ranskalaisesta ydinvoimalasta on kadonnut satoja grammoja plutoniumia, jota voidaan käyttää ydinaseiden sytyttimissä. Heidän huoli kasvaa, kun japanilaisen yhtiön kehittelemästä uudentyyppisestä Rapid-L -ydinreaktorista varastetaan jäähdyttimenä toimiva litiumin kuudes isotooppi. Lauri työkavereineen keksii, että nämä ainekset yhdistettynä laivalastilliseen tavalliseen rikastamattomaan uraaniin voivat saada aikaan elämän tuhoutumisen koko maapallolta. Alkaa kiivas selvittely siitä, kuka, miksi ja milloin aikoo räjäyttää näin suuren ydinpommin ja miten se voitaisiin estää.
Yllättäen Laurin toimistolle ilmestyy prostituoitu, Katherine Henshaw, joka on työtehtävissään kuullut tapaukseen liittyviä asioita. Lauri ryhtyy ottamaan asioista selvää ja he saavat terroristeihin kuuluvan henkilön kiinni ja kiduttamalla saavat lisätietoa tältä. Saatujen vihjeiden pohjalta Lauri tekee vaimonsa Alicen kanssa, joka kuuluu Laurin työtiimin, iskun australialaiselle uraaninkuljetuslaivalle. Alice kuolee, iskukohde osoittautuu vääräksi ja laiva upotetaan henkiin jääneine matkustajineen.
He ovat kuitenkin saaneet selville päätekijän. Lauri soluttautuu työtoverinsa David Farleyn ja Katherinen kanssa ydinasetta valmistelevan Timothy Washburnin juhliin. Lauri ja Timothy jäävät kuitenkin kiinni ja lopulta Washburn paljastaa totuuden James Bondista tuttuun ja tylsään tapaan: ennen kiinnijääneen agentin tappamista superrikas superroisto kertoo tekojensa motiivit ja aina agentti pääsee lopulta karkuun. Niin kävi tässäkin romaanissa. Washburn paljastaa, ettei edes aikonut rakentaa ydinpommia vaan varkaudet olivat hämäystä. Hänen todellinen tarkoitusperänsä oli kostaa hänen Yhdysvaltojen siviilialueiden pommituksen seurauksena kuolleen vaimonsa ja perheensä kuolema. Yhdysvallat saisivat kärsiä poliittisesti ja taloudellisesti. USA etsisi pommia niin kauan kunnes se löytyisi ja olisi valmis käyttämään äärimmäisiä keinoja. Yhdysvallat nimittäin käyttivät ”tietojen hankkimiseen ja terrorismin torjumiseen” kiduttamista ja muita äärimmäisiä keinoja, jotka olisivat lopulta tulleet suuren kansan tietoisuuteen ja johtanut Yhdysvallat taloudellisiin ja poliittisiin ongelmiin ― pommia kun ei nimittäin ollut, joten sen löytäminen oli mahdotonta. Panosta ja ihmisoikeuksien ja yleismaailmallisten sopimusten rikkomista olisi vain lisättävä loputtomiin ja lopulta USA jäisi yksin ongemiensa kanssa.
Päähenkilönä Laurista annetaan hyvin niukasti tietoa. Myös tästä näkyy, mihin kirjailija on halunnut lukijan huomion kiinnittää. Tarkka ja kokenut lukija osaa kuitenkin lukea Laurin persoonallisuuden rivien välistä. Lauri on osin katkeroitunut. Hän on tuntemattomasta syystä muuttanut pois Suomesta, eikä tunne sitä enää kotimaakseen. Yhtenä syynä saattaa olla myös se, että Lauria kiusattiin pienenä. Lauri on myös erittäin hyvä aseiden käsittelijä ja taitaa itsepuolustuksen. Hän on maailman parhaita ratsastusjousiammunnassa, joka on erittäin vaativa hunneilta periytynyt laji. Laji vaatii pitkäaikaista ja johdonmukaista harjoittelua, mikä paljastaa Laurin olevan erittäin päättäväinen ja sisukas. Lauri on myös empaattinen. Kun Laurin pomo, Kenneth Andrews, kohteli Katherinea halveksivasti, Lauri piti terävästi Katherinen puolta. Lauri myös murtui kuullessaan tappaneensa liudan siviilejä australialaisella rahtialuksella.
Itse pidän Lauri Nurmen henkilökuvasta, sillä hän tuntuu suomalaisena omimmalta ja häneen on helppo samastua. Hän käy kirjan aikana läpi suuria tunteita menettäessään ainoan rakkaansa ja rakastamansa asian Alicen, huomatessaan vahingossa tappaneensa viattomia ja koittaen epätoivoisesti keksiä, miten pelastaa maapallo ydintuholta. Lauri kärsii myös jatkuvista ydintuhoa käsittelevistä painajaisista. Mitä liikkuu miehen päässä, jonka vastuulla on koko maailma, eikä enää mitään menetettävää?
Risto Isomäki osaa luoda paikoittain vaikuttavaa tekstiä, jota lukija jää jälkeenpäin miettimään, ja käyttää hyvin erilaisia tehokeinoja. Yhtenä niistä kirjailija käytti mm. kuuluisien fyysikoiden Pierre Curien ja Albert Einsteinin sitaatteja aina ennen uuden jakson alkamista kirjassa. Niistä ensimmäisenä seuraava:
”Joku voisi kuvitella, että radium saattaisi muuttua hyvin vaaralliseksi rikollisissa käsissä... Me voimme kysyä itseltämme, hyötyykö ihmiskunta mitään luonnon salaisuuksien oppimisesta. Minä olen yksi niistä, jotka Nobelin tavoin uskovat, että ihmiskunnalle koituu uusista löydöitä enemmän hyvää kuin pahaa.” – Pierre Curie, toinen radiumin keksijöistä Tukholmassa vuonna 1905 Nobelin palkintojenjakotilaisuudessa.
Sitaatti luo heti lukijalle mielikuvan siitä, mitä on tulossa. Isomäki osaa myös kirjoittaa mielikuvia luovia tekstejä, ja lukija voi nähdä mielessään, mitä tapahtuu.
Risto Isomäki pyrki selvästi romaanillaan ottamaan kantaa ydinvoiman riskeihin sekä politiikan ja luonnon arvaamattomuuteen. Ainakin minä itse lukijana jäin miettimään monia asioita. Miten politiikka toimii? Miten helppoa sitä on vääristellä oman tahtonsa mukaan, jos vain on rahaa ja vaikutusvaltaa? Miten helposti ja pysyvästi se voi vaikuttaa meihin tavallisiin talliaisiin ja luontoon? Minkä arvoinen ihmisen henki tai luonnon monimuotoisuuden ja kauneuden säilyminen on terroristeille, Yhdysvalloille tai ihan tavalliselle ihmiselle? Saako kiduttamista käyttää kuten kyseisessä tilanteessa vai onko se ehdottoman kiellettyä, vaikka mikä olisi? Kirjailija on siis onnistunut tavoitteessaan.
Toisaalta kirjan juoni etenee paikoittain, varsinkin alkupuolella, suhteellisen hitaasti. Teksti ja kirjoitustyyli on loppujen lopuksi hyvin tavanomainen, jos ei oteta huomioon ympäristöasioiden liittämistä onnistuneesti juoneen. Isomäki on myös välillä innostunut niin paljon erilaisten isotooppien ja ydinpommiviritelmien selostamisesta, ettei niistä oikein tahdo enää iltamyöhäsellä luettaessa ottaa selvää. Loppuratkaisukin oli melko tavanomainen, mutta onneksi kuitenkin yllättävä. Itse en olisi tuollaista ratkaisua keksinyt.
Risto Isomäki on onnistunut luomaan mielenkiintoisen teoksen Litium 6 yhdistämällä ekologian, suomalaisen miehen, jolla ei ole enää mitään, ja ydinterrorismin. Se ei ole mikään tavanomainen paketti, mutta lukemisen arvoinen, varsinkin ympäristöasioista kiinnostuneelle dekkarien lukijalle.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Valtteri L
Kirja: Risto Isomäki, Litium 6
Risto Isomäen teos "Litium 6" (Tammi, 2007) on ekologinen jännitysromaani, jossa maapallo on uhassa tuhoutua ydinpommin vuoksi. Isomäki on kirjoittanut useita kirjoja aiheinaan juuri ekologiset ja maailmanloppua koskevat teemat, joihin myös "Litium 6" kuuluu.
Itse teos edustaa scifimaista jännitystyylisuuntaa ja siinä yhdistetään fiktioita faktoihin. Se myös pyrkii herättämään lukijassa ajatuksia maailman rauhaa uhkaavista tekijöistä. Teksti toimii samalla niin kantaa ottavana ja opettavaisena kuin viihdyttävänä. Kirjan teemana ovat maailmaa uhkaavat ydinaseet, jotka pahimmillaan voisivat koitua koko maailman kohtaloksi.
Kirjan varsinaiset tapahtumat alkavat, kun päähenkilönä esiintyvä Lauri saa työtovereineen tiedon, että ranskalaisesta ydinvoimalasta on kadonnut satoja grammoja plutoniumia, jota voidaan hyödyntää ydinaseissa. Heidän huolensa kasvaa entisestään, kun japanilaisten kehittelemää jäähdytinlitium 6:tta varastetaan ydinreaktorista. Lauri työkavereineen keksii, että nämä aineet yhdessä valtaisan uraanimäärän kanssa voivat johtaa valtavan tuhovoiman omaavaan ydinaseeseen. Työryhmä alkaa selvittää kenellä olisi aikomuksia ydinpommin rakentamiseen ja kuinka se voitaisiin estää.
Laurin toimistolle ilmestyvällä prostituoidulla Katherine Henshaw'lla on työryhmää kiinnostavia asioita, jotka hän on työtehtävissään kuullut. Katherinen vihjeiden perusteella Lauri ryhtyy ottamaan asioista selvää. He saavatkin yhden terroristin kiinni ja kiduttamalla tätä saavat ongittua lisätietoa. Saatujen vihjeiden pohjalta Lauri tekee vaimonsa Alicen kanssa, joka kuuluu myös Laurin työtiimin, iskun uraaninkuljetuslaivalle. Alice kuolee laivalla, joka osoittautui myös vääräksi iskukohteeksi. Heille selviää kuitenkin päätekijä, jonka johdosta Lauri soluttautuu työtoverinsa David Farleyn kanssa ydinasetta valmistelevan Timothy Washburnin juhliin. Lauri ja David jäävät kuitenkin kiinni.
Lopulta Washburn paljastaa totuuden kliseiseen tyyliin, ja agentit pääsevät pakenemaan ennen tuomiotaan. Washburn paljastaa kaikkien odotusten vastaisesti, ettei edes aikonut rakentaa ydinpommia, vaan varkaudet olivat vain hämäystä. Hänen todelliseksi motiivikseen paljastuu hänen perheensä kuoleman kostaminen ajamalla Yhdysvallat taloudellisiin ja poliitisiin ongelmiin heidän etsiessään olematonta ydinasetta. Koska USA käytti tietojen hankintaan terroristeilta erilaisia äärimmäisiä keinoja, tulisivat ne lopulta julkisuuden tietoon, jolloin Yhdysvallat jäisi yksin ongelmiensa kanssa.
Kirja on selkeää luettavaa ja sen tapahtumat etenevät kronologisessa järjestyksessä alun takaumaa lukuun ottamatta. Kirjan alku antoi ennustaa varsin selvää loppua, mutta erityisesti lopun juonikäänne toi kirjaan lisää mielenkiintoa. Kaiken kaikkiaan kirja oli minusta helppoa luettavaa, tiettyjä kohtia huomioimatta, ja sen viihdyttävyys on pystytty pitämään hyvin yllä, vaikkakin tietyissä kohdissa liiallinen isotooppien ja ydinpommin selostaminen välillä vaikeuttivat lukemista.
Kirjan lopussa olevat jälkihuomautukset saavat myös lukijan miettimään pidemmälle ydinvoimaa koskevia hankkeita. Vaikka ydinvoimasta saadut hyödyt saattavat kuulostaa houkuttavilta, on silti tärkeää punnita siitä johtuvien haittavaikutuksien aiheuttamaa painoarvoa.
Isomäki, Risto: Sarasvatin hiekkaa
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Johanna K
Kirja: Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa
Risto Isomäen teos "Sarasvatin hiekkaa" (Tammi 2005) on ekologinen jännitysromaani, joka kertoo ihmisen itsensä aikaansaamasta ilmastonmuutoksesta ja sen järisyttävistä seurauksista.
Romaanissa venäläinen tutkija Sergei Savelnikov lähtee Intiaan tutkimaan merenpohjasta tehtyjä mielenkiintoisia löytöjä, ja samaan aikaan suomalainen Kari Alanen kehittää jäätiköiden sulamista hidastavaa tuulimyllyä. Intianlahden pohjasta löytyy hyvin vanhoja raunioita ja pian näiden löytöjen pohjalta Savelnikov tekee intialaisen tutkijakollegansa Amrita Desain kanssa merkittäviä huomioita ilmaston lämpenemisen seurauksista. Samaan aikaan Grönlannissa mannerjäätiköiden tutkija Susan Chang huomaa jäätiköillä odottamattomia muutoksia. Romaanin edetessä näiden huomioiden välille muodostuu yhteyksiä, ja tutkijat huomaavat, että maapallon jäätiköt ovat vaarassa sulaa. Tämän seurauksena syntyisi todennäköisesti ihmiskunnalle kohtalokkaaksi koituva jättihyökyaalto. Juuri kun jäätiköiden sulamista aletaan torjua Alasen kehittämällä metodilla, huomataan, että on jo liian myöhäistä.
Romaanissa matkustetaan ympäri maapalloa, niin Intiassa ja Suomessa kuin Grönlannissa ja Bahamasaarilla. Sen lisäksi, että tutkijat yrittävät selvittää, mitä lähitulevaisuudessa tulee tapahtumaan, perehdytään kirjassa myös eri siviilisaatioiden toisiaan muistuttaviin myytteihin vedenpaisumuksesta. On hyvin mielenkiintoista seurata näiden kahden tutkimuksen edistymistä ja tutkijoiden huomiota siitä, että historialla on tapana toistaa itseään.
Kirjasta löytyy normaaleihin jännitysromaaneihin verrattuna enemmän tieteistekstiä, mutta se ei juurikaan häiritse lukemista. Suurin osa asioista on selitetty melko yksinkertaisesti niin, että vähemmänkin asiaan perehtymätön ymmärtää, missä milloinkin mennään, ja näin teksti pysyy koko ajan jännittävänä. Kirjasta löytyy myös viihdepuolta muun muassa eri henkilöiden välisistä romansseista. Tämän vuoksi romaanin kohderymä ei rajoitu vain biologeihin ja ilmastonmuutoksesta kiinnostuneisiin, vaan se on sopivaa luettavaa aivan kaikille.
Vaikka romaanin lopun jättitsunamia alustetaan koko kirjan ajan, tulee se lukijalle silti yllätyksenä. Isomäki osaa kuvata tapahtumia hyvin todenmukaisesti ja kirja on niin mukaansatempaiseva, että lukija tuntee melkein olevansa tapahtumissa itse mukana, ja koska ihmisten kuolema tapahtuu hyvin äkillisesti, on kirjan loppu järkyttävä. Koska romaanin tapahtumat ajoittuvat vain noin kymmenen vuotta eteenpäin, tekee juuri se kirjasta niin ajatuksia herättävän. Viimeistään kirjan lopun selostus siitä, mikä todella pitää paikkansa, ja huomautus siitä, että uhka voi olla todellinen, jos mannerjäätiköiden sulaminen jatkuu, saavat lukijan pohtimaan, pitäisikö ilmastonmuutoksesta todella huolestua ja mitä sen estämiseksi pitäisi tehdä.
Isomäen romaanin lähtökohta on todenmukainen; Intianmeren rannikolta tosiaan löytyi raunioita vuonna 2001 ja ilmaston lämpenemisestä ja jäätiköiden sulamisesta on jo kauan oltu huolissaan. Siksi kirjan luettua jääkin helposti pohtimaan, ovatko kirjan tapahtumat mahdollisia. Kirjan traagisuudella Isomäki saa todella heräteltyä lukijaa pohtimaan nyky-yhteiskuntaa ja mitä tekomme ja ympäristöstä piittaamattomuutemme voivat saada aikaan.
Kaiken kaikkiaan "Sarasvatin hiekkaa" on hyvin kiinnostava, mutta myös merkittävä teos. Mielestäni aivan jokaisen tulisi lukea kyseinen romaani. Tällaiseen muotoon saatettu tieto on paljon vaikuttavampaa kuin esimerkiksi tiedelehtien artikkelit, joten jos todella halutaan saada muutoksia ihmisten toimintaan, on tämänkaltaisten romaanien lukeminen hyvä ensiaskel. Itse ainakin "Sarasvatin hiekan" innoittamana tutustun jatkossa varmasti myös muuhun Isomäen tuotantoon.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Pia S
Kirja: Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa
”Sarasvatin hiekkaa” on Risto Isomäen vuonna 2005 kirjoittama ekologinen jännitysromaani. Kertomus sijoittuu lähitulevaisuuteen, enimmäkseen Grönlannin mannerjäätikölle ja Intian valtameren Gambaynlahden alueelle. Kirjassa vieraillaan myös ympäri maailmaa, Suomessakin. Venäläinen tutkija Sergej matkustaa Intiaan Gambaynlahdelle selvittämään muitten tutkijoitten ja Amritan kanssa vajonneen kaupungin arvoitusta. Yllätyksien kautta tutkimusryhmä päätyy Grönlannin jäätikölle tajuttuaan toisen tutkimusryhmän kanssa, että mannerjäätikkö on uhkaavasti sulamassa. Seurauksena sulamisesta olisi tsunami ja valtava vedenpaisumus.
”Sarasvatin hiekkaa” on erikoinen kirja. Se ei ole pelkkä romaani, muttei pelkkä tieteiskirjakaan. Tieteellisyys on mielestäni kuitenkin hieman liiallista näin tavallisen, asiaan suuremmin perehtymättömän opiskelijan silmissä. Kirja saattaisi tietenkin avautua helpommin toisen lukukerran tai pari vuotta sitten ilmestyneen sarjakuvan avulla, jonka sattumalta löysin kirjakaupasta. Plussaa erityisesti jälkisanoista, joissa kerrotaan mikä kirjassa on totta ja mikä ei.
Isomäen kuvaukset jäätikön sulamisesta saavat kylmiä väreitä kulkemaan selkäpiitä pitkin. Kirjahan ei kerro kuitenkaan kuin kymmenisen vuotta eteenpäin häämöttävästä elämästä. Jälkisanoissa kuitenkin siintää lohdutus siitä, ettei pelko ole aivan tämän hetkistä, mutta tulevaisuudessa se voi olla suuri uhka. ”Sarasvatin hiekan” jännitys piileekin paljon juuri sen todellisuuden mahdollisuudesta. Kirjassa on hienosti yhdistetty historia, erityisesti erilaiset myytit vedenpaisumuksista. Romaanissa ajatus maailman kehämäisestä ajankulusta on keskeisessä osassa – vedenpaisumus on tapahtunut ennenkin, joten se tulee tapahtumaan uudelleen. Maailman tuhon myötä alkaa uusi elämä, kuten kirjan lopussa tulee tapahtumaan.
Pienenä, huomaamattomana feministinä sain onnekseni huomata kirjassa olevan paljon tärkeässä asemassa olevia naishenkilöitä. Erityisesti kirjan tärkeimpiin henkilöihin kuuluva Amrita sai minut puolelleen älykkyydellään ja terävillä kommenteillaan. Henkilöiden inhimillisyys tulee esiin myös kirjassa piilevistä pienistä romansseista henkilöiden välillä. Hienoa, ettei tiedemiehiä ole kuvattu pelkästään tieteelliseltä kannalta, vaikka olisin hieman kaivannut lisätietoa kirjan mielenkiintoisista henkilöistä. Rakkaustarinoitten kirjoittajaa Isomäestä ei tule, mutta toisaalta romanssit ovat kirjassa vain sivujuonena.
Kirja on käännetty jo monille kielille, mutta se ehdottomasti pitäisi sanomansa vuoksi levittää laajemmalle maailmaan. ”Sarasvatin hiekkaa” muistuttaa ihmisiä siitä, ketkä oikeastaan ovat vastuussa ympäristöstämme. Kirja painottaa erityisesti ihmisiä ennakoimaan tulevaa tekemällä tutkimuksia, joilla katastrofeja voisi estää.
Loppu kirjassa on mielestäni äärettömän suuri, itselleni odottamaton katastrofi. Maailman rannikoitten yli syöksyy valtava tsunami, joka murskaa alleen pilvenpiirtäjiä, siltoja ja pakenevia kauhunvallassa olevia ihmisiä. Kirja ei erityisemmin herätä kauhua lyhyellä kuvauksella ihmisten tuskasta tsunamin vyöryessä heidän ylitse. Ainoastaan lopussa asia mainitaan vain parilla lauseella. Isomäki kuvaakin maailmantuhoa jopa melkein mekaaniseksi tapahtumaksi, jonka tarkoitus on tapahtua.
Harvemmin näin tärkeästä aiheesta kirjoitettua hyvää kirjaa tulee luettua. Isomäki vie kirjan hyvin loppuun asti, vaikka olisin dekkareitten innokkaana lukijana toivonut hieman enemmän jännitystä. Kammottava loppu saa toivottavasti jokaiselle lukijalle pienen pelon sydämeen, vaikka täytyy muistaa kuitenkin, että kirja on fiktiota - vielä.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Metta E
Kirja: Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa
”Sarasvatin hiekkaa” on kirjailija Risto Isomäen viides teos. Isomäki on tunnettu tiede- ja ympäristöaiheisista romaaneistaan. Tämän lisäksi hän on kirjoittanut useita tietokirjoja. Teos ”Sarasvatin hiekkaa” ilmestyi vuonna 2005 ja oli samana vuonna Finlandia-palkintoehdokkaana ja voitti Tähtivaeltaja-palkinnon - eikä suotta.
”Sarasvatin hiekkaa” sijoittuu tulevaisuuteen, noin kymmenen vuoden päähän. Sen pääosassa on Sergei Savelnikov, venäläinen tutkija. Sergei on työlleen omistautunut leski, joka saa yllättävän mutta jännittävän työmatkan Intiaan, josta on löydetty vedenalaisia rauniokaupunkeja. Ammattitaitoisena sukellusveneen käyttäjänä Sergei pääsee tutustumaan yhdessä meriarkeologi Amrita Desain kanssa Cambaynlahden arvoituksiin , jotka aiheuttavat hämmennystä ja ihmetystä. Mitä kaupungille on tapahtunut?
Samaan aikaan Suomessa jäätikkötutkija Kari Alanen tekee tutkimuksia, jotka voisivat estää jäätiköiden sulamisen. Sitten tutkimusryhmä tekee Pohjoisnavalla järkyttävän löydön, joka saattaa nämä kaikki ihmiset yhteen. Samalla rauniokaupungin kohtalo alkaa selviytyä. Koko ihmiskunta voi olla vaarassa, mutta onko jo liian myöhäistä?
Isomäki osaa kirjoittaa. Hän on uskottava ja ilmaisee asiansa ymmärrettävästi, eikä turhaan kaunistele sanojaan. Teos ei ehkä ole jännittävimmästä päästä kirjallisuutta, mutta ajatuksia se ilman muuta herättää. Suomen Luonto kuvaa Isomäen edellistä romaania ”Herääminen” näin: ”Herääminen olisi kiireesti käännettävä kaikille EU-kielille ja levitettävä maailman päätöksentekijöille iltapalaksi yöpöydille.”
Teoksesta ”Sarasvatin hiekkaa” voisi sanoa aivan samaa, paitsi että sen lukijakunnan tulisi olla kaikki maailman lukutaitoiset ihmiset, eivätkä vain päättäjät. Kirjan sanoma ei ole tyhjänpäiväinen satu vaan täysin mahdollinen asia. Kenties totuus romaanina (eikä vaikeasti luottavana tieteisartikkelina lehdessä, jonka jakelu ei suurta yleisöä tavoita) herättäisi ihmisiä enemmän. Romaanissa on ihmisiä, joilla on nimet, menneisyys ja tulevaisuus. Tai tulevaisuus olisi, jos sitä ei pyyhittäisi pois valtavan megatsunamin voimin, joka aiheutuu Pohjoisnavan jäätikön halkeamisesta ja mereen putoamisesta.
Kirjassa kuvaillaan loistavasti ympäristöä. Lukiessa voi miltei tuntea Intian kuumuuden ja kosteuden, kuten myös Napapiirin olosuhteet. Kokemattomasta lukijasta voi kenties tuntua hullulta hypätä maapallon puolelta toiselle, mutta näillä kahdella paikalla on yhteys, kuten jokainen maanosa tällä pallolla on riippuvainen toisistaan. Intian rauniokaupunkien epäillään syntyneen suuren vedenpaisumuksen jäljiltä, joka on tuttu kertomus myös Raamatusta. Kyseisen vedenpaisumuksen syntyteoriaa arvaillaan kirjassa jonkin verran, mutta tärkeämmäksi seikaksi muodostuu mahdollinen uusi vedenpaisumus.
Mielestäni kirja oli erittäin hyvä, vaikkakin vaati ehkä enemmän ajatustyötä kuin keskiverto romaani. Se avasi silmäni aivan uudelle, mielenkiintoiselle ja jopa pelottavalle teorialle. Romaani oli siis hyvä romaanina, mutta se antoi myös paljon tietoa ja perspektiiviä asioille. Teoksen myötä sain myös selville, millaisia ongelmia ja riskejä ydinvoimalat voivat aiheuttaa, vaikka ne hidastaisivatkin ilmastonmuutosta. Kirjan sanoma ei ehkä ole kovin positiivinen, mutta realistinen se on. Kuten sanottua, Isomäki ei turhia kaunistele. Tämänpä vuoksi olisikin hienoa, jos vastaavan kirjan lukisi jokainen. Se ei ehkä muuttaisi paljon mitään, mutta jokaisella olisi tällöin käsitys siitä, mitä voisi tapahtua ja millainen Maa saattaa tulevaisuudessa olla.
Mielestäni maapallon tulevaisuuteen suhtaudutaan turhan sokeasti. Kuten teos ilmaisee, loppujen lopuksi ihmiset ovat kykenemättömiä luonnon edessä, sillä mikään nykyaikainen teknologia ei ole mitään luonnon edessä. Kun jotain tapahtuu (kuten kirjassa esitelty megatsunami, joka tuhoaa kaiken alleen jäävän, saattaa muuttaa merivirtoja ja nostattaa merenpinnan korkeutta), se tapahtuu, eikä ihminen voi asialle yhtään mitään. Tämäntapaista on kuitenkin turha pelätä, mutta kaikkeen kannattaa varautua. Ja ennen kaikkea omilla toimillaan kannattaa pyrkiä estämään tällaisten tapahtumien synty.
”Sarasvatin hiekkaa” on mielenkiintoinen sekoitus menneisyyttä ja tulevaisuutta. Luultavasti luen Isomäen muutkin kirjat, mikäli ne ovat yhtä ajatuksia herättäviä ja teemoiltaan tärkeitä.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Paula H
Kirja: Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa
Risto Isomäen kirja ”Sarasvatin hiekkaa” kertoo Amrita Desain, Sergei Savelnikovin, Kari Alasen ja Susan Chengin ponnisteluista rauniokaupunkien arvoituksen selvittämiseksi ja mannerjäätiköiden sulamisen estämiseksi.
Sergei ja Amrita tutkivat Intian Mumbaissa vanhojen, meren alle hautautuneiden kaupunkien arvoitusta. Mikä oli surmannut satoja tuhansia ihmisiä ja tuhonnut kaupungin? Asiat alkavat selkiytyä, kun Cheng löytää valtavan, järven sisältävän luolan jäätiköltä. Yhdessä Kari Alasen kanssa tutkijoiden tiedot ja löydöt muodostavat kauhukuvan siitä, mitä maailmalle voisi tapahtua, jollei välittömästi ryhdytä toimiin tuhon estämiseksi. Jättimäinen tsunami huuhtoisi Euroopan ja Amerikan rantoja ja ylettyisi myös hyvin pitkälle sisämaahan. Ydinvoimalat ovat vaarassa räjähtää ja tuhota koko ihmiskunnan. Onneksi Venäjän presidentti ottaa ongelman vakavasti, ja ydinvoimaloita suljetaan. Kari Alasen suunnittelemia tuulimyllyjä pystytetään jäätiköille hidastamaan jäätiköiden sulamista.
Toimiin ryhdytään kuitenkin liian myöhään. Sukellusvene Lomonosoviin pelastautuneet Sergei, Amrita ja Kari ehtivät pois megatsunamin alta, mutta miljoonia kuolee, kun tsunami pyyhkii Euroopan ja Amerikan kaupunkeja.
Mielestäni kirja oli kiinnostava ja todentuntuinen. Alussa teksti oli ehkä vähän sekavaa, kun tapahtumapaikat ja ihmiset vaihtuivat yhtäkkiä, eikä asioiden välillä ollut vielä yhteyttä. Kun palapeli alkoi rakentua ja kuva selvetä, myös lukemisesta tuli hauskempaa. Ensin luulin, että kirjassa keskitytään ainoastaan Mumbain merenalaisiin kaupunkien raunioihin, mutta se olikin vain pohjustusta tuleville tapahtumille. Tuhansia vuosia sitten kohdannut tuho johtui samoista syistä kuin Euroopalle tapahtuva onnettomuus. Toisinaan tekstiin piti todella keskittyä ja lukea joitakin kohtia uudestaan, jotta tieteellisimmätkin asiat tajusi. Mielestäni joissakin kohdissa keskityttiin turhan paljon pieniin yksityiskohtiin, mikä teki lukemisesta hidasta.
Kirjan luettuaan miettii, voiko tällaista tapahtua. Syyt ja seuraukset ovat loogisen kuuloisia. Jos jäätiköt alkavat sulaa yhtäkkiä nopeammin, uhkaako meitä todella megatsunami? Ilmastonmuutoksesta puhutaan paljon, mutta tehdäänkö tällä hetkellä tarpeeksi kasvihuonekaasujen vähentämiseksi? Onneksi lopussa oli jälkihuomautuksia, joista ilmeni, mitkä asiat kirjassa olivat faktaa ja mitkä fiktiota. Suosittelen teosta muillekin, sillä se pistää ajattelemaan lämpenevää ilmastoa ja sen seurauksia. Ehkä tällaisen kirjan lukeminen voi kannustaa ihmisiä ryhtymään toimeen, esimerkiksi pienentämään omaa energiankulutustaan.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Anni Mölsä
Kirja: Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa
Luettuani Risto Isomäen vuonna 2005 ilmestyneen romaanin ”Sarasvatin hiekkaa” aloin pelätä maapallomme tulevaisuuden puolesta ja harkita muuttoa sisemmälle Suomeen. Ekologinen jännäri kertoo hurjan tarinan jään ja veden tuhoisasta voimasta ja siitä, miten nopeasti kaikki voi päättyä tuntemassamme elämässä. Mielenkiintoinen kauhukuva saa peruselementtinsä todellisista tutkimustuloksista, mikä lisää teoksen jännitysmomenttia. Täydellinen katastrofi voi olla pelottavan lähellä tulevaisuudessa.
Kirjassa tulee monessa kohtaa esille Isomäen oma asiantuntemus. Hän kertoo päähenkilöidensä merentutkija Sergei Savelnikovin, meriarkeologi Amrita Desain ja jäätikkötutkija Kari Alasen kautta tarkkoja yksityiskohtia mm. jäävuorista ja jääkauden tapahtumista. Teoksessa myös näkyy varmasti suuren taustatyön jälki. Isomäen on täytynyt syventyä Platonin kirjoituksiin, historiallisiin tutkimuksiin ja kirjoihin Intiassa ja muualla Aasiassa hyvin tarkasti löytääkseen yhteyksiä ja ulottuvuuksia kirjaansa. Myös maantiede on Isomäellä hallussa.
Toisaalta suuri asiantuntemus – niin kunnioitettavaa kuin se onkin – ärsyttää kerronnassa välillä. Päähenkilöt ovat tutkijoita ja jättävät joissakin kohdissa ummikkolukijalle ymmärtämisen kannalta tärkeät selitykset tekemättä. Kyllähän alan ihmiset termit ja teoriat hallitsevat, mutta entäs minä!
Isomäki käyttää välillä myös hieman propagandistista Greenpeace-tyyliä henkilöissään. Susan Cheng on oiva esimerkki Isomäen kärkkäiden mielipiteiden ilmentäjistä kirjassa. Mm. Euroopan ja Yhdysvaltain toimia terrorismia vastaan arvostellaan (toisaalta, on vuosi 2020). Välillä lukijaa ärsyttää päähenkilöiden supernaturaalinen asenne. Joka luvussa joku huokailee luonnon ylimahtavaa kauneutta. Kaikki elävät vain luonnolle. Tottahan on, että elämme luonnon armoilla, mutta jatkuvana tuputuksena se alkaa käydä hermoille.
”Sarasvatin hiekkaa” vakuuttaa kyllä faktoihin perustuvalla tietomäärällään, mutta kirjallisena teoksena se ei säväytä. Henkilöt ovat persoonattomia, täysin samaistuttamattomissa, ja heitä on liikaa. On hyvä, jos juoni punoutuu yhteen monista haaroista, mutta tässä tapauksessa monimutkaisen faktan määrä katkoi juonivyyhdin lankoja. Isomäki koukuttaakin ennemmin hurjilla kauhukuvilla kuin esimerkiksi koskettavilla ihmissuhteilla, joita hän - ikävä kyllä - yritti tässä teoksessa viritellä.
Kokonaisuutena kirja oli erittäin järisyttävä kaikkine maalailuineen megatsunameista ja jäätiköiden hurjista sulamisista. Tunnelmaa lisäsi totutusta poiketen onneton loppu. Syvyyttä kerrontaan ja sanomaan toi – huonojen henkilöhahmojen pelastukseksi – erityisesti vettä ja jäätä monin tavoin käsittelevä kuvailu. Se sai minut välillä kananlihalle asti sekä arvostamaan ja samalla pelkäämään yhä enemmän näitä luontomme ”diktaattoreja”. Koko elämämme on niiden kahden liikkeiden ja muutosten varassa.
”Sarasvatin hiekkaa” olisi oiva teos kaikille luettavaksi. Ehkä se vaikuttaisi maailmaamme edes jollain tavoin ja antaisi aihetta nöyryyteen meitä mahtavampien elementtien edessä.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Kerttu K
Kirja: Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa
"Sarasvatin hiekkaa" (v. 2005) on Risto Isomäen kirjoittama ekologinen jännitysromaani ilmastonmuutoksen vaikutuksesta ihmiskuntaan. Sergei on venäläinen tutkija, joka selvittää yhdessä kollegansa Amritan kanssa Intian valtameren pohjassa sijaitsevan rannikkokaupungin tuhon mysteeriä. Samaan aikaan toisella puolella maapalloa napa-aluetutkija Susan Chang selvittää Grönlannin jääpeitteiden laajuutta ja koostumusta. Sattumalta tukijoiden saamat tulokset yhdistyvät ja kertovat maapalloa uhkaavasta vaarasta. Tutkijat yhdistävät voimansa, mutta silti kirja päättyy tuhoisaan vedenpaisumukseen.
Kirja perustuu Risto Isomäen omaan teoriaan ilmastonmuutoksen vaikutuksista maapallon monimuotoisuutta kohtaa. Teoksessa tuodaan esille ihmisen piittaamattomuus luontoa kohtaan, minkä seurauksena luonnolliset ekosysteemit vaurioituvat. Kirja herättelee pohtimaan luonnon arvoa ja sen merkitystä olemassaolollemme. Kirja kuvaa erinomaisesti luonnon monimuotoisuutta ja kauneutta, kuten jäätikön kimaltelua auringonvalossa ja kylmyyden väreilyä tummansinisessä jäätikköseinämässä.
"Sarasvatin hiekkaa" esittelee myös mielenkiintoisella tavalla lukijalle maailmanhistoriaa, myyttejä sekä kulttuurien eroja. Euroopan historiaa ja kulttuuria verrataan itämaiseen historiaan ja tapoihin. Kirjassa kyseenalaistetaan Euroopan mahti ja ylivertaisuus maapallon herrana sekä nostetaan esille itämaisen kulttuurin vaiheet ja sen pitkä historiallinen kehitys. Tekstiin on myös upotettu mielenkiintoisella tavalla myytti Atlantiksesta, jota Platonin sanoin verrataan Cambaynlahden vedenalaisen kaupungin taruun.
Kirja oli hyvin erilainen lukukokemus. Tarina nousee esille voimakkaasti faktan ja fiktion yhdistelyn siivin ja herättääkin pohtimaan tulevaisuutta. Isomäen luoma teoria ilmastonmuutoksesta on kirjoitettu asiantuntevalla otteella, joka ei jätä arvailuille varaa. Juoni etenee askel askeleelta kohti lopullista tuhoa ja tämä nostaa esille pelon huomisesta. Kirja on onnistunut tehtävässään. Se ei jätä epäselväksi ilmastonmuutoksen todellista uhkaa.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Viivi Nieminen
Kirja: Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa
Risto Isomäen romaani ”Sarasvatin hiekkaa” (2005) on uudella tavalla jännittävä teos. Kirja luoma jännitys ei jää ainoastaan kansien väliin, vaan se hiipii jokapäiväiseen elämään pakottaen ihmisen tarkkailemaan hiukan tarkemmin ympäristöään ja siihen omalla toiminnallaan aiheuttamiaan vaikutuksia. Kirjan keskeisin aihe on nykyään paljon puhuttava ilmastonmuutos, sen seuraukset ja siihen johtaneen asiat.
Kirjan tapahtumapaikkana toimii oma pikku Telluksemme. Kirjassa seikkaillaan niin Intian valtameren syvyyksissä sijaitsevissa upeissa merenalaisissa valtakunnissa kuin Suomessakin. Lopun lähestyessä Isomäki vie lukijansa vielä kohti hätkähdyttävää Grönlannin mannerjäätikköä, josta kirjan loppuratkaisu lähtee liikkeelle megatsunamin tavoin, järisyttäen pian jokaisen lukijan tajuntaa. Voiko näin oikeasti käydä?
Yksi mukaansa tempaava tekijä kirjassa on se, että tapahtumat käydään lähellä meidän jokaisen elinympäristöä täysin realistisessa maailmassa. Teos myös yhdistää eri kansoja tavalla, johon monikaan ei kykene. Kirjan faktoihin ja todellisiin uhkakuviin perustuvat tapahtumat nimittäin koskettavat maailmanlaajuisesti jokaista ja kaikkea tämän maan päällä.
Juonellisesti kirja ei ole mikään huikea kertomus, vaikka mukaan onkin heitetty muutama kaunis romanssi ja pari onnetonta menneisyyttä. Juonen sijasta kirja loistaa älyllään ja tietomäärällään. Risto Isomäki selvästi tietää ja on myös erittäin kiinnostanut asiasta, mistä hän kirjoittaa. Myös kirjan lukija voi kuin huomaamatta kartuttaa omaa tietomääräänsä lukiessaan Atlantin tarusta ja metaaniklatraateista. Mutta käykö tämä tieteissanasto paikoin niin hankalaksi, että kokonaisuus tekstistä jää pimentoon? Vaikka niin ei ehkä kävisikään, jotkin kiinnostavat yksityiskohdat saattavat lukijalta jäädä hiukan pienemmälle ymmärrykselle. Toki, jos ymmärrys käy liian alhaiseksi, kukin lukijoista voi olla oma-aloitteinen ja tarkistaa vieraat sanat vaikkapa näppärästi internetistä. Kokonaisuudessaan kirja sisältää kuitenkin helposti ja nopeasti luettavaa tekstiä.
Kaiken kaikkiaan kirjaa voisi suositella melko kaikenlaisille lukijoille. Jonkinlainen kiinnostus ympäristöä ja siihen liittyviä asioita kohtaan on kuitenkin aina mielekkäin lähtökohta aloitettaessa lukemaan tätä tieteisjännäriä. Tämä kirja voi toisaalta myös luoda ihmiselle aivan uudenlaisen ajatusmaailman tätä ympäristöä kohtaa. Se voi toimia herättävänä asiana siitä, että olisi jo aika toimia kunnolla ilmastonmuutoksen uhkakuvia vastaan. Aivan pienimmille lukijoille kirjaa en suosittelisi, sillä nuoremmille lukijoille kirjan valtava tietomäärä vaikeine sanoineen saattaa koitua liian suureksi luku-urakaksi. Muuten kirja sopii kuitenkin kaikille, ikään, sukupuoleen tai identiteettiin katsomatta.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Maiju Hyötyläinen
Kirja: Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa
Jännitystä, mielenkiintoista historiaa, ekologista pohdintaa ja hieman rakkaustarinaakin. Sarasvatin Hiekkaa on ekologinen jännitysromaani, joka kertoo ilmaston lämpenemisestä ja antaa kuvitellun kuvan ilmaston lämpenemisen loppupisteestä. Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen 2020-luvulle eri puolille maapalloa.
Kirjan päähenkilö Sergei Savelnikov on merentutkija, joka saa työtehtävän lähteä Intiaan tutkimaan meren pohjasta löytynyttä rauniota. Raunio osoittautuu vanhemmaksi kuin mikään aiemmin löydetty. Raunioilta löytyy kuitenkin hämmästyttävän paljon luurankoja, joissa ei näy minkäänlaisia merkkejä sodasta tai väkivallasta, eikä myöskään syynä voi olla mikään epidemia, sillä luurangot ovat sijoittuneet merkillisiin rykelmiin.
Pohjoisnavalla tapahtuu myös kummallisia asioita. Sergei saa sähköpostiin kuvasarjan jäätiköltä, jossa aluksi näkyy järvi, joka onkin lopulta hävinnyt. Sergei lähettää työtoverinsa Susan Chengin tutkimaan asiaa ja hän saa selville, että jään alle on syntynyt valtavan suuri, labyrintin omainen veden täyttämä luola, jonne järvi siis on todennäköisesti kadonnut.
Sergei työkavereineen alkaa kamppailla ilmaston lämpenemistä vastaan. Kari Alanen, joka on kehitellyt tuulimyllypatentin veden takaisinjäädyttämiseen, saa Sergein kanssa rahoitukset tuulimyllyjen pystyttämiseen jäätikölle. Kaikki kuitenkin tapahtuu liian myöhään ja valtava megatsunami saa alkunsa, kun jäätikkö lähtee liikkeelle. Sergei ja hänen vaimonsa Amrita pelastuvat tästä olemalla sukellusveneessään. Tämän kaiken jälkeen Sergei ymmärtää myös muinaisen Intian rannikolta löytyneen kaupungin mysteerit.
Kirja tempaisee todella lukijansa mukaansa, eikä tylsiä kohtia juurikaan ole. Kirja antaa aihetta pohtia riskejä, joita meilläkin todellisuudessa on ja on ollut. Esimerkiksi kirjan loppuvaiheilla, kun hyökyaallon mahdollisuus oli tiedossa, pysäytettiin ydinvoimalat, sillä ne olisivat räjähtäneet hyökyaallon vaikutuksesta. Mitä jos Aasian tapaninpäivän tsunamin aikoina hyökyaalto olisi ollut kosketuksissa jonkin ydinvoimalan kanssa? Olisiko koko ihmiskunta tuhoutunut?
Kirja antaa myös paljon kiinnostavaa tietoa kulttuurihistoriasta, erilaisista myyteistä, fysiikan laeista ja sieltä täältä yksittäisistä asioista. Ne tekevät kirjasta mielenkiintoisen luettavan, sillä kaikkiin väitteisiin löytyy aina jonkinlainen perustelu. Kirja on fiktio ja ainoa asia, joka minua jäi häiritsemään oli se, että en saanut kirjan loputtuakaan kaikista asioista selville, olivatko ne oikeasti totta, liioiteltua vai tarua. Mutta toisaalta sitäkin voi itse pohtia ja selvittää, jos vielä mielenkiintoa löytyy.
Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti luettavaksi muillekin!
Itäranta, Emmi: Kudottujen kujien kaupunki
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: V.L.
Kirja: Emmi Itäranta, Kudottujen kujien kaupunki
"Kudottujen kujien kaupunki" on Emmi Itärannan toinen romaani vuodelta 2015. Sen on kustantanut Kustannusosakeyhtiö Teos. Alun perin Itäranta kirjoitti teoksen sekä suomeksi että englanniksi. Teos on scifi- ja fantasiakirjallisuutta, mutta ilmastonmuutosteeman ansiosta sitä voidaan kutsua myös climate fictioniksi.
Emmi Itäranta on syntynyt vuonna 1976. Hän on suomalainen kirjailija, joka asuu tällä hetkellä Iso-Britannian Canterburyssa. Itäranta julkaisi esikoisromaaninsa "Teemestarin kirjan" vuonna 2012. Esikoisteosta on käännetty jo miltei 20 eri kielelle ja se on saanut useita palkintoja, kuten Kalevi Jäntin palkinnon ja Nuori Aleksis -palkinnon. Myös "Teemestarin kirja" on alun perin kirjoitettu suomeksi ja englanniksi.
Kertomuksen alussa ilmagondolireitti on tulvan seurauksena katkennut ja kadulta löytyy vakavasti haavoittunut nainen, jonka kieli on leikattu irti. Myöhemmin naisen nimeksi selviää Valeria. Kertomuksen päähenkilö, nuori kutoja Eliana auttaa Valerian Seittien Taloon turvaan. Valeria on menettänyt puhekykynsä hyökkäyksessä, ja vielä mystisemmän hänestä tekee hänen kädessään oleva tatuointi, jossa lukee nimi Eliana. Eliana ja hänen ystävänsä alkavat selvittää, mitä Valerialle on tapahtunut, eikä mutkilta säästytä selvitettäessä tuon mystisen tytön tarinaa.
Kertomuksen miljöö sijoittuu tulevaisuuteen, kaukana mantereesta häämöttävälle saarelle, jonka luontoa halkovat kanaalit ja ilmagondolireitit, jotka vievät Taitojen Taloille ja Muste- ja Sairaalakortteleihin. Saarella pelätään niin kutsuttua uniruttoa, joka saa kantajansa näkemään unia. Saarella kuitenkin asuu ihmisiä, jotka näkevät unia korkealla tornissa asuvan korallinaamioisen Neuvoston tietämättä. Eliana lukeutuu heihin. Uniruton kantamisesta kiinni jääneet viedään Tahrattujen Taloon, jonka käytänteet selviävät kertomuksen edetessä myös Elianalle.
Päähenkilö Eliana on noin parissa kymmenissä oleva nainen. Hän on Unennäkijä. Se on salaisuus, josta vain hänen veljensä Janos tietää. Kuitenkin Valerian saapuessa hänen huonetoverikseen salaisuus paljastuu myös tälle. Eliana on myös lukutaitoinen, mutta yleensä vain miehet osaavat lukea, joten hän peittelee sitäkin.
Teoksen teema on rohkeus. Se näkyy selkeästi pitkin tekstiä. Eliana uhmaa koko yhteiskuntaa piilotellessaan unennäkemistään ja lukutaitoisuuttaan. Hän on rohkea lähtiessään etsimään elämänsä rakkautta Valeriaa ja selviytyessään Tahrattujen Talossa. Teos huokuu sanomaa, että ihminen voi pelätessäänkin olla rohkea, jos hän taistelee itselleen tärkeän asian puolesta.
Tarina etenee selkeästi. Tapahtumat etenevät kronologisesti, joten lukijan ei tarvitse miettiä, missä kohtaa kertojan elämää matkataan. Kertomus kerrotaan Elianan näkökulmasta, joten osa tarinasta jää mietityttämään, esimerkiksi se, ketä ovat henkilöt Neuvoston korallinaamioiden takana.
Teoksen kieli on hyvin runollinen, ja se tekeekin kertomuksesta omalta osaltaan hieman haasteellisen ymmärtää. Tarinan runollisuus sekä Itärannan kerrontatapa ja kielikuvat silti koukuttavat lukijan lukemaan teosta pidemmälle. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän haluaa saada selville, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu. Pääpiirteittäin teksti oli selkeälukuista ja helppo ymmärtää, mutta lukija jää kaipaamaan parempaa kuvailua ympäristöstä ja henkilöistä. Lukija joutuukin usein arvailemaan ja käyttämään mielikuvitustaan, mutta se saa lukukokemuksesta vielä nautinnollisemman.
Teos antaa lukijalle miettimisen aihetta. Mitä, jos maailma olisikin samanlainen kuin teoksessa? Miltä mantereella näyttää? Mihin henkilöt päätyvät lopussa? Lukija saa itse täyttää aukot, jotka hän lukiessaan huomaa. Teos saa näin vivahde-eroja ja teos on jokaiselle lukijalle erilainen.
Teoksen sanoma tulevaisuuden yhteiskunnasta ja ajan vähyydestä koskettaa jokaista lukijaa. Tietämättömyys siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja milloin, mietityttää monia. Maailma muuttuu ja me sen mukana.
Itäranta, Emmi: Teemestarin kirja
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Lydia Iivonen
Kirja: Emmi Itäranta, Teemestarin kirja
Emmi Itärannan esikoisromaani "Teemestarin kirja" (Teos, 2012) on kirja siitä, miten kaikki voi mennä pieleen nyky-yhteiskunnan toiminnasta lähtien. Kirja laittaa lukijansa ajatukset liikkeelle monessa suhteessa. Olemmeko me ihmiset ihan tyhmiä? Onko maapallon tila oikeasti menossa tuohon suuntaan? Mitä voisin itse tehdä asialle?
Noria Kaitio on kunnioitetun teemestarin tytär. Hänen on pian aika ottaa vastuu harteilleen ja jatkaa teemestarien suvun perinnettä veden vartijana ja palvelijana. Tämä kuitenkin on perin vaikeaa yhteiskunnassa, jossa juomakelpoinen vesi on lopussa ja veden säilöminen murhaakin vakavampi rikos. Ilmasto on lämmennyt kymmeniä asteita, eikä lumisia talvia ole nähty pohjoisessakaan vuosikymmeniin. Valtioiden rajat näyttävät sumentuneen, on vain maata ja valtamerta. Öljysodat ovat verottaneet osansa: jotkin maa-alueet on menetetty lopullisesti ympäristövaurioiden takia. Muovisia kenkiä, lautasia, koneita, tuoleja ja lamppuja lojuu röykkiöittäin muovihautausmailla. Maailma hukkuu roskaan, mutta ketään ei ole koskaan kiinnostanut.
Juonirakenne ei ole perinteisimmästä päästä, mitä ei toki voida olettaakaan kirjan scifi-luonteen vuoksi. Itseeni kirjailijan tyyli kuitenkin kolahti ja kovaa. Epätavallinen loppuratkaisu yllättää lukijan, vaikka siihen annetaan viitteitä pitkin kirjaa. Loppua kohden tarinan tiivistyessä herää lukijan kysymys: "Käykö tässä tosiaan niin kuin oletan?"
Teos sijoittuu selkeästi kauas tulevaisuuteen, mutta vuosista, tai edes vuosisadoista, ei ota selvää. 2000-lukua kutsutaan "entismaailmaksi", jota seuraa "Hämärän vuosisata". Kirjan aikaa kutsutaan "nykyismaailmaksi", mutta mihin aikaan tämä nykyismaailma sijoittuu? Siitä kirja ei anna mitään viitteitä.
Vedellä on suuri merkitys Itärannan tekstissä. Vettä kuvataan monin eri tavoin ja sen voidaan katsoa olevan jopa yksi kirjan päähenkilöistä. Vesi kuvaa kaikkea: liikkumista, ihmissuhteita, elämää ja kuolemaa. Se on koko ajan läsnä kietoutuneena jokaiseen sanaan, lauseeseen ja kokonaisuuteen.
Kirjassa on paljon viitteitä Aasiaan ja itämaiseen kulttuuriin. Jos ei tietäisi Rovaniemen ja Kainuun sijaitsevan Suomessa, voisi tarinan olettaa sijoittuvan Japanin läheisyyteen, jonne teen ammattimaisen valmistuksen ja meriruohon käyttämisen rakennustarpeena sijoittaisi nykymaailmassa. Myöskään nimet eivät ole perinteisen suomalaisen kuuloisia: Noria, Sanja, Lian, Ninia.
Itärannan ote tekstiinsä on hyvin mielenkiintoinen. Kuvaus on elävää, kynänjälki taitavaa ja kieli rikasta. On suorastaan uskomatonta, että Teemestarin kirja on kirjailijan esikoinen, ja uskon että tästä naisesta saamme vielä kuulla. Teksti on yhtä aikaa vahvaa ja kaunista, mikä muodostaa kontrastia ja tekee lukijaan vaikutuksen. Tekstissä on paljon toistoa, mikä luo kirjaan yhteneväisyyksiä. Samat sanat eri kohdissa luovat erilaisia mielikuvia ja muuttavat merkitystään kiehtovasti.
Kirja ottaa kantaa ilmastonmuutokseen täysin omalla tyylillään ja Itäranta on selkeästi tehnyt pohjatyönsä hyvin. Hän kuvaa ilmaston kuumuutta ja kuivuutta, hyönteisten vallankumousta ja lumisen talven kaipuuta riipaisevasti, eikä lukija voi välttää pientä omantunnon pistosta. Välillä silmiin kihahtaa kyyneleet, välillä pintaan nousee epäusko. Eihän noin oikeasti voi käydä, eihän?
En ole aiemmin lukenut scifi-kirjallisuutta, joten suhtauduin kirjaan pienellä varauksella. En uskonut tykkääväni "tieteishömpästä", mutta kirjan luettuani hämmennys valtasi mieleni ja huomasin olleeni erittäin väärässä. En olisi ikinä tunnistanut kirjaa scifiksi omien stereotypioideni pohjalta. Koukutuin kirjaan enkä kerran sen avattuani halunnut enää laskea sitä käsistäni. Se ei ollut jännittävä sanan perinteisessä merkityksessä, mutta tarkemmin ajateltuna se oli hyvin jännittävä. Kirja oli äärettömän mielenkiintoinen, enkä ole ennen lukenut mitään tämän kaltaista. Minulla ei siis myöskään ole mitään, mihin verrata kirjaa, mutta vaikka olisikin, uskoisin tämän nousevan kärkikastiin.
"Teemestarin kirja" on kirjallisuuspalkintonsa ansainnut. Kukkahattu päässä jään selailemaan kirjaston ja internetin tarjontaa aiheen ympäriltä. En todellakaan halua kirjan tapahtumien toteutuvan koskaan ja toivoisinkin mahdollisimman monen lukevan kirjan. Ehkä pieni maapallomme on vielä pelastettavissa. Ja ehkä tämä kirja voi auttaa meitä siinä.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Niklas Hallikas
Kirja: Emmi Itäranta, Teemestarin kirja
Maailmasta on loppumassa vesi. Elämää maapallolla hallitsevat diktatuuri, lukuisat sodat ja levottomuudet. Ihmiset elävät pelon keskellä epätoivossa ja ainoa prioriteetti on hengissä säilyminen. Emmi Itärannan romaani "Teemestarin kirja" (Bookwell, Juva 2012) on juuri tällainen dystooppinen kuvaus katastrofin jälkeisestä elämästä tuhoutuneella maapallolla.
Teemestarin kirja on Tampereella 1976 vuonna syntyneen kirjailijan esikoisteos. Kirja voitti Teoksen fantasia- ja scifikirjoituskilpailun vuonna 2011 ja sai kustannussopimuksen. Sen jälkeen romaani on käännetty useille eri kielille. Teos on ollut ehdolla ja voittanut monia palkintoja, joista voidaan mainita muun muassa Kalevi Jäntin palkinto 2012 sekä ehdokkuus Arthur C. Clarke -palkinnon saajaksi 2015.
Romaani kertoo täysi-ikäisyyden partaalla olevasta Noria-tytöstä, joka kuuluu historialliseen teemestareiden sukuun. Isänsä kuollessa Noria saa tärkeän tehtävän varjella suvun salaisuutta, vuorien kätköissä sijaitsevaa makean veden lähdettä. Norian on armeijan valvonnan takia vaikea pitää yhteyttä kaukana asuvaan äitiinsä eikä hän voi yksinäisyyden tunteelta välttyä. Kaatopaikalta löytyvä entisten aikojen teknologia saa Norian ja hänen ystävänsä Sanjan palon syttymään ja he haluavat selvittää, millaista elämä oli maapallolla aikaisemmin. Tytöt etsivät kuumeisesti vastausta valitsevaan sekasortoon ja ihmettelevät, miksi maailma on niin karu ja hirvittävä paikka. Vain usko parempaan antaa tytöille voimaa selvitä.
Romaani etenee pääosin kronologisesti muutamaa takaumaa lukuun ottamatta, ja tämän takia teos on helppolukuinen. Miljöön ja henkilöiden kuvailua ei tehdä kovin seikkaperäisesti, joten tämä antaa lukijalle lisää valtaa kuvitellessaan kirjan tapahtumia. Ehkä juuri tämä vallan antaminen lukijalle kirjassa koukuttaakin. Toisaalta kirja pureutuu hyvin syvällisesti ihmissuhteisiin ja veteen, joka kirjassa on pyhä elementti. Teos tuo vahvasti esille ihmisluonteen selviytymistaistelussa; siitä mitä on joskus saavutettu ei olla valmiita luopumaan. Kyseisen asenteen voi huomata tämän päivän hyvinvointivaltioissakin.
Kirja oli mielenkiintoinen ja antoisa lukukokemuksena, joskin omaan makuuni hieman verkkaisesti etenevä. Kirjan karu kuvailu tulevaisuuden maailmasta, joka ilman muutoksia voi olla totta aiemmin kuin uskommekaan, on silmät aukaiseva. Romaanin kuvailu mahdollisesta dystopiasta ja Pohjois-Korea-tyyppisestä valvotusta diktatuurista herättää huolen ilmastoa kohtaan. Ilmastonmuutoksesta on taitavasti tehty osa jännittävää fantasiatarinaa, mikä tekee aiheesta helposti lähestyttävän ja hyvin mielenkiintoisen.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Inka U
Kirja: Emmi Itäranta, Teemestarin kirja
"Teemestarin kirja" on Emmi Itärannan esikoisromaani, ja sen on julkaissut Teos vuonna 2012. Romaani on climate fictionia. Se ajoittuu noin kahdensadan vuoden päähän nykyhetkestä. Tapahtumapaikkana on Uusi Qian, jonkinlainen Suomesta ja Skandinavian osista merenpinnan noustessa muodostunut alue.
Kirjan päähenkilö on Noria Kaitio, nuori nainen, joka tarinan alkuhetkellä valmistautuu teemestarin tutkintoon. Hän asuu isänsä ja äitinsä kanssa ja joutuu tekemään säännöllisiä töitä teemajalla. Norian perheellä on myös salaisuus: heillä on oma lähde tunturin suojissa. Lähde on salainen, koska sen käyttö olisi vettä säännöstelevässä yhteiskunnassa kiellettyä. Noria saa tietää lähteen merkityksestä itsekin vasta nyt. Sen avulla heidän on mahdollista pitää yllä teeperinnettä, ilman että vedestä on jatkuva pula.
Norialla on ystävä Sanja, joka asuu jonkin matkan päässä teemestarin talosta. Sanja harrastaa muovin keräilyä muovihaudasta - paikasta, jonka entismaailman ihmiset kerran jättivät jälkeensä. Hän valmistaa löytämistään muovinkappaleista kaikenlaisia laitteita, ja yhtenä päivänä he onnistuvat Norian kanssa saamaan erään levysoittimen toimintakuntoon. Myöhemmin ystävykset saavat levyjä kuuntelemalla tietoa Hämärän vuosisadalla liikkuneesta retkikunnasta.
Eräänä päivänä Norian äiti joutuu lähtemään Xingjingiin saatuaan työpaikan yliopistossa. Noria harkitsee Xingjingiin muuttamista, mutta hän katsoo lopulta parhaaksi jäädä täyttämään teemestarin suvun perinnettä isänsä opetukseen. Pian Noria nimitetäänkin teemestariksi ja hän saa alkaa pitää teekutsuja. Kaupungissa veden vartiointi yltyy ja vesirikosmerkintojä ilmestyy taloihin. Noria ja hänen isänsä pystyvät kuitenkin pitämään tunturin vesilähteen salassa tarkkaavaisella työllään.
Koska vesi alkaa vähetä kylästä ja ihmisiä sairastua, täytyy Norian ottaa ohjat omiin käsiinsä. Ihmisiä täytyy auttaa, ja siksi Noria riskeeraa itsensä jakamalla lähteensä vettä kylässä. Noria ja Sanja ryhtyvät myös suunnittelemaan matkaa Menetetyille maille, josta heidän kuuntelemassa levyt kertoivat ja jossa vielä saattaisi virrata vettä. Asiat kuitenkin muuttuvat nopeasti, kun salaisuudet paljastuvat, ja pian Norian elämä ei enää ole ennallaan.
Tarinan ihmiset elävät hyvin alkeellisessa maailmassa, josta puuttuvat meille nykyaikaiset piirteet. Toisaalta meidän aikamme pilkahtelee kuvauksessa hämäränä, mutta tunnistettavana. Kylän muovihauta on täynnä aikamme ihmisten aiheuttamaa rojua, jonka olemme tarpeettomana heittäneet pois. Uusiqianilaisille se on kuitenkin arvokasta, sillä heillä ei ole itsellään paljon mitään tavaraa. Materiaalitkin ovat vähäiset, mikä kuvaa sitä, että ihminen on tuhonnut suurimman osan luonnonvaroista.
Kirjailija on keksinyt tuohon aikaan sopivia tavaroita ja materiaaleja. Niitä ovat esimerkiksi helivaunut, meriruohosta valmistetut tavarat, viestimet ja muut tulevaisuuteen sopivat esineet. Monet arkipäiväisistä tarvikkeista ovat vaatimattomia, vanhanaikaisia. Ne kuitenkin kertovat niistä uhrauksista, joita ihminen joutuu vastaanvanlaisen ajan koittaessa tekemään. Alkeellisessa maailmassa huomio ei enää ole materiassa vaan elämän perusasioissa. Tarinan ihmisille vesi on suurin huolenaihe, ja sen lisäksi pieniä iloja ovat kuukekrin markkinat, teevierailut ja muovin kerääminen.
Tapahtumat sijoittuvat selkeästi Skandinaviaan, ehkä jopa Suomeenkin, sillä kirjassa puhutaan niistä. Yhtenä nykyajan kaupunkina mainitaan Kuusamo. Vesi on siis vallannut alueita, hukuttanut mantereita.
Juomavesi sen sijaan on loppunut, eli ympäristö on varmasti pahoin saastutettu. Ajassa tämä tarkoittaa ehkä 100-200 vuotta nykyhetkestä eteenpäin, jos maapallon tilaan ei ole saatu muutosta. Kirjan maailma onkin hyvin skeptinen eikä se anna olettaa, että ihmiset ennen tuota aikaa olisivat saaneet ilmastonmuutosta kuriin.
Kirjassa erityisen onnistunutta on ajan kuvauksen yhdistäminen henkisiin arvoihin. Kuvaus on hyvin värikästä mutta tunnelmaan sopivaa. Eniten pidän katkelmasta sivulta 95: "Kaikki maailmassa ei ole ihmisten. Tee ja vesi eivät kuulu teemestareille, vaan teemestarit kuuluvat teelle ja vedelle. Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita." Katkelma on hieno siinä mielessä, että se kuvaa ihmisen riippuvaisuutta luonnon valinnoista. Ihminen ei ole ainut mahti maailmassa, vaan on jotakin vielä suurempaa ja vaikuttavampaa. Sitä on muun muassa vesi.
Kirjaa on helppo lukea, sillä kieli on selkeää ja soljuu eteenpäin turhia jauhamatta. Juoni kehittyy selkeästi kohti huippukohtaansa, sitä kun Noria ja Sanja ovat valmiita matkaan Menetetyille maille. Huippukohdan jälkeen tapahtuvan laskun jälkeenkin kirjailija onnistuu vielä viemään juonta mielenkiintoisesti eteenpäin. Tapahtumia on paljon, mutta ne eivät ole liian päällekkäisiä ja juonen kaava pysyy selkeänä. Kirja on myös kielellisesti helppolukuinen, joskin abstrakti. Jos lukija ei ole kovin tunteellinen ja kielikuvia ymmärtävä, jää tästä teoksesta ehkä jotakin olennaista piiloon.
Jos olisin voinut muuttaa juonessa jotakin, olisin halunnut Norian ja Sanjan salaisen retken onnistuvan ja heidän palaavan sankareina löydettyjen vesien ääreltä. Se, että Norian salainen lähde paljastui eräälle kyläläisistä, oli hieman lannistavaa. Noria kuitenkin toimi fiksusti ja periaatteellisesti ja oli valmis auttamaan vesivarojen löytämisessä. Myös Norian isän kuolema oli vähän turhan karua tilanteeseen nähden, sillä Noria jäi aivan yksin, eikä hänellä ollut enää kuin Sanja. Rivien välistä pilkahteli kuitenkin iloa, toivoakin. Teos on kaiken kaikkiaan herkkä ja luonnehtii hyvin odotettavissa olevaa tulevaisuutta.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Vilhelmiina Koistinen
Kirja: Emmi Itäranta, Teemestarin kirja
Emmi Itärannan romaani "Teemestarin kirja" (2012) kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa makeaa vettä ei ole jäljellä, sekä teemestarista nimeltä Noria, jonka suvun hallussa on yksi viimeisimmistä makean veden lähteistä.
Suurin osa maapallosta on asuinkelvotonta. Makean veden lähteet ovat armeijan hallussa, ja ihmiset joutuvat käyttämään puhdistettua suolavettä. Noria Kaitio kuuluu teemestarien sukuun, ja eräänä päivänä hänen isänsä paljastaa hänelle teemestarien suurimman salaisuuden: piilotetun makean veden lähteen.
Norian parhaan ystävän Sanjan perheellä on ongelmia, sillä heillä ei ole riittävästi vettä. Sanja osaa korjata tavaroita, joten Noria maksaa tavaroidensa korjaamisesta Sanjalle vedellä. Noria ja Sanja menevät etsimään romumuovia muovihaudasta, ja Sanja löytää laitteen, jonka hän luulee olevan käyttökelpoinen. Sanja ja Noria saavat selville, miten laite toimii, ja siitä alkaa kuulua ääntä. He kuulevat tarinan satoja vuosia sitten tapahtuneesta Janssonin retkikunnan tutkimusmatkasta Menetetyille maille.
Eräänä päivänä kaksi sotilasta tulee teeseremoniaan, mutta toinen heistä, Komentaja Taro, alkaa epäillä teemestaria runsaan vedenkäytön takia. Sotilaat palaavat muutaman päivän päästä tutkimaan teemestarin maita, mutta he eivät löydä mitään. Norian vanhempien välit kiristyvät, ja hänen äitinsä päättää lähteä. Norian täytyy päättää, lähteekö hän äitinsä mukaan vai jääkö hän kotiin tullakseen teemestariksi. Noria päättää jäädä.
Armeijasta on tullut yhä tarkempi, ja kylässä alkaa olla levottomuuksia. Vesirikollisten määrä lisääntyy ja kyläläisten vedenjakelu lopetetaan. Tästä lähtien kaikkien on haettava vesiannoksensa torilta. Noriasta tulee teemestari, mutta hänen isänsä kunto heikkenee. Isänsä kuoleman jälkeen Norialla on jälleen mahdollisuus päästä äitinsä luokse, mutta hän löytää lisätietoa Janssonin retkikunnasta ja päättää lähteä Menetetyille maille etsimään vettä. Noria kertoo lähteestä Sanjalle auttaakseen Sanjan perhettä, ja he alkavat käydä lähteellä päivittäin.
Lähde kuitenkin paljastuu yhdelle kyläläisistä, ja tieto alkaa levitä, jolloin Norian on pakko antaa kyläläisille vettä pitääkseen tiedon salassa. Noria ja Sanja ovat kuitenkin saaneet kaiken valmiiksi lähtöä varten, mutta juuri kun he ovat lähdössä, Noria tajuaa, että heidän kulkuneuvonsa on kadonnut. Noria menee Sanjan talolle, mutta siellä on sotilaita, eikä Sanjan perhettä näy missään.
Seuraavana aamuna Noria huomaa ovessaan sinisen ympyrän, joka on vesirikollisuuden merkki. Hän ei voi poistua pihaltaan, koska sotilaat vartioivat sitä. Lopulta komentaja Taro tulee tapaamaan Noriaa, ja hän tarjoaa Norialle töitä armeijassa. Taro kertoo Norialle, että Sanja on kertonut armeijalle lähteestä ja toivoo Norian tulevan armeijaan töihin hänen kanssaan. Noria kuitenkin kieltäytyy, vaikka hän tietää kuolevansa, jos hän ei hyväksy tarjousta. Noria kirjoittaa tarinansa teemestarin kirjaan, minkä jälkeen hän valmistelee viimeisen teeseremonian itselleen.
Sanja menee tapaamaan Norian äitiä. Hän kertoo kylän tapahtumista, hänen ja Norian suunnitelmista, ja siitä kuinka hän piilotteli metsässä monta viikkoa kunnes päätti matkustaa Norian äidin luokse. Sanja kertoo myös sen, mitä Norialle on tapahtunut. Hän näyttää mukanaan tuomansa kiekot, joissa tiedot Janssonin retkikunnasta ovat, ja sanoo tietävänsä, mitä hänen täytyy tehdä.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: V.V.
Kirja: Emmi Itäranta, Teemestarin kirja
Emmi Itärannan vuonna 2012 ilmestynyt teos "Teemestarin kirja", joka on myös Itärannan esikoisromaani, kertoo 18-vuotiaasta tytöstä nimeltä Noria, joka on teemestarin sukua ja hänen on tarkoitus ottaa vastaan tämä teemestarin arvo. Arvo sisältää hänen edeltäjiensä tarkkaan varjeleman salaisuuden. Emmi Itäranta voitti tämän teoksen käsikirjoituksella scifi- ja fantasiakirjoituskilpailun vuonna 2011. Teos on myös saanut vuonna 2012 Kalevi Jäntin palkinnon.
Tarina ulottuu ajalle, jota teoksessa pidetään Hämärän vuosisatana. Maa on saastunut ja veden saanti on niukkaa, sillä vettä ei paljoa tarjolla ole ja vesi on loppumassa maailman päältä. Vuosisata perustuu ihmiskunnan jokapäiväiseen sinnittelyyn. Elämä on todella erilaista kuin meidän nykyelämämme. Heillä keskitytään elämisen peruselinehtoihin, kuten ravintoon, nesteytykseen ja lämpimänä pysymiseen. He eivät vaadi paljoa elämältä. Ihmiset elävät suuren kurin alla, sillä armeija valvoo kyläläisten elämää ja varsinkin veden käyttöä. Vettä ei saa kulua liikaa, tietty määrä on jaettu jokaisen kyläläisen käytettäväksi. Se on aikaa, jolloin veden kätkeminen on pahin rikos. Käsitykseni mukaan se on elämää meidän jälkeen. He löytävät meidän aikaisia jätteitä, mm. teknologiaa kaatopaikoilta, ja hämmästelevät meidän ajan hienouksia, mutta samalla he toivovat, että olisimme eläneet heitä ennen luontoa rakastaen. Jos heidän aikaa edeltävä elämä olisi ajatellut tulevaa ja ollut enemmän huolissaan ilmaston saastumisesta, tätä aikaa ei olisi.
Emmi Itärannan teos oli, ennen kuin siihen oli tarkemmin uppoutunut, mielenkiintoisen kuuloinen. Teoksen tullessa tutuksi se tietysti herätti paljon ajatuksia, että mitä jos elämä tulee olemaan tuollaista tulevaisuudessa. Mitä jos tulevaisuudessa pahin rikos on veden kätkeminen? Tällaista tarinaa lukiessa tulee helposti omatunnon kolkutuksen tunteita ja aletaan miettiä omaa toimintaa ilmaston ja maailman hyväksi. Teoksen aihe on hyvin tärkeä ja se on ehdottomasti suositeltavaa luettavaa. Teos oli myös toteutettu hyvin. Tarinaan pystyi uppoutumaan hyvin sen tarkan kerronnan ja kuvailun takia. Teos ei ollut liian pitkä, eikä sen lukeminen tuntunut missään vaiheessa kuolettavan tylsältä.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Eveliina Mikkola
Kirja: Emmi Itäranta, Teemestarin kirja
Emmi Itärannan kirjoittama kirja "Teemestarin kirja" on julkaistu vuonna 2012. Teos on ollut hyvin suosittu, sitä on käännetty useille kielille ja se on saanut myös monia palkintoja.
Ennen kuin aloin lukea Teemestarin kirjaa, minulla oli vahvat ennakkoluulot sitä kohtaan. Tämä niin sanottu clifi eli climate fiction on oman lukumukavuusalueeni ulkopuolella. Muutenkin kaikki ilmastonmuutokseen liittyvät jutut aiheuttavat minussa lievää ahdistusta. Lukuhaluttomuuttani lisäsi entisestään kirjan masentavaakin masentavampi kansi. Usein kansi on juuri se, jonka perusteella kirjaan tartutaan. Teemestarin kirjan kansi oli erittäin epähoukutteleva. Lopulta sain kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja aloin lukea teosta.
Kirja kertoo tulevaisuudesta. Ajankohtaa ei tarkkaan saa selville, mutta veikkaisin sen sijoittuvan tuhansien vuosien päähän omasta ajastamme. Kirjan miljöö ja sijainti jäivät myös hivenen epäselviksi. Se oletettavasti sijoittuu Suomeen, päätellen joistain paikannimistä, mutta maailma on selkeästi muuttunut niin paljon, että tunnistaminen on hankalaa.
Kirjan pääidea on veden vähyys maailmassa. Vesi on vähissä, makeaa vettä ei löydy juuri mistään, ja jos löytyy, niin se on armeijan hallussa. Kansa käyttää vetenään puhdistettua merivettä, jota sitäkin on säännösteltävä.
Kirjan päähenkilö Noria Kaitio asuu äitinsä ja isänsä kanssa Teemestarin talossa. Hänen isänsä on teemestari, jonka työnä on toimittaa teeseremonioita, jotka siis käytännössä ovat tarkalla etiketillä varusteltuja teehetkiä. Noria perii teemestarin viran isänsä jälkeen. Teemestarin mailla on luolassa yksi harvoista makean veden lähteistä. Siitä ei tiedä kukaan muu kun teemestarin perhe. Norian isän menehdyttyä Noria saa tehtäväkseen vartioida lähdettä ja hoitaa teemestarin virkaa. Norian tehtävää vaikeuttaa alati kiristyvä armeijan valvonta ja veden säännöstelyn tiukentuminen.
Kirjan alkupuoli oli juuri sellainen kun olin odottanut, eli tylsä. Kirjoitustyyli ei ollut mitenkään erityisen mukaansatempaava, eivätkä kirjan henkilötkään vaikuttaneet mielenkiintoisilta. Kokonaisuudessaankin kirjan henkilöt jäivät mielestäni hyvin etäisiksi vähäisten tietojen takia. Ainoita mielenkiintoisia asioita oli kirjaa varten keksityt uudet esineet ja elämän kannalta tärkeät välineet. Helivaunut ja roihukärpäset, voisiko tällaisia oikeasti olla tulevaisuudessa? Myös selkeät ympäristön muutokset, kuten hyönteisten lisääntyminen ja selkeä lämpötilan nousu oli kiinnostavaa, mutta myös erittäin ahdistavaa. Tällaistako tulee tulevaisuudessa olemaan, joudummeko oikeasti käyttämään hyönteishuppua aina ulos mennessämme?
Kirjan edetessä se kasvatti hieman mielenkiintoaan. Norian ystävä Sanja on saanut kasatuksi kaiuttimet, jonka kautta he pystyvät kuuntelemaan kauan sitten tehtyjä CD-levyjä. On mielenkiintoista lukea asioista, jotka itselle on täysin selviä, kun taas Norian ja Sanjan
maailmassa niitä ei edes tunneta. Voisi siis sanoa, että kehityksessä on menty taaksepäin. Kirjan eteneminen oli kuitenkin mielestäni hidasta. Asioita kyllä tapahtui, mutta liian pienessä mittakaavassa.
Kirjan loppupuoli oli ehdottomasti kirjan paras osio. Kirjaa teki jopa oikeasti mieli lukea. Lähteen paljastuminen muille loi jännittävämmän tunnelman kirjaan, kuten myös Norian ja Sanjan suunnittelema retki Menetetyille maille. Kun retki epäonnistui, ja armeija merkitsi
Norian kodin vesirikoksen merkillä, alkoi tarinan jännittävin osa. Mielestäni kirjoittaja ei siltikään ole saanut tarinasta kovinkaan mielenkiintoista, jännittävistä tapahtumista huolimatta. Kokonaisvaltaisesti tylsä kerrontatapa ei pidä mielenkiintoa yllä, ainakaan kovin
pitkään.
Kirjan loppu kuitenkin jättää lukijaan epäselvyyden Norian kohtalosta. Ajattelin, että voisin lukea Itärannan toisen kirjan, Kudottujen kujien kaupungin, ja selvittää mitä Norialle tapahtui. Tutkittuani tilannetta ymmärsin, että jatko-osaa Teemestarin kirjalle ei olekaan. Norian kohtalo on siis tarkoituksellisesti jätetty monitulkintaiseksi, mikä häiritsee ainakin itseäni lukijana suuresti.
Teemestarin kirjaa voi kuitenkin pitää opettavaisena. Jos maailmasta oikeasti olisi tulossa ilmastonmuutoksen seurauksena samanlainen, kuin mitä kirja antaa ymmärtää, tilanne alkaa olla huolestuttava. Jos vedestä tulee niin kova pula, että joudumme käyttämään
juomavetenämme puhdistettua vettä, tilanne tulee olemaan sen ajan sukupolville hyvin epämukava. Tietysti täytyy muistaa, että kirja on fiktiota, tilanne voi oikeasti olla myös toisenlainen. Koko kirjan ajan minua kuitenkin piinasi pieni ahdistus tulevasta. Teemestarin
kirjan hyvä puoli oli se, että se oikeasti herätti pohtimaan omia valintoja ja lisäsi halua kiinnittää huomiota ilmastonmuutokseen.
Kirjan lukemista suosittelisin kaikille tasaisesta kerronnasta pitäville ja tulevaisuudesta ja ilmastonmuutoksesta kiinnostuneille. Kirja kuitenkin loi mieleen selkeitä kuvia ilmastonmuutoksesta ja sen aiheuttamista ongelmista.
Lappalainen, Eija & Leinonen, Anne: Routasisarukset
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: LT
Kirja: Eija Lappalainen & Anne Lainonen, Routasisarukset
Routasisarukset -kirjan ovat kirjoittaneet Eija Lappalainen ja Anne Leinonen vuonna 2011. Kirjassa eletään 2300-luvulla ekokatastrofin jälkeisessä maailmassa.
Kirja on mielenkiintoinen ja juoni mukaansa tempaava. Utu on Laaksossa asuva tyttö, jolla on erilaiset mielipiteet ja näkemykset asioista kuin muilla laaksolaisilla - samaan tapaan kuin hänen veljellään Marraksella. Marras on karkotettu Laaksosta ja Utun tavoite on lähteä etsimään häntä. Utulla ja Marraksella on omat kykynsä. Utu pystyy ottamaan yhteyden koneisiin ja Marras pystyy kontrolloimaan ihmisiä.
Kirjaa oli mielenkiintoista lukea ja pohtia, voisiko joskus olla tuon kaltaista elämää ja salailua paremmasta. Laakson ihmisiltä salailtiin asioita, Metsässä oli hieman paremmat oltavat ja Taivaassa kulutettiin energiaa oikein olan takaa. Laakson ihmiset pyrkivät elämään mahdollisimman ekologisesta, käyttivät vähän energiaa ja kierrättivät kaiken. He tekivät työtä eikä aikaa oikeastaan ollut hauskan pitoon.
Kirjassa minua ärsytti, että mielikuvitus oli jäänyt vähän taka-alalle. Nykyajan tavaroitten nimiä oli vain vähän muokattu. Miksei niitä voinut jättää ennalleen tai muuttaa kokonaan? Esimerkiksi kännykkä oli kämmekkä ja virtuaalipelit olivat virtupelejä.
Kokonaisuudessaan kirja oli loistava, vaikka ensin hirvitti alkaa lukea kirjaa, koska se kertoo ekologiasta. Suosittelen kirjaa kuitenkin ihmisille, jotka tykkäävät esimerkiksi fantasiakirjallisuudesta. Ekologisuus kirjan teemana ei oikeastaan vaikuttanut hyvään juoneen mitenkään.
Lappalainen, Elina: Syötäväksi kasvatetut
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Anni Wilander
Kirja: Elina Lappalainen, Syötäväksi kasvatetut
Elina Lappalaisen vuonna 2012 julkaistussa kirjassa "Syötäväksi kasvatetut" kerrotaan nimensä mukaisesti siitä, miten ruokasi eli elämänsä. Monella henkilöllä on varmasti omia ennakkokäsityksiä siitä, miten ruoka päätyy lautaselle, mutta harva kuitenkaan tietää koko totuutta. Kun asioista alkaa ottamaan selvää, voi alkaa pohtia, että ovatko omat ennakkokäsitykset ristiriidassa totuuden kanssa. Usein tavallisella kuluttajalla ei ole asiaa esimerkiksi kasvattamoihin, joten Lappalaisen kirja on hyvä keino tällaisille ihmisille saada asiasta tietoa.
Lukiessani kirjaa aloin pohtia omia arvojani ja moraaliani lihan syöntiä kohtaan. Olen jo kauan sitten päättänyt, että tulevaisuudessa lopetan punaisen lihan syönnin, mutta kirjan luettuani aloin miettiä, ovatko broilerit ja kanat verrattuna esimerkiksi sikoihin sen tasa-arvoisemmassa asemassa kasvatuksensa suhteen. Kanojen asemaa perustellaan usein niiden ’’tyhmyydellä’’. Niillä on pienet aivot, eivätkä ne ymmärrä elämän syvää merkitystä. Näin ollen niiden syöminen nähdään pienempänä pahana.
Kirjassa kerrotaan erikseen kanojen, broilereiden, sikojen sekä lehmien elämänkaari syntymästä kaupan hyllylle kaikkine välivaiheineen. Lisäksi Lappalainen tuo kirjassa esille esimerkiksi eettisiä pohdintoja eläinten oikeuksista. Onko eläimellä esimerkiksi välinearvo vain tuotantoa varten, vai voidaanko eläimestä puhua tiettynä yksilönä jolla on omat arvot. Tällöin puhuttaisiin eläimen itseisarvosta. Lappalainen myös korostaa kirjan lopussa tuotannon valvonnan heikkoutta eläinten hyvinvoinnin suhteen. ’’Tässä kirjassa käsitellään enimmäkseen tavallisia tiloja, joilla eläimet hoidetaan vähintään lain mukaisesti. Lainmukaisuus ei kuitenkaan takaa eläinten hyvinvointia.’’, Lappalainen toteaa. Kirja kertoo kattavan näkemyksen eläinten oikeuksista, jotka perustuvat useisiin teorioihin ja näkemyksiin, joista esimerkkinä näkemys siitä, että eläimiä voidaan tappaa ja syödä, mikäli ne ovat voineet eläessään hyvin. Yksi eniten Lappalaistakin mietityttänyt asia koskien eläinten oikeuksia on selvästi emakkosikojen eristäminen ja niiden kohtelu ikään kuin ’’synnytyskoneina’’.
Lappalainen kuvaa jokaisen tuotantovaiheen niin yksityiskohtaisesti ja hyvin, että varmasti jokaiselle herää ajatuksia asiasta. Itseäni eniten järkytti kanojen ja etenkin untuvikkojen kohtelu. Untuvikot lajitellaan sukupuolen mukaan liukuhihnalla kuin mitkäkin tavarat ja kukkountuvikot heitetään heti kohti kuolemaa. Vaikutuin kuitenkin Lappalaisen rohkeudesta tuoda asiat niin yksityiskohtaisesti koko kansan tietoon. Osa ihmisestä ei välttämättä edes tiedä, mitä eroa on kanalla ja broilerilla, puhumattakaan esimerkiksi eri kanalatyyppien eroista. Kirjan lukeminen valaisi ainakin omaa tietämystäni ihan kaikesta.
Eläinten elinoloja on pyritty jo parantamaan esimerkiksi tuomalla häkkeihin erilaisia virikkeitä, mutta Lappalaista lainaten: ’’Mitä voimme vielä tehdä?’’. Eläinsuojelulakia ollaan uudistamassa, ja Lappalainen nostaa kirjassaan esille monia kehitystarpeita, jotka olisi hyvä huomioida. Hänen mukaansa myös valvontaa olisi tehostettava. Lisäksi ihminen voi omilla kulutuspäätöksillään vaikuttaa esimerkiksi siihen, kuinka paljon Suomessa kasvaa lehmiä. Harva ihminen uskaltaa ottaa tärkeisiin asioihin kantaa pyrkimällä parantamaan niitä, mutta Lappalainen on yksi heistä.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Sanna Mäkelä
Kirja: Elina Lappalainen, Syötäväksi kasvatetut
Luin Elina Lappalaisen kirjan "Syötäväksi kasvatetut", joka kertoi siitä, miten ruoka on elänyt elämänsä. Siinä käsiteltiin erilaisten tuotantoeläimien (sika, kana, broileri ja lehmä) kasvamista ruuaksi. Kirja tuottaa hyvin paljon uutta tietoa, varsinkin jos ei alun perin aiheesta tiedä mitään. Lukijakunta voi olla hyvinkin laaja. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneet eläinten hyvinvoinnista, siitä miten ja millaisin keinoin ruoka lautasillemme päätyy ja kaikille lihantuottajille.
Kirjan rajaukset ovat suhteellisen onnistuneet eli se käsittelee tarpeellisia asioita, eikä siinä ole turhaa asiaa. Alkujohdannossa mietitään, miksi eläimistä pitäisi välittää, sekä pohditaan lihan syömisen vaikeudesta. Näiden jälkeen käsitellään jokaista aiemmin mainitsemaani eläintä yksityiskohtaisemmin syntymästä kuolemaan. Niiden elinoloja ja hyvinvointia eri elämänvaiheissa tarkastellaan. Kirjan lopussa puhutaan suomalaisista maatiloista, niiden saamista EU-tuista ja eläinsuojelulaeista. Suojelusta, valvonnasta ja yritysvastuustakin löytyy omat yläotsikkonsa.
Teoksessa on kahdessa kohtaa kuvia, joista selkenee aina aiemmin kappaleissa mainittuja asioita, kuten esimerkiksi lattia- ja häkkikanalan erot. Myös taulukkoja sekä diagrammeja löytyy. Ne ovat selkeitä ja hyvin havainnollistavia. Niistä lukija ymmärtää asian ehkä helpommin kuin saman asian tekstinä ilmaistuna. Joissain kohdin teksti kuitenkin oli hieman puuduttavaa luettavaa, esimerkkinä lakiasiat. Näissä kohdissa havainnollistavat asiat olisivat voineet olla enemmän esillä.
Kun eri eläimiä ja niiden elämää esiteltiin, oli teksti paikoitellen jopa melkoisen mielenkiintoista. Tekstissä oli paljon myös hyvin kuvailevaa kerrontaa: ”Kolmen päivän ikäisellä Ayrshire-rotuisella vasikalla on päällään vaaleansininen fleecetakki. Se makaa paksussa olkikasassa omassa karsinassaan. Juha Sajomaan täytyy avustaa sitä juomaan pullosta maitoa.” Lukija saa tilanteista aina jonkinlaisen mielikuvan, joka auttaa ymmärtämään kirjan tapahtumia.
Kaiken kaikkiaan kirja oli sisällöltään miellyttävää ja asiarikasta. Mielenkiinto jatkuu alkusivuilta loppuun, joskin väliin mahtuu ei niin mahtipontista tekstiä.
Lindberg, Pirkko: SOS Tuvalu - hätähuuto paratiisista
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Roosa V
Kirja: Pirkko Lindberg, SOS Tuvalu - hätähuuto paratiisista
Pirkko Lindberg on suomenruotsalainen kirjailija, jonka kirjallisuus käsittelee usein ekologisia aiheita. Schildts julkaisi "SOS Tuvalun" Ruotsissa 2004, ja se suomennettiin vuonna 2005. Ruotsissa Svenska litteratursällskapet palkitsi teoksen 6000 eurolla ja Mondo nimitti sen vuoden 2005 parhaaksi matkakirjaksi.
Kirja kertoo Tyynellä valtamerellä sijaitsevasta Tuvalun saarivaltiosta, jonne Pirkko Lindberg matkusti vuonna 2002. Saarilla hän vietti seitsemän kuukautta osallistuen paikallisten elämään, arkeen ja juhlaan. Samalla hän pohti saaren tulevaisuutta, joka on uhattuna ilmastonmuutoksen ja siitä seuraavan merenpinnan nousun johdosta. Länsimaista elämäntyyliä kritisoidaan ja ihan aiheesta.
Teos kertoo realistisesti saaren ongelmista, meressä kelluvista muovijätekasoista, kasvillisuuden ja koralliriuttojen tuhoutumisesta sekä suurista aalloista, jotka vaurioittavat saarta. Lukija huomaa nopeasti saaren hätähuudon.
Kirja on kirjoitettu päiväkirjatyylisesti, mihin en ole aikaisemmin törmännyt. Tämä olikin positiivinen yllätys, koska teksti oli helppolukuista. Samoin positiivista oli myös teoksen kuvitus, jossa oli hienoja maisemakuvia ja kuvia saarten asukkaista ja heidän arjestaan. Kirjassa kuvataan tarkasti matkustamista, mikä oli hyvä, sillä siihen pystyi eläytymään. Lindberg matkusti maailman toiselle puolelle ekologisesti meriteitse ilman lentokoneita, mikä on aika hieno juttu.
Lindberg kuvailee saaren kulttuuria taitavasti ja mielenkiintoisesti. Kirjan parasta antia olivat ihmisten kuvaukset ja tarinat. Matkakirjaksi tämä on ehkä kuitenkin liian raskas, koska vakava ilmastonmuutos on koko ajan esillä.
Teos yllätti positiivisesti. Sen luettua heräsi tunne siitä, että ilmastonmuutos on koko maapallon yhteinen ongelma, ja että, meidän kaikkien tulee yhdessä toimia sitä vastaan omilla arjen valinnoillamme!
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: "Lotta Lukiolainen"
Kirja: Pirkko Lindberg, SOS Tuvalu - hätähuuto paratiisista
"SOS Tuvalu - Hätähuuto paratiisista" on Pirkko Lindbergin kirjoittama ympäristöekologinen romaani. Lindberg on kirjoittanut useita ympäristöaiheisia teoksia, joista yksi on ollut Finlandia-palkinto –ehdokkaana. "SOS Tuvalu" on kirjoitettu alun perin ruotsin kielelle 2004, josta se vuotta myöhemmin on käännetty suomeksi.
Keväällä vuonna 2002 Lindberg matkusti Tuvalun saariryhmälle meriteitse seitsemän kuukauden ajaksi. Hän kertoo yksityiskohtaisilla päiväkirjamaisilla raporteillaan saarivaltion asukkaiden elämästä, tavallisesta arjesta ja juhlan hetkistä kuten häistä. "SOS Tuvalu" sisältää yhdeksän osaa sekä epilogin. Kirjassa on myös kuvia rikastamaan kertomuksia. Lisäksi kappaleissa esiintyvät siteeraukset paikallisista lauluista ja runoista tekevät kirjasta mielenkiintoisemman.
Lukukokemuksena kirja on hieman raskasta luettavaa jatkuvasti esillä olevan ilmastonmuutoksen ja ympäristönmuutoksen, kuten merenpinnan nousun, takia. Lindberg kuvaa kaunistelematta saaria uhkaavia ongelmia, kuten muovijätekasoja meren pinnalla ja isoja aaltoja, jotka vaurioittavat saarivaltiota. Kirja herättää lukijassa epätietoisuutta sekä hieman syyllisyyttä omaa länsimaista ajattelematonta ja ehkä jopa itsekeskeistäkin elämäntyyliä kohtaan. Kuinka pystymme hidastamaan näitä vastaavia ilmiöitä? Kuinka pystymme saamaan ihmiset kiinnostuneiksi ilmastonmuutoksesta ja siten turvaamaan maapallomme tulevaisuuden?
Linden, Eugene & Patterson, Francine: Koko - puhuva gorilla
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Vilja R
Kirja: Eugene Linden & Francine Patterson, Koko - puhuva gorilla
Kirjassa kerrotaan naarasgorilla Hanabi-Konista, lempinimeltään Kokosta, ja siitä kuinka hänestä tuli maailman ensimmäinen gorilla, joka oppi käyttämään ihmisen kieltä, viittomakieli ameslania. Kirjassa verrataan Kokon oppimista Gardnerien opettamaan simpanssiin, Washoeen.
Kirjan ensimmäisessä osassa kerrottiin, kuinka helppoa oli opettaa Kokolle viittomakieltä ja miten kielen opetus sai alkunsa. Kokon viittomakielen opetus alkoi vuonna 1972 Kokon ollessa vuoden vanha. Sitä opetti Francine Patterson, Stanfordin yliopistossa toiminut tutkija. Aluksi projektin tavoitteet olivat melko vaatimattomia, sillä luultiin, että aikaa Kokon opettamiselle oli vain kolme-neljä vuotta, mutta Kokoa opetettiinkin vuosikymmeniä.
Ensimmäisiä sanoja, joita Kokolle opetettiin, olivat ”ruoka”, ”juoma” ja ”lisää”. Alku oli melko takkuista, sillä vuoden vanha Koko oli kärsimätön ja halusi saada ruokaa ja juomaa heti käsiinsä viittomista välittämättä. Toisella viikolla Koko alkoi kuitenkin jo osoittaa viittomia muistuttavia eleitä, kuitenkin ilman oma-aloitteisuutta. Niitä pidettiin tahattomina tai sattumanvaraisina. Kuitenkin viittomien toistoista oli hyötyä, sillä Koko oppi viittomaan sanan ”ruoka”. Kun Koko lopulta oivalsi käsien liikkeen yhteyden esineisiin, hän alkoi oppia nopeasti uusia sanoja, esimerkiksi ”ulos”, ”koira”, ”tule”, ”anna” ja ”ylös”. Ensimmäisen puolentoista vuoden aikana se oppi yhden uuden viittoman kuukaudessa. Kun puolitoista vuotta oli kulunut, Koko oli oppinut 22 viittomaa.
Reilun kolmen vuoden ikäisenä Koko oli viittonut 236 merkkiä, joista 78 oli hyväksyttäviä. Silloin huomattiin, kuinka paljon Koko oli kehittynyt projektin alkuvaiheista. Keskustelut eivät olleet enää yhtä alkeellisia kuin aluksi. Kun Kokon sanavarasto kasvoi, Kokon luonne alkoi näkyä paremmin. Sen luonteesta pystyi näkemään huumorintajun, juonikkuuden ja herkkyyden.
Kirjassa kerrotaan myös Michaelista, urosgorillasta, josta yritetään saada Kokolle tulevaa puolisoa. Michaelille, lempinimeltään Mikelle, opetetaan myös viittomakieltä ja kirjassa vertaillaan myös Kokon ja Miken viittomakielen omaksumista.
Kirjan toisessa osassa verrataan Kokoa lapseen ja simpanssiin. Kokon sanasto karttui nopeimmin 2,5 ja 4,5 vuoden iän välillä, kun taas ihmislapsilla sanaston karttuminen tapahtuu kahden ja neljän ikävuoden välillä.
Koko oppi kieltä hitaammin kuin ihmislapsi. Puhuvilla ihmislapsilla on kolmevuotiaana sanavarastossa noin tuhat sanaa. Viittomakielisten on kuitenkin tultava toimeen vähemmällä sanavarastolla kuin puhuvien.
Koko oli oppinut reilun neljän vuoden aikana 161 viittomaa, kun taas simpanssi Washoe oli oppinut 132 viittomaa. Kuitenkaan ei voida väittää gorillaa paremmaksi oppijaksi kuin simpanssia, sillä tarvittaisiin enemmän lisätietoja eri simpansseista ja gorilloista.
Kirjan kolmannessa osassa kerrotaan elämästä Kokon omin silmin. Siinä kerrottiin Kokon mielipuuhista, jota oli mm. piirtäminen. Koko osasi myös sanaleikkejä. Se osasi löytää samankaltaisia sanoja sekä osasi riimittelyjä. Kirjassa oli myös Kokon ja monien avustajien välisiä keskusteluita, joita oli piristävää lukea.
Kirjan lopussa kerrotaan Kokon ja muiden elämästä nykyään. Koko hallitsee kymmenenvuotiaana yli 600 sanaa ja Kokolta luonnistuu oma-aloitteinen viittomakielen puhuminen. Koko, Mike ja avustajat asuvat Kalifornian Woodsidessa, jossa he saavat rauhassa nauttia elämästä.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Salla N
Kirja: Eugene Linden & Francine Patterson, Koko - puhuva gorilla
Eugene Lindenin kirja Koko- puhuva gorilla on kertomus Koko-gorillasta, joka on omaksunut taidon käyttää ja ymmärtää amerikkalaisten kuurojen viittomakieltä eli ameslania. Tämä taidon oppiminen oli mahdollista vuosikymmeniä kestäneen, vuonna 1972 alkaneen Koko-projektin avulla, jonka aikana Stanfordin tutkija Francine Patterson opetti Kokolle päivittäin järjestelmällisesti viittomakielen omaksumista. Neljä vuotta myöhemmin projektiin liittyi myös Mike-gorilla, jolle opetettiin myös viittomia aivan kuten Kokollekin. Molemmat gorilla oppivatkin vuosien kuluessa satojen uusien viittomien lisäksi myös ymmärtämään englannin kielen sanoja, Kokolla näiden sanojen määrä oli reilusti yli 1000. Patterson apulaisineen tekikin gorilloille monia erilaisia älykkyystestejä, joiden mukaan gorillojen älykkyysosamäärä on rinnastettavissa lapsien älykkyysosamääriin, jolloin gorillaa voitaisiin verrata älykkyydeltään ihmisiin.
Kokon elämän ja edistymisen lisäksi kirjassa pohditaan eroa ihmisten ja eläinten välillä, eläinten älykkyyttä ja myös kielen määritelmää. Kirja oli mielestäni mielenkiintoinen, lukuun ottamatta puuduttavia teoriaosioita ja kaavioita, jossa esimerkiksi kerrottiin seikkaperäisesti käytetyistä älykkyystesteistä. Valitettavasti kirjan ymmärtäminen edellytti juuri näiden teorioiden tajuamista, jolloin ne piti lukea vaikeaselkoisuuden takia läpi useampaan kertaan. Parasta kirjassa olivat mielestäni gorillojen käymät keskustelut, erityisesti ne, joissa gorilla niin sanotusti laukoo totuuksia tuntemistaan ihmisistä tai vitsailee hoitajiensa kustannuksella. On ihmeellistä ajatella, että gorillat käyttivät kieltä myös oma-aloitteisesti ja osasivat myös ns. leikkiä kielellä ja kehitellä loogisesti viittomia asioille, jotka olivat niille uusia. Toisaalta gorillojen keskustelujen ollessa välillä niin epäselviä, ettei niitä olisi ymmärtänyt ilman selvennyksiä, tuli mieleeni epäilys, että voidaanko senkaltaista kommunikointia, jonka vain hoitajat ymmärtävät, edes pitää puhumisena? Tilannetta voisi mielestäni verrata pienen lapsen ja tämän äidin tai vaikkapa koiran ja tämän omistajan väliseen kommunikointiin. Vaikka kommunikointi näissä tilanteissa tapahtuisi ääntä käyttäen, harva ulkopuolinen ymmärtää sen merkitystä. Esimerkiksi oma koirani välillä ääntelehtii ulisten kovaäänisesti samalla murahdellen kun meille tulee kotiin vieraita. Vieraat ihmettelevät, mistä tällainen käytös johtuu, mutta kotiväki tietää koiran ulisevan kiihtymyksensä takia. Kun haukkuminen on kielletty, täytyy tilannetta ikään kuin kommentoida jollakin toisella tapaa.
Kielen määrittelyn lisäksi kirjassa pohditaan eläinten ja ihmisten välisiä eroja. Jos eläimienkin, tai ainakin gorillojen ja joidenkin muiden kädellisten voidaan sanoa osaavan puhua, niin mikä erottaa ihmisen enää eläimestä? Kun Koko-gorillan älykkyyden todettiin olevan samaa luokkaa lapsen tai jälkeenjääneen ihmisen kanssa, ei älykkyyttäkään voida pitää erottavana osatekijänä. Kirja sai minut ajattelemaan näitä asioita ja miettimään myös muiden eläimien älykkyyttä, pystyisivätkö esimerkiksi koiratkin kommunikoimaan ihmisten kanssa samaan tapaan jos niille annettaisiin jonkinlainen väline siihen? Kirja sai myös pohtimaan eläinten oikeuksia uudelta kannalta. Jos eläimet, tai ainakin gorillat, ovat vielä luultua älykkäämpiä, jotkin lähes ihmisen tasolla, eikö eläimille tällöin pitäisi taata samantapaiset perusoikeudet, samaan tapaan kun ihmisillä, niiden hyvinvoinnin turvaamiseksi? Toisaalta gorillojen nostaminen ihmisen kaltaiseksi olennoksi tuntuu hieman oudolta. Arkipäiväinen jako eläimiin ja ihmisiin olisi vaikeampaa, kun ei tiedetä, mitä eroja eläimillä ja ihmisillä enää oikein on. Myöskään vetoaminen eläinten matalaan älykkyysosamäärään ja näin ollen tyhmyyteen ei enää olisi syy eläinten hyödyntämiseen, muutoin olisi luvallista kohdella myös esimerkiksi kehitysvammaisia kaltoin.
Kirja herätti minussa myös ajatuksen, miten gorillat voivat olla lähes yhtä viisaita kuin ihmiset jos ne eivät älykkyydestään huolimatta ole pystyneet muuttamaan elinympäristöään omalta kannalta katsottuna paremmaksi. Ihmisen älykkyyden jälki ja kyky hyödyntää ympäristöään näkyy lähes kaikkialla maailmaa aina sähkön keksimisestä huippuelektroniikkaan, joka helpottaa elämää huomattavasti. Ihmisten ”saavutusten” keskellä voi tosin miettiä, että ovatko ne todella tehneet meitä onnellisemmaksi ja ovatko ne merkki älykkyydestä. Jos älykkyydestä seuranneet keksinnöt ovat hyvää vauhtia johtamassa koko planeettamme tuhoon, voi älykkyyttä pitää varsin kyseenalaisena arvona. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että kirja herätti, ainakin minussa, paljon kysymyksiä, joskaan niihin ei annettu valmiita vastauksia. Kirjaa voi suositella kaikille, jotka ovat todella kiinnostuneita eläimistä, etenkin gorilloista, ja niiden kyvyistä. Kirjan avulla myös tavalliset ihmiset saavat tilaisuuden tutustua kuuluisan Koko-gorillan elämään.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: A. Palm
Kirja: Eugene Linden & Francine Patterson, Koko - puhuva gorilla
Toisinaan ihminen tarvitsee kunnon ravistelua avatakseen silmät jollekin, jota ei tule yleensä ajatelleeksi. Tällaisena silmienavaajana minulle toimi Francine Pattersonin ja Eugene Lindenin kirjoittama kirja Koko – puhuva gorilla (1981). Lyhyesti selostettuna kirja kertoo tutkimuksesta, jossa Francine Patterson päättää viittomakieltä omaksuneen simpanssi Washoen innoittamana opettaa viittomakieltä gorillanaaraalle nimeltään Koko.
Nykyään ihminen on jo tottunut näkemään eläintarhojen delfiiniesityksissä ja vastaavissa tilanteissa huikeita temppuja ja käskyjen noudattamista. Aluksi ajattelin, että tämä kirja kertoisi samaan kategoriaan sijoittuvasta tilanteesta, jossa gorillaa opetetaan viittomaan motivoivia käsitteitä, kuten ruoka, lelu ja herkku. Olin osittain oikeassa. Yksinkertainen helppo arjen jokapäiväinen sanasto kuului tutkimuksen alkuun, mutta minua hämmästytti suuresti nopeus, jolla Koko näitä käsitteitä oppi ja käytti niitä oma-aloitteisesti. Pian sanasto laajeni arjen tarpeiden ulkopuolelle. Järisyttävimpiä kohtia ovat ne, joissa Koko haukkuu hoitajiaan voimakkailla sanoilla, kehuu itseään tai osoittaa katumusta, eli kohdat, joissa Koko purkaa tuntemuksiaan yhteisen kommunikaatiovälineen, viittomakielen avulla.
Tutkimusta verrataan useasti Washoe–simpanssin kanssa tehtyyn viittomakielitutkimukseen. Kokon tapauksessa tutkijat ovat erittäin tarkkoja opitun sanan määrittelystä, kokeiden sattumanvaraisuuksista ja muista seikoista, joilla pystytään todistamaan, etteivät Kokon viittomat ole ulkoa opeteltua jäljittelyä. Kielenkäytön hämmästyttävyyden lisäksi kirjassa on toinenkin säpsähdyttävä puoli. Patterson tekee päivittäistä opetustyötä Kokon kanssa. Hänellä on Kokoon henkinen yliote (pakollinen isojen kädellisten kanssa toimiessa), mutta hän puhuu myös muusta. Patterson kohtelee Kokoa osittain kuin pientä lasta ja on Kokoon hyvin kiintynyt. Jopa kirjan sivuilta luettuna välittyy Francine Pattersonin ja Kokon vahva side.
Kirja on kirjoitettu helposti luettavaksi. Lukijan ei tarvitse olla eläintutkija, ei edes eläinten hoitaja, ymmärtääkseen lukemansa. Koko tekee toiminnallaan ja viestinnällään kirjasta hyvin hellyttävän ja mielenkiintoisen. Kirjassa on hyvää havainnollistavaa materiaalia, kuten kuvia ja taulukoita.
Luettuani kirjan Koko – puhuva gorilla, osaan arvostaa eläinten ajatustoimintaa ja kyvykkyyttä toimia paljon paremmin kuin aikaisemmin. Sen lisäksi että kirja toi ymmärrystä, se loi myös houkutusta toimia eläinten parissa. Samoin kuin Washoen tapaus sai Pattersonin toimimaan, on Koko varmasti innoittanut ja antanut pohjaa monelle tutkijalle ympäri maailmaa.
Lyytimäki, Jari & Rinne, Janne: Valon varjopuolet
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Jola Kuukka
Kirja: Jari Lyytimäki & Janne Rinne, Valon varjopuolet
Jari Lyytimäen ja Janne Rinteen kirja "Valon varjopuolet" on julkaistu vuonna 2013. Kirja käsittelee valoa saasteena ja siitä seuraavia ympäristöongelmia. Se esittää yksinkertaisia mutta myös hankaliakin keinoja valosaasteen vähentämiseen.
Aiheena valosaaste oli jo tuttu ja tiesin asiasta jo hieman, mutta kirjan avulla opin asiasta paljon lisää erilaisia asioita. Kirja käsitteli aihetta hyvin laajasti ja yksityiskohtaisesti, joten aiheen ymmärsi nopeasti, vaikka siitä ei olisi aikaisemmin tiennytkään. Välillä kuitenkin liian laajat kokonaisuudet tietystä aiheesta, kuten valosaasteen lähteistä, tekivät kirjasta hieman tylsän. Tekstiä olisi voinut tiivistää, jolloin siitä olisi tullut mukavampaa luettavaa.
Valosaaste on mielestäni mielenkiintoinen aihe, ja siksi kirjaa oli kiinnostava lukea. Jos aiheesta ei ole kiinnostunut, kirja saattaa olla hieman pitkäveteinen. Kirja kuitenkin kertoo aiheesta hyvin selkeästi, eikä aihetta ole vaikea ymmärtää.
Kirjassa mielenkiintoisin kappale käsitteli valosaasteiden vaikutusta ihmisiin ja ympäristöön. Vaikutukset voivat olla vakavia ja niistä oli kiintoisaa lukea, sillä ei ole tullut ajatelleeksi, mitä kaikkea valosaaste voi saada aikaan ja kuinka isot ympäristövaikutukset sillä onkaan. Kirja opetti paljon uutta ja se sai myös miettimään aihetta enemmän.
Kirjan avulla ymmärsi monia asioita ja se sai myös ymmärtämään, että valosaaste itsessään on melko vieras käsite ja sen ympäristövaikutukset vielä vieraammat. Aihe pitäisi vakavuudensa takia olla enemmän esillä ja siitä pitäisi kertoa yhä enemmän ihmisille.
Kirjassa viitattiin paljon erilaisiin tutkimuksiin ja niiden tuloksiin ja ne tukivat hyvin tekstiä. Tulokset olivat usein hyvin kiinnostavia, mutta välillä tuntui, että teksti kertoo vain niistä, ja niiden lukeminen oli välillä hieman pitkästyttävää. Kirjassa oli myös paljon kuvia ja ne olivat hyvä lisä tekstiin. Ne auttoivat ymmärtämään esimerkiksi sitä, miten valo heijastuu eri suuntiin.
Valoa pidetään yleensä länsimaissa itsestäänselvyytenä ja kirjassa käsiteltiinkin valoa monista eri näkökulmista. Kirja sai miettimään myös sitä, kuinka tärkeänä valoa pidämme ja sitä, kuinka valoa käytetään myös eri asioihin turhaan.
Kirjan lopussa esitetään monia eri keinoja valosaasteen vähentämiseksi ja ehkäisemiseksi. Niistä oli mielenkiintoista lukea, mutta olisin kaivannut lisää esimerkkejä siitä, miten itse voi omassa kodissaan ehkäistä valosaasteen muodostumista. Kirjassa painotetaan enemmänkin yhteiskunnallisia ja maailmanlaajuisia ratkaisukeinoja. Toki helppojakin esimerkkejä oli esitetty yksilötasolla, kuten valojen sammuttaminen aina, kun niitä ei tarvitse.
Kirjan avulla opin lisää valosaasteesta ja sen merkityksestä maailmalle. Kirja sai myös miettimään aihetta syvällisemmin, ja sen avulla myös ymmärsi monia valoon liittyviä asioita. Kirja kertoo aiheesta hyvin mielenkiintoisesti ja laajasti, välillä kuitenkin hieman pitkäveteisesti. Joitakin kohtia olisi voinut tiivistää, mutta kaiken kaikkiaan kirja kertoo asiasta selvästi ja tekstiä oli mukava lukea.
Mills, Stephen & Fouts, Roger: Simpanssini Washoe - yhteinen matkamme
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Aino Anttolainen
Kirja: Stephen Mills & Roger Fouts, Simpanssini Washoe – yhteinen matkamme
Luin Stephen Millsin kirjoittaman Roger Foutsin elämäkerran ”Simpanssini Washoe – yhteinen matkamme”. Kirjassa kerrotaan Foutsin ja Washoe-simpanssin elämästä ja kasvusta yli 30 vuoden ajalta.
Fouts on kirjan alussa nuori psykologi, joka saa työpaikan apupoikana tärkeässä psykologisessa kokeessa, simpanssien puheenmuodostuksessa. Tutkimuskohde on hellyttävä, joskin riiviömäinen, simpanssityttö Washoe.
Washoe oppi nopeasti viittomakielen ja oli aivan kuin ihmislapsi. Foutsin ja Washoen välille syntyy syvä sisarussuhde. Washoe pitää itseään ihmislapsena. Hän leikkii nukeilla, asuu asuntovaunussa ja tykkää vitsailla. Washoe ei ole koskaan tavannut simpanssia ja hänen kasvaessa liian isoksi asuntovaunuun, pitää hänen muuttaa.
Uudeksi kodiksi valitaan Lemmonin johtama eläinkoelaitos. Lemmon ei ole lainkaan eläinrakas ja antaa simpansseille sähkösokkeja tutkimuksen nimissä. Washoen on vaikea sopeutua, kuten Foutsinkin.
Washoe saa laitokselta saaren, johon hän muuttaa yhdessä ”mustien itikoiden” kanssa. Pian uudet perheenjäsenetkin oppivat viittomaan. Paikka ei ole niin vapaa kuin Fouts toivoisi ja usein hän haikaileekin takaisin Afrikkaan, paikkaan, jonne voisi vapauttaa simpanssit.
Mielestäni kirja oli erittäin hyvä. Siinä oli sopivassa suhteessa simpanssien hellyttäviä viittomia ja psykologiaa. Washoe ja hänen ystävänsä ovat älykkäitä ja oppivaisia.
Kirja sai minut myös pohtimaan, kuinka järkyttävästi eläimiä on voitu kohdella (ja kohdellaan edelleen) tieteen nimissä. Suurin osa kirjan simpansseista on ollut NASA:n palveluksessa tai Lemmonin psykologisissa kokeissa. Tapa, jolla heitä on kohdeltu, on kerrassaan pöyristyttävä. Miten tällaista on voinut tapahtua?
Kirja oli opettavainen ja sai minut huomaamaan epäkohtia. Onneksi Fouts on pitänyt simpansseista uskollisesti huolta. Kirja oli hyvä lukukokemus. Vaikka kirja oli pitkä, se oli mukaansa tempaava. Suosittelen!
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Anna Salminen
Kirja: Stephen Mills & Roger Fouts, Simpanssini Washoe – yhteinen matkamme
Kirja ”Simpanssini Washoe – yhteinen matkamme” on mahtava kertomus simpansseista, jotka ovat osana tieteellistä koetta auttaneet meitä ymmärtämään oman paikkamme suhteessa muuhun eläinkuntaan.
Psykologian opiskelija Roger Fouts pääsee töihin Allen ja Trixie Gardnerien ylläpitämään hankkeeseen, jossa koulutetaan simpanssipienokaista, Washoeta, kommunikoimaan amerikkalaisilla viittomilla. Washoe asuu Gardnerien pihamaalla asuntovaunussa kodinomaisissa olosuhteissa, jossa sitä hoitavat ja opettavat päivittäin muutamat sille tutut ihmiset, joista yksi on Roger Fouts. Washoelle opetettiin viittomia tuttujen rutiinien ja leikkien yhteydessä.
Muutaman vuoden kuluttua Gardnerit päättivät lähettää Washoen tohtori Lemmonin hankkeeseen, joka oli myös suunnattu simpanssien kommunikoinnin tutkimiseen. Simpanssin mukaan lähti myös Roger Fouts, Washoen uskollinen tuki ja turva. Tohtori Lemmonin tavat käsitellä simpansseja saavat lukijan tunteet simpanssin puolelle, sillä Lemmonin koulutusmetodeihin kuuluivat sähköpiiska ja ilmapistooli. Lemmonin apinatarhat olivat karuja betonisellejä, joista puuttuivat kaikki virikkeet.
Washoe-simpanssi kasvoi ja alle kymmenvuotiaana siitä tuli simpanssipienokaisen äiti. Valitettavasti Washoen pienokainen menehtyi pian.
Roger ja hänen vaimonsa Debbi päättivät ruveta etsimään Washoelle parempia tiloja ja rahoitusta tutkimukselleen. Tiloja etsittiin useista Amerikan yliopistoista, mutta kuin onnenkaupalla eräs elokuvayhtiö kiinnostui Washoesta ja sen simpanssiystävistä Tarzan-elokuvaa ajatellen. Lupaava hanke kuitenkin kariutui. Washoe odotti toista pienokaistaan, ja taloudelliset ongelmat vaivasivat Rogeria. Washoen poika syntyi heikkona ja useista yrityksistä huolimatta menehtyi kaksi kuukautta syntymänsä jälkeen.
Erilaisten vaiheiden jälkeen Washoe sai ottolapsekseen nuoren Loulisin ja Washoe pääsi muuttamaan poikansa kanssa pois tohtori Lemmonin luota – ja lopulta useiden muuttojen jälkeen vihdoin pysyvään kotiinsa vuonna 1993.
”Simpanssini Washoe” on huima ja koskettava kertomus pienestä simpanssivauvasta, joka jo varhain riistettiin emoltaan ja kuljetettiin Yhdysvaltoihin ihmisten tutkimuksia varten. Tosin Washoe oli varmasti yksi harvoista simpansseista, joita kohdeltiin tuntevana eläimenä, toisin kuin useimpia kirjassa kuvailtuja simpansseja. Washoe sai kokeakseen paljon rakkautta ja huolenpitoa. Kirjassa kuvailtiin useita koskettavia kohtaloita, joita ihminen on simpansseille tutkimuksissaan aiheuttanut.
Kirja otti voimakkaasti kantaa simpanssien arvon puolesta ja pyrki kumoamaan teoreetikkojen väitteet ihmisten ainutlaatuisuudesta. Teoreetikot väittävät, että yksin ihminen pystyy kommunikoimaan muuten kuin pelkästään ääntelemällä erilaisia ääniä. Wasahoe kumosi kuitenkin kaikki ihmisten kielellistä ylivertaisuutta korostavat väittämät oppiessaan säyttämään kymmeniä viittomia. Washoe jopa välitti taidon adoptiopojalleen Loulisille!
Washoen oppiminen voidaan jakaa kolmeen osaan. Ensimmäisessä vaiheessa Washoe oppi yksittäisiä viittomia kuten ”Washoe”, ”koira”, ”kiire” jne. Toisessa vaiheessa Washoe oppi jo kahden viittoman yhdistelmiä kuten ”tuo avain”. Kolmannessa vaiheessa Washoe hallitsi jo kolmen viittoman lauseet ja eteni pikkuhiljaa yhä vaativampiin kielellisiin ilmaisuihin kielioppisääntöjä noudattaen!
Washoe-kirja on mahtavaa luettavaa! Kirja kertoo useiden simpanssien kohtaloita, valaisee kielen tutkimusta tieteellisestä näkökulmasta ja rohkaisee lukijaa toimimaan eläinten hyvinvoinnin edistämiseksi. Kirjaa voi suositella kaikille, ennen kaikkea eläinten kouluttamisesta ja kommunikoinnista kiinnostuneille!
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Mikko Leppänen
Kirja: Stephen Mills & Roger Fouts, Simpanssini Washoe – yhteinen matkamme
”Simpanssini Washoe – Yhteinen matkamme” kertoo Roger Foutsin elämästä simpanssien kanssa sekä esittää myös tietoa simpanssien tavoista ja kuvaa niiden kehittymistä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälle, yli 30 vuotta kestävälle, aikajaksolle ja perustuvat puhtaasti tositapahtumiin.
Kirjan tapahtumat alkavat varsinaisesti, kun nuori psykologian opiskelija Roger Fouts saa varsin erikoisen työpaikan psykologisesta projektista. Hänen tulee opettaa simpanssia käyttämään amerikankielisiä viittomia. Myöhemmin Foutsin ja hänen työnkohteensa simpanssi-Washoen välille syntyy voimakas suhde, mistä kirjassa kerrotaan todella paljon.
Washoeta ei voi pitää minään tavallisena simpanssina. Kirjan alussa se elää omassa asuntovaunussa eikä ole tekemisissä lajitovereidensa kanssa. Tästä syystä Washoe elää varsin ihmismäisen lapsuuden. Luonteeltaan Washoe on aika vilkas ja yllättäväkin. Se kuitenkin oppii viittomakieltä yhä paremmin ja paremmin kirjan edetessä, mikä kuulosta ainakin minusta melko uskomattomalta.
Kirjassa Fouts sekä Washoe kokevat myös monia ongelmia. Washoe joutuu muuttamaan asuntovaunuun kasvaessaan liian isoksi. Uusi koti, Lemmonin eläinkoelaitos, ei ole mikään unelmapaikka simpansseilla tehtävien väkivaltaisten kokeiden takia. Surua toivat myös Washoen lapset, jotka kuolivat lähes heti synnyttyään.
Kirjassa kerrottiin myös siitä, kuinka paljon simpanssit joutuvat eri puolilla maailmaa kärsimään erilaisten kokeiden takia. Kirja pisti todella miettimään, miten eläimiä oikeasti kohdellaan ja miltä se niistä tuntuu.
Lukukokemuksena kirja oli mielestä erittäin hyvä. Vaikka kirja on lähelle 400 sivua pitkä, ei minulta mennyt kuin muutama päivä sen lukemiseen. Halusin koko ajan tietää mitä Washoelle tapahtuu seuraavaksi ja siitä tulikin nopeasti minun lempihahmoni. Suosittelen kaikille tämän kirjan lukemista!
Moilala, Outi: Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Viveka Tiitola
Kirja: Outi Moilala, Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita
Outi Moilalan kansainvälisenä Kunnon työn päivänä (7.10. vuonna 2013) julkaisema kirja ”Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita” avaa lukijan eteen kattavan tietopaketin vaatealan rakenteista globaalina ja jopa raadollisena ilmiönä. Moilala maalaa sanoillaan realistisen kuvan vaateteollisuuden valmistusolosuhteista, vaatetusyritysten seurannasta ja vaatteen elinkaaresta valmistusvaiheesta aina kuluttajan luo päätymiseen asti, pyrkien jollain tapaa vaikuttamaan lukijoiden kulutustottumuksiin ja avartamaan heidän tietouttaan siitä, mikä on todellinen tarina vaatekappaleen takana.
Suurin osa meidän suomalaisten vaatteista teetetään jossain päin Aasiaa, esimerkiksi Kiinassa. Tärkeintä ei ole kuitenkaan tieto siitä, missä vaatteemme tuotetaan, vaan se, millaisissa olosuhteissa niitä valmistavat aikuiset ja erityisen huolettavana tekijänä lapset joutuvat olemaan tehdessään työtään. Hyvänä esimerkkinä toimii vaatteita edullisesti myyvä ketju H&M. Halvan hinnan takaa löytyy useimmiten erittäin huonolla palkalla tehty työ, johon liittyy myös vakavia terveydellisiä riskejä. Kirjan nimen ”Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita” mukaisesti Moilala on kiinnittänyt kirjassaan huomiota erilaisten vaatteiden tuottamiseen liittyviin lieve- ja haittailmiöihin kuten muun muassa farkkujen hiekkapuhaltamisen, joka altistaa tekijänsä monille hengenvaarallisille sairauksille. Huonoissa olosuhteissa tuotetut vaatteet eivät ole hyväksi kuluttajallekaan, sillä kaikki lukuisat kemikaalit voivat siirtyä tuotteen elinkaaressa valmistuksesta myös käyttöön asti.
Moilala tuo silmiä avartavaan ja kaiken kaikkiaan melko negatiiviseen kokonaisuuteen myös toivoa lisäämällä siihen näkökulmia siitä, miten asiat ovat jo tietyllä tapaa kehittyneet, miten eri tahot kuten EU ja eri kampanjat kuten Clean Clothes -kampanja pyrkivät taistelemaan vaateteollisuuden eettisyyden ja vastuullisuuden puolesta ja miten ihan tavallinen kuluttaja voi omilla valinnoillaan tehdä koko globaalista vaatetuotannosta oikeudenmukaisempaa. Lukuisten faktapohjaisten tietojen myötä ”Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita” antaa erittäin asiantuntevaa, totuudenmukaista ja vääristelemätöntä, tietokirjan kaltaista kuvaa vaateteollisuudesta ja sen ongelmista.
Minä, kuten yli 7 miljardia muuta maapallolla elävää ihmistä, olen kuluttaja. Ihmisen tulee pukeutua pysyäkseen lämpimänä, eikä ole siis mikään ihme, että vaateteollisuus kuuluu maailman suurimpien bisnesten kärkeen. Viimeisimpien vuosisatojen aikana vaatteista on tullut paljon muutakin kuin pelkkä muodollisuus tai ennen kaikkea muuta kuin elossaselviytymiskriteerivaatteet ja niissä näkyvät trendit ja muoti vaihtuvat nopeasti, eikä monille vaatteen käyttömukavuus tai toimivuus ole enää tärkeintä. Moilala korostaa kirjassaan myös tämän seikan - muodin - näkyvyyttä vaateteollisuudessa ja sen negatiivisiakin vaikutteita siihen. Kun kulutetut farkut ovat muodissa, tarkoittaa se sitä, että vaatetuotannossa tehdään trendin mukaisesti, mikä taas merkitsee vaatteen valmistuksessa hengenvaarallisia toimenpiteitä, kuten hiekkapuhallusta, jolla saadaan tuotteeseen kuluneen näköinen pinta. Nykyajan kulutusyhteiskunta kuvaa ehkä tietynlaista vaurautta ja rahallista hyvinvointia, mutta usein silmät suljetaan siltä, miten paljon haittaa yhden vaatekappaleen takaa voi löytyä. Mihin unohtuvat ihmisoikeudet, kun alipalkatut ihmiset valmistavat hengenvaarallisissa olosuhteissa vaatekappaleita?
Outi Moilala avaa kirjallaan lukijan eteen karun mutta todenmukaisen kuvan globaalista vaateteollisuudesta ja siihen liittyvistä tekijöistä. ”Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita” on monipuolinen, eri näkökulmat huomioon ottava, kattava ja lukijaansa vaikuttava tietopaketti vaatebrändien ja vaatetuotannon toiminnasta. Kokonaisuudessaan kirja pyrkii ohjaamaan lukijaansa olemaan vastuullisempi kuluttaja ja avaamaan silmät vaateteollisuuden vakavillekin ongelmille. Moilala on onnistunut tehtävässään - kirja koskettaa, herättää lukuisia ajatuksia ja tunteita sekä ennen kaikkea antaa lukijalleen faktatietoa merkittävän tärkeästä aiheesta.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Eino P
Kirja: Outi Moilala, Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita
Luin Outi Moilalan kirjan nimeltä "Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita". Pääosin Moilala esittelee kirjassaan lukijalle erilaisia esimerkkejä vaateteollisuuteen kuuluvista ongelmista, etenkin toimitusketjujen sisältämistä riskeistä, esimerkiksi työolosuhteiden turvallisuuden puutteellisuudesta.
Moilala pohtii myös todella syvällisesti tehdastyöskentelyyn liittyviä ongelmia. Erityisesti hän avaa tietoa siitä, ketkä tuotteet tekevät, ketkä hallitsevat markkinoita sekä ketkä saavat suurimman osan voitosta. Hänen mielestään myös tehtaiden johtajien koulutusta pitäisi nostaa tasokkaammaksi sekä lisätä työntekijöiden turvallisuutta ja vaatia heiltä vaativampia koulutuksia.
Mielestäni kirjassa liioitellaan ehkä hieman liikaa vaatteiden valmistusoloja. Kirjan tekstin perusteella ainakin itse sain sellaisin kuvan vaatteiden valmistuksesta, että jokainen vaatteiden valmistajayhtiö tekee vaatteensa ala-arvoisissa olosuhteissa, joissa samat työntekijät työskentelevät jopa yli 15 tuntia putkeen minimaalisella palkalla. Moilala liikkui mielestäni asiasta toiseen aivan liian nopeasti. Ensimmäistä asiaa sisäistäessä tulikin jo uusi asia, joten tekstin perässä pysyminen tuotti jossain kohtaa suuria vaikeuksia.
Kirjassa minuun erityisesti teki vaikutuksen tappajafarkkuihin liittyvä hiekkapuhallusmenetelmä, jonka avulla farkuista saadaan kuluneemman näköiset. Ennen minulla ei ollut tietoakaan tällaisesta menetelmästä, joka tuntuu kyllä vieläkin epätodellisen järkyttävältä. Farkkujen hiekkapuhalluksen ansiosta monet nuoret ihmiset ovat joutuneet alistumaan hengenvaaralliselle silikoosille eli kivipölykeuhkolle. Tämä johtuu siitä, että hiekkaa puhaltaessa puhaltajilla ovat syystä tai toisesta puutteelliset hengityssuojaimet, jonka takia hiekkaa kulkeutuu väkisin hengityksen mukana keuhkoihin. Tämä on mielestäni sellainen asia, joka pitäisi ehdottomasti kieltää koko maailmassa.
Kirja toi minulle taustatietoa siitä miten ja missä vaatteet todellisuudessa valmistetaan. Kirjan luettuani olen alkanut selvittämään ennen vaatteiden ostoa niiden valmistustavat ja -maat. Haluan itse suosia mahdollisimman paljon kotimaisia vaatteita, jotka on tehty turvallisissa ja oikeudenmukaisissa olosuhteissa.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Mira Laurinantti
Kirja: Outi Moilala, Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita
Luin Outi Moilalan kirjoittaman teoksen ”Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita” (2013). Kirja sorrosta, kuluttajan aivopesusta ja valinnoista kertoo kulutuksesta puolen, jota ei ole ehkä osannut aikaisemmin ajatella.
Kirja alkaa omakohtaisilla kokemuksilla kulutukseen liittyen. Mikä on hyvä valinta? Mikä on eettistä, ja minkä vaatekappaleen ostossa ei tarvitse miettiä jonkun tehdastyöläisen keuhkosyöpää, nälänhätää tai olemattomia oikeuksia pitkine työpäivineen? Kertoja selvittää, kertoo ja osoittaa, miksi on tärkeää löytää ostoskärryynsä tuotteet, jotka eivät ole vaarallisia tekijälle tai käyttäjälle.
Aloitus tulee luettua nopeasti. Informaatiota on paljon, ja se vaikuttaa ja koskettaa. Kukaan ei halua olla vastuussa joidenkin huonoista oloista, mutta ei asiasta oikeasti oteta selvää. Moilanen tuo tämän todellisuuden lukijan silmiin. Suuri osa vaatetuotannosta tuotetaan köyhissä maissa, missä työntekijöille pahimmillaan maksetaan vain muutama kymmentä euroa kuukaudessa, eikä ylityökorvauksia tai ammattiliittoja ole. Ja näistä vaatetehtaista ostavat brändit voivat olla mitä vaan Adidaksesta Henkkamaukkaan. Mitä kuluttajan siis pitäisi tehdä?
Kirja alkaa nopeasti toistaa itseään alun järkyttävien faktojen ja tapahtumakertausten jälkeen. Köyhyysraja, eri brändit ja maat toistetaan useaan kertaan, enkä enää innostunut samojen teemojen läpikäymisestä. Aloin etsiä enemmän selkeää vastausta sille, mitä voin itse tehdä. Millaisia vaatteita minun pitäisi ostaa, jotta joku ei kärsisi toisella puolella maailmaa?
Lopussa selviää ratkaisu: minun pitäisi kierrättää, ostaa hyvää laatua, joka kestää pidempään, ja korjata vanhoja vaatteita. Ekologinen ratkaisu on selkeä. Toisaalta se oli minulla tiedossa jo ennen kirjan lukemista. Kulutuksen vähentäminen on tärkeä tavoite ennen kaikkea ympäristön kuormituksen takia, mutta nyt mukana on myös rinnasteinen tavoite. Tapa vaatekaapin jatkuvasta vaihtuvuudesta trendien perässä on hyvä saada vähenemään, ja mahdollisesti jopa katoamaan.
Ihmisten täytyisi olla tietoisia ja seurata ympärillään tapahtuvaa tuotantoa ja kaupankäyntiä, myös muualla kuin vaateteollisuudessa. Juuri tietoisuuden takia ”Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita” on hyvä ja tärkeä kirja. Vaikka Moilala ei kirjailijana minua hämmästyttänyt, kirjan sisältö jäi silti mieleen. Nykyään on vaikea katsoa vaatekaupan muutaman euron paitaa miettimättä, missä oloissa se on tehty, kun kustannukset ovat jääneet noin pieniksi. Tietoisuudesta lähtee tutkimus ja tutkimuksesta toiminta. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun jokin tuotantolaitos parantaa työntekijöidensä asemaa julkisen painostuksen takia.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Valtteri Raivio
Kirja: Outi Moilala, Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita
Outi Moilalan vaikuttava kirja "Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita" on vuonna 2013 julkaistu teos. Teoksessa Moilala kertoo isojen brändien aiheuttamista terveysriskeistä. Kirja ottaa enemmän kantaa siihen, millä tavoin tämä toiminta vaikuttaa ihmisiin, eikä niinkään siihen, miten se vaikuttaa luontoon.
Kirjassa Moilala kertoo enimmäkseen hiekkapuhalletuista farkuista ja siitä kuinka tämä hiekkapuhaltaminen vaikuttaa ihmisten terveyteen. Hiekkapuhallusprosessin aikana ilmassa on pölyä ja koska usein tuotantomaissa työtekijöiden työturvallisuus ei ole kovinkaan laadukasta, tämä pöly voi kulkeutua keuhkoihin ja aiheuttaa monia tauteja ja jopa johtaa sairauksiin. Kirjassa puhutaan myös siitä, kuinka vaatteiden värjäys vaikuttaa negatiivisesti ympäröiviin vesistöihin puhumattakaan ihmisistä.
Moilala moittii kirjassa EU:ta ja isoja brändejä tästä köyhempien maiden häikäilemättömästä hyväksikäytöstä. Hänen mielestään isot brändit voisivat oikeasti tehdä muutoksen ja parantaa köyhien maiden kehnoja elinoloja - jos vain välittäisivät. Moilala syyttää ongelmasta kuitenkin myös kuluttajia, jotka ostovalinnoillaan voisivat vaikuttaa tähän ongelmaan. Sillä mistä ostat farkkusi ja miten ne on tuotettu, on väliä koko maailmalle.
Kirja on ajatuksia herättävä ja ei pelkää puhua hieman herkistäkin asioista. Jos haluamme muutosta, emme voi vain odottaa että suuryhtiöt tekevät sen. Me voimme omilla valinnoillamme vaikuttaa tämän ongelman estämiseen ja samalla parantaa omaa terveyttämme. Vaikka nämä tappajafarkuiksi nimetyt farkut aiheuttavat kuolemia tuotantomaassa, sisältävät ne vielä suomessakin haitallisia kemikaaleja. Niinpä olen minäkin täysin kirjan puolella. Sinun valinnoillasi on merkitystä, maailmanlaajuisesti.
Raevaara, Tiina: Koiraksi ihmiselle
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Nea Bäckman
Kirja: Tiina Raevaara, Koiraksi ihmiselle
Luin Tiina Raevaaran kirjan "Koiraksi ihmiselle", koska olen ollut pienestä asti kiinnostunut koirista ja niiden alkuperästä. Meiltä kotoa koiria löytyy tällä hetkellä kolme kappaletta, joten on kiva tietää vähän lajin historiaa. En ollut kuullut kyseisestä kirjasta ennen tätä biologian 3. kurssia, joten tämä kurssi loi minulle nyt hyvän mahdollisuuden opiskella asiasta, joka minua kiinnostaa. Mielestäni kirjan nimi on osuva ja saa lukijan kiinnostuksen heräämään.
Monet kirjat käsittelevät eri koirarotuja tai antavat koulutusohjeita, mutta tämä kirja on ihan omaa luokkaansa. Kirjassa käsitellään historiaa, koirien alkuperää, susien ja koirien evoluutiota sekä ihmisen ja koiran välistä vuorovaikutusta historiasta nykyhetkeen. Kirjassa on paljon tietoa, mitä voi olla vaikea löytää muualta. Kirja on kattava mutta ohut - eli melkeinpä jokaisen lukiolaisen unelmakirja. Lukija saa jo kirjan alkumetreillä sen kuvan, että Tiina Raevaara on perehtynyt kirjan tekemiseen ja taustatietojen hankkimiseen intohimolla. Faktat kirjassa ovat hyvin selitettyjä ja perusteltuja, joten myös vähemmän esimerkiksi biologiasta tai historiasta tietävän ihmisen on kirjaa suhteellisen helppo lukea.
Ensimmäisessä osassa perehdytään koirien maantieteelliseen alkukotiin ja kesyttämiseen laajasti. Niin laajasti, että vuosiluvut ja maantieteelliset nimet vilisevät silmissä! Kirjan alusta olisi voinut luoda mielenkiintoisemman, koska suoraan sanottuna kiinnostus kirjaa kohtaan katosi ensimmäisten viidentoista sivun aikana. Monia asioita toistetaan, mutta toisto loppuu pitkäveteisen alun jälkeen.
Kirjan toisessa osassa käsiteltävä ihmisen ja koiran välinen historia on aivan eri luokkaa kuin ensimmäisen osan alkuperään perehtyminen. Tässä osassa koirien kesyyntymistä kuvataan tarkemmin, mutta myös maapallon eri koirarotujen sukulaisuutta eritellään ja kerrotaan koiriin liittyvistä myyteistä. Jäin kaipaamaan ihmisen ja koiran välisestä ystävyydestä enemmän tietoa. Olisin tässä kohtaa myös halunnut tietää esimerkiksi Tiina Raevaaran omakohtaisia kokemuksia tai hänen tietään koiraihmiseksi, mutta tällaista ei oikeastaan kirjassa ollut.
Geenit pääsevät Tiina Raevaaran syyniin kirjan kolmannessa osassa. Jalostuksen historia ja rotuominaisuuksien periytyminen ovat isossa osassa kirjaa tässä kohtaa. Asiat on mielestäni selitetty mielenkiintoisesti ja niin että ne jaksoi lukea.
Neljännessä ja näin ollen viimeisessä osassa käsitellään koiran ja ihmisen yhteiseloa monelta kannalta, ihmisen vaikutusta koiran evoluutioon ja koiran vaikutusta ihmisen kehitykseen. Tämä osa kirjaa oli mielestäni ehdottomasti mielenkiintoisin ja kosketti itseäni eniten.
Kirja ei painaudu yhteenkään näistä edellä mainituista asioista kovin syvällisesti, mutta se on kattava yleiskatsaus historiaan. Voisin suositella kirjaa kaikille yli 15-vuotiaille, jotka ovat edes jollain tapaa kiinnostuneita koirista. Voi olla, että nuoremmat eivät jaksaisi niinkään keskittyä kirjan sisältöön. Kirja oli kokonaisuudessaan hyvä lukukokemus.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Niko O
Kirja: Tiina Raevaara, Koiraksi ihmiselle
Tiina Raevaaran kirjoittama "Koiraksi Ihmiselle" -kirja käsittelee laajasti koiran historiaa ja kehittymistä. Koiran evoluution pohjalta mietitään mm. sen toimeen tulemista ihmisten kanssa. Kirjasta huokuu Raevaaran kiinnostus ja intohimo koiria kohtaan. Tämä innostus suorastaan nappaa lukijankin kirjan saloihin. Kirja on onnistunut myös siinä, että se on normaalille kansalaisellekin helppoa ja kiinnostavaa luettavaa.
Kirjan nimi "Koiraksi ihmiselle" on omaperäinen, mikä kiinnittää herkästi huomion. Nimi saa myös lukijan pohtimaan, mistä se on peräisin. Mitä nimellä oikeastaan tarkoitetaan? Ovatko koirat todella ihmisiä varten? Kekseliäs nimi on varmasti edesauttanut kirjan markkinointia jollain tavoin. Nimen lisäksi kannessa seisova piirretty kuva koirasta on massasta erottuva. Kuvassa on saatu luotua kunnioittava suhde koiraan. Kenties koiran katse eteen ja yläviistoon ilmaiseekin koirien jatkuvaa kehittymistä muun kehittyvän ympäristön ohella.
Kirjassa käytettävä teksti on selkeää ja hyvin kirjoitettua, mutta lukiessa huomaa myös sen, että sen kirjoittamisesta on nautittu. Pieni pilke silmäkulmassa on aistittavissa ja se erottaakin kirjan suoranaisesta pelkkää lujaa faktaa sisältävästä tietokirjasta.
Kirjan suunnittelussa ja toteutuksessa on onnistuttu. Tämä kiehtova kirja koirien historiasta eri näkökulmista sopii myös rentouttaviin lukuhetkiin. Kirjaa voi suositella erityisesti koirien ja muiden eläinten ystäville, mutta myös muille, jotka kaipaavat hieman vaihtelua luettavaan.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: JH
Kirja: Tiina Raevaara, Koiraksi ihmiselle
Luin Tiina Raevaaran tietokirjan "Koiraksi ihmiselle". Kirja kertoo siitä, kuinka ihmisen ja nykykoiran suhde on syntynyt ja mistä koira on peräisin. Kirja on julkaistu 2011, ja kustantajana on kustantajakustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki.
Kirjan kansi näytti tutulta, ja kirjailijan nimi kuulosti tutulta. Luultavasti olin joskus lukenut jonkin arvostelun lehdestä. Siksi valitsinkin tämän tehtävän. Olin myös lukenut äidinkielen kurssilla jo ihmisen evoluutiota koskevan kirjan, joten ajattelin, että nyt olisi loistava tilaisuus sivistää itseään myös ihmisen parhaan ystävän evoluutiolla.
Kirja on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa Raevaara yrittää arvuutella, missä koiran alkukoti voisi olla. Pidän juuri siitä, että Raevaara ei vain totea, mistä koira on peräisin, vaan antaa myös muita vaihtoehtoja ja perusteluja, miksi niin voisi olla. Raevaara osaa epäillä, eikä hän yritä tietääkään kaikkea. Hän tukeutuu tutkimuksiin ja tietoihin, joita hänellä on iso liuta.
Toisessa osassa Raevaara perehdyttää lukijan eri kulttuureihin ja valaisee, millainen suhde ihmisellä ja koiralla saattoi olla. Miten esimerkiksi ihmisen maanviljelykulttuurin syntyminen saattoi vaikuttaa koiraan? Tässä osassa myös käytetään hyväksi ihmisen kehitystä apuna, jotta olisi helpompi ymmärtää koiran ja ihmisen suhdetta. Minua saattoi auttaa, että olin lukenut ihmisen evoluutiosta vuotta aikaisemmin.
Kolmannessa osassa puhutaan koirien geeneistä. Jalostus on myös yksi asia, jota Raevaara valaisee ja hieman kritisoi. Ei ihme, koska jalostus tuhoaa koiran terveyden. Tässä kohdassa myös perehdytään siihen, miksi koirat voivat olla lyhytjalkaisia. Selitys on yksinkertainen, mutta vielä uskomattomampaa on se, että lyhytjalkaisuus koiralla on saattanut jo syntyä melkein heti, kun koira on erkaantunut sudesta, omasta kantalajistaan.
Viimeisessä osassa Raevaara pohtii esimerkiksi sitä, onko koirasta enemmän hyötyä vai haittaa. Eläinlääkärikulut ja ruoka muodostavat yhdessä suuren hinnan koiran elättämiselle. Koira kuitenkin auttoi metsästämään ja näin ollen auttoi ihmisiä pysymään hengissä. Raevaara kertoo myös erilaisista koirien älykkyystutkimuksista, jotka ällistyttivät minut, vaikka perheessäni on ollut koiria.
Kirja loppuu kirjailijan jälkisanoihin ja tätä osaa voisi sanoa jonkin sortin tiivistelmäksi koko kirjasta. Sitten kiitokset ja lopuksi laaja listaus Raevaaran käyttämistä lähteistä.
Raevaara kirjoittaa yksinkertaisesti, selkeästi ja niin, että sellainen henkilö, joka ei ole ennen tietokirjaa lukenut, ymmärtää. Hän tietää, mistä kirjoittaa, ja on perehtynyt aiheeseen. Muu kirjallinen urakin on voinut auttaa sujuvan tekstin kirjoittamisessa. Kirja on myös lyhyt ja ytimekäs, joten ihminen, joka ei kirjoja paljon lue, jaksaa kyllä lukea tämän kirjan.
Pidin siis kaikin puolin kirjasta, mutta olisin ehkä hieman toivonut Raevaaran henkilökohtaista kokemusta koirista. Koska kirjan ensimmäisessä osassa hän käyttää vertailussa 8-vuotiasta poikaansa ja koiria, odotin, että kirja olisi ollut enemmän täynnä tallaisia pieniä henkilökohtaisuuksia. Kirja oli kuitenkin tietokirja, ja kiinnostava sellainen, joten en vaadikaan sitä.
Suosittelen kirjaa koiraharrastajille mutta myös sellaisille, jotka ovat kiinnostuneet eri lajien evoluutiosta tai vain haluavat sivistää itseään. Tämä on se kirja, joka heidän kannattaa lukea.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Erika Forss
Kirja: Tiina Raevaara, Koiraksi ihmiselle
Kirjailija Tiina Raevaaran kirjassa "Koiraksi ihmiselle" (2011, Juva) lukija johdatetaan monipuolisten esimerkkien ja havainnollistuksien avulla halki koiran kiisteltyyn historiaan aina nykypäivään saakka. Kirja antaa niin konkarille kuin keltanokallekin paljon uutta ja jopa yllättävää tietoa aiheesta, jota harvemmin tulemme koirien kanssa pyöriessä pohtineeksi.
Kuten Raevaara moneen kertaan kirjassaan toteaa, eivät koiran kehityksen vaiheet ole vielä tänä päivänäkään selitettävissä täysin yksiselitteisesti. Antaakseen lukijoilleen mahdollisimman tarkkaa ja virheetöntä tietoa hän keräsi tietoja monilta eri asiantuntijoilta ja tutkimuksista ja vertaili vallitsevia käsityksiä vanhoihin. Aina tämä ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä esimerkiksi DNA-tutkimuksissa käytetty materiaali oli hyvin vanhaa, eikä kunnollisten näytteiden kerääminen ollut täysin mutkatonta. Myös monet vanhat käsityksemme kotoisen karvaturrimme alkukodista ja eroamishetkestä sudesta ovat kumoutuneet uusien tutkimusten valossa. Ennen ajateltiin, että eri koiralajit olisivat kehittyneet monista eri susien alalajeista, mutta nykyisin tiedetään geenitutkimusten valossa kaikkien koirarotujen alkuperän olevan harmaasusissa.
Raevaara esittelee kirjassaan myös ajatuksen siitä, että koiralle olisi mahdollista määrittää tietylle maantieteelliselle sijainnille rajoittuva alkukoti, aivan kuten ihmislajin syntyperän tiedetään olevan Itä-Afrikassa. Koirista on löytynytkin paljon jäänteitä Lähi-idän alueelta, läheltä ihmisen asuttamia alueita. Tästä löydöstä herää helposti kysymys, ovatko koira ja ihminen kehittyneet yhdessä käsi kädessä kulkien vai onko suden kesyyntymiseen jokin toinen syy? Raevaaran mukaan kysymykseen ei voida löytää yksiselitteistä vastausta. Varmaa on vain se, että koiran ja ihmisen yhteiselosta voidaan löytää monia merkkejä vuosituhansien päästä. Muun muassa eräästä ranskalaisesta Chauvet’n luolasta tehtiin vuonna 1994 monia tutkijoita hämmästyttänyt löytö. Osa kyseisen luolan lattiasta oli peittynyt jalanjälkiin, joista toiset kuuluivat todennäköisesti pienelle 8-vuotiaalle pojalle ja toiset suurelle koiraeläimelle. Jälkien iäksi onnistuttiin määrittämään luolasta löytyneiden soihdunkappaleiden avulla noin 26 000 vuotta. Koirilla on siis täytynyt olla huomattava merkitys jo meidän esi-isillemmekin. On jopa ehdotettu, että koiran kesyyntyminen olisi alkanut ihmisen toimesta. Erään toisen teorian mukaan susi alkoi hyödyntää ihmistä ravinnonhankinnassaan, mikä olisi lopulta johtanut lajien väliseen yhteistyöhön ja vähitellen askel askeleelta lopputulokseksi olisi saatu kesy koira. Nykyisin tiedetään kuitenkin varmasti vain se, että koira on levinnyt monille uusille alueille ihmisen mukana.
Vaikka koiran vaiherikkaasta menneisyydestä ei välttämättä koskaan tulla saamaan selville täyttä totuutta, on yksi asia kuitenkin päivänselvää: koira on ollut ja on oleva ihmisen luotettava ja pörröinen kumppani hamaan loppuun saakka.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Camilla Relander
Kirja: Tiina Raevaara, Koiraksi ihmiselle
Tiina Raevaaran "Koiraksi ihmiselle" (2011) on tietokirja, joka porautuu syvemmälle koiran alkuperään ja sen menneisyyteen. Koiraksi ihmiselle ei ole tavallinen koirakirja, eikä se anna vinkkejä koiran kasvattamiseen tai muuhun sellaiseen, vaan avaa pelkkänä lemmikkinä pitämämme eläimen kehitystä sudesta koiraksi ja sitä kautta ihmisen parhaaksi ystäväksi. Kirja esittelee laajasti koiran ja ihmisen yhteistä historiaa kymmenien tuhansien vuosien takaa aina nykypäivään asti. Painopisteenä kirjassa on koiran fyysinen muuttuminen, mutta kirjassa pohditaan myös hieman koiran mielen muuttumista. Kirja on jaettu neljään osaan, jossa jokaisessa pohditaan eri aihealueita.
Ensimmäinen osa toimii samalla johdantona mutta myös pureutuu koiran alkuaikoihin niin pitkälle kuin tietoa on saatu. Ensimmäisessä osassa esitellään myös mahdollisia alkukoteja, joista koira on lähtenyt leviämään ja koiran irtautumista sen lähimmistä sukulaisista, susista. Teksti on kaikin puolin sujuvaa, mutta kaikkea koiran historiasta ei kuitenkaan ole vielä tänäkään päivänä saatu varmasti selville, esimerkiksi sitä, mitkä kaikki tekijät johtivat koiran kesyyntymiseen ja kouluttamiseen.
Toinen osa keskittyy enemmän koiran ja ihmisen yhteiseen menneisyyteen ja koirien sukulaisuuksiin eri maailmankolkissa esimerkiksi Afrikassa ja Amerikassa. Toinen osa myös esittää erilaisia teorioita koiran kehityksestä ihmisen ystäväksi ja pohtii, onko oikea sana ”kesyyntyminen” vai ”kesyttäminen”. Kirjassa käytetään paljon sanaa domestikaatio, joka tarkoittaa kokonaisen populaation muuttumista ja kehittymistä aivan uudeksi lajiksi, tässä tapauksessa koiran. Toisessa osassa myös pohditaan koiraan liittyviä myyttejä.
Kolmas osa paneutuu pääasiassa koiran geeneihin ja niiden jalostukseen. Kolmannessa osassa selvitetään millaisia erilaisia ominaisuuksia eri koirilla on ja mistä nämä ominaisuudet ovat periytyneet. Tämä osa myös selvittää koirien jalostusta sekä jalostuksessa ilmeneviä ongelmia. Kaikkia asioita ei edes jalostuksessa voida hallita; esimerkiksi perinnöllisistä sairauksista voi aiheutua huomattavaa haittaa jalostukselle. Samalla kolmas osa myös käsittelee koirien sairauksia.
Neljäs, viimeinen osa käsittelee koiran ja ihmisen yhteiseloa ja sitä, miten ihmisen olemassaolo on vaikuttanut koiran evoluutioon ja päinvastoin. Neljäs osa myös selventää, että ihmiset ovat domestikoineet myös muita eläinlajeja, esimerkiksi kissat ja siat. Näistä domestikoiduista lajeista ei voi käytännössä mitään suoraan verrata villeihin sukulaisiinsa, sillä pelkästään jo käytös ja biologiset ominaisuudet eroavat hyvin paljon.
Koiraksi ihmiselle on kattava tietopankki koiran historiasta, ja se sopii kaikille kenenkään karvoihin katsomatta. Kirjasta löytyy havainnollistavia kuvia ja taulukoita, jotka auttavat lukijaa ymmärtämään asiakokonaisuuksia paremmin. Kirja sisältää paljon hyödyllistä informaatiota, vaikkei itse koiraihminen olisikaan.
Sinisalo, Johanna: Linnunaivot
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Juuli Vuorenpää
Kirja: Johanna Sinisalo, Linnunaivot
Johanna Sinisalon kirjoittama romaani "Linnunaivot", julkaistu vuonna 2008 kustantajana TEOS, on kahdesta nuoresta aikuisesta kertova kirja. Tämä seurusteleva pari lähtee tutkimaan Uuden-Seelannin ja Australian vaelluspolkuja ja samalla tutustuvat toisiinsa ja luontoon paremmin. He tapasivat Suomen Lapissa ja hiukan alle vuosi siitä he olivat toisella puolella maapalloa tarpomassa luontopolkuja täysin luonnon armoilla.
Valitsin tämän kirjan Linnunaivot, koska se vaikutti aluksi hyvin mielenkiintoiselta ja vähän erikoisemmalta kirjalta, koska patikointi, varsinkin ulkomailla, on aivan uusi asia ainakin itselleni. Kirja on myös siitä syystä mielenkiintoinen, koska se on romaani eikä täysin täynnä faktaa ja pelkkää tietoa, vaan asiateksti on hienosti sisällytetty kappaleisiin.
Aluksi kirja vaikutti hyvinkin kiinnostavalta, kun kerrottiin kirjan henkilöiden taustasta ja kuinka he tapasivat sekä siitä, kuinka heidän patikointimatkansa alkoi Tasmaniasta. Oli myös hyvin mukava lukea, kuinka he pärjäävät luonnon armoilla, ilman vettä ja tavallisia jokapäiväisiä mukavuuksia kuten vessaa ja kunnon lounaita. Huonoksi tämän lukukokemuksen kuitenkin teki se, että jokaisessa kappaleessa kerrottiin vain minkälaisia polkuja minäkin päivänä kuljettiin ja mitä päähenkilöt miettivät kulkiessaan metsän halki, joten se tuntui jonkin ajan päästä hyvin yksitoikkoiselta, toistuvalta ja oli hyvin vaivalloista luettavaa. Toisaalta tuollaisesta tekstistä saa hyvän kuvan, minkälaista patikointi on, tapahtuu se sitten ulkomailla tai ihan kotimaassa. Kirja kuitenkin parani loppua kohden, sillä silloin alkoi tulla enemmän asiaa ekologisuudesta ja kuinka tuollaisilla poluilla tulisi kunnioittaa luontoa ja minkälaista se on alkuperäisessä kunnossa, eikä sinne saisi viedä niin sanotusti mitään ylimääräistä, kuten roskia. Toisaalta jotkut ihmiset, niinkuin kirjassakin tuli ilmi, eivät kunnioita tätä sääntöä, vaan roskaavat paikkoja, eivätkä välitä tästä tavastaan.
Parin kappaleen välein oli myös kursivoituja tekstejä, jotka eivät niinkään liittyneet kappaleiden sisältöön, vaan kertoivat omaa pientä tarinaansa. Nämä tekstin pätkät olivat hyvin mielenkiintoisia, koska ne olivat kirjoitettu hyvin symbolisesti, vaikka poikkeuksiakin toki löytyi. Kappaleiden välistä löytyi myös tekstin pätkiä ja pieniä runoja useilta kirjailijoilta, ja ne olivat hyvin mukavaa luettavaa tavallisten kappaleitten ohella.
Kirjan päähenkilöt olivat omasta mielestäni oikein osuvia, todella suomalaisia. Miespäähenkilö Jyrki ei aluksi vaikuttanut ollenkaan ihmiseltä, joka olisi kiinnostunut luonnosta ja luonnonsuojelusta taikka patikoinnista, joten se oli pieni yllätys, mutta toisaalta koska kirja liittyi ekologisuuteen, se ei tullut niin suurena yllätyksenä. Naispäähenkilö Heidi oli myös hyvin suomalainen nuori nainen ja ei olisi käynyt mielessäkään, että hän suostuisi lähtemään tarpomaan metsään.
Kieli kirjassa oli tavallista, mitä kirjoissa yleensäkin näkee ja ihan mukavaa luettavaa, sitä oli helppo lukea ja pysyä perässä. Toisaalta joissakin kohdissa liika kirjakielellisyys alkoi häiritä ja joissakin tapauksissa henkilöiden keskustelussa olisi toivonut enemmän puhekielimäisyyttä.
Erityisesti kirjasta jäi mieleeni sen loppu, viimeiset pari kappaletta, koska silloin alkoi juuri tapahtua joitakin hyvin mielenkiintoisia tapahtumia ja sai selkoa joihinkin alussa mainittuihin asioihin. Varsinkin se, miten kirja sitten loppui, koska siitä jäi niin paljon kysymyksiä ja miettimistä, että mitä tästä nyt sitten? Ja miten se olisi voinut vielä jatkua ja mitä sen jälkeen kävi. Loppukappaleet oli myös mukavasti kirjoitettu luonnehtien ja kuvailuja käyttäen, kuten tässä viimeisen kappaleen alussa:
"Ääni ei ole niin erilainen kuin vuoroveden. Se on yllättävän samankaltainen, se on ärjyvä ja maailman tieltään tunkeva, se täyttää rumpukalvot hirvittävällä karjahtelullaan. Se on peto joka syö kaiken tieltään. Sulkee taivaan. Noin. Näet miten se tapahtuu. Hetkessä. Sulkee maan. Se syöksee tukahduttavaa pimeyttä, se imee ilmasta hyöyinä hapen. Se on maailma joka on kerjännyt tullakseen sytytetyksi."
Tätä kirjaa voisi kyllä suositella kaikille vähintään 16-vuotiaille ja vanhemmille, ja erityisesti jos on kiinnostunut patikoinnista tai luonnosta muutenkin. Toki kirja sopii kaikille, jotka haluavat sen lukea, mutta enemmän saattaa saada irti ja olla kiinnostuneempi, jos on kirjaan liittyvistä aiheista ennestään kiinnostunut. Linnunaivot on hyvin mukava ja erilainen lukukokemus, joka kannattaa kokea.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Maija T
Kirja: Johanna Sinisalo, Linnunaivot
Johanna Sinisalon vuonna 2008 ilmestynyt romaani Linnunaivot kertoo Jyrkin ja Heidin vaellusmatkasta Uuden-Seelannin ja Tasmanian koskemattomiin erämaihin. Ympäristökysymykset nousevat selvästi kirjan pääteemaksi, mutta romaani käsittelee myös kahden lähes toisilleen tuntemattoman ihmisen selviytymistä luonnon keskellä.
Sinisalo ottaa kantaa ihmisten välinpitämättömyyteen luontoa kohtaan. Jäte on ”Jonkun Toisen Ongelma” ja ihminen jättää aina jälkiä ympäristöönsä. Oman toiminnan vaikutuksia luontoon ei tule edes ajatelleeksi tai seurauksien suuruutta ei ymmärrä. Kirjassa otetaan esimerkiksi kantaa siihen, kuinka ihminen on siirtänyt tietoisesti tai vahingossa eliölajeja uusille alueille. Tulokaslajit saattavat syrjäyttää kilpailun seurauksena alkuperäisiä lajeja samasta ekolokerosta tai tuoda uusia tauteja ja loisia ja näin vähentää luonnon monimuotoisuutta. Lukiessani aloin myös pohtia, että onko se saastemäärä, jonka tuottaa matkustamalla toiselle puolelle maapalloa, sen arvoista, että saa kokea ja nähdä jotain puhdasta ja koskematonta.
Sinisalolle tyypillisesti kirjan minäkertoja vaihtelee päähenkilöiden välillä. Takaumat romaanin alussa kertovat päähenkilöiden taustoja ja avaavat heidän keskinäistä suhdettaan. Kirjan johtohahmot muodostavat vastakohta-asettelun. Jyrki on kiihkeämielinen ympäristönsuojelija, ehkä liiallisuuksiin asti. Heidi taas ei ole niin innostunut luonnonsuojelusta, vaan toimii usein vain miellyttääkseen Jyrkiä: Jyrki on käskenyt Heidin kantaa homeiset leivät rinkassaan pois hävitettäviksi, mutta tyttö piilottaa ne lehtien alle metsään. Heidin ajatusmaailmaa kuvaa myös ivallinen suhtautuminen Jyrkiin. Heidi käyttää mm. sanoja ”hirmu vaaralliset luonnon tasapainoa uhkaavat tonnikala-atomit”, kun hänen on pestävä ruoan valmistuksessa käytetty tonnikalapussi. Jyrki haluaa kokea äärikokemuksia ja nauttia luonnosta ja haasteista, kun taas Heidi lähti vaellukselle halusta näyttää isälleen ja pelosta Jyrkin menettämisestä.
Vaelluksella Jyrkiä ja Heidiä koettelee mm. ruoan puute, märät vaatteet, varastelevat papukaijat ja rankkasateet vaikeakulkuisen maaston ohella. Yhteiselokaan ei ole erityisen helppoa: ei yksityisyyttä ja teltassa on ahdasta. Pariskunnan suhde syvenee yhteisten kokemusten myötä matkan aikana riidoista huolimatta.
”Ironbound piti jakaa. Mikään ei olisi ollut ollenkaan samaa ilman sitä, ilman että tiesi koko ajan toisten silmien ja korvien ja lihasryhmien aistivan saman minkä minäkin. - - Katson sitä, ja minua pyyhkii päästä jalkoihin jokin outo hulvahdus. Ajattelen, ettei ehkä olisi paskempi idea jakaa tästä eteenpäin polut sen kanssa, aina.”
Luonnon asettamat haasteet tekevät myös kirjan lopusta yllättävän ja viimeisen sivut oli luettava kahteen kertaan.
Sinisalon käyttämä kieli on elävää ja kuvailevaa, mitä on ilo lukea: ”Maisema oli uskomaton, surrealistinen sekoitus mustaa ja niin kirkasta vihreää, että se sattui silmiin. Eukalyptusten mustuneista rungontyngistä tunki ulos vesaa kuohumalla. Ruohokasvituppaat piirtyivät pikimustaa maata vasten niin räikeinä kuin ne olisi sisältäpäin valaistu.” Erityisesti maisemakuvaukset ovat tekstin helmiä ja tekstiä värittävät myös otteet Joseph Conradin kirjasta Pimeyden sydän.
Maiseman kuvauksessa otetaan myös paikoittain huomioon ilmastonmuutoksen ja ihmisen toiminnan aiheuttamat muutokset. Turismi nähdään ikävässä valossa, sillä hotellit ja kauppakeskukset ”raiskaavat” koskemattoman luonnon.
Strum, Shirley C.: Melkein ihmisiä - matka paviaanien maailmaan
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Aino Sirén
Kirja: Shirley C. Strum, Melkein ihmisiä - matka paviaanien maailmaan
Päiväkirjamaisella tyylillä kirjoitettu kirja ”Melkein ihmisiä - Matka paviaanien maailmaan” kertoo tositapahtumista, Shirley C. Strumin tutkijamatkasta Keniaan, Afrikkaan, jossa hän tutki yhden paviaaniryhmän eli ”Pumppuhuoneen jengin” elämää. Hän yrittää ymmärtää niiden käyttäytymissääntöjä, arvoja, normeja, suhteita ja perhejärjestelmiä vuosien 1972 ja 1986 välillä.
Kirja on kirjoitettu suurelta osin päiväkirjamaisella tyylillä, mutta mukaan mahtuu myös paviaanien historiaa, niiden kehittymistä, aiemmin paviaaneja tutkineiden tutkijoiden näkemyksiä, katsantokantoja ja teorioita. Kirjasta löytyy päiväkirjan ja historian lisäksi myös tietokirjamaista tietoa paviaaneista ja niiden elämästä. Mielestäni kirjassa käytetään kaikkia kolmea kirjoitustyyliä sopivissa suhteissa, eniten päiväkirjamaista pohdiskelua, tapahtumien kirjaamista ja sinne sekaan hiukan ripoteltuna historiaa esimerkiksi siitä, miten paviaanit ovat aikojen saatossa selviytyneet. Mukana on Shirley C. Strumin havaitsemia epäkohtia omien ja paviaaneja aiemmin tutkineiden tutkijoiden välillä.
Kirjan, joka kuvaa paviaanien elämää, niiden perheyhteisöä ja keskinäistä kanssakäymistä, luulisi olevan erittäin tylsä, teoriapainotteinen, mutta minun mielestäni kirjailija, antropologi Shirley C. Strum on kirjoittanut tutkimuksistaan erittäin värikkäästi ja mukaansa tempaisevasti niin, että tällainen ihminen, joka ei ole aiemmin tutustunut paviaanien elämään, tempautuu mukaan ”Pumppuhuoneen jengin” päivän tapahtumiin ja niiden elämän kiertokulkuun. Kirjailija on saanut kirjoitettua asiansa niin, että lukija huomaa itsekin yrittävänsä selvittää, mitä seuraavaksi tapahtuu tuossa sosiaalisesti kiinnostavassa yhteisössä.
Mielestäni kirja oli asiasisällöltään mukaansatempaava, mielenkiintoinen ja avarsi asiaan perehtymättömänkin ajatuksia. Mielessäni heräsi kuitenkin kysymys, että olisiko monisatasivuisen kirjan sivumäärää voinut hiukan pienentää, jotta lukijan mielenkiinto säilyisi pitkien päiväkirjamerkintöjen aikana?
Toiviainen, Pasi: Ilmastonmuutos. Nyt.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Elmeri L
Kirja: Pasi Toiviainen, Ilmastonmuutos. Nyt.
"Ilmastonmuutos. Nyt." on arkkitehtitaustaisen ympäristötoimittaja Pasi Toiviaisen tietokirja ilmastonmuutoksesta. Kirja on julkaistu vuonna 2007, kustantajana Otava. Se on kirjailijan itsensä mukaan subjektiivinen tietokirja, sillä objektiivisuus on tietyissä asioissa mahdottomuus.
Kirjailijan ympäristökeskeinen tausta näkyykin kirjassa melko vahvasti, mutta se ei häiritse sen lukemista. Näkökulma kuitenkin vaikuttaa jo kirjan alussa päätetyltä ja “katastrofilta ei voi välttyä” –tyyliseltä, vaikka Toiviainen esitteleekin kannalleen vahvat perustelut. Kirjassa nopea ilmastonmuutos vaikuttaa joskus jopa innostavan kirjailijaa, mikä on hiukan absurdia.
Toiviainen mainitsee gurukseen Pentti Linkolan, Luonnonperintösäätiön perustajan. Toiviainen kuitenkin kritisoi esimerkiksi Vihreän liiton kansanedustajia myötäillen Linkolan teosta “Johdatus 1990-luvun ajatteluun”.
Kirja sisältää mielenkiintoisen aikajanan alkaen 1980-luvulta ja päättyen vuoteen 2007. Toiviainen kertoo asiat niin kuin ne itse koki. Esimerkiksi vuosina 1992–1995 ilmastonmuutosta alettiinkin pitää lievempänä kuin 1980-luvun lopussa, mutta vasta 2000-luvulla sen tajuttiin sittenkin olevan vakava ongelma.
Toiviainen kertoo kirjassa siitä, kuinka kukaan ei välittänyt ympäristöstä ja kuinka ihmiset jatkoivat käyttäytymistä entiseen malliin. Hän kuvailee myös tilanteita, joissa hän itse tunsi olevansa mitätön, eikä pystynyt vaikuttamaan mitenkään, esimerkiksi kokoukset joiden pääasiana tuntui olevan vain seuraavasta kokouksesta sopiminen.
Kirjan tekee hieman tylsäksi toistuvat selitykset siitä, mitä minäkin vuonna kävi. Toki on hyvä tietää ilmastonmuutoksen vaikutuksista, mutta mukana lienee myös tietoa, johon sattumakin on vaikuttanut. Kirjasta puolestaan saa sen kuvan, että kaikki siinä mainitut ilmiöt johtuvat nimenomaan ilmastonmuutoksesta.
Toiviainen kertoo kirjassaan ajankohtaista tietoa ilmastonmuutoksesta ja tutkimuksesta, vaikka osa tiedosta on toki jo vanhentunutta, sillä kirja on painettu vuonna 2007. Kirjassa mainitaan esimerkiksi tutkimus vuodelta 2007, jossa todettiin Etelämantereen merialuiden tulleen jo hiilidioksidin kyllästämiksi.
Kirjan loppupuolella Toiviainen kuvailee eräänlaisen stereotyyppisen ilmastonmuutoksesta johtuvan maailmanlopun ja nykyisenkaltaisen sivilisaation romahtamisen, mikä ei välttämättä ole mukavaa luettavaa kaikille. Asiat todetaan suoraan, eikä niitä yritetä vältellä, mikä tekee kirjasta hiukan raskaankin luettavan. Hän myös käsittelee jo menneitä aikakausia ja esimerkiksi massasukupuuttoja maapallon historiassa, mitkä voisivatkin olla avain nykyisen ilmastokatastrofin välttämiseen.
"Ilmastonmuutos. Nyt." on hyvin ajankohtainen tietokirja ympäristökeskeisestä näkökulmasta kirjoitettuna. Se herättää lukijan ajattelemaan myös omaa toimintaansa ilmaston ja muun ympäristön kannalta. Toiviainen ei keskity vain esittelemään tutkimustietoa, vaan hän myös vertailee ja pohtii sitä kattavasti. Kirja on lähinnä raaka kuvaus kirjailijan itsensä kokemasta ilmastoherätyksestä, mutta se on sujuvasti kirjoitettu, ja tekstiä ymmärtää, vaikkei ilmastotieteilijä olisikaan.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: nimim. S. Lyseolainen
Kirja: Pasi Toiviainen, Ilmastonmuutos. Nyt.
Pasi Toiviainen kokee kirjassaan ympäristöherätyksen. Hän alkaa tutkia ja ottaa ilmastonmuutoksesta selvää. Kirjassaan hän kertoo kaikenlaisista tutkimuksista vuosien takaa ja siitä, mitä kukin merkittävä ilmastosta kiinnostunut tutkija on saanut selville. Hänen pääajatuksensa on se, että jotain on tehtävä.
Kun hän koki ilmastoherätyksen vuonna 1988 nähtyään yhden ilmastonmuutoksesta kertovan elokuvadokumentin, hän alkoi saman tien tutkia ja ottaa selvää eri lähteistä, miten ja millä tuloksin ilmastonmuutosta on tutkittu. Hän kertoo kirjassaan hyvin tarkkaan, kuinka kasvihuonekaasut vaikuttavat ilmastoon ja mitä haittavaikutuksia ilmastonmuutoksesta on. Kirja toimii siis todella hyvin myös opiskeluvälineenä eikä pelkästään lukukokemuksen kartuttajana. Toiviainen myös kertoo kokevansa, että asialle on tehtävä jotain, ja että kaikkien tulisi ymmärtää, mitä haittavaikutuksia ilmastonmuutoksella on
Toiviainen kertoo myös siitä, mitä pieniä hyötyjä ilmastonmuutoksella on ja kuinka muut tutkijat, jotka eivät ole niin kiinnostuneita ilmastonmuutoksesta, pyrkivät todistamaan, etteivät kasvihuonekaasut ja ennen kaikkea ihmiset ole vaikuttaneet haitallisesti ilmastonmuutokseen. Toiviainen kuitenkin todistaa heidän olevan väärässä kertomalla huolestuttavia tuloksia eri vuosilta, mitä kukin ilmastontutkija on saanut selville.
Toiviainen kasaa ryhmän dokumenttielokuvaa varten, jossa hän matkaa maailmalla paikkoihin, joihin ilmastonmuutos vaikuttaa hyvin paljon ja missä ilmastonmuutos on näkyvimmällään. Dokumentissaan hän myös haastattelee merkittäviä tutkijoita, jotka ovat saaneet paljon selville ilmastonmuutoksesta. Hän haastattelee mm. Charles Keelingia sekä James Kastingia.
Toiviaisen "Ilmastonmuutos. Nyt." on vaikuttava kirja ilmastonmuutoksesta ja sen haitoista. Kirja antaa tietoa lähes kaikista ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista. Toiviainen kirjoittaa myös tekstin teoriat selkeästi. Esimerkiksi otsonikadosta hän myös selittää niin, että jokainen lukija varmasti ymmärtää lukemansa. Hän käyttää myös diagrammeja ja muita tuloksia, joissa näkyy esimerkiksi eri mittaustuloksia tai ennusteita tulevista hiilidioksidipitoisuuksista. Hän myös useasti kertoo, kuinka paljon ilmasto on lämmennyt ja kuinka paljon ilmasto tulee lämpenemään, ja tämänkin hän todistaa diagrammilla.
Kirja siis antaa paljon tietoa ilmastonmuutoksesta ja sen avulla voi myös oppia asioita. Kun lukee kirjan, se pistää ihmisen ajattelemaan, että ilmastonmuutokselle pitäisi tehdä jotakin. Kirja on siis todella vaikuttava.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: nimim. E. Lyseolainen
Kirja: Pasi Toiviainen, Ilmastonmuutos. Nyt.
Pasi Toiviaisen kirja "Ilmastonmuutos nyt" (2009, Otava) kertoo tarkasti ilmastonmuutoksen erilaisista syistä ja siitä, miten ihminen on vaikuttanut ilmastonmuutoksen kiihtymiseen ja miten sitä on yritetty hillitä. Toivianen on matkustanut ympäri maailmaa tavatakseen ja haastatellaakseen erilaisia ilmastotutkijoita Venus-teoria dokumenttielokuvaansa varten, joka valmistui 2004. Hän on ammatiltaan tietokirjailija ja ympäristötoimittaja.
Toivianen kiinnostui ympäristöasioista opiskeluaikoinaan ja hän on toiminut YLE TV2:n ympäristöuutisten juontajana vuosina 1998-2002. Venus-teoriastaan kuuluisaksi tullut Toivainen on kansaivälisesti palkittu.
Kirja perustuu hänen itse keräämäänsä tietoon, jota hän sai, kun hän kiersi maailmaa tapaamassa tunnettuja ilmastotutkijoita. Hän kävi mm. Huippuvuorilla tapaamassa kemiallisen meteorologian professoria Kim Holmenia, joka tutkii pohjoista jäätikköä ja hiilidioksidin pitoisuutta ilmassa. Toivainen haastatteli matkoillaan monia tutkijoita, minkä jälkeen hän lisäsi haastattelut ja tietonsa Venus-teoriaansa. Venus-teoria on teoria, jonka mukaan Venus oli miljoonia vuosia asumakelpoinen niin kuin Maapallo nyt, mutta Venus menetti kaiken vetensä ja happensa ilmastonmuutoksen takia. Maapallolle voi käydä samoin, jos ilmastonmuutos jatkuu samanlaisena vielä monia vuosia.
Syitä maapallon nopeaan lämpenemisen on monia. Fossiilisten polttoaineiden lisääntyvä käyttö sekä hiilidioksidin ja metaanin lisääntyminen ilmakehässä johtavat lämpötilan nousuun. Metsien ja jäätiköiden häviäminen johtaa siihen, ettei pilviä enää synny ja että sateet vähenevät kaikkialla. Osa eliölajeista kuolee lähivuosina sukupuuttoon. Edellä mainitut asiat ovat vasta alkua, koska tulevaisuudessa tilanne on vielä hirveämpi, toteaa Toivainen kirjassaan. Ilmastonmuutokselle tulisi tehdä jotain - ja pian. Muuten meille voida käydä samoin kuin Venukselle.
Lukiessani kirjaa tajusin, että ilmastonmuutokseen ei kannata suhtautua leikillä, vaan se on todella vakava asia ja se on osana arkea. Sain paljon uutta ja mielenkiintoista asiaa ilmastonmuutoksesta. Esimerkiksi Venuksen historiasta en tiennyt mitään, ennen kuin sain kirjan luettua. Ihmisten pitäisi suhtautua ilmastonmuutokseen yhä vakavammin. Vasta sitten, kun jotain todella pahaa tapahtuu, ihmiset heräävät.
Tuomainen, Antti: Parantaja
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Sara M
Kirja: Antti Tuomainen, Parantaja
Antti Tuomaisen kirjassa "Parantaja" kuvataan ilmastonmuutoksesta kärsivää tulevaisuuden Helsinkiä. Tuomainen on saanut romaanista Vuoden johtolanka -palkinnon.
Eräänä päivänä kirjan päähenkilö Tapani Lehtinen huomaa toimittajavaimonsa kadonneen. Lehtinen lähtee selvittämään asiaa hinnalla millä hyvänsä. Kun Lehtisen saa tietoonsa, että Johanna on lähtenyt tekemään uutisjuttua salaperäisestä murhaajasta, joka kutsuu itseään ”parantajaksi”, hän kääntyy poliisipäällikkö Jaatisen puoleen. Käy ilmi, että poliisikaan ei pysty auttamaan kaoottisen tilanteen takia. Siispä Lehtinen ottaa itse ohjat käsiinsä ja lähtee vaarallisille Helsingin kaduille etsimään johtolankoja taksikuski Hamidin avulla. Kaikki kuitenkin tuntuu olevan vielä hämärän peitossa. Kertomus mutkistuu Johannan menneisyyden takia, joka jollain tavalla liittyy katoamiseen.
Päähenkilönä toimiva Lehtinen on runoilija ja asuu vaimonsa Johannan kanssa Helsingin lähiössä. Sivuhenkilöitä ovat muun muassa perheen ystävät Ahti ja Elina sekä Johannan pomo Luutela. Vaikka kirja onkin dekkari, samalla se myös täyttää rakkauskertomuksen kriteerit. Vaimon katoamisen jälkeen Lehtinen muistelee paljon heidän yhteisiä hetkiään ja näkee usein unta Johannasta.
Miljöönä Helsinki on karmaiseva ja lohduton tulevaisuuden kuva. Myrkyt ja tuuli on aiheuttanut tuhoja pääkaupungillemme ja useat ihmiset ovat muuttaneet pohjoisemmaksi. Etelästä muuttoliike on suurta ja ihmiset yrittävät selvitä päivä kerrallaan. Tuomaisen sanoma on selvä: näin meille voi käydä, jos seisomme tumput suorina ilmastonmuutoksen edetessä. Kirja tosiaankin saa aikaan monia tuntemuksia ja ajatuksia ilmastonmuutoksesta. Jotkut haluavat myös parantaa maailmaa, tosin tässä kirjassa radikaalein keinoin. Parantaja murhaa vain ihmisiä, jotka vaikuttavat ilmastomuutokseen negatiivisesti.
Itse pidän dekkareista, ja ne ovat mielenkiintoista luettavaa. Alussa kirja ei vaikuttanut kovin hyvältä, mutta mitä enemmän luin, sitä mielenkiintoisemmaksi se osoittautui. Erityisesti pidin siitä, että kirjan miljööseen pystyi samaistumaan, koska tapahtumat oli kuvattu suomalaisen näkökulmasta ja suomalaisessa kaupungissa. Juonikäänteet olivat kiinnostavia ja tyylilaji iskevä. En kuitenkaan pitänyt kirjan loppuratkaisusta, vaan kirja jäi jotenkin kesken. Voisi jopa luulla, että Tuomainen aikoo kirjoittaa tarinalle jatkoa.
Vaikka kirja, joka käsittelee ilmastonmuutosta, kuulostaa tylsältä, tämä osoittautui yllättävän mielenkiintoiseksi! Suosittelisin kaikille jännityskirjoista pitäville.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Nea
Kirja: Antti Tuomainen, Parantaja
Luin Antti Tuomaisen kirjan "Parantaja", joka sijoittuu ilmastonmuutoksen kanssa kamppailevaan Helsinkiin. Kirja käsittelee ilmastonmuutoksen lisäksi päähenkilö Tapanin vaimon yhtäkkistä katoamista. Vaimo Johanna katoaa tehdessään lehtijuttua Parantajasta.
Kirjassa on pääaiheena Tapanin vaimon katoaminen, mutta ilmastonmuutosteema on osattu sijoittaa taitavasti ikään kuin rivien väliin toiseksi pääaiheeksi. Kirjalla on selvästi haluttu ottaa kantaa ilmastonmuutokseen ja sillä halutaan vaikuttaa ihmisten asenteisiin ja mielipiteisiin ilmastonmuutoksesta.
Ilmastonmuutos ilmenee kirjassa mm. jatkuvana sateena ja pilvisyytenä, ajoittaisina kovina myrskyinä sekä ilmaston lämpenemisenä. Ihmisissä muutos on saanut aikaan muuttovirran pohjoiseen paremman elämän perässä sekä yleisen sekasorron ja masennuksen yhteiskunnassa. Rikollisuus on myös lisääntynyt.
Kaupungin poliisilla on kädet täynnä töitä, jotta se saisi pidettyä sekasortoisen kaupungin jonkinlaisessa järjestyksessä. Tämä ei tietenkään auta huolesta sekaisin olevaa Tapania. Kirjassa onkin osattu kuvailla hyvin huolissaan olevan Tapanin tuntemuksia yhdistettynä ilmastonmuutoksen aiheuttamaan yleiseen huoleen, joka sekin on tarttunut Tapaniin. Kaikilla on kädet täynnä huolia, joten kellään ei näytä olevan aikaa auttaa Johannan etsimisessä. Tapani saa kuitenkin apua poliisi Jaatiselta, ystäviltään sekä Johannan vastahakoiselta pomolta - ja lopulta Johanna löytyy.
Suosittelisin kirjaa kaikille, jotka eivät jaksa lukea tylsiä tiedekirjoja mutta haluavat tietää ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista hieman keveämmällä tavalla. Kirja sopii myös romantikoille, sillä rakkaus on yksi kirjan pääteemoista.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Emmi Ahonen
Kirja: Antti Tuomainen, Parantaja
Antti Tuomaisen kirjoittamassa "Parantajassa" kuvailtiin tulevaisuuden Helsinkiä, joka ilmastonmuutoksen seurauksena on muuttunut aivan täysin. Kirjassa kerrotaan Tapani-nimisestä miehestä, jonka toimittajavaimo on kadonnut. Tapani on valmis tekemään mitä tahansa löytääkseen vaimonsa ja vihje vihjeeltä hän pääsee aina askeleen lähemmäs ratkaisua. Tapani kohtaa kuitenkin monia haasteita matkan varrella, ja ajoittain tilanne näyttää todella huonolta. Tulevaisuuden Helsingissä ei ole turvallista liikkua, poliisit ovat liian kiireisiä auttamaan ja uusia johtolankoja ei näytä olevan.
Tarina lähtee liikkeelle siitä, kun Tapani lähtee etsimään vaimoaan hänen työpaikaltaan. Siellä Tapani tutkittuaan vaimonsa työpisteen saa selville että ennen katoamistaan Johanna oli etsimässä Parantajaa, monien suuryritysten johtajien, joiden Parantaja katsoi olevan syypää ilmastonmuutokseen, ja heidän perheidensä murhaajaa, josta Johanna oli aikeissa tehdä uutisen. Monien eri vaiheiden, vaikeuksien ja Johannan ystävien kautta Tapanista alkaa tuntua yhä enemmän ja enemmän, että hän ei tiedä vaimostaan kaikkea mitä pitäisi. Saatuaan Parantajan henkilöllisyyden selville ja löydettyään hänet löytää Tapani viimein myös vaimonsa.
Kirjassa kuvataan hyvin vakuuttavasti ilmastonmuutoksen aiheuttamat seuraukset, ja tapahtumat oli myös helppo kuvitella päässä. Tarina eteni hyvin ja tuntui että koko ajan tapahtui jotain uutta, eikä tarina jäänyt jumittamaan mihinkään kohtaan. Kirja oli todella mukaansa tempaiseva ja kun lukemisen aloitti, ei sitä halunnut lopettaa, koska oli koko ajan jännittävä kohta menossa. Kirjassa negatiivista oli se, että loppu jäi auki. Olisin halunnut tietää, miten Tapanin ja Johannan käy, enkä vain jättää sitä omien arveluideni varaan.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Sara Frimodig
Kirja: Antti Tuomainen, Parantaja
Antti Tuomaisen rikosromaani "Parantaja" on Helsinki-kirjat Oy:n kustantama vuodelta 2010. Kirja on voittanut Vuoden Johtolanka -palkinnon vuonna 2011. Kirjan lopussa olevissa kommenteissa näkyy Tuomaisen kirjan hyvä vastaanotto - ja syystäkin.
Parantaja on rikosromaaneja rakastavalle ihmiselle kuin aivan uusi ulottuvuus, niin kuin minullekin. Kirjassa päähenkilö Tapio Lehtisen toimittajavaimo Johanna on kadonnut, mutta kukaan ei voi virallisesti auttaa Tapiota etsinnöissä, ei edes poliisi. Johannaa luonnehditaan hyvin työhönsä sopivaksi ja haasteita etsiväksi toimittajaksi, joka haluaa löytää totuuden vaarallisistakin asioista. Ilmastonmuutoksesta kärsivässä Helsingissä on tapahtunut järjestelmällisiä perhesurmia, joita Johanna on selvittänyt ennen katoamistaan. Tapio alkaa epävirallisella komisario Jaatisen avustuksella selvittää, onko hänen vaimonsa vielä elossa ja jos on, niin missä.
Kirja on sekoitus rikosta, rakkautta ja luontoa. Jännittävä ja mukaansatempaava tapa kertoa katoamisesta sekä etsintöjen kulusta vaaroineen saa lukijan tilaan, jossa lukemista ei voi lopettaa, sillä haluaa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Asiat kerrotaan sellaisella tyylillä, että välillä tulee pidempi ja yksityiskohtaisempi kuvaus miljööstä, henkilöstä tai jopa takauma, mutta heti sen jälkeen selviää jotain, mikä lisää jännitystä.
Yksi kirjan vahva teema on rakkaus Tapion ja Johannan välillä. Tapahtumat kerrotaan Tapion näkökulmasta ja kirjassa on monta takaumaa pariskunnan yhteisistä hetkistä, joista saa tietää, millainen ihminen Johanna on ainakin Tapion näkökulmasta. Rikos ja rakkaus on aina hyvä yhdistelmä, joka on jollain sanoinkuvaamattomalla tavalla saatu uudelle tasolle muihin rikosromaaneihin nähden. Tapion huoli vaimostaan saa lukijan arvostamaan läheisiään ja huomaamaan, että yhteiseloa tärkeän ihmisen kanssa pitää ehkä itsestäänselvyytenä ennen kuin toisen menettää, vaikkakin vain hetkeksi.
Ilmastonmuutos muuttaa normaalia käsitystä Helsingin miljööstä. Heti kirjan alussa miljöö muokataan yhteen oletukseen, millaiselta Helsinki näyttäisi, jos ilmastonmuutosta ei saataisi kuriin. Pohjoinen oli ilmansuunta, jonne kaikki halusivat, mutta harvoilla oli varaa. Jo heti ensimmäisessä luvussa kuvataan eri maiden ja maanosien käsistä lähtenyt tilanne. Käynnissä oli monia sotia, muita kiistoja, pandemioita ja itselleni uusi termi ilmastopakolainen oli ehkä jopa hieman pysäyttävä. Olen kuullut paljon pakolaisista, jotka ovat esimerkiksi lähteneet kotimaasta sodan takia, mutta ilmastonmuutoksen takia kodin jättäminen kuulostaa hirveältä. Tuomainen on onnistunut loistavasti luomaan uuden maailman, missä kaikki on epävarmaa.
Kaiken kaikkiaan minulla on vain hyvää sanottavaa Tuomaisen kädenjäljestä. Vaikka kirjan alussa lukija saattaa luulla, että alkaa lukea rikoksesta ja sen ratkaisusta, kirja saa miettimään, mitä itse voisi tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Kauhuskenaario on ehkä toki liioiteltu, mutta minuun se osui ja upposi.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Emma
Kirja: Antti Tuomainen, Parantaja
Luin Antti Tuomaisen clifi-kirjan (climate fiction) "Parantaja" (Helsinki-kirjat, 2010), jonka sanotaan olevan todella menestynyt suomalainen teos. Tuomainen voitti "Parantaja"–kirjallaan vuoden parhaan dekkarin palkinnon (”Vuoden johtolankapalkinto”) vuonna 2011. "Parantaja" sai ilmestyessään hyvät arvostelut niin kriitikoilta kuin lukijoiltakin, joten teokselta voi odottaa paljon.
Parantaja kertoo helsinkiläisestä Tapani Lehtisestä, joka yrittää löytää kadonnutta toimittajavaimoaan Johannaa. Johanna ei ole vastannut Tapanin tekstiviesteihin ja Tapani on varma että hänen vaimolleen on tapahtunut jotain. Kun Tapani saa tietää, että hänen vaimonsa on tehnyt lehtiartikkelia sarjamurhaaja Parantajasta, mies tarjoaa apuaan poliiseille. Parantaja tappaa ihmisiä pelastaakseen maapallon ilmastonmuutoksen kourista. Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin, jossa sataa vettä keskellä talvea, kadut ja tulvan alle jääneet hylätyt talot ovat köyhien ihmisten asumuksia eikä sairaanhoitoon tai poliiseihin enää luoteta. Kulkutaudit tappavat ihmisiä, ja kansa pyrkii koko ajan pohjoisemmaksi maatamme, rikkaat tietenkin ensimmäisenä.
Kirjan lukemista häiritsi todella paljon sen puhekielisyys. Vaikka teos on kirjoitettu Tapanin näkökulmasta, mielestäni ainoastaan vuoropuhelut ja muut henkilöiden vuorosanat voi kirjoittaa puhekielellä. Juoni on osittain vaikeasti seurattava, koska se menee välillä kauas kirjan teesin ja punaisen langan ympäriltä. Lisäksi juonessa häiritsevät Tapanin tunteet ja rakkaus vaimoaan Johannaa kohtaan, sillä ne tuntuvat jo pakkomielteisiltä. Ilmastonmuutoksen seuraukset on kuvattu teoksessa hyvin vaikuttavasti, vaikka ne on viety kauheudessaan ehkä jopa liian pitkälle. Kirja on kuitenkin onnistunut tarkoituksessaan vaikuttaa ihmisiin.
Kirja oli lopulta melko hyvä lukukokemus huolimatta sen hyppivästä juonesta ja tekstin puhekielisyydestä. Sujuvampi teksti tekisi "Parantajasta" vieläkin paremman. Ensimmäiset sivut kirjassa lupasivat paljon, minkä takia kirja oli pieni pettymys. Pidin todella paljon kirjan avoimesta lopusta, koske se jätti tarpeeksi mielikuvitukselle varaa. Teos sai minut miettimään, mitä voisin tehdä maapallon hyväksi taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Olen edelleenkin vaikuttunut tavasta, jolla ilmastonmuutoksen seurauksia kuvailtiin. Vain tämän perusteella mielestäni kaikkien pitäisi lukea kirja! Parantajan idea on hyvä, mutta toteutus ei päässyt idean tasolle.
Weisman, Alan: Maailma ilman meitä
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Olli M
Kirja: Alan Weisman, Maailma ilman meitä
Alan Weismanin ”Maailma ilman meitä” (2007, suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa, 2008, Atena) on ajatusleikki siitä, millainen maailma olisi, jos ihmiskunta katoaisi kokonaan. Ja jos tämä mieluiten tapahtuisi heti huomenna. Syynä ei olisi ydintuho, asteroidi eikä mikään niin tuhoisa tapahtuma, että se pyyhkäisisi maan pinnalta kaiken elollisen ja jättäisi eliöt radikaalisti muuntuneeseen ja heikentyneeseen tilaan. Mitä tapahtuisi maailmalle ilman ihmisiä seuraavana päivänä, mitä viikon, kuukauden, vuoden, sadan tai tuhannen vuoden kuluttua? Tässä vaiheessa tosikko toteaa, ettei ihmiskunnan yhtäkkinen ja täydellinen tuhoutuminen ole mahdollista. Se on erittäin epätodennäköistä, mutta ei sentään aivan mahdotonta. Esimerkiksi jonkin superviruksen kehittyminen saattaisi kyseenalaistaa olemassaolomme tällä planeetalla.
”Maailma ilman meitä” -kirjan oikeudet on myyty yli 30 maahan, ja se on ollut The New York Times -lehden bestseller-listan kärkisijoilla kuukausia. Arvostettu Time-lehti valitsi teoksen vuoden 2007 parhaaksi tietokirjaksi ja kirjasta on myyty myös elokuvaoikeudet, joten se on todellakin herättänyt ansaittua huomiota niin maailmalla kuin Suomessa. Weismanin tavoitteena olikin kirjoittaa kirja, joka ei löytäisi tietään vain ympäristöasioista ja ilmastonmuutoksesta kiinnostuneiden ihmisten käsiin. Kun viime aikoina ympäristökeskustelu on tuntunut pelkistyvän pelkäksi ilmastonmuutokseksi, niin ”Maailma ilman meitä” laventaa jälleen huomiota muihinkin aiheisiin. Kirja suorastaan pursuaa mielenkiintoista pikkutietoa ympäristön tilasta kiinnostuneelle.
Journalismin apulaisprofessori Arizonan ylipistosta ja itsekin palkittu journalisti Alan Weisman arvioi ihmisetöntä maailmaa kertomalla, mitä olemme saaneet aikaan ja millä tavoin olemme vahingoittaneet maata ja meriä. Samalla kirjassa paljastetaan konkreettisella tavalla ihmiskunnan mittava vaikutus ympäristöönsä ja toisaalta taas osoitetaan luonnon valtava uusiutumiskyky. Weisman kertoo, kuinka ihmisettömässä maailmassa eri lajien kirjo valtaa yhdessä yllättävän nopeasti takaisin kaupungit ja pellot ja eri rakennelmat. Käytettävissä olevan tiedon perusteella luonto siivoaa pääosan ihmisen aiheuttamasta sotkusta yllättävän ripeästi. Kun ihmiskunta katoaa täältä, häviävät myös vähitellen jälkemme ja luonto ottaa maan takaisin itselleen. Ihmisen toimet näkyvät kuitenkin pitkälle tulevaisuuteen, vaikka lajimme yhtäkkiä häviäisikin maapallolta. Weismanin mukaan ympäristö puhdistuisi ihmisen vaikutuksesta kokonaan vasta sadan tuhannen vuoden kuluessa. Suurin osa tasapainosta palaisi kuitenkin jo ensimmäisen tuhannen vuoden aikana, ehkä jopa ensimmäisen vuosisadan aikana. Hienoimmat saavutuksemme murenevat tomuksi vuosikymmenissä, mutta monet tekemämme radikaalit muutokset planeettamme ekosysteemissä tulevat säilymään meidän mittakaavassamme ikuisesti. Weisman kirjoittaakin ihmisestä luonnonvoimana, joka vetää vertoja tulivuorille ja jäätiköille. Uusiksi muokattu ilmakehä on yksi ihmisen pitkäkestoisimmista aikaansaannoksista ja se säilyy kauan ihmisten jo kadottua maisemasta. Lopulta ihmisen olemassaolosta ei olisi muuta jälkeä kuin avaruudessa kohti tuntemattomia aurinkokuntia etenevät radioaallot, joihin on tallentunut ääntä ja kuvaa ihmiselämästä.
Kirjassa paneudutaan ympäristöongelmien ja kestämättömän kehityksen teeman tarkasteluun 19 eri aiheen valossa. Osansa saavat muun muassa kotien tuhoutuminen ja kaupunkien antautuminen luonnolle, luonnontilaiset metsät ja saastuneet riutat, ihmisen rakentamat kanavat ja ydinjätteen välisijoituspaikat. Havainnollistavat esimerkit eri puolilta maapalloa kertovat monipuolisesti ihmisettömästä maailmasta ennen ja jälkeen ihmisen. Kirja vie meidät mitä mielenkiintoisimpiin paikkoihin, kuten Tanganjikajärvelle Itä-Afrikkaan, Puolan ja Valko-Venäjän rajalla sijaitsevaan ikimetsään, ydinvoimala-onnettomuudesta toipuvaan Tshernobyliin, Panaman kanavalle, Kappadokian maanalaisiin kaupunkeihin Turkkiin, Houstonin öljynjalostamoille Teksasissa, Etelä-Korean demilitarisoidulle vyöhykkeelle ja Varoshan aavekaupunkiin Kyproksella.
Yksi kirjan kestämättömän kehityksen teemoista on kuvaus muoveista, mikä on samalla kirjan masentavinta antia. Niiden hajoaminen kestää luonnossa todella pitkään. Muoveja on ollut olemassa vasta niin vähän aikaa, ettei niiden elinikää ja lopullista kohtaloa tiedetä. Tällä hetkellä näyttäisi, etteivät muovit hajoa biologisesti missään järkevässä ajassa. Eli jos ei lasketa pientä poltetun muovin määrää, joka ikinen viimeisten 50 vuoden aikana tuotettu muovin hitunenkin on edelleen olemassa. Vaikka muovintuotanto lakkaisi kuin seinään, luonnossa olisi silti ällistyttävä määrä tätä ihmeellisen kestävää ainetta. Eliöt joutuvat olemaan jo olemassa olevien muovien kanssa tekemisiin loputtomiin. Meressä muovi pilkkoutuu pieniksi rakeiksi, mutta ei varsinaisesti häviä. Evoluutiossa ei synny noin vain bakteereja, jotka oppivat hyödyntämään muoveja, pitkiä keinotekoisia hiilivetyjä. Pieneliöt ahmivat muovia muun ruuan mukana, samoin linnut ja lopulta sen kanssa tekemisiin joutuu koko meren eliöstö. Näitä pienemmäksi ja pienemmäksi jauhautuvia polymeerihitusia riittää nieltäväksi vähintään tuhansiksi vuosiksi. Vielä muoviakin pitempään vaikuttaa ydinvoimateollisuuden perintö.
Weismanilla on takanaan ilmeisen laaja tutkimustyö, joten hän jos kuka tietää, minkälainen olisi maailma ilman meitä. Hän on haastatellut teostaan varten lukuisia eri alojen asiantuntijoita aina biologeista kemisteihin, matkustellut ympäri maailmaa ja tehnyt taustatyön huolellisesti. Jo kirjan kymmenien sivujen pituisen lähdeluettelon perusteella voidaan sanoa, että kirjan kokoaminen on sinänsä ollut aikamoinen saavutus. Huolellisuus näkyy lopputuloksessa ja yksityiskohtaiset kuvaukset ihmisettömässä maailmassa tapahtuvista kehityskuluista ovatkin paitsi vakuuttavia niin myös kiehtovia. Toimittajamaista, sujuvaa ja perusteltua tekstiä täydentää lisäksi muutamat mustavalkokuvat. Kirjassa perehdytään tarkasti myös aikaan ennen ihmistä, sillä saadaksemme kunnollisen käsityksen siitä, miten maailma jatkaisi eloaan ilman meitä, on tarkasteltava myös maailmaa ennen ihmisen ilmestymistä. Osa teoistamme on nähtävästi peruuttamattomia, joten maailma ilman meitä ei olisi sama planeetta kuin se, jossa emme olisi alun alkaenkaan kehittyneet. Mutta ei se välttämättä kovin erilainenkaan olisi.
Vaikka ihmiskunnan katoaminen kokonaan maapallolta lähiaikoina on erittäin epätodennäköistä, tosiasia kuitenkin on, että meitä ihmisiä ei enää joskus ole. Toisaalta elämä jatkuu senkin jälkeen, mikä on lähes ainoa varmasti toteutuva ennuste. Voimme vain kuvitella, kuinka syvän helpotuksen huokauksen maapallo päästäisi, jos pääsisi meistä eroon. Se jäisi tuskin kaipaamaan meitä. Mutta entäs sitten jos ihminen katoaisi, ilmestyisikö jokin toinen yhtä monimutkainen olento jälleen maan kamaralle? Alan Weismanin mielestä ei ole ollenkaan mahdotonta, että nykyisistä simpansseista kehittyisi lopulta uusi ihmislaji. Toisaalta ne näyttävät aivan tyytyväisiltä ja tuskinpa ne haluaisivat lähteä valtaamaan maapalloa ja seurata turhauttavia jalanjälkiämme. Sitä paitsi Weismanin mukaan luonto voittaa aina, ennemmin tai myöhemmin, sillä ”luonto on alkukantainen, armoton vastustaja, ja sen perimmäinen voima piilee kyvyssä sinnitellä vihollista kauemmin”.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Ville P
Kirja: Alan Weisman, Maailma ilman meitä
Alan Weismanin kirja ”Maailma ilman meitä” kertoo siitä, mitä tapahtuisi, jos ihminen yhtäkkiä katoaisi maapallolta. Teoksessa pureudutaan niin historiaan, ihmisen aiheuttamiin muutoksiin luonnossa ja geologisiin ilmiöihin kuin muovien kiertokulkuunkin. Kirjan luettuaan ymmärtää, miten suuri ja useimmiten tuhoisa vaikutus ihmistoiminnalla on ollut maapallon ekosysteemeihin, ja toisaalta että luonto pystyy toipumaan suuristakin muutoksista yllättävän nopeasti.
Kuten voi olettaakin, ihmisen katoaminen olisi useimmille muille eliölajeille suoranainen lottovoitto. Liikakalastetut meret ja metsästyksellä köyhdytetyt savannit ja metsät alkaisivat pian kuhista elämää. Metsät kasvaisivat ja peittäisivät alleen pellot ja kaupungit. Monet uhanalaiset lajit, kuten valaat, norsut, petolinnut ja ihmisen lähimmät sukulaiset – kädelliset – runsastuisivat ja leviäisivät uusille alueille.
On kuitenkin olemassa lajeja, joille ihmisen häviämisestä olisi lähinnä haittaa. Ensinnäkin jalostetut koti- ja lemmikkieläimet eivät selviäisi yksinään, vaan kuolisivat nälkään, kylmyyteen, sairauksiin tai tulisivat syödyiksi. Myös ihmisestä riippuvaiset ”haittaeläimet”, kuten torakat, rotat ja täit kärsisivät tai jopa katoaisivat. Kun kaatopaikoille ei enää tuotaisi jätettä, valtavat lokkiparvet joutuisivat etsimään ravintonsa muualta. Toisaalta runsastuvat kalakannat helpottaisivat niiden tilannetta. Vierasperäisiä lajeja, kuten kissoja, rottia ja mungoja ei kukaan olisi enää torjumassa. Varsinkin pienillä Tyynenmeren saarilla tämä aiheuttaisi monien alkuperäislajien kuolemisen sukupuuttoon. Voimakkaasti leviävät kasvilajit, mm. jumaltenpuu, lupiini ja jättiputki, valloittaisivat tilaa muilta lajeilta.
Ihmisen katoaminen vaikuttaisi myös elottomaan luontoon. Ilman saastuminen ja myrkkyjen leviäminen lakkaisivat. Toisaalta sammumattomaan paloon syttyvät öljykentät, vuotavat ydinjätesäiliöt ja varsinkin ydinvoimalat olisivat pitkäaikainen haitta ympäristölle. Yllättävää kyllä, myös muoveista muodostuisi vakava uhka luonnolle. Tälläkin hetkellä valtamerillä kelluu mantereiden kokoisia jätelauttoja, jotka koostuvat pääosin muovista. Ihmisen kadottua jätettä ei enää syntyisi lisää, mutta vanha muovi ei häviä meristä minnekään. Se pilkkoutuu pieniksi rakeiksi, joita plankton ja muut pieneliöt syövät. Ravintoketjun mukana muovihiukkaset kulkeutuvat lopulta kaikkiin merieliöihin. Jo nykyään on havaittu, että suurimmalla osalla rantaan ajautuneista merilinnuista on muovia vatsassaan. Muovi ei ole myrkyllistä, mutta se voi tukkia suolen. Toinen uhkakuva on, että pilkkoutuvista muoveista alkaa liueta haitallisia kemikaaleja.
Kirjan mielenkiintoisinta antia olivat kuvaukset siitä, mitä kaupungeille ja infrastuktuurille tapahtuu, kun niitä ei enää hoideta. Ne tuhoutuvat yllättävän nopeasti; muutaman tuhannen vuoden kuluttua kaupungeista ei ole jäljellä juuri mitään. Metrotunnelit täyttyvät vedellä muutamassa päivässä ja tukkeutuvat viemärit tulvivat. Puutalot lahoavat ja palavat. Vesi haurastuttaa betonin, irrottaa tiilet ja ruostuttaa teräksen. Pisimpään säilyvät kivitalot. Raunioituviin kerrostaloihin ja pilvenpiirtäjiin syntyy uudenlaisia ekosysteemejä. Ensin pulut, rotat, koirat ja kissat valtaavat kaupungit. Ilman ihmistä niillä ei kuitenkaan ole tarpeeksi ravintoa, eivätkä ikkunattomat rakennukset tarjoa suojaa kylmyydeltä. Pian oikea luonto palaa takaisin hiljaisiin ja metsittyviin metropoleihin. Lopulta vehreä ikimetsä ja katujen paikalla solisevat purot peittävät ihmiskunnan tuotokset alleen. Vain syvälle maan sisuksiin kaivetut tunnelit ja luolastot säilyvät, kun kaikki maanpäälliset rakennukset ovat hävinneet.
Kaupunkien tuhoutumisen nopeutta olisi helppo epäillä, jos raunioitumista ei teoksessa havainnollistettaisi todellisten esimerkkien, Ukrainan Tsernobylin ja Kyproksen Varoshan aavekaupunkien avulla. Tsernobylin kadut ovat alle kolmessa vuosikymmenessä hyvää vauhtia metsittyneet. Osa rakennuksista on romahtamaisillaan. Villisiat ja peurat laiduntavat säteilevässä kaupungissa, ja sudet ja ilvekset ovat palanneet saaliidensa perässä muinaisille asuinsijoilleen. Poliittisten kiistojen takia 1970-luvulla tyhjennetyssä Varoshan turistikaupungissa puolestaan valtavat lepakko- ja kyyhkyparvet pesivät kymmenkerroksisissa, hiljalleen raunioituvissa hotelleissa, joiden seinät ovat köynnöskasvien peitossa.
Vaikka luonnon kannalta ihmisen katoaminen maapallolta olisi hyvä asia, on kuitenkin hieman haikeaa ajatella, että ihmislajin kaikki ainutlaatuiset keksinnöt ja aikaansaannokset häviäisivät verraten lyhyessä ajassa koko planeetalta. Kirjan mukaan ihmiskäden luomuksista pisimpään maailmassa säilyisivät jalometalliset patsaat. Nekin kuitenkin tuhoutuvat viimeistään silloin, kun punaiseksi jättiläiseksi paisuva Aurinko imaisee koko aurinkokunnan sisäänsä. Loppujen lopuksi nykyisestä maan valtiaasta jäävät muistoksi vain avaruudessa ikuisesti etenevät radioaallot.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Elmo Lakka
Kirja: Alan Weisman, Maailma ilman meitä
Minä luin Alan Weismanin, joka on USA:ssa asuva journalisti ja kirjailija, kirjoittaman kirjan "Maailma ilman meitä" (engl. World without us ). Kyseinen kirja on julkaistu suomeksi vuonna 2008. Weisman yrittää teoksessaan saada lukijan pohtimaan, millainen maailma olisi, jos ihmisiä ei olisi koskaan edes syntynyt tai millainen se mahdollisesti olisi, jos me kaikki Homo sapiens -lajiin kuuluvat ihmiset kuolisimme yhtäkkiä johonkiin odottamattomaan esimerkiksi virusperäiseen tautiin, kuitenkin ilman, että mikään muu elävä laji kärsisi kuolematavastamme, eli että mikään muu laji ei esimerkiksi sairastu kyseiseen virukseen. Millaiseksi lajit kehittyisivät ilman olemassaoloamme? Kuinka monelle lajille poismenostamme olisi ehkä haittaa? Kuinka monelle siitä voisi olla jopa hyötyä?
Alan Weisman teki kirjan yhteistyössä monien pätevien tutkijoiden kanssa ja yritti teoksessa heidän avullaan perin pohjin selvittää, mitä olemme maailmassamme saaneet aikaan, ja mitä siitä on mahdollisesti seurannut, ja mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Weismanin mukaan valtavat moottoritiet tuhoutuisivat hyvin nopeasti niiden läpi puskevien kasvien voimasta. Mutta kuinka kauan meidän rakentamme pilvenpiirtäjät mahdollisesti kestävät? Entä mitä ydinvoimaloiden hoitamatta jätetyille ydinreaktoreille tapahtuu? Kuinka kauan luonnolta menisi aikaa kaiken tämän meidän rakentamamme ja valloittamamme maailman ennalleen palauttamiseen - ja pystyykö luonto siihen enää koskaan? Sen verran voin paljastaa, että siihen menee hyvin pitkä aika, ainakin Weismanin mukaan.
Tutkijoiden mukaan tuhansien vuosien päästä ihmisen kadottua maahan tulisi jälleen uusi jääkausi ja elämä alkaisi taas melkein uudestaan alusta. Lisäksi tutkijat ovat laskelmoineet, kuinka paljon ihminen on vauhdittanut luonnollisia sukupuuttoaaltoja, ja lisäksi he pohtivat millaiseksi evoluutio muokkaa tulevaisuuden lajit. Muuttuuko sisilisko takaisin kenties hirvittäväksi Tyrannosaurus rexiksi vai kuoleeko koko maailma ilman olemassaoloamme? Tuleeko maapallostamme kenties Venuksen kaltainen (460ºC) planeetta, jossa ei enää olisi minkäänlaista elämää?
Kirja on jaettu yhteensä 19 eri aihetta käsittelevään lukuun, jotka käsittelevät sitä, millaiseksi maailma muuttuu ja millaista se on joskus ollut. Kirjassa kerrotaan mm. mitkä eläimet ihminen on tappanut sukupuuttoon, tietoa kulkutaudeista sekä mitkä aineet hajoaisivat hyvin nopeasti ja minkä hajottamiseen luonnolta menisi useita satoja vuosia. Kirjassa matkataan Tshernobylin autioituneesta aavekaupungista Puolan vanhoihin ikimetsiin. Lisäksi tutustutaan maasai-heimon asuttamaan Afrikkaan ja maapallomme merien pohjien syvyyksiin.
Suosittelen kirjaa lämpimästi niille henkilöille, jotka ovat maapallostamme ja sen historiasta ja mahdollisesta tulevaisuudesta yhtään kiinnostuneita. Itse pidin kirjasta erittäin paljon, vaikka se olikin melko pitkä. Oli hauskaa antaa mielikuvituksen myllertää ja pohtia millaisia esi-isämme olivat luonteeltaan ja mitä he mahtoivat tulevaisuudelta odottaa. Lisäksi oli mukava ajatella, millaisia tulevaisuuden lajit kenties mahtavat olla, sillä sitä tuskin kukaan meistä vielä tietää...
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Maari A
Kirja: Alan Weisman, Maailma ilman meitä
Alan Weismanin palkittu teos ”Maailma ilman meitä” (Atena, 2008) leikittelee ajatuksella, jossa ihmiset ovat yhtäkkiä kadonneet kokonaan maapallolta. Mitä tapahtuisi ja miten luonto ottaisi paikkansa takaisin ihmisen muokkaamassa maailmassa viikkojen, kuukausien ja vuosien kuluttua? Kirja on fiktiivinen ja kuviteltu matka maailmaan, jossa ihmisten suurteot ja saavutukset väistyvät luonnon voimien tieltä.
Kirja käsittelee 19 eri aihepiiriä, esimerkiksi miten kaupungit murenevat, mitä käy kodeillemme, miten eläimet sopeutuvat tilanteeseen ja kuinka luonto uudistaa itsensä ihmisten poistuttua. Aihepiireistä jokainen käsittelee aiheensa mielikuvituksen lisäksi tutkimuksiin perustuen. Kirjasta löytyy paljon mielenkiintoista faktatietoa, jota on kerätty ympäri maailmaa erilaisista tutkimuskeskuksista ja niiden ammattilaisilta. Kirjassa ei ole selkeää etenevää juonta, sillä se on dokumentin tyylinen ja jokainen näkökulma käsitellään erikseen. Tyyli on toimittajamainen ja pohtiva; kirjailija pohtii asiaa eri kannoilta asiantuntijoiden kommentit huomioon ottaen ja lisäten omat ajatuksensa päälle. Kirjassa korostetaan ihmisen aiheuttamaa haittaa luonnolle tekemättä sitä liian tuomitsevasti tai syyttävästi. Epämiellyttävä totuus luonnon tilasta kuitenkin kerrotaan kiertelemättä ja säälimättä. Sävy pysyy asiallisen maltillisena läpi teoksen, ja samalla uskottavuus säilyy.
Teos ottaa kantaa tänä päivänä keskustelua herättäneisiin ympäristöekologisiin kysymyksiin. Weisman arvioi ihmisen aiheuttamien tuhojen laajuutta metsissä, merissä ja ilmastossa. Pystyykö luonto korjaamaan ihmisten aiheuttamat vahingot, ja voiko maailma palautua enää koskaan siihen, mitä se oli ennen meitä? Ihmisten kadotessa luonto raivaa tilaansa takaisin syrjäyttämällä rakennelmat ja pyyhkimällä suurimman osan ihmisten jättämistä jäljistä. Kirjailijan mukaan tasapaino tulee vielä joskus palautumaan, ehkä tuhansien vuosien kuluttua, mutta osa ihmisen vaikutuksesta jää ikuisesti näkymään. Ajatusta ei ole vaikea uskoa, onhan ihminen onnistunut muuttamaan maailmaa varsin lyhyessä ajassa maan olemassaolon mittakaavassa. Weisman vertaakin ihmistä luonnonvoimiin, vaikka niille ihminen tulee lopulta kuitenkin häviämään.
Kirjassa perehdytään myös aikaan ennen ihmistä. Sen avulla voidaan ennustaa tapahtumia ihmisen hävittyä. Luonto juhlisi, sillä esimerkiksi ilmaston saastuminen ja myrkkypäästöt loppuisivat. Sen seurauksena metsien tila kohenisi, ne laajenisivat ja uudet eliöt ja eläinlajit saisivat lisää elintilaa. Maailma muuttuisi monimuotoisemmaksi ja syntyisi uusia lajeja ja ekosysteemejä.
Kirja saa miettimään ihmiskunnan yhteisesti aiheuttamaa hävityksen määrää, mutta myös omien tekojen ja valintojen vaikutusta maapallon hyvinvointiin. Kirja tavoittelee aiheesta kiinnostuneita, sillä tekstin lukeminen vaatii aikaa ja asiaan syventymistä. Se kuitenkin onnistuu vakuuttamaan myös lukijan, jolle aihe ei ole ennestään niin tuttu ja merkittävä. Kirja antaa helposti uskottavan ja järkeen käyvän kuvauksen maailmasta ilman meitä. Teos herättää lukijansa todellisuuteen; ihminen koettelee luonnon sietokykyä, ja jossakin vaiheessa mitta tulee täyteen. Jää nähtäväksi, kuinka luonto taistelee vastaan ja mitä äärimmäisessä tilanteessa tulee tapahtumaan.
Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes ihminen. Elämä jatkuu jossakin muodossa myös katoamisemme jälkeen ja sen kiertokulku alkaa ehkä joskus vielä alusta. Voimme vain arvailla, toteutuvatko Weismanin päättelyt. Kirjan mukaan kaikki päättyisi sinne, mistä se on alkanutkin: meren kehtoon. Alan Weisman kirjoittaa teoksensa lopussa: ”Lopulta me yrittäisimme sitä uudelleen. Meidän maailmamme alkaisi alusta.”
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Okko Lakka
Kirja: Alan Weisman, Maailma ilman meitä
Minä luin Alan Weismanin kirjoittaman kirjan "Maailma ilman meitä" (World without us ). Kyseinen kirja on julkaistu suomeksi vuonna 2008, ja sen kustannusyhtiönä toimi Atena.
Weisman yrittää teoksessaan saada lukijan pohtimaan, millainen maailma olisi, jos ihmisiä ei olisi koskaan edes syntynyt, tai millainen se mahdollisesti olisi, jos me kaikki Homo sapiens -lajiin kuuluvat ihmiset kuolisimme yhtäkkiä jonkinlaiseen odottamattomaan, esimerkiksi virusperäiseen tautiin, kuitenkin ilman, että mikään muu elävä laji kärsisi kuolintavastamme, eli että mikään muu laji ei esimerkiksi sairastuisi kyseiseen virukseen. Millaiseksi lajit kehittyisivät ilman olemassaoloamme, kuinka monelle lajille siitä voisi olla hyötyä ja kuinka monelle lajille poismenostamme olisi ehkä jopa haittaa?
Alan Weisman teki kirjan yhteistyössä monien tutkijoiden kanssa ja yritti teoksessa heidän avullaan perin pohjin selvittää, mitä olemme maailmassamme saaneet aikaan, mitä siitä on mahdollisesti seurannut ja mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Weismanin mukaan valtavat moottoritiet tuhoutuisivat hyvin nopeasti niiden läpi puskevien kasvien voimasta. Mutta kuinka nopeasti meidän rakentamamme pilvenpiirtäjät mahdollisesti kestävät? Entä mitä ydinvoimaloiden hoitamatta jätetyille ydinreaktoreille tapahtuu? Ja kuinka kauan luonnolta menisi aikaa kaiken tämän meidän rakentamamme ja valloittamamme maailman ennalleen palauttamiseen, ja pystyykö luonto siihen enää koskaan? Sen verran voin paljastaa, että siihen menee hyvin pitkä aika, ainakin Weismanin mukaan.
Tutkijoiden mukaan tuhansien vuosien päästä ihmisen kadottua maahan tulee jälleen uusi jääkausi ja elämä alkaa taas melkein uudestaan alusta. Lisäksi tutkijat ovat laskelmoineet, kuinka paljon ihminen on vauhdittanut luonnollisia sukupuuttoaaltoa. Lisäksi he pohtivat, millaiseksi evoluutio muokkaa tulevaisuuden lajit. Muuttuuko sisilisko takaisin kenties hirveäksi T-Reksiksi vai kuoleeko koko maailma ilman olemassaoloamme? Tuleeko maapallostamme kenties Venuksen kaltainen (+460ºC) planeetta, jossa ei enää olisi minkäänlaista elämää?
Kirja on jaettu yhteensä 19 eri aihetta käsittelevään aiheeseen, jotka käsittelevät sitä, millaiseksi maailma muuttuu ja millainen se on joskus ollut. Kirjan teemoina ovat mm. seuraavat asiat: mitkä eläimet ihminen on tappanut sukupuuttoon, tietoa kulkutaudeista, mitkä aineet hajoavat hyvin nopeasti, minkä hajottamiseen luonnolta menisi useita satoja vuosia. Kirjassa matkataan Tshernobylin autioituneesta kaupungista aina Puolan vanhoihin ikimetsiin asti. Lisäksi tutustutaan maasai-heimon asuttamaan Afrikkaan ja maapallomme merten pohjien syvyyksiin.
Suosittelen kirjaa lämpimästi niille henkilöille, jotka ovat maapallosta ja sen historiasta ja mahdollisesta tulevaisuudesta yhtään kiinnostuneita. Lisäksi sitä voi suositella niille henkilöille, jotka pelkäävät meidän lajimme tuhoutumista, koska "Se on jo tapahtunut", kuten Alan Weisman itse leikkisästi kertoi.
Itse pidin kirjasta erittäin paljon, vaikka se olikin melko pitkä. Oli hauskaa antaa mielikuvituksen myllertää ja pohtia, millaisia esi-isämme olivat luonteeltaan ja mitä he mahtoivat tulevaisuudelta odottaa. Lisäksi oli mukava ajatella, millaisia tulevaisuuden lajit kenties mahtavat olla, sillä sitä tuskin kukaan meistä vielä tietää.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Joonas K
Kirja: Alan Weisman, Maailma ilman meitä
Alan Weissmanin kirja "Maailma ilman meitä" on kuvaus siitä, mitä tapahtuisi, jos ihmiset katoaisivat maan päältä. Kirja keskittyy siihen, mitä katoamisen jälkeen tapahtuu, ja jättää itse katoamisprosessin osittain lukijan oman tulkinnan varaan.
Kirja keskittyy mm. kuvaamaan ihmisen maalle, merille ja ilmastolle tekemää vahinkoa ja sitä, miten luonto alkaa ihmisen tuottamaa vahinkoa korjata. Tämä tarkoittaa myös sitä, että luonto ajan mittaan hävittää ihmisen luomat rakennukset ja keksinnöt. Kaikki ihmisen aiheuttama vahinko ei kuitenkaan häviä hetkessä, vaan esimerkiksi ilmastonmuutoksen laantuminen tulisi luultavasti viemään aikaa. Weissman kuvaakin ihmistä mm. jäätiköille vertoja vetävänä luonnonvoimana. Lisäksi Weissman arvioi, että maapallo puhdistuisi ihmisen jäljistä vasta sadan tuhannen vuoden päästä.
Ihmisen vaikutus näkyisi myös lemmikkieläimissä, jotka ihminen on kesyttänyt. Niiden kesytetty luonne osoittaa sen, että ilman ihmistä ne eivät luultavasti tulisi selviämään, koska ne eivät itse osaisi vättämättä hankkia ruokaa tai suojaa. Ilman Ihmistä eläinten määrä lähtisi luultavasti nousuun, koska ihminen ei ole maanpäällä rajoittamassa niiden lisääntymistä ja elinalueita.
Kirja on julkaisunsa jälkeen saavuttanut suuren suosion ympäri maailmaa, mikä luultavimmin johtuu kirjan mielenkiintoisen aiheen ajankohtaisuudesta ja siitä, että ihmistä on aina kiinnostanut ja tulee kiinnostamaan oma ja planeettansa tulevaisuus.
Itse nautin kirjasta melko paljon, koska sen aihe oli mielenkiintoinen ja asioita pohdittiin useista eri näkökulmista, mikä teki siitä hyvin monipuolisen. Suosittelen kirjaa kaikille, joita ympäristöasiat kiinnostavat. Kirja on loistava kuvitelma siitä, millainen olisi maailma ilman meitä.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Joona Tynys
Kirja: Alan Weisman, Maailma ilman meitä
Alan Weismanin kirja ”Maailma ilman meitä” kertoo siitä, mitä tapahtuisi, jos ihminen yhtäkkiä katoaisi maapallolta. Kirjassa Weisman pohtii useista eri näkökulmista, mitä luonnolle tapahtuisi, jos me, ihmiset, katoaisimme maapallolta kokonaan. Kirjan luettuaan ymmärtää, miten suuri ja useimmiten tuhoisa vaikutus ihmistoiminnalla on ollut maapallon ekosysteemeihin, ja toisaalta että luonto pystyy toipumaan suuristakin muutoksista yllättävän nopeasti, kunhan se saa toimia täysin ilman ihmistä.
Weisman käsittelee muutoksia 19 eri aiheen valossa. Weisman sivuaa ja käsittelee useasti myös historian tapahtumia, mikä onkin luonnollista, sillä historia on merkittävin asia oppia tulevaisuudesta. Eri aiheita ovat mm. kaupungit ilman meitä, meret, antiikin ja nykyajan ihmeiden kohtalo jne. Suurimmat kysymykset olivat ainakin itselläni ennen kirjan lukemista nämä: "Mikä tulee hajoamaan ja kuinka nopeasti?", "Entä mikä kestää?". Näihin kysymyksiin kirja antaa oivalliset ja lukuisiin faktoihin perustuvat vastaukset. Hieno asia kirjassa on sen monipuolisuus. Weisman ei tarkastele muutoksia vain yhdestä maailmankolkasta, vaan esimerkit eri puolilta maapalloa kertovat monipuolisesti ihmisettömästä maailmasta ennen ja jälkeen ihmisen. Kirja vie lukijansa mitä mielenkiintoisimpiin paikkoihin ympäri maailmaa aina Itä-Afrikasta Koreoiden rajoille ja Puolan ikimetsistä keskelle Tyyntä valtamerta.
Weisman kertoo oivallisesti, kuinka hyödyllistä ihmisten katoaminen maapallolta olisi monille uhanalaisille lajeille. Jos liikakalastus ja metsästys yhtäkkiä loppuisi, ei menisi kauaakaan, niin eri ympäristöt alkaisivat oikein kuhista uutta elämää. Toki asioilla on myös toinen puoli, ja meidän ihanat lemmikkieläimet olisivat kyllä pulassa ilman ihmisen ruokintaa ja suojelua. Myös ihmisestä riippuvaiset ”haittaeläimet”, kuten torakat, rotat ja täit, kärsisivät tai jopa katoaisivat. Kun kaatopaikoille ei enää tuotaisi jätettä, valtavat lokkiparvet joutuisivat etsimään ravintonsa muualta. Toisaalta runsastuvat kalakannat helpottaisivat niiden tilannetta. Vierasperäisiä lajeja, kuten kissoja ja rottia, ei kukaan olisi enää torjumassa. Varsinkin pienillä Tyynenmeren saarilla tämä aiheuttaisi monien alkuperäislajien kuolemisen sukupuuttoon. Voisi myös olla, että useat voimakkaasti leviävät kasvit pääsisivät leviämään holtittomasti ilman ihmisen estämistä ja näin veisivät kasvutilaa muilta kasveilta.
Suurimmat haitat ihmisen poistumisen jälkeen muodostavat kuitenkin erilaiset ydinjätteet ja ydinvoimalat sekä öljykentät. Suureksi haitaksi muodostuvat myös valtavat muovimäärät, joiden katoaminen maapallolta on vielä lyhytikäisyyden vuoksi arvoitus. Huolehtimattomana nämä aiheuttavat suurta haittaa monille eliöille yllättävänkin pitkiä aikoja. Ja kun ihmistä ei ole näitä haittoja torjumassa, niin palautuminen tarvitsee aikaa. On arvoitus, pystyykö luonto korjaamaan näitä ja muita ihmisen aiheuttamia asioita ikinä, mutta Weismanin mukaan se on mahdollista ja todennäköistä, mutta aikaa menee valtavasti. Toisaalta seuraava jääkausi peittänee alleen niin paljon, että sen jälkeen elämä alkaa kuitenkin monilta osin alusta.
Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta paljon, ja se oli yllättävän mielenkiintoinen, vaikka aluksi olin melko epäilevä. Weismanin teksti oli todella uskottavaa ja hänen tekemänsä työ kirjan kirjoittamista ennen on täytynyt olla kattavaa. Otin selvää, että Weisman on haastatellut lukuisia eri asiantuntijoita useilta aloilta kirjaa varten, ja se tekee kirjan lukemisesta mielenkiintoista, sillä voi olla varma, että jokainen asia on varmasti mietitty loppuun asti. Kirja oli mielenkiintoinen, ja etenkin kaupunkiympäristöjen muuttuminen ilman meitä oli erityisen mielenkiintoinen osa. Kirjaa voisi suositella oikeistaan kelle tahansa, sillä se ei todellakaan ole vain perinteinen luontoaiheinen kirja, vaan sitä voivat lukea erilaiset ihmiset eri lähtökohdista.
Viitala, Jussi: Miten maailma loppuu?
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Pinja Torniainen
Kirja: Jussi Viitala, Miten maailma loppuu?
Jussi Viitalan teos "Miten maailma loppuu?" (2011) ei ole iloista luettavaa, eikä sen kuulukaan olla. Kirjassa Viitala esittelee laajasti erilaisia mahdollisia maailmanlopun aiheuttajia aina asteroideista ja komeetoista vahingossa laukaistaviin ydinohjuksiin. Maailmanlopusta kiinnostuneille kirja on oikea aarreaitta.
Kirjan sisältö on jaettu kahteen osioon. Ensimmäinen osio ”Luonto antaa ja ottaa” käsittelee luonnon uhkia ja toinen osio ”Ihminenkö itsensä uhka?” taas ihmisten itsensä aiheuttamia vaaroja. Näiden lisäksi alussa on lyhyt selostus aiheista ja lopussa kattava tiivistys koko kirjasta. Jaottelu tekee lukemisesta helpompaa, koska ihmisen ja luonnon aiheuttamat uhkatekijät pystyy näin helposti erottamaan toisistaan ja niitä pystyy vertailemaan toisiinsa. Viitala selittää käsitteet, mikä auttaa myös tekstin ymmärtämistä. Lisäksi kirjassa on muutamia lisätietoa antavia infolaatikoita ja havainnollistavia kaavioita. Teoksen lopussa on pitkä lista lukuvinkkejä, joihin aiheesta kiinnostuneen kannattaa tutustua. Sen jälkeen on vielä hakemisto, joka tekee teoksesta oppikirjamaisen, mutta se on tietysti kätevä jotakin tiettyä asiaa etsittäessä. Viitala viittaa pari kertaa kirjan ulkopuolisiin lähteisiin, kuten NASA:n ylläpitämään luetteloon NEO-asteroideista, ja auttaa näin aiheesta kiinnostunutta lukijaa tutustumaan syvemmin asteroideihin. Suuruussuhteiden käsittämisessä auttaa se, että Viitala vertaa asioita tunnettuihin tapahtumiin, kuten että Tunguska-meteorin tuhovoima vastaisi noin tuhatta Hiroshiman pommia. Lähes kaikki ovat kuulleet Hiroshiman pommituksesta ja tietävät sen vakavuuden, joten he pystyvät näin ymmärtämään Tunguskan tuhovoiman suuruuden.
Kirja antaa aivan uusia näkökulmia maailmanlopun ja sen syiden tarkasteluun. Monia asioita ei tavallinen maailmanloppuun perehtymätön ihminen ole välttämättä osannut ajatellakaan. Esimerkiksi maailmanloppu ja massasukupuutto yleensä luokitellaan kahdeksi aivan erilliseksi asiaksi, mutta todellisuudessa ne ovat yksi ja sama asia. Ihmisten massasukupuutto tarkoittaa ihmisen maailmanloppua. Kirja antaa myös paljon uutta, jopa ehkä pelottavaakin, tietoa. En esimerkiksi ole tiennyt, että valtioilla on ruoasta varmuusvarastot suurkatastrofien, kuten supertulivuorenpurkauksen aiheuttaman vulkaanisen talven, varalle. Viitala esittelee erilaisista uhista monien eri tutkijoiden hypoteeseja, mikä pistää lukijan ajattelemaan myös omaa kantaansa asioihin; mikä eri vaihtoehdoista tuntuu omasta mielestä realistisimmalta. Joihinkin väleihin Viitala on ujuttanut myös omia mielipiteitään ja arveluitaan asioista, mikä auttaa hänen ajatuksenjuoksunsa ymmärtämisessä. Viitalan intohimo ja tietämys aiheeseen välittyy hyvin lukijalle.
Paikoitellen kirja on vaikealukuista ja joidenkin asioiden perusteellinen ymmärtäminen vaatisi asiaan perehtymistä myös muista tietolähteistä. Lukija, joka on jo aikaisemmin perehtynyt esimerkiksi permikauden loppuun, saa ehkä enemmän irti sitä käsittelevästä kappaleesta. Toinen osio, joka käsittelee ihmisen aiheuttamia uhkia, on helppolukuisempi ja mahdollisesti mielenkiintoisempi kuin ensimmäinen luonnon uhkia käsittelevä osio, sillä esimerkiksi ilmastonmuutos on suurimmalle osalle ihmisistä jo tuttu aihe. Siksi toisen osion asioita pystyy paremmin myös pohdiskelemaan.
Ennen kaikkea kirja luo hämmennystä, ainakin minussa. Se saa miettimään, että etenkin ihmisen aiheuttamat uhat ovat tosia ja osa on jo nyt käynnissä, kuten eläinten massasukupuutot. Kirjan luettuani ymmärsin, että ihmisten aiheuttamat uhkakuvat ovat erittäin vakavia. Pelottavaa on, että suurin osa ihmisistä ei edes jaksa kiinnittää huomiota maailmamme tuhoutumiseen. Kirja saa todellakin muuttamaan ajattelutapaa. Esimerkiksi kuten Viitala ilmaisi, ehkä olisi jopa hyvä, että puolet ihmiskunnasta kuolisi vaikka tappavaan tautiin, jotta ihminen ei itse aiheuttaisi nöyryyttävästi omaa tuhoaan. Ennen olisin tyrmännyt tällaisen argumentin välittömästi, mutta nyt näen siinä järkeä, kuinka hullulta se sitten kuulostaakaan.
Teoksen viimeiset kappaleet ovat pysäyttävät, ja jouduin lukemaan ne monta kertaa. Ne saavat todella pohtimaan katoavaisuutta ja sitä, että ihmiset eivät ole niin tärkeitä kuin he itse ajattelevat. Kokonaisuudessaan kirja on mielenkiintoinen ja kattava tietopaketti. Vaikka se ei liiemmin kohota mielialaa, ei sen tarkoitus kuitenkaan ole pelotella lukijaa maailmanlopun uhkakuvilla vaan esitellä niitä ja auttaa ymmärtämään, mitä planeetallemme tulee joskus tapahtumaan - ja on jo tapahtumassa.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Sara R
Kirja: Jussi Viitala, Miten maailma loppuu?
Jussi Viitala esittelee kirjassaan "Miten maailma loppuu?" (2011, Atena) erilaisia mahdollisia maailmanlopun teorioita. Kirjassa käsitellään laajasti erilaisia vaihtoehtoisia skenaarioita aina meteoriiteistä tappaviin tautipandemioihin välillä jopa hieman humoristiseen sävyyn. Viitalan omat huomautukset ja kevyt sarkasmi keventävät lukemista ja tekevät siitä mielekästä. Hupikirjasta ei silti ole kyse – kirja käsittelee hyvin vakavia teemoja realistisesti.
Kirja etenee loogisesti ja johdonmukaisesti. Viitala esittelee alussa teorioita, jotka ovat mahdollisia, mutta tuskin tulevat toteutumaan, ja näin ollen lohduttelee lukijaa. Loppua kohden kirjan tahti kuitenkin kiihtyy. Jo alussa sanotaan, ettei kirja ole kevyttä luettavaa, ja väite on todellakin tosi. Viimeisillä sivuilla kirja käy ahdistavaksi, ja usko ihmisten hyvyyteen ja ihmiskunnan tulevaisuuteen vähenee joka kerta sivuja eteenpäin käännettäessä.
Jokaisen maailmanlopun skenaarion esittelyn jälkeen Viitala on kirjoittanut omat arvionsa siitä, milloin ja miten skenaario toteutuu, vai toteutuuko lainkaan, ja mitä vaikutuksia sillä tulisi olemaan. Joka kappaleessa lukijalle välitetään kuva, että ihmiskunta on suurissa ongelmissa; ihmislaji on ahne ja itsekäs ja ongelmien ratkaisu tulee olemaan näin ollen mahdotonta juuri ihmislajin luonteen takia.
Viitalan asiantuntijuus loistaa selkeästi rivien välistä. Teksti on uskottavaa ja väitteet hyvin perusteltuja. Uskottavuutta lisää se, ettei Viitala tuputa yhtä tiettyä teoriaa, vaan antaa kattavan kuvan monenlaisista eri mahdollisuuksista. Myöskään varmaa totuutta ei esitetä. Viitala korostaa, että on mahdotonta ennustaa mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan, vaikka tietoa olisikin paljon. Kirjan takana on hyvä lähdeluettelo, joka tukee kirjan tieteellistä pohjaa, ja joka osoittaa, etteivät väitteet ole tuulesta temmattuja.
Viitala esittelee monenlaisia teorioita, mutta yksi niistä korostuu, vaikkei sitä erityisemmin nostetakaan esille. Kirjassa käsitellään paljon ilmastonmuutosta. Se onkin varmin lähitulevaisuuden uhka, jonka vaikutukset näkyvät jo nyt. Ilmastonmuutos on nykyään yleisesti puhuttu aihe, ja arkipäiväisyytensä vuoksi sen ei ajatella olevan niin kauhea asia. Viitala kuitenkin ikään kuin esittelee ilmastonmuutoksen uudelleen. Se on vakavampi uhka kuin mitä ajatellaan, ja hyvin kirjoitetut, perustellut teoriat ilmastonmuutoksen seurauksista saavat kylmän hien nousemaan kenen tahansa iholle.
Vaikka "Miten maailma loppuu?" on kirjoitettu yleistajuisesti ja ihmisille, jotka eivät ole ennen perehtyneet asiaan, kirjaa ei voi moittia suppeaksi. Taustatietoja ja historiaa on selvennetty tarpeeksi, joten lukukokemus säilyy eheänä ja kirjaa on helppo ymmärtää, vaikkei aikaisempaa tietoa aiheeseen liittyvistä asioista olisikaan. Kiinnostavia faktoja on esitelty erillisissä laatikoissa, joiden pohjalta joissain kohdissa melko tieteellistäkin tekstiä on helppo lukea. Kirjassa on esitelty historiassa jo tapahtuneita ympäristöonnettomuuksia ja niiden hirvittäviä seurauksia. Kauhutarinat lisäävät mielenkiintoa, mutta myös ahdistusta; ne eivät ole pelkästään tarinoita tai varoittavia esimerkkejä, sillä ne ovat tapahtuneet oikeasti.
Lukukokemuksena kirjaa voisi siis kuvailla ahdistavaksi, mutta myös silmiä avaavaksi. Kirjasta jäi synkähkö jälkimaku, sillä Viitala toteaa monessa kohtaa, ettei mitään ole oikeastaan tehtävissä, jos suurvallat ja suuret yritykset eivät suostu yhteistyöhön ympäristön hyväksi. Kirja ei kuitenkaan ole kirjoitettu pelottelumielessä, vaan se on tarkoitettu antamaan uusia näkökulmia ja avartamaan mieltä, missä se onnistuukin loistavasti.
Olisin iloisesti yllättynyt, jos "Miten maailma loppuu?" ujutettaisiin vaikkapa yhdeksännen luokan opetussuunnitelmaan. Tämänkaltainen kirja ja sen mukana tuoma tieto kuuluu levittää mahdollisimman laajalle. Kirjan lukeminen voisi avartaa nuorten maailmankatsomusta, ja meidän kaikkien on hyvä tietää, millainen tulevaisuus meitä odottaa, jos jatkamme samaan malliin. Nykyisten asenteiden ja sitä kautta elämäntyylin muuttaminen olisi askel kohti parempaa tulevaisuutta.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Anna J
Kirja: Jussi Viitala, Miten maailma loppuu?
Jussi Viitalan kirja ”Miten maailma loppuu?” käsittelee nykytieteen silmin, miten maailmanloppu mahdollisesti tulee tapahtumaan. Kirjassa käsitellään muun muassa mannerlaattojen liikuntojen ja tulivuorten tuomista uhista, supertulivuorista, taudeista sekä ilmastonmuutoksesta aiheutuvia ongelmia. Viitala korostaa eniten kirjassaan kuitenkin väestön nopeaa kasvua.
Kirjan ensimmäisellä sivulla Viitala kertoo jo lapsesta asti tienneensä maailmanlopun tulevan joskus. Viitala aloittaa määrittelemällä maailmanloppu-käsitteen. Se voi tarkoittaa kulttuurin romahtamista, ihmislajin häviämistä tai koko elonkehän tuhoutumista. Monet katastrofielokuvat kertovat maata uhkaavista komeetoista ja asteroideista. Nykytieteen voimin voidaan sanoa, että tämänkaltaisia törmäyksiä tulee tapahtumaan. Suurin uhka on kuitenkin ihminen, jonka luontaiseen käyttäytymiseen kuuluu jatkuva lisääntyminen ja tämän seurauksena ongelmaksi voi muodostua liikakansoitus ja luonnonvarojen loppuminen monien muiden ongelmien joukossa. Viitala käsittelee myöhemmin kirjassaan maailmanlaajuisesti hupenevaa resurssia, vettä. Viitala uskoo myös ihmisten vaistojen vähentyneen ja menettäneen voimaansa kehityksen myötä, minkä seurauksena saattaa olla myös itsekkyys.
Kirjan ensimmäisessä osassa ”Luonto antaa ja ottaa” Viitala antaa taustatietoa selostamalla aikaisempia "maailmanloppuja", permikauden lopun katastrofia, laakiobasalttipurkauksia ja kylmiä kausia sekä tauteja. Kambrikauden jälkeen on tapahtunut ainakin viisi suurta "maailmanloppua" ja monia muita pienempiä. Viitala puhuu ordoviikkikaudesta, jolloin oli kaksi suurta sukupuuttoaaltoa, mutta eliöstön rakenteessa ei tapahtunut suuria muutoksia. On todettu, että itse eliöt olisivat aiheuttaneet kyseisen maailmanlopun, ja tätä on pystytty mittaamaan geologisella aikakaaviolla. Rajuin "maailmanloppu" oli 251 miljoonaa vuotta sitten permikauden päättänyt katastrofi, joka tappoi enimmillään 99,5 % kaikista eläimistä. Tämän jälkeen valtalajeiksi maan päälle tulivat matelijat, sillä ne eivät tarvinneet enää vettä lisääntymispaikakseen. Tunnetuimpia näistä ovat dinosaurukset. Dinosaurusten kuolema on viimeisin suurin massasukupuutto liitukauden lopussa ja se hävitti myös suuren osan merten lajeista. Laakiobasalttipurkausten arvellaan olevan yksi syypää permikauden romahtamiseen. Se on ollut niin raju ja lyhytaikainen mullistus, että sillä on täytynyt olla myös suuri syy, kuten asteroidi- tai komeettatörmäys, arvelee Luann Becker työtovereineen.
Kylmistä kausista kertoo sumun läpi himmeästi näkynyt auringonvalo. Sumu oli tulivuorten tuhkaa ja rikkihappopisaroita. Vuodet 536 ja 537 olivat kyseisiä vuosia, ja sen seurauksena saapuivat nälkävuodet ja ruttoepidemia. Vuoden 536 kylmenemistä Holoseeni-impaktien työryhmä on selittänyt sillä, että Carpenterinlahden pohjasta Australian rannikolta löytyi kaksi törmäyskraatteria läpimitoiltaan 18 ja 12 kilometriä. Rutto on pelotellut ihmisiä kautta aikojen. Se on varsinaisesti jyrsijöiden tauti., mutta se leviää ihmiseen hyönteisten ja punkkien avulla. Suurimpaa ruttoaaltoa kutsuttiin mustaksi surmaksi. Se tappoi vuodesta 1347 alkaen kolmasosan väestöstä. Nykyään vaarana on bioterrorismi, jonka aseina ovat biologiset aseet ja niiden levittämiseen tarvittava tietotaito.
Viitalan mukaan ihminen muokkaa ilmastoa hyvää vauhtia. Myös luonnolla on oma vaikutus. Ilman hiilidioksidipitoisuutta on tutkittu Keeling-käyrällä jo monta vuotta. Ilmastokokousten tavoitteena on ollut lämpenemisen pysäyttäminen kahteen asteeseen, mikä kuulostaa vain hartaalta toiveelta, sillä hiilidioksidi lisääntyy ilmakehässä eksponentiaalisesti. Ilmaston lämpiämisellä voi olla vakavia seurauksia Pohjois-Euroopassa. Pahimmassa tapauksessa Golfvirran kierto pysähtyy kokonaan. Hiilidioksidin ja metaaniin ohella on esitetty myös muita teorioita ilmaston lämpiämiseen. Hiukkassäteilyn väheneminen vähentäisi pilvipeitettä ja samalla lämmittäisi maapalloa ja tuottaisi interglasiaalikaudet. Viitala käsitteli kirjassaan muun muassa ilmastonmuutosta eri maanosissa: Pohjois-Amerikassa mm. viljasadot kasvavat ja myrskytuhoisuus nousee, Euroopassa tulvat lisääntyvät. Afrikalla on tiedossa rajuimmat muutokset, sillä aavikoituminen lisääntyy ja ruoantuotanto laskee.
Lopussa Viitala ottaa esille ruoan ja veden riittoisuuden. Väkimäärä nousee ylittäen resurssit. Väestönkasvu on kaikkien ihmisestä itsestään johtuvien uhkakuvien ydin. Kiinassa kesämonsuunien puuttuminen aiheutti nälkää ja lietsoi yleistä levottomuutta, jolloin viha purettiin usein hallitsijaan. Liian kuivien alueiden ottaminen viljelyyn on johtanut katastrofeihin, joista kuuluisimpana pidetään Oklahoma Dust Bowlin pölymyrskyperiodia 1930-luvulla USA:n ja Kanadan preeria-alueilla. Se ajoi pakosalle reilut 2,5 miljoonaa asukasta. Puhtaan veden rajallisuus on jo ymmärretty ympäri maapallon. Ihmisen toiminta on vaurioittanut pintavesistöä paljon. Viitalan mukaan meidän suomalaisten voi olla vaikeata kuvitella makean veden riittävyyttä, sillä meillä on paljon hyvälaatuista vettä käytössämme.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Emil K
Kirja: Jussi Viitala, Miten maailma loppuu?
Minulla oli luettavana Jussi Viitalan kirjoittama ”Miten maailma loppuu?”. Se on julkaistu vuonna 2011, ja kustantajana on Atena. Kirja käsittelee maailmanloppua ja sitä, mitä tiedetään maailmanlopun uhkakuvista ja niiden toteutumisen todennäköisyydestä. Valitsin kirjan luettavaksi, koska nykyisin ilmastonmuutos ja muut ennustukset maailmanlopusta saivat sen tuntumaan ajankohtaiselta.
Kirjan koostuu kappaleista, joissa käsitellään mahdollisia maailmanloppuun johtavia tekijöitä. Sen lisäksi on "tietoiskuja", joissa on kerrottu faktatietoa kustakin aiheesta. Kappaleiden lopuissa on vielä Viitalan omat näkemykset siitä, kuinka todennäköisiä uhkakuvat ovat ja mitä niistä seuraisi.
Kirjan alussa varoitetaan, ettei kirja tule olemaan kevyttä luettavaa, mikä on myös totta. Käsiteltävänä on synkkiä ja vakavia aiheita. Joitakin asioita käsitellään kirjassa myös hiukan humoristiseen sävyyn. Tämä tekee kirjasta kevyempää luettavaa. Ensin käsitellään menneen ajan maailmanloppuja, mikä luo kuvan ihmiskunnan väliaikaisuudesta. Kirja etenee vähemmän todennäköisistä maailmanlopun teorioista todennäköisemmin tapahtuviin teorioihin. Huomattavaa onkin se, että kirjan loppupuolella ihmisen rooli kasvaa. Tuhoammeko me itse tämän maailman?
Viitala käsittelee laajasti useita mahdollisia maailmanloppuun johtavia tekijöitä. Näistä kaksi nousee kuitenkin ylitse muiden. Ne ovat ilmastonmuutos ja ihmisen luonne. Nykyisin ei aina tajuakaan, kuinka vakavasta asiasta on kyse puhuttaessa ilmastonmuutoksesta. Kirja havainnollistaa hyvin laajoilla perusteluilla, kuinka ilmastonmuutoksen vaikutuksia on jo havaittavissa ja kuinka suuresta uhkasta oikeastaan onkaan kyse. Se avaa lukijan silmät ja pistää miettimään, kannattaisiko pikkuhiljaa alkaa edes harkita asennemuutosta. Ihmisten itsekkyys ja ahneus on todellinen uhka maapallolle.
Kirja on kirjoitettu selkeästi ja asioita on havainnollistettu riittävästi, jotta minunlainenkin aiheeseen aiemmin perehtymätön pystyy asiat hyvin ymmärtämään ja sisäistämään. Asiat on käsitelty monista eri näkökulmista, mitään sen kummemmin korostamatta. Asiat kerrotaan kirjassa niin kuin ne ovat, mutta turhaa paniikkia ei kumminkaan lietsota. Viitala korostaa, ettei kuitenkaan mitään täysin varmaa voida tulevaisuudesta sanoa.
Teoksen sanoma on ehdottoman tärkeä. Vaikka ilmasto vaihtelee ja on aina vaihdellut, ovat ihmisten tekoset saaneet ilmaston lämpenemään nyt huomattavasti aiempaa nopeammin. Viitala antaa selkeän kuvan siitä, että ihmisten asenteet ovat ilmastonmuutoksen pysäyttämisen esteenä. Oma etu ja mieltymykset menee yhteisen hyvän edelle. Minulle tämä antaa kuitenkin uskoa siihen, että mitään ei ole menetetty vielä. Kaikki on mahdollista, jos me itse olemme valmiita muutoksen. Kirja oli lukukokemuksena ajattelutapaa avartava ja positiivinen yllätys.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Armi Lampén
Kirja: Jussi Viitala, Miten maailma loppuu?
Jussi Viitalan kirja ’’Miten maailma loppuu’’ on julkaistu vuonna 2011. Kirjassa käsitellään erilaisia skenaarioita maailman ja ihmiskunnan lopusta, kuten tappajaviruksia tai väestön liikakasvua. Kirjan alussa Viitala määrittelee termin maailmanloppu, joka tarkoittaa siis kulttuurin romahtamista, ihmislajin häviämistä tai koko eliökehän tuhoutumista.
Kirjassa on esittely jokaisesta maailmanlopun ennusteesta, ja jokaisen esittelyn jälkeen Viitala esittää omat arvionsa kyseisen ennusteen toteutumismahdollisuuksista ja vaikutuksista. Etenkin ilmastonmuutosta korostetaan, sillä sen vaikutukset näkyvät maapallolla jo nyt. Se on varmasti yksi lähitulevaisuuden uhista.
Nykyään monissa maailmanloppuelokuvissa käsitellään esimerkiksi maata uhkaavia komeettoja, mutta maapallon suurin uhka on kuitenkin ihminen. Kirjassa kerrotaan liian väestönkasvun ja luonnonvarojen loppumisen olevan suuria ongelmia monien muiden joukossa. Todennäköisin uhka on kuitenkin ihmislajin liikakansoitus maapallolla. Meitä on täällä viisi miljardia liikaa, joten ennen pitkää ruoka ja puhdas vesi loppuvat, päädymme energiakriisiin ja kuivuus näivettää pellot.
Kirjassa kerrotaan maailmanlopun teorioista hyvin realistisesti ja kaunistelematta, mikä tekee kirjasta joissakin kohdissa jopa ahdistavaa luettavaa. Kirjassa kuitenkin käsitellään tosiasioita, joita ihmiskunta tulee väistämättä kohtaamaan tulevaisuudessa, jos nykypäivän luonnonvarojen tuhlaus ja ilman saastuttaminen jatkuu. Kirjassa Viitala toteaa itsekin, että jos suurvallat ja suuret yritykset eivät suostu yhteistyöhön ilmastonmuutoksen ja ympäristön saastuttamisen vähentämiseksi, mitään ei oikeastaan ole tehtävissä.
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Nelli H
Kirja: Jussi Viitala, Miten maailma loppuu?
Jussi Viitala käsittelee kirjassaan, mitä erilaisia syitä voisi olla maailmanloppuun. Monessa katastrofileffassa maapallon uhkana ovat suuret maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset tai superviruksen iskeminen. Maailmanloppu voi tapahtua viiden miljardin vuoden päästä auringon räjähdyksen seurauksena tai ihmisten toiminnan seurauksena heidän aiheuttamansa ilmastonmuutoksen vuoksi.
Jos tahdotaan ennustaa tulevaa maailmanloppua, on selvitettävä, mitä tiedetään aiemmin tapahtuneista massakuolemista. Viimeisin suuri massasukupuutto oli liitukauden lopussa, ja se hävitti suuret matelijat ja suuren joukon merten lajeja. Näiden suurten dinosaurusten kuoleman syyksi epäiltiin asteroidin tai meteoriitin törmäämistä maahan. On myös löytynyt todisteita jääkauden jälkeen tapahtuneista meteori-iskuista. Olisiko mahdollista, että meteoriitti aiheuttaisi maailmanlopun? Kaiken aikaa löytyy uusia asteroideja, jotka tulevat maapallon ratatason sisäpuolelle. Silti ison kappaleen törmääminen maapalloon on harvinainen tapaus. Jos astreroidi näyttää vaaralliselle, se havaitaan hyvissä ajoin ja voidaan pysäyttää.
Tunnetuin supertulivuori on Yellowstone Yhdysvalloissa. Se on purkautunut keskimäärin vähän yli sadan tuhannen vuoden välein. Jos Yellowstone purkautuu, laavan lisäksi pääsee ilmaan tuhat kuutiokilometriä tuhkaa. Nykyaikana tuollainen purkaus merkitsisi koko USA:n tuhoa ja maailmanlaajuista katastrofia.
Rutto, ebola ja Marburg-virus ovat hyviä esimerkkejä ihmisten pelkäämistä supertaudeista, jotka voisivat tuhota ihmiskunnan. Tauti on ihmisistä tuntematon ja hallitsematon, koska sitä ei näe. Ne herättävät pelkoa ympäri maailmaa. Kuitenkin liikenne, tupakka, alkoholi ja liikalihavuus tappavat ihmisiä paljon enemmän kuin mikään virus.
Ihmisten aiheuttama ilmastonmuutos voi olla isokin asia ihmiskunnassa. Ilmastonmuutos vaikuttaa kaikkiin tämän päivän ongelmiin viljelyskelpoisen maan, eläin-ja kasvilajien suojelussa, merien kohtalossa ja ihmisten elintilassa ja terveydessä. Nyt näyttää siltä, että ilmaston kuumenemisesta voi seurata maailmanloppu.
Ilmaston lämpeneminen voi aiheuttaa esimerkiksi mannerjäätiköiden sulamisen, jolloin Jäämeren pinnalle tulee paljon makeaa vettä ja Golfvirta voi pahimmillaan pysähtyä. Se olisikin ainakin suomalaisille maailmanloppu. Merten lämpenemiseen reagoivat planktonlevät niin, että niiden yhteyttäminen vähenee. Merilevät ovat tärkeitä hiilinieluja. Hiilidioksidia jää mereen hiilihappona happamoittamaan vettä. Kuivien alueiden kasteluviljelmiä vähentää maan suolaantuminen. Sen aiheuttavat kapillaarivoimat, joiden ansiosta vesi nousee maan pintaan ja haihtuu pois. Veden mukana tulevat suolat jäävät ja vähitellen kerääntyvät maan pintaan tehden maan viljelykelvottomaksi.
Hellejaksot pitenevät. Ilmaston kuumenemisen seurauksena jäätiköt sulavat, jolloin merenpinnat kohoavat ja syövät rannikoita, aiheuttavat kuivuutta, rankkasateita, myrskyjä, tulvia ja muiden sään ääri-ilmiöiden lisääntymistä. Hurrikaanit ovat entistä voimakkaampia ja tuhoisampia. Myrskyjen tuhoisuus on kasvanut myös sen takia, että ihmisten asutus on levinnyt rannikkoalueille. Öljyn hinnannousun ohella maailman ruokatuotanto supistuu, jolloin nälänhätä iskee.
Ilmastonmuutoksen seurauksena Latinalaisen Amerikan uskotaan kuivuvan ja metsien korvautuvan savanneilla. Euroopassa lisääntyvät tulvat sekä sisämaassa että rannikoilla, samoin pitkät hellejaksot. Syksyt venyvät ja keväät aikaistuvat. Afrikassa aavikoituminen leviää ja ruoantuotanto vähenee. Aasiassa jäätiköt häviävät ja joet kuivuvat.
Voisiko kolmas maailmansota aiheuttaa maailmanlopun? On ollut arvioita, että nykyiset ydinaseet riittäisivät nelinkertaiseen maailmanloppuun.
Vilkka, Leena: Oikeutta luonnolle - Ympäristöfilosofia, eläin ja yhteiskunta
Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Iina Kulmala
Kirja: Leena Vilkka, Oikeutta luonnolle - Ympäristöfilosofia, eläin ja yhteiskunta
Luin Leena Vilkan kirjan nimeltä Oikeutta luonnolle. Teos on julkaistu vuonna 1998. Oikeutta luonnolle on teos, jossa käsitellään pääosin ihmisen ja luonnon suhdetta, eläinten oikeuksia ja luonnon itseisarvoa. Luonnon arvot ovat tärkeä ja välillä myös ongelmallinen ympäristöetiikan alue.
Luonnon itseisarvot ovat ihmiskeskeisen (antroposentrisen) ja luontokeskeisen (biosentrisen) ympäristöetiikan rajana. Ympäristöfilosofia tutkii ihmisen luontosuhteeseen ja ympäristökysymyksiin liittyviä eettisiä ja ontologisia ongelmia. Ympäristöfilosofian yksi päämäärä on ympäristösuojelun kehittäminen. Kirjan alaotsikosta voi päätellä, että teoksessa käsitellään myös filosofian asemaa eläinten ja yhteiskunnan yhteydessä.
Kirjan alussa on melko kattava johdanto, jossa käy ilmi itseisarvon eri merkitykset ja kysymys siitä, onko luonto ihmistä arvokkaampi? Kirja on jaettu selkeisiin osiin teemojen perusteella. Esimerkiksi ensimmäisessä osassa "Luonto- ja eläinfilosofia" annetaan vastauksia siihen, mitä luonto on, esitellään luontoasenteita, kerrotaan laajasti luonnonsuojelusta ja sen ongelmista sekä eläinsuojelusta ja sen historiasta. Kirja toistaa jossain osissa hieman samoja asioita, esimerkiksi toisessa osassa "Luonnon itseisarvo".
Mielestäni kirja on hyvin tehty ja sisältöä oli hyvin. Hyvää on myös se, että Vilkka tuo teoksessaan hyvin esille omat filosofiset näkökulmansa asioihin. Huonoja puolia teoksessa on se, että paikoittain esiintyy toistoa, ja se, että kirja vaatii keskittymistä ja hermoja, jotta pysyy mukana esimerkiksi kohdissa, joissa hypätään historiallisiin asioihin.