Kunnon Rike, musta lammas jo kolmannessa polvessa. "Samperin elukaksi" tituleerattu ori ei hevillä antanut myöten kellekkään, puhumattakaan että se olisi ketä tahansa totellut. Sitä kutsuttiin vaaralliseksikin, eikä ihan suotta: Rike vei vahvaakin hevosmiestä minne mieli jos niin halusi. Rikkeen kunnioitus piti ansaita, eikä se suonut sitä heppoisin perustein. Vauvan kourallinen on kuvaava mittayksikkö, kun puhutaan niistä ihmisistä, joiden kanssa Rike oli jopa miellyttävä. Miksei oria sitten pistetty lihoiksi? Oikean ihmisen käsissä se oli himputin hyvä ratsu, joka vetäisi palkinnot hyväsukuisimpien lajitovereidensa turpien edestä niin koulu- kuin esteratsastuksen saralla. Siitä yritettiin leipoa nuorempana ravuria, mutta yritys pläsähti pannukakuksi heti alkuunsa. Toivoen Rikkeen suorituskyvyn periytyvän, se sai astua säyseämpiä tammoja, kasvattajan tavoitteena saada hyväluonteisia rusettihaivarsoja.

Isänisä Kieroutunut omasi osuvan nimen. Poikansa tavoin sekin omisti liudan vähemmän imartelevia lempinimiä. Moni haukkui sitä sekopääksi, eikä kukaan uskaltanut mennä paria metriä lähemmäs sen karsinaa.. paitsi yksi. Omistajan jo eläköitynyt isäukko piti tuosta otuksesta, sanoen usein että ori oli samanlainen tuittupää kuin hän itse. Orikin piti vanhasta miehestä, ja seurasi häntä irrallaankin. Useamman kuin kerran Kiero karkasi aitauksille mahtailemaan muille hevosille, mutta palasi aina takaisin (syynä lienivät kiintymyksen lisäksi miehen taskussa olleet kuivatut leivän kannikat). Vioistaan huolimatta Kiero oli hyvä juoksija, ja tienasi omistajilleen ihan mukavia summia. Ura katkesi lopulta jalkavaivoihin ja ori siirtyi toteuttamaan itseään siitoshommiin.

Isänisän isä oli komea, vaaleanrautias Vitilento. Omistajansa ylpeys ja raviratojen partaveitsi, jota ei ihan mikä tahansa hevonen ohittanut jos ori pisti kaikkensa likoon. Ja useimmiten se tekikin niin. Menohaluinen ja kuumaverinen kaveri, mutta kotioloissa otti vähän lunkimmin. Vitskuksi kutsuttu ori teki mainittavan uran ravurina, ja sittemmin siitosorina. Se kantakirjattiin, ja jälkeläiset menestyivät pääosin raveissa, tosin joistakin tuli myös hyviä ratsuja.

Kirmastaja, isänisän emä, tunnettiin jo nuorina päivinään häijyläisenä. Hapannaamainen tamma osasi olla inhottava halutessaan, ja sillä oli selkeät mielipiteet ihmisistä ja muista hevosista. Välimaastoa ei ollut, olit tamman silmissä joko siedettävä tai potkulla tapettava. Äänen korottaminen ja raipalla uhkailu ei auttanut mitään: päinvastoin, se sai Kirman enemmän vimmoihinsa. Sillä oli myös norsun muisti: jos erehdyit kerran loukkaamaan sitä, se ei unohtanut sitä ikinä. Kirman orastava raviura oli lupaava, mutta se tyssäsi ikävään liikenneonnettomuuteen, mikä jätti tammalle vammojen lisäksi elinikäisen pelon kuljetusvaunuja kohtaan. Tamma teki kaiken kaikkiaan kuusi varsaa, joista viisi kuulemma peri enemmän tai vähemmän sen ah, niin värikästä luonnetta.

Isänemä Hillavi oli kotikylässään pieni julkkis. Tamma nimittäin syntyi myrsky-yönä kaksoissisarensa kanssa, ja vastoin odotuksia, molemmat varsat selvisivät. Niiden emä kuoli kuitenkin myöhemmin komplikaatioihin ja kaksikolle hankittiin sijaisemät, minkä vuoksi ne erotettiin toisistaan. Hillavista kasvoi melko pienikokoinen otus, säkäkorkeus jäi 146 senttiin. Luonteeltaan se oli vieraita kohtaan hieman varautunut eikä tuonut itseään tykö, mutta isäntäperheelle se oli herttainen lemmikki, jolla saattoi köpsytellä kevyesti pellolla ja ajella kylille.

Isänemän isä Nooan Hituri ei nimestään huolimatta ollut hituri, vaan kelpo ajokki ja ratsukin. Olympiatason menijä se ei ollut, mutta perheen tyttäret saivat muutaman ruusukkeen ja pokaalin sen kanssa estekilpailuista. Parin vuoden nousun jälkeen Hiturin meno hyytyi radalla, minkä jälkeen siitä tuli kokopäiväinen puskaratsu. Suhteellisen hyväsukuisena ja kisatuloksiensa ansiota se astui myös muutaman tamman.

Isänemän emä Supi-Suukko oli lihaksikas, rautias työhevoskaunotar. Se oli hyväluonteinen ja uuttera tamma, joka ei vastustellut joutuessaan vetämään kyntöauraa tai tukkeja. Omistaja päättikin sitten teetättää Suukolla varsan. Tamma tiinehtyi hyvin, ja seuraavana kesänä se varsoi myrskyn riehuessa, ei yhden vaan peräti kaksi tammavarsaa. Seuraavana aamuna Suukko menehtyi omistajien suruksi synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin, ja jätti ison aukon perheeseen, sekä myös jälkeensä kaksi varsaa, jotka odotuksista huolimatta selvisivät molemmat.

Auliina-emä on Kunnon Rikkeestä poiketen lempeä ja kiltti punaraudikko tähtiotsa. Se kilpaili nuorempana menestyksekkäästi kouluratsastuksessa, yltäen  kyvyiltään peräti vaativa B:n tason luokkiin. Iän lisääntyessä Auliina pistettiin mammalomalle, joka sittemmin venyi vähän niin kuin eläkkeeksi. Varsat ovat pärjänneet niin emänsä lajissa, kuin myös este- ja kenttäratsastuksessa.

Emänisä Ahdin Mahti

Emänisän isä Tahdon Ahti

Emänisän emä Veerakulta

Emänemä Tiitun Neiti oli huliviliemänsä toinen varsa ja se myytiin puolivuotiaana toisaalle. Neitokaisella kokeiltiin ravihommia, mutta meno ei ollut mitenkään päätä huimaavaa, joten ura vaihtui ratsuksi.

Emänemän isä Irken Kitsas herätti varsana useamman raviharrastajan kiinnostuksen sukunsa ja hyvän rakenteensa ansiota. Orin pärjätessä hyvin kärryjen edessä, kasvattaja sai tarjouksia sieltä täältä ja lopulta myikin sen. Uuden omistajan pettymykseksi oriin terä tylsyi alle vuoden kestäneen uran jälkeen, ja se myytiin jälleen. Tätä ennen se oli kerennyt astua neljä tammaa. Omistaja numero kaksi ruunautti ja kouli sen ratsuksi. Irken Kitsas oli parempi esteillä kuin koulussa, tuomarit kun eivät arvostaneet sen jyräävää, lennokasta ravia jota se tykkäsi esitellä.

Emänemän emä Tiitu menetti emänsä vain viikon ikäisenä ähkyyn. Varsaa ruokittiin tuttipullosta ja myöhemmin se sai eleillä toisen tamman kanssa, joka opetti sen hevosen tavoille. Sitä kuitenkin lellittiin talonväen toimesta ja selvähän se, että se meni pilalle. Tiitun alkaessa melkein kirjaimellisesti kiipeilemään pöydille (kyllä, sen annettiin tulla myös taloon), se myytiin pois. Seuraava omistaja sai tehdä paljon töitä Tiitun yhteiskuntakelpoisuuden eteen, mutta vaivannäkö kannatti ja tamma oppi jopa ratsastajan määritelmän. Tiitu toimi omistajallaan vallan kelvollisesti kouluratsuna, ja hyppäsi myös pari rataa kilpailuissa.