Taiteidenvälisyyden terminologiaa

Käsitetaide

Käsitetaide uudisti 1960-luvulla taideteoksen määritelmää. Käsitetaiteen taidekäsitys lähensi musiikkia ja kuvaa, sillä sen määritelmä kuvasta ei ollut enää materialistisesti painottunut, vaan kuva saattoi olla muistikuva, unikuva tai mielessä syntynyt mielikuva. Esimerkiksi La Monte Youngin perhosteos Composition 1960 # 5, jossa soittaja avaa perhosia täynnä olevan häkin, on sekä sävellys erilaisine tilassa syntyvine äänineen että performanssi. Se on myös kuva, jonka performanssin ohje muodostaa. Nykyään tekstilajia ei aina edes nimetä, koska ajatellaan että monessa tekstissä on elementtejä toisesta tekstilajista yhteenkietoutuneena.

Sfäärien harmonia tarkoittaa käsitystä, jossa musiikin rakenteissa ajatellaan ilmenevän materiaalisen maailman rakenteellista tietoa. Käsite on peräisin Aristoteleelta, joka nimesi Pythagoraan maailmanselitysmallin "sfäärien musiikiksi". Pythagoralaiset sovelsivat tähtitieteeseensä musiikintutkimuksessa keksittyjä numeerisia suhteita. Taivaallisten kehien liikkeiden ajateltiin tuottavan harmoniaa, jota kutsuttiin sfäärien musiikiksi. Pythagoraan mukaan eri sfääreillä sijaitsevien taivaankappaleiden kiertäessä maailmankaikkeuden keskellä olevaa liikkumatonta maapalloa syntyy säveliä, joiden intervallisuhteet vastaavat tiettyjä lukusuhteita. Lukusuhteet muodostavat yleisen lain, joka hallitsee muuttumattomana sekä musiikillista mikromaailmaa että avaruuden makromaailmaa. Platon kutsui tätä sfäärien harmoniaa nimellä mousike – musiikki.¹

Ekfrasis tarkoittaa tyhjää muotoa Platonin ideaoppiin pohjautuen. Ekfrasisissa yhden taiteen avulla selitetään tai kuvataan toista, esimerkiksi kirjallisuudella maalausta, maalauksella musiikkia tai musiikilla kirjallisuutta. Toisin sanoen asia muuttuu toiseksi mutta säilyttää kuitenkin edellisen ilmiasunsa idean. Etymologisesti ekphrasis palautuu kreikan sanoihin ek ’ulos’ ja phrazein ’kertoa’.²

Kulttuurintutkija Miika Pölkki selventää ekfrasiksen käsitettä romantiikan ajan ideoiden saapumisella Japaniin. Sanat kauneus, totuus, subliimi ja taide olivat kaikki uusia japanilaiselle kulttuurille, mutta ne ymmärrettiin oman kulttuurin käsitteiden, kuten teeseremonian tai vaikka kalligrafian, kautta.

Synestesian (eng. synesthesia, synaesthesia tai chrometesia) etymologinen pohja on kreikan sanoissa syn ’yhdessä, myötä’ ja aisthesis ’aistimus, tunteminen, kokeminen’. Kliininen synestesia tarkoittaa ilmiötä, jossa yhteen aistipiiriin kohdistuva ärsyke aiheuttaa kahden tai useamman aistipiirin alaan kuuluvia aistimuksia. Synestesia jaetaan yleiseen synestesiaan ja kliiniseen synestesiaan. Kliininen synestesia on kompleksinen ja joskus ihmisen elämää vaikeuttavakin neurologinen ilmiö. Tavallisin synestesian ilmenemismuoto on kirjainten ja numeroiden näkeminen väreinä. Yleinen synestesia tarkoittaa yleiskielessä metaforista kieltä, jossa musiikkia voi kuvailla esimerkiksi värisävyjen avulla.

Taidetutkimuksessa on oltu kiinnostuneita ihmisen vaiheesta, jossa sensorinen integraatio ei ole vielä sulavasti toimivaa: kuusiviikkoiseksi asti pieni lapsi sekoittaa aistimuksia. Klassinen esimerkki synestesiasta on lastenpsykiatrian tutkija Daniel Sternin kuvaama 6-kuukautisen Joe-pojan "pinnasänkykokemus". Kirjassaan Maailma lapsen silmin Stern kuvittelee tutkimuksiinsa perustuen kuusiviikkoisen vauvan aistimaailmaa: pinnasängyssä makaava vauva kokee pinnasängyn puukaiteen pilarit kirkkaaksi äänikuoroksi ja ohi viuhahtavan kätensä äkilliseksi ja "soivan tähdenlennon kaltaiseksi". Sternin mukaan jokainen ihminen kykenee edellä kuvailtuun synesteettiseen aistimiseen noin kuusiviikkoiseksi asti.³ Tanssitaiteen tutkija Kirsi Monni kuvailee ihmisen kokemuksessa tapahtuvaa eriasteista spontaania synestesiaa eli eri aistipiirien rajat ylittävää aistimista: aistija voi kokea hyvin selvästi jonkin soivan äänen tunnevireen, saada siitä näkömielikuvan tai kokea jonkin äkillisen, voimakkaan äänen myös visuaalisena havaintona, esimerkiksi kierteisenä sinihehkuisena valon välähdyksenä.⁴

Graafinen notaatio tarkoittaa visuaalisia merkkejä joiden avulla on tarkoitus tuottaa musiikkia. Viereisessä kuvassa on näyte 1970-luvun uraauurtavasta kuvaa ja musiikkia yhdistäneestä Ellen Urhon ja Liisa Tenkun lapsille suunnatusta musiikin oppikirjasta Vihreä Viserryskone. Siinä melodian nousuja ja laskuja esitetään nousevalla ja laskevalla viivalla.

Alemmassa kuvassa on nykytaiteilija Laura Cechanowicz'in äänimaisema, joka on samalla taideteos. Äänen eteminen esitetään aikajanan avulla.

John Cagen teoksessa Variations IV partituuri koostuu läpinäkyville kalvoille painetuista ympyröistä ja viivoista, joita eri tavoin päällekkäin asettelemalla saadaan erilaisia graafisia asetelmia. Esittäjän on ennen esitystä muunnettava mieleisensä asetelma soitettavaan muotoon valitsemalla merkitykset nuottipinnan kuvioille. Nuottikuva voi palvella myös vain visuaalisena impulssina improvisoinnille, ja jotkut graafiset partituurit onkin tarkoitettu ennen kaikkea katseltaviksi( ks. esimerkiksi kuuluisia Fluxus-partituureja 1960-luvulta), vaikka tätä katselumusiikkia voidaan myös soittaa. ⁵

Värin ja äänen vastaavuuden idea pohjautuu Isaac Newtonin (1642–1727) kirjoituksiin. Kuitenkin värin ja äänen vastaavuusajattelua on jo antiikin ajattelijoiden kirjoituksissa. Newton yritti ratkaista äänen ja värin yhteyden olettamalla, että tietyt äänen korkeudet ja tietyt värisävyt ovat yhteydessä keskenään niin, että kuuloaistimuksilla ja silmään saapuvilla valon ominaisuuksilla olisi toisistaan riippuva toimintaperiaate.⁶

Newtonin ajatuksiin kirjon värien lukumäärästä ja keskinäisistä lukusuhteista vaikutti alkemiasta periytyvä lukumystiikka: kullan valmistamiseen tarvittiin alkemistien käsityksen mukaan seitsemän metallia. Newton kehitteli myös kristinuskon Vanhassa testamentissa esiintyvää lukuun 7 perustuvaa kokonaisuusajattelua ja yhdisti seitsemän väriä seitsensävelisen asteikon lisäksi myös seitsemään planeettaan. Newton asetteli seitsemän pääväriään ympyrään (punainen [C], oranssi [D], keltainen [E], vihreä [F], sininen [G], indigo [A], violetti [H]). Äänet liittyivät värien rajoihin (esim. A vihreän ja sinisen rajalla).⁷

Väritutkija ja kuvataiteilija Harald Arnkilin mukaan eräs seikka houkuttelee vertaamaan värejä säveliin. Sävelten korkeuden määrää ilman paineaallon pituudesta johtuva värähtelytaajuus, jonka korva aistii. Myös silmän aistima valon kirjo jakautuu kirjon sävyiksi valon aallonpituuksien, toisin sanoen värähtelytaajuuksien mukaan. Tämä rinnakkaisuus on johtanut ajatukseen, että värin sävyjen keskinäisiä suhteita määräisi niiden värähtelytaajuuksien suhde, aivan kuten musiikissakin.⁸

Harald Arnkilin kuvataide saa usein innoitustaan musiikista. Arnkil pohtii synestesian käyttöä taiteessa. Taiteilijat hyödyntävät mielikuvitusta ja pyrkivät välillä käyttämään eri aisteja synestesian tapaisesti teoksia työstäessään. Kuulo-, maku- ja hajuaistimukset voivat viedä luomistyötä eteenpäin.

Multimedialla ei ole tarkoin rajattua määritelmää. Sana itsessään tarkoittaa mediaa, joka yhdistelee tekstiä, ääntä, kuvaa, videokuvaa, animaatiota tai esimerkiksi interaktiivisuutta. Tämän määritelmän mukaan audiovisuaalisuutta sisältävä teatteriesitys tai kirja, jossa on kuvia, on multimediaa. Arkikielessä multimedia yhdistetään usein digitaalisuuteen.

Multimedia jaetaan yleensä kahteen luokkaan: lineaariseen ja epälineaariseen. Lineaarinen sisältö on sellaista, jonka etenemiseen käyttäjä ei voi vaikuttaa. Media kulkee jokaisella toistokerralla samaan tapaan käyttäjän toimista riippumatta. Tällaista materiaalia ovat esimerkiksi elokuvat ja muut videoesitykset. Epälineaarinen media eli tutummin hypermedia sisältää aineistoa, jossa käyttäjä ohjaa interaktiivisuuden avulla median kulkua. Multimediaa toistetaan useammalla eri alustalla. Laitteessa on aina oltava näyttö sekä riittävästi tehoa, jotta materiaalia voidaan toistaa. Multimedia-termin jalkautti lauluntekijä ja muusikko Bobb Goldstein vuonna 1966 Lightworks-esityksellään, jossa käytettiin musiikin lisäksi kuvia. Tämä aloitti multimediaesitysten trendin, joka lopulta johti myös musiikkivideoiden syntyyn.⁹

Multimedia on kehittynyt internetin ansiosta, koska käyttäjät vaikuttavat toisiinsa ja eri laitteisiin. Uusin teknologia mahdollistaa myös haptiikan käytön multimediasovelluksissa. Kosketusta voidaan käyttää myös multimedialaitteiden ohjauksessa, ja hajuaistin käyttöä osana multimediaa kokeillaan: Smellophone-sirun avulla voi lähettää hajuaistimuksia matkapuhelimesta toiseen.¹⁰