Kirjailija Stanislaw Lemin luoma fantasiaplaneetta Solaris ja sen nestemäinen jättiläismäinen ameba kuuluvat tieteiskirjallisuuden klassikoihin, ja tuossa klassisessa tarinassa eräs astronautti laskeutuu omituiselle planeetalle, missä on vain yksi olento hänen itsensä lisäksi. Tuo olento on valtameren kokoinen ameba, joka tarinan jatkuessa paljastuu älylliseksi olioksi. Kun mietitään tuollaisen elämänmuodon mahdollisuutta, niin tietenkin se saattaa olla niin erikoinen, että sen fysiologisia prosesseja ei voitaisi edes kuvitella olevan millään maapallon pinnalla esiintyvällä elämän muodolla.

Kuitenkin esimerkiksi kasvit muuttavat epäorgaanista ainesta sellaiseen muotoon, että ne voivat sitä hyödyntää, ja tuo epäorgaanisen aineen muuttaminen tapahtuu usein itseasiassa sienen kautta. Eli kasvi elää symbioosissa sienirihman kanssa, joka ensin muuttaa maaperän kivennäisaineet aminohapoiksi, joita se käyttää omissa prosesseissaan, mutta sitten tietenkin sieni tarvitsee energiaa, ja sen tähden se on solminut symbioottisen suhteen kasvien kanssa, jotka luovuttavat sille sokereita.

Vastapalvelukseksi sieni sitten luovuttaa solukkoaan kasville, joka saa näin valmiita ravintoaineita omien solujen muodostumiseen sekä myös turvaa kaikkia matoja sekä muita pieniä eliöitä vastaan. Mutta kuitenkin ongelmia tulee sitten eteen siinä, että tuo legendaarinen jättiläisameba on omalla planeetallaan yksin, ja tietenkin silloin voidaan sanoa, että laji ei ole mitenkään erityisen elinkelpoinen. Tai se ei ole elinkelpoinen maailmassa, jonka me tunnemme. Näet lajien selviytyminen vaatii meidän planeetallamme mahdollisuutta geneettiseen muunteluun. Tätä muuntelua on myös ihmissuvun sisällä, koska esimerkiksi tumma ihonväri suojaa ihmisen soluja tai tarkemmin ottaen DNA:ta voimakkaalta ultraviolettivalolta.

Mutta kuitenkin jos tuollainen yksin planeetallaan elävä ameeba sitten olisi olemassa, niin toki tuon olion perimä joutuisi ainakin tuon planeetan keskustähden säteilyn piiriin, jolloin sen perimä varmasti olisi alttiina vaurioille, jotka voisivat koitua tuollaisen olion kohtaloksi. Eli vaikka mitään luonnollisia vihollisia ei tuolla oliolla sitten olisikaan, niin sen perimä kuitenkin jossain vaiheessa rappeutuisi, niin että sen elinmahdollisuudet vähenisivät. Tai sitten kyseessä voisi olla oikeastaan polyyppi-yhdyskunnan kaltainen olio, jonka olisi joukko itsenäisesti toimivia olioita, jotka muodostaisivat sitten valtavan makro-kokonaisuuden. Tuollainen yhdyskunta-eliö voisi olla teoreettisesti vaikka ikuinen.

Tuolloin sen jokainen solu toimisi erikseen yksilönä, mutta kuitenkin tuo toiminta olisi aina kohdennettu yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Tuollainen eliöyhteisö voisi olla olemassa jollain planeetalla, mutta sen ongelma olisi se, että jos se kohtaa esimerkiksi viruksia sekä muita bakteereja, niin silloin nämä vieraat oliot voivat teoriassa tuhota tuon yksinäisen ameeban melko nopeasti. Näet jos olento on yksin jollain planeetalla, niin silloin sille ei kehity mitään immuunipuolustusta. Ja silloin sen päivät ovat luetut, koska jos sen solumassan seassa alkaa liikkua viruksia, niin tuollainen olento varmasti kuolisi, koska virukset tarttuisivat sen jokaiseen soluun

Mutta varsin mielenkiintoisen ajatuksen olen myös tuollaisesta nestemäisestä jätistä muodostanut. Se ei ehkä olisi samalla tavoin elävä kuin esimerkiksi maapallolla tavattavat amebat sekä meduusat. Tuollaisen olion alkuperä voisi aivan hyvin olla pii-pohjaisissa nanotekniikkaa hyödyntävissä koneissa, joiden tarkoitus voisi olla esimerkiksi jonkin kuvitteellisen humanoidien aluksen vaurion korjaamista varten luodun järjestelmän osa, jonka tuo hypoteettisen aluksen miehistö olisi ehkä hylännyt. Tuolloin aluksen runkoon tullut vaurio voitaisiin korjata nano-koneiden muodostamalla tahnalla, joka itsekseen etsii vaurioita, ja sitten peittää ne tällä melko paljon liimaa muistuttavalla magneettikenttien avulla ohjattava silikonilla.

Tuollainen piistä sekä raudasta koostuva nanotekniikkaa hyödyntävä "älymassa" voidaan varustaa sen sisään upotetuilla ohjaus-yksiköillä, jotka ohjaavat tuota massaa eteenpäin. Piistä koostuvat nanokoneet voidaan valmistaa hyvin pienissä tuotantolaitoksissa, ja niistä käytetään nimeä "ferrosilikaatit", eli kyseessä on piipohjainen molekyyli, joihin on liitetty rauta-atomeja. Kyseinen aine muistuttaa siis ulkoisesti melko paljon silikonia, mutta on sitä paljon käyttökelpoisempaa. Ja tuon massan sekaan on upotettu noita magneetteja, joilla muotoa ohjataan paikasta toiseen.

Ja jos tuo kuvitteellinen nano-koneryhmä olisi sitten hylätty jollekin planeetalle, niin se voisi kasvaa niin suureksi, että lopulta nuo nanokoneet peittävät koko taivaankappaleen. Syy tähän voisi olle se, että jos noiden koneiden tuotantoyksiköt kulkevat mukana, niin silloin tuo kone saattaisi saada päähänsä alkaa kasvamaan.

Nuo tuotantoyksiköt eivät välttämättä olisi mitään kovin suuria, vaan ne olisivat enemmänkin ehkä sokeripalan kokoisia kemiallisia reaktoreita, joiden tehtävänä olisi valmistaa lisää noita molekyylejä, jotka olisivat tuon nanotekniikkaa hyödyntävän ratkaisun pohjana. Ja tietenkin niiden pitäisi myös valmistaa sellaisia nanokokoisia älysirulla varustettuja sähkömagneetteja, joilla sitten tuota massaa voidaan ohjata.