Herra sai alkunsa hieman sattuman kautta, kun ostin Harmittomasta hevosen. Siellä katseeni osui mustaan oriiseen, Taaviin. Kotona ajattelin, että sillä jos saisi astuttaa jonkun tammoista.. Mietittyäni asiaa kyselin sitten, onnistuisiko asia. Ja onnistuihan se. Verna kiikutettiin treffeille ja pitkän odotuksen jälkeen syntyi Tatu. Pojan kasvaessa hämmästeltiin, että "Jestas, tästä kasvaa iso!" Ja Tatusta kasvoi isompi kuin isänsä ja emänsä. Ei sillä, että se haittaisi, mutta odotettiin sen jäävän sinne sadanviidenkymmenen ja puolen kieppeille, mutta herra venähtikin hipomaan sataakuuttakymppiä.

Tatu on vallan suloinen tapaus, höppänä omalla tavallaan, mutta on perinyt emältään tiettyä tajua, ettei sen tarvitse ihan täysin ihmisen pillin mukaan pomppia, jos hommat ei miellytä. Paha ilme kasvoille, niin ihmiset kaikkoavat ympäriltä.. tai ainakin ne, jotka eivät tiedä Tatun olevan pohjimmiltaan älyttömän kiltti. Vaikka naamalla olisi kuinka vihainen ilme, sitä kyllä uskaltaa mennä vähän taputtamaan karsinanoven yli.. ja kohta on taas korvat hörössä ja se unohtaa halunneensa omaa rauhaa, kun saa kerran rapsutuksia.

Selästä käsin Tatu toimii ihan hyvin, ja paino sanalle ihan. Sitä tuntuu kiinnostavan välillä enemmän selässä istuva ihminen, kuin se että mitä pitäisi tehdä. Turpa hapuilee ratsastajan polvea ja korvat höristyvät hellyyttävästi siihen tapaan, että eikö niitä rapsutuksia saisi kuitenkin.