Tehtäviä taiteidenvälisyydestä

Tiivistelmä musiikin tohtori Hanna Nikkasen koulun juhlia käsittelevän väitöksen lectio precursoriasta (julkaistu Musiikkikasvatuslehdessä 2014)

“Koulun suuret juhlat, joulujuhla ja kevätlukukauden päättäjäiset, ovat vanhastaan eräänlaisia katselmuksia, joissa koulu näyttää parhaintaan”, kirjoittaa Elma Nallinmaa (1948) Kansakoulun opettajan oppaassa vuonna 1948. Juhlissa koulu yleensä haluaa näyttäytyä parhaimmillaan ja juhlien esityksissä halutaan näyttää parasta mitä koululla on. Mutta mitä tarkoittaa parhaimmillaan? Ja mikä voi olla koulun parasta?

Tavallista on ajatella asiaa sisältöjen ja taitojen kautta: juhlissa näytetään parasta musiikkia, liikuntaa, kuvaa tai draamaa, mitä koulussa on tarjolla. Näin tehtiin Naapurilan koulussakin, eli koulussa josta väitöskirjani aineisto on kerätty, 1980-luvulla. Opettajat miettivät ensin, mitä esitettäisiin, ja valitsivat sitten sitä esittämään oppilaat, joilla katsottiin olevan juuri tähän esitykseen sopivia taitoja. Tällaisella lähtökohdalla oli monia hyviä puolia: taitajat pääsivät esittämään taitojaan ja juhliin saatiin näyttävää ohjelmaa. Kääntöpuolena oli kuitenkin se, että esillä olivat usein vain ne oppilaat, jotka pärjäsivät hyvin muussakin koulutyössä. Naapurilan koulussa herättiin ajattelemaan, synnyttääkö tällainen käytäntö oppilaiden välille erottelua, vaikka koulun toimintakulttuurissa tavoiteltiin tasa-arvoa ja yhteisöllisyyttä. Eräänlaisena toiminnallisena vastalauseena kaksi opettajaa päätti tuoda joulujuhlaan joulukuvaelmaa esittämään koko luokkansa, jossa oli useita erityistä tukea tarvitsevia ja hankaliksikin koettuja oppilaita. Tuolloin, 1980- ja 90-luvun taitteessa tämä ei ollut vielä tavallista. Se kuitenkin kiteytti alkaneen muutoksen koulun henkilökunnan kasvatusajattelussa: parasta ja arvokkainta koulussa ovat oppilaat, jokainen heistä omalla tavallaan. Juhlia alettiin tietoisesti valmistaa siten, että kaikki koulun oppilaat osallistuivat esityksiin. Tällä osoitettiin arvostusta kaikkia koulun oppilaita ja myös heidän vanhempiaan kohtaan. Näin valmistetuista juhlista tuli kuitenkin ajan myötä kunnianosoitus myös koulussa rakennettavalle yhteisölliselle toimintakulttuurille. Juhlissa haluttiin näkyvän myös sen, miten koulussa työskennellään niin, että kaikki pystyvät osallistumaan, toinen toistaan tukien. Juhlissa ja esityksissä yleisölle näytettävää koulun parasta voi siis olla myös koulun tapa tehdä työtä arjessa. Naapurilan koulun opettajat ja avustajat ajattelivat esitysten ja juhlien valmistamisesta vuonna 2007 näin:

"... jokainen on osa sitä esitystä. Että ei oo semmonen olo, että mä en oo niin hyvä että mä kelpaisin tähän, vaan ikään kuin jokainen on niin hyvä ja arvokas ja taitava, että se kelpaa siihen mukaan. Se on aika selvästi tärkein, että niitä onnistumisen elämyksiä just niille lapsille, joille ei perinteisissä aineissa niitä tuu. Siellä juhlassa kuitenkin saadaan jotain yhteistä aikaseks, josta tulee hyvä mieli sekä oppilaille että opettajille, josta voidaan olla yhdessä ylpeitä."

Aineistossani musiikkiin erikoistunut luokanopettaja Heli haluaa osallistaa oppilaita aiempaa enemmän musiikkiesityksen suunnitteluun ja valmistamiseen. Vaikka oppilaat ovat vasta toisella luokalla, ovat he esiintyneet jo useasti. Kun esiintymisen perustaidot ovat nyt hallussa, Heli haluaa kokeilla esitettävän kappaleen säveltämistä oppilaiden kanssa. Hän kyselee oppilailta ehdotuksia työskentelyn tavaksi, ja luokka jakautuu sävellys- ja sanoitusryhmään, kuvataiteen tunneilla kaikki osallistuvat kuvittamiseen. Kuusi viikkoa kestävän työskentelyn aikana Heli kannustaa oppilaita rohkaistumaan uusiin tehtäviin. Hän toivoo, ettei aina olisi ne vahvat äänessä, ja pitää kiinni siitä, että kiukuttelemalla ei saa tahtoaan läpi. Huomiotani kiinnittää aineistossa kaksi käsitettä: rivi ja reiluus. Koko musiikkiesityksen valmistamisen prosessi näyttäytyy kaaoksen järjestymisenä, joka tapahtuu monella taholla: musiikillisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti.

Naapurilan koulun ihanteen mukainen oppilas tuntee sekä oikeutensa että velvollisuutensa: hän ei asetu edemmäksi, taaemmaksi tai leveämmälle kuin muut, hän ei isottele mutta ei myöskään vähättele itseään. Taitava oppilas osaa myös ottaa toiset huomioon, kantaa vastuun omasta tehtävästä ja auttaa toisia. Miten sitten lapset ymmärtävät riviin asettumisen? Pienryhmäkeskustelussa Kari, Pasi ja Matti ovat sitä mieltä, että esityksessä on tärkeää olla suorat rivit, ettei esitys mene pilalle. Yhtäkkiä Pasille tulee kuitenkin mieleen, että “ei kaikkien mielestä oo. Tekeehän ne rokissakin niin, että ne liikkuu koko ajan.” Pojat naurahtavat ja alkavat pohtia: “Rokissa se on vähän eri asia”, sanoo Kari ja Matti jatkaa: “Siellä ei oo kuoroo. Jos ne kaikki siellä vaan mellastais...” Kari ja Pasi nousevat esittämään rokkareita, Kari heiluu ja heiluttaa hiuksiaan: “Ne vaan tekee jotain tämmöstä siellä.” Myös Jani toteaa omassa keskusteluryhmässään: “Jossain tuolla karnevaaleissa niin ihan hitsin paljon pitää liikkuu. Ja meidän pitää olla suorana, ei yhtään liikettä.” Rivi edustaa perinteistä koulun järjestystä, myös musiikkiesityksessä. Koulun järjestyksen ihanteessa kaikella ja kaikilla on paikkansa. Rokkibändin tai sambakulkueen fyysinen ja sosiaalinen järjestys on toinen. Mitä Naapurilan koulun tapaus tarjoaa meille musiikkiesitysten ja juhlien ymmärtämisen kannalta? Sekä kasvatushenkilökunnan keskustelussa että musiikkieityksen käytännössä musiikillinen ja sosiaalinen kietoutuvat toisiinsa. Esitysten valmistamista koulussa on tähän mennessä tutkittu pääasiassa oppilaiden nimeämien yksilöllisten merkitysten kautta. Tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella musiikkiesityksen valmistamista koulussa myös yhteisöllisten merkitysten kannalta.

Käsitteellistääkseni musiikkiesityksen valmistamista otin käyttöön rituaalin käsitteen. Rituaalinäkökulman käyttö tarkoittaa sitä, että musiikkiesityksillä ja niihin osallistumisella nähdään olevan merkitystä myös yhteisön sosiaalisessa elämässä (Wulf 2008, 55). Rituaali- näkökulma toi mukaan tämän tutkimuksen kolme keskeistä filosofia: John Deweyn, Christoph Wulfin ja Christopher Smallin. Yhdysvaltalaisen, viime vuosisadalla kirjoittaneen kasvatusfilosofin John Deweyn (1934/ LW 10, 331) mukaan riiteissä ja seremonioissa välittyvät yhteisölle tärkeät käytännölliset, sosiaaliset ja kasvatukselliset seikat esteettisessä muodossa mitä tehokkaimmalla ja mieleenjäävimmällä tavalla. Saksalainen kasvatusantropologi Christoph Wulf tutkimusryhmineen taas kirjoittaa, että rituaalien avulla ilmennetään, ylläpidetään ja myös muutetaan yhteisön arvoja ja käsitystä siitä, mikä on hyväksyttävää ja tavoiteltavaa tai vastaavasti paheksuttua ja vältettävää (Wulf 2002, 100; Wulf & al. 2010, vii–ix). Uudesta Seelannista lähtöisin oleva, Britanniassa työuransa tehnyt Christopher Small puolestaan ymmärtää kaikki musiikkiesitykset rituaaleina. Hän kuvaa tätä näkökulmaa kirjoittamalla: Jos haluamme tarkastella musiikin merkitystä, sen sijaan että kysyisimme “Mitä tämä musiikkiteos merkitsee?” on syytä kysyä: “Mitä merkitsee, kun tämä esitys tapahtuu tässä paikassa ja tähän aikaan näiden henkilöiden osallistuessa siihen esiintyjinä ja yleisönä?” (Small 1999, 19, suom. H. N.) Musiikin esteettisen laadun arvostaminen ja musiikin hyötynäkökulmat ihmisen kasvun ja kehityksen kannalta on usein nähty vastakkaisina ja jopa toisiaan syövinä. Voidaan esimerkiksi ajatella, että musiikin sosiaalisten merkitysten korostaminen väheksyy musiikin esteettisten arvojen merkitystä. Toinen ajattelutapa on, että musiikkiin liittyy eräänlaisina sivutuotteina myös sosiaalisia ja yleistä oppimista edistäviä elementtejä, ja nämä saatetaan nimetä esimerkiksi ulkomusiikillisiksi tai välineellisiksi merkityksiksi (Green 2003, 15, 2010, 25–26). Käyttämässäni rituaalinäkökulmassa musiikin esteettiset ja sosiaaliset merkitykset eivät ole toisilleen vastakkaisia vaan toisiaan tukevia. Esimerkiksi Christopher Smallin mukaan suhteissa oleminen on musiikin ominaispiirre. Musiikkiesityksessä olemme väistämättä suhteissa musiikillisen materiaalin lisäksi toisiin ihmisiin ja myös fyysiseen ympäristöön (Small 1998, 183–184). Sosiaalisten merkitysten esiin nostaminen ei siis ole ulkomusiikillista, välineellistä tai väärää käyttöä, vaan musiikin syvintä olemusta. Ja jos musisoinnin yhteydessä käsitellään myös muita, Smallin mukaan ihmiselämän keskeisimpiä suhteita, on selvää, että myös musisoinnin laadulla on väliä. Toimijuutta tukevan työskentelytavan periaatteet olivat Naapurilan koulussa tutkimuksen aikaan muotoutuneet seuraavanlaisiksi: 1) esityksiin ei valita musiikkiin sopivia oppilaita vaan esityksen musiikki valitaan oppilaille sopivaksi, 2) ei kysytä, kuka haluaa osallistua esityksen valmistamiseen, vaan miten haluat osallistua tämän esityksen valmistamiseen, ja 3) esityksen valmistamista varten ei ole valmista partituuria, vaan musiikkia sovitetaan oppilaiden kanssa prosessin aikana. Aikuisten keskusteluaineiston perusteella esitysten ja juhlien valmistamiselle hahmottui koulun toimintakulttuurissa kolme tehtävää: (1) esitykset ja juhlat heijastavat yhteisön arvoja, (2) juhlien valmistamisen toimintatavat vaikuttavat myös muihin koulun arjen toimintatapoihin ja (3) esityksiä ja juhlia voidaan käyttää koulun toimintakulttuurin arvioimisen apuna. Tutkimuksessani ehdotan näiden kolmen tehtävän perusteella, miten koulun esityksiä ja juhlia voitaisiin käyttää tietoisesti koulun toimintakulttuurin arvioinnin ja kehittämisen apuna. Christoph Wulf (2002, 100) on kirjoittanut, että rituaali tekee näkymättömän näkyväksi. Esimerkiksi musiikkiesityksen aikana näyttämöllä on musiikin lisäksi koulun ihanne siitä, mitä, kuka, millainen ja miten tehty on kyllin hyvää koulussa esitettäväksi. Siksi koulun juhlarituaali auttaa meitä näkemään sellaisiakin arvoja, jotka arjen työssä jäävät piiloon. Juhlarituaali tuo yhteisön arvot, ihanteet ja keskinäiset suhteet läsnä oleville nähtäväksi ja koettavaksi hetkellisesti ja tiivistetysti (Small 1998, 183). Kun juhlaa jälkeenpäin arvioidaan, on siten mahdollista päästä puhumaan kouluyhteisön arvoista, ihanteista ja käytäntöä ohjaavista hiljaisista periaatteista, joita muuten on vaikea sanallistaa. Kuviossa tämä näkyy syklin oikealla laidalla. Esimerkiksi Naapurilan koulun juhlista keskusteltaessa puhuttiin oppilaan oikeuksista ja velvollisuuksista suhteessa yhteisöön, suhtautumisesta oppilaiden erityisiin tarpeisiin ja vaikeuksiin, opettajien jaksamisesta, yhteisistä perinteistä ja periaatteista sekä niiden taustalla vaikuttavasta oppilaan ja opettajan ihanteesta. Juhlista keskusteltaessa rakennettiin siten koulun yhteistä moraalijärjestystä (van Langenhove & Harré 1999). Sen lisäksi, mitä näkyy ja kuuluu, juhlarituaaliin liittyvän emotionaalisuuden vuoksi on luontevaa puhua myös siitä, miltä tuntui olla juhlassa ja seurata esityksiä. Joskus tässä keskustelussa tulee esiin myös tarve muutokseen, jos kouluyhteisön tavoitellut arvot ja toteutuneet käytännöt eivät ole linjassa keskenään. Kouluyhteisön käytäntöjä voidaan osaltaan muuttaa myös muuttamalla koulun esityksiä ja juhlia. Kun esityksen valmistaminen otetaan osaksi opiskelun arkea, muokkaa toivotunlaiseen esitykseen pyrkiminen myös arjen toiminnan tapoja. Esimerkiksi tutkimukseni aineistossa kuvataan, kuinka esityksen valmistaminen luokan yhteistyönä edesauttaa sitä yhteen hiileen puhaltamista, joka siinä arjessakin näkyy.